Juoskaamme päämme mäntyyn!

Perjantairunon paikan saa Risto Ahti ja hänen teoksensa Intuitio. (116 s. Sanasato 2013) Syy on yksinkertainen: päivitykseni on samalla lukusuositus. Myös niille, jotka ovat vierastaneet Ahdin runojen ja tekstien filosofista ja ”profeetallista” otetta.

Olin vuosi sitten Ahdin kanssa esiintymässä samassa pääkirjasto Metson tilaisuudessa ja sain juuri ilmestyneen kirjan käteeni. Aloitin lukemisen seuraavana aamuna ennakko-odotusten saattelemana, mutta niin vain kävi, että Intuitio oli luettava yhdellä istumalla ja jätettävä yöpöydälle koirankorville käänneltynä.

Teos käy Ahdin ajattelun ja poetiikan kiteytyksestä. Kyllä: julistavaa, filosofista ja aforististakin tekstiä, mutta aiheet ja sivallukset syötetään yllättävästä kulmasta, joka kyseenalaistaa luutuneita käsityksiä ja ajattelun tapoja. ”Mikään ei ole niin kuin sanotaan”, Ahti kirjoittaa.

Ahdin (1943) bibliografiaan on kertynyt yli 30 teosta, käännöksiä 17 kielelle. Suomen kirjailijaliitto palkitsi hänet kaunokirjallisesta elämäntyöstään kaksi vuotta sitten. Arvioin silloin hänen poetiikkaansa syvemmin. LINKKI

Intuitiossa konkari kyseenalaistaa myös oman asemansa: ”Torit ja puistot ovat täynnä Meduusan katseen kivettämiä olentoja. Merkittäviä taiteilijoita. On hyvin vaikea olla elinvoimainen, siis nuori, ja Meduusan edessä Perseus, ylivoimainen.”

Päivän lyhyeen postaukseen lopuksi muutama lainaus Ahdin Intuitiosta. Vaikka onhan selvää, että ketjuuntuvien ajatusten irrottaminen yhteydestään tekee niille vääryyttä:

”Huomautan tässä, huvikseni, että olen nähnyt paljon ihmisiä, jotka eivät lainkaan osaa asettaa ajatuksen tulta sanoihin tai lauseisiin vaan aina pelkäävät polttavansa itsensä. Peläten totuuden löytymisen mahdollisuutta he eivät suostu ajattelemaan yhtäkään ongelmaa, joka heille on asetettu.

Ajattelua voidaan opiskella akatemiassa, tunteita koirakoulussa – aistimuksia fyysisissä harjoituksissa. Syvempää ymmärrystä ylläpitää leikki, taide. Turha.

Herra taivaan jumala, miehet ja naiset luulevat, että suurten ongelmien pohtiminen estää heitä keittämästä hyvää kahvia.

Juoskaamme päämme mäntyyn! Vaikka ei sitten mistään muusta syystä, niin pelkästään siksi, että se on kaikkien vaistojen vastaista.

On sanottava itselle, että runoilija ei voi laulaa kuorossa. Että viestinviejä ei saa muuttaa sanomisiaan ja olemistaan vastaanottajien kuvitelmien ja hulluuden mukaan.

Ihminen haluaa olla ainutlaatuinen. Eikö ole kummallista? Ihminen on ainutlaatuinen eikä voi sille mitään.

Että voi olla yhdessä toisen kanssa vasta, kun tajuaa oman ainutlaatuisuutensa. Tätä ei pitäisi olla vaikea käsittää: Eikö jo ystävyys- tai parisuhteessa ole kysymys tästä. Kun erilaisuus syvästi tajutaan, voidaan olla täydesti yhdessä. Muunlainen yhdessäolo on sortoa.

Minä! Mikä minä?

Ihmisissä on hetkittäin aukkoja, joista valo heidän huomaamattaan tulvii ulos.”

Aavistan, että jossain on virhe mutten tiedä missä

Äiti siirtyi ajasta iäisyyteen reilun 85 vuoden ikään ehtineenä 15.6.2014 klo 8.40. Kuolemasta käytetään usein aikaan liittyviä kiertoilmaisuja: ” Aika jätti. Hänen aikansa tuli täyteen…” Raamattu puhuu usein ”iankaikkisuudesta”.

Surun ja menetyksen tunteisiin sekoittuu väistämättömyyden kokemuksia ja iloa elämän jatkumisesta lapsenlapsissa. Nostan tähän päivityksen parin vuoden takaa. Siinä aikaa ja elämän illuusiota tarkastellaan fyysikon ja runoilijan, Fernando Pessoan näkökulmasta. Blogi palaa uusiin päivityksiin aikanaan – juhannuksen jälkeen.

Pöytälaatikkoon kertyi muutama kello. Keräsin kirppareilta lisää kunnes viisikymmentä tuli täyteen. Aikaa kului kaksitoista vuotta. Plus ne kolme, kun mietin mitä loppuun käytetyllä ajalla tulisi tehdä. Lopulta tungin kellot kantikkaaseen lasimaljakkoon. Nyt ajan illuusiota sopii tarkastella puolelta jos toiselta.

Aikojen alussa aika oli karkeata tavaraa, jota auringon nousu ja lasku paloitteli. Sekunti määriteltiin jo pari tuhatta vuotta sitten, mutta eihän sille käyttöä ollut. Vasta 1600-luvulla tähtitieteilijät alkoivat tarvita niin hienojakoisia määreitä, että sekunnitkin pilkottiin.

Fysiikka määrittelee ajan tapahtumien välisenä etäisyytenä aika-avaruuden neljännellä akselilla. Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria esittää kaareutuneen aika-avaruuden käsitteen: eristetyssä järjestelmässä ajan kuluessa eteenpäin entropia eli haje kasvaa, joten sen lisääntymisestä voidaan päätellä ajan suunta.

Jotkut esittävät, ettei aikaa ole. Väärä illuusio syntyi, kun ihmiset oppivat mittaamaan ”aikaa”. Kun hiekka valuu tiimalasissa, se vain siirtyy paikasta toiseen. Aika pysyy paikallaan ja on siis ikuisuuden mittainen. Ajan suuretta voisi paremminkin etsiä eri paikoista ja niiden suhteista toisiinsa.

Portugalilainen runoilija Fernando Pessoa (1888 – 1935) pohtii Levottomuuden kirjassaan ajan olemusta. Pessoa kirjoitti ”päiväkirjaa” kaksikymmentäkolme vuotta ja julkaisu koottiin hänen jäämistöstään.

Levottomuuden kirja on eurooppalaisen kirjallisuuden merkkiteoksia. Muistiinpanoissaan Pessoa pohtii elämän ilmiöitä kaikilta mahdollisilta kanteilta: ”Heittäydyn välillä metafyysisiin pohdiskeluihin yhtä tunnontarkalla ja kunnioittavalla innolla kuin ihminen, joka tekee todellista tieteellistä työtä.”

Pessoan kirja on loputtoman rikas kudelma ”kaikesta mahdollisesta” mitä ihmisen päässä liikkuu. Niin innostava ja inspiroiva joka sivullaan, että muutaman rivin lainauksen poimiminen tähän tuntuu tuskalliselta.

……………………………………………………………………………

”En tiedä mitä aika tarkoittaa. En tiedä sen todellista mittayksikköä, jos sillä sellainen on ylipäätään. Sen tiedän, että kellon mittaama aika on väärä, koska se jakaa ajan jaksoihin, ulkoa. Tiedän senkin, ettei aikaa voi mitata tunneilla, koska ne eivät jaa sitä vaan mielikuvaa siitä. Unelmien mittayksikkö on myös väärä sillä niissä vain hipaisemme aikaa, joskus hitaammin joskus nopeammin, ja se elämmekö kaiken nopeasti vai hitaasti riippuu ajan kestosta josta en tiedä mitään.

Väliin tuntuu, että kaikki on valhetta ja että aika on pelkkä kehys johon tungetaan kaikki joka on sille vierasta. Kun muistelen mennyttä elämääni, huomaan että ajat sijoittuvat täysin järjettömille tasoille ja korkeuksille ja että saatan olla nuorempi tilanteessa, jossa olen saavuttanut kunnioitettavan 15 vuoden iän, kuin silloin kun istun lapsena leikkikalujen keskellä.

Aavistan, että jossain on virhe mutten tiedä missä. Tuntuu kuin olisin taikatempussa, missä tiedän jo ennalta tulevani huiputetuksi, mutten näe mitä tekniikkaa tai apuvälineitä siihen käytetään. /…/ Mietin ovatko saman ajan vievät liikkeet, kuten se että poltan savukkeen, kirjoitan tämän kappaleen ja ajattelen epäselvästi, todella yhtäaikaisia. /…/

Ovatko huomioni tyhjänpäiväisiä? Ovat tietenkin. Ovatko ne pelkkiä mielikuvitusleikkejä? Pakko myöntää. Mutta mikä on se joka mittaa meitä mittaamattomasti ja ottaa meidät hengiltä vaikkei ole itsekään olemassa?”

……………………………………………………………………………

EXTRALINKIT

1. Andalusialainen koira julkaisi Levottomuuden kirjan Sanna Pernun suomentamana ja Priit Pärnin kuvittamana 1999. Kirjoitin blogiin Pessoasta aiemmin 20.10.2010. Juttu löytyy linkistä.

2. Linkitin aiemmin FB-sivulleni runon, jonka tein äitini päiväkirjamateriaalista hänen täytettyään 83 vuotta. Tässä linkki vielä kerran.

Onko hän lukeneempi jalkapalloilija kuin useimmat kirjailijat?

Perjantairuno pointtaa Brasilian MM-kisoja. En osaa sanoa, onko kirjailijoissa poikkeuksellisen vähän tai paljon pallofaneja. Sen tiedän, että joillekin kisat ovat elämän kokoinen juttu.

Ensin tulee mieleen runoilija Panu Tuomi. Sen verran on miehen kanssa tullut keskusteltua, etteivät hänen kolmen päivän takaiset kommenttinsa Aamulehdessä olleet yllätys: ”Aion katsoa kaikki 64 matsia. En pysty keskittymään mihinkään muuhun.”

Kuva: Wallpaper/Wallhamdu.com
Kuva: Wallpaper/Wallhamdu.com

Tuomi rinnastaa jalkapallon, kirjallisuuden ja musiikin: ”Olen kirjoittanut runoja, joihin olen ottanut vaikutteita jalkapallon sommitelmallisuudesta.” Klassisen musiikin ystävä näkee brassien pelin Bachin fuugana: ”Brasilian pelissä on parhaimmillaan samanlaisia aaltoilevia sommitelmia, sanoisinko polyfonisia kudelmia.”

Ehkä Tuomen hauskin sitaatti pitää paikkansa: ”Suosikkipelaajani on Italian Andrea Pirlo. Hänestä huokuu sivistyneisyyttä. Hän on taatusti lukeneempi mies kuin useimmat kirjailijat.”

Nyt haetaan kuitenkin runoa samassa fanituksen ja jalkapallohuuman hengessä. Se löytyy muutamassa minuutissa, kun muistan Claes Anderssonin nuoruuden ykkösharrastukset jazzin ja jalkapallon. Hän kertoo vieläkin käyvänsä mielellään katsomassa pelejä.

Kokoelmassa Ajan meno (suom. Jyrki Kiiskinen, wsoy 2008) on viiden sivun mittainen runo, josta lainaan tähän viimeiset säkeet. Tuttu juttu, tuo rajojen ja kiintopisteiden asettaminen, että eläisi ainakin niiden yli. Muistan oman vastaavan kokemukseni jo 20-vuotiaana.

……………………………………………………………

Se joka uskoo rakastavansa kaikkia ei rakasta ketään

Se joka väittää ettei ole ikinä rakastanut ketään

ei ole selvinnyt ensirakkaudestaan

Yksi futiskavereistani toivoi että maailma

pysyisi pystyssä ainakin jalkapallon MM-kisojen yli

Muuten en jaksa elää hän sanoi

Kun on ollut muutamia kertoja lähellä rajaa

ei tuhon ajatus enää houkuttele

Emme tiedä mitä meillä on mutta tiedämme mitä saamme

Vain fakiiri ja miljardööri eivät toivo mitään

Monet tyytyvät kohtuuteen kuten minäkin: vähän

ystävyyttä yksittäisiä orgasmeja kamarimusiikkia punaviiniä jalkapalloa

Sen kummempi ei maallinen taivaanvaltakuntani ole

Päivät kuluvat, niistä tulee kuukausia, vuosia, lapsista tulee vanhoja

kaikki menee hitaammin paitsi aika joka kiiruhtaa tiehensä kohti

……………………………………………………………

Anderssonin runous ei ole minua erityisesti säväyttänyt. Hyvää ”perussettiä”, sanoisin. Blogin tavoite ei kuitenkaan ole silkan suosikkilistan esittely. EXTRALINKEISTÄ löytyy pari päivän Perjantairunoa sivuavaa aiempaa juttua.

1. Tein jutun Anderssonin täyttäessä 75 vuotta. linkki

2. Laajemmin suomenruotsalaisesta runoudesta, erityisesti Rabbe Enckellistä. linkki

Kaverini täyttää 80 – yhä ilman housuja!

On syytä päivittää yli kolmen vuoden takainen juttu. Aku Ankka täyttää 80 vuotta. Walt Disney keksi tyypin 1934 ja animaattori Richard Lundy loi ideasta piirroshahmon.

………………………………………………………………………………………………….

Ensimmäinen Aku Ankan näytenumero ilmestyi Suomessa 5.12.1951. Lehteä myytiin 34 000 kappaletta. Nyt Aku Ankka on Suomen suurin viikkojulkaisu, jota lukee viikoittain yli miljoona ihmistä.

Väkilukuun verraten missään muualla maailmassa ei lueta Disneyn sarjakuvia yhtä paljon kuin meillä. 60 vuotiaasta Akusta on kasvanut kansallinen instituutio. Rikas kieli on saanut kiitosta. Helsingin yliopisto antoi vuonna 2001 Akulle Kielihelmi-palkinnon. Kääk!

Kansainvälistä kuuluisuutta on kertynyt urbaanilegendalla, jonka mukaan lehti kiellettiin Suomessa housuttomien päähenkilöiden vuoksi.

Meille Akusta on tarttunut huomaamattomia asioita: rahan väri on vihreä, tiedämme miltä paloposti näyttää ja pavut ovat kurjaa ruokaa. (ainakin Tupun, Hupun ja Lupun mielestä)

Mikki Hiiri on rehti, reipas ja särmätön sankari. Sopii jenkkien suosikiksi. Aku on kovan onnen soturi, jonka hyvät hankkeet lentävät aina pyrstölleen. Ankka on kohta eläkeiässä, eikä ole kyennyt säilyttämään ainoatakaan työpaikkaansa vaan räpiköi yhä pätkätyöstä toiseen.

Kyllä tässä on lapsuuden kaverille onnittelurunon paikka. Miten me olisimme selvinneet ilman tätä solmiokauppiasta ja skunkkiöljytehtaan tölkinsukijaa. Tsemppiä Aku!

Aku Ankka on yhä työtön – tai pätkätyöläinen

hän on työskennellyt Kattivaaran margariinitehtaalla

Roope Ankan rahasäilössä kolikonkiillottajana

antiikkikauppiaana, avaruusapinan viihdyttäjänä

imurikauppiaana, ilmataksin kuljettajana

kalatarkastajana, koekaniinina, koiravahtina

lampputehtaan katkaisinnaruasentajana, lehmipoikana

oopperan apulaisena, perunamaan kääntäjänä

poliisina, pormestarina, parturina, pähkinämyyjänä

rankkurina, rantavahtina, retiisinviljelijänä, rokkitähtenä

seppänä, salapoliisina, sateentekijänä, savulentäjänä

skunkkiöljytehtaan tölkinsulkijana, solmiokauppiaana

talonmiehenä, talojen purkajana, testikasettien kuuntelijana

tomaatinviljelijänä, tutkimusmatkailijana ja vakoojana

sekä sadoissa muissa duuneissa

joissa äkkipikainen luonne saa aina potkut pyrstöönsä.

………………………………………………………….

Mitä kulttuuri tarkoittaa?

Keskeneräinen käsikirjoitus vie aikani ja nostan Perjantairunon paikalle jutun kolmen vuoden takaa. Päivityksestä löytyy lainaus Kirsi Kunnaksen eseestä, jonka tilasin häneltä yli kymmenen vuotta sitten. Tekstin viesti ei ole miksikään muuttunut – niin on ikuisuusasioiden kanssa.

Tieto on vaarallista. Varsinkin varma tieto. Se tappaa kaiken kyseenalaistamisen. Ymmärryksen kanssa on vähän niin ja näin, sitä saattaa omahyväisesti kuvitella ymmärtävänsä, mutta mitä vielä.

Kulttuuri parantaa elämänlaatua ja pidentää ikää. Siitä on selvät sävelet ja tutkimukset. Tämä selvä, uskon ja ymmärrän.

Ote hallituksen painopisteraportista. Koulutus-, tiede- ja kulttuuripolitiikka, sivu 35: ”Hallitus lähtee siitä, että kulttuurilla on keskeinen asema yhteiskuntaa rakennettaessa. Taide ja kulttuuri ovat ihmisenä olemisen välttämättömiä perusasioita, joiden uutta luova vaikutus säteilee elämän kaikille alueille.” Luettu ja ymmärretty.

Gustave Doré: Danten Jumalainen näytelmä

Toimitin ikuisuus sitten Jouni Inkalan kanssa MotMot -runouden vuosikirjan 2001. Tilasin siihen esseen Kirsi Kunnakselta. Se tuli aikanaan koneella naputeltuna vähättelevän saatekirjeen kera:

”Jos sinusta tuntuu ettei tällainen teksti sovi kirjaan niin anna olla, jätä pois.” Sattuneesta syystä luin taas uudelleen Kirsin esseen Feeniks-lintu ja Ajan hyrrä. Ymmärrys avautui laakista. Vaikeat sanat: kulttuuri, elämänlaatu, taide, ihmisenä oleminen, luova vaikutus… abstraktit ilmaisut saivat äkkiä tarkan ja yksilöllisen merkityksen.

Kirsi kirjoittaa nuoruuden parantola-ajastaan, josta muistaa kiihkeän halun odottaa yötä, omaa yksityisyyttään ja unia, jotka toivat vastapainon päivän sisällyksettömyydelle ja tapahtumattomuudelle. Ja siellä ne ovat, lainauksen kaksi viimeistä virkettä, jotka avaavat ymmärrystäni ja antavat syvemmän merkityksen sanalle Kulttuuri.

”Nämä unet ja kuvitelmat minä muistan. Siksi kai lukiessani vankiloista tai keskitysleireiltä tai pakolaisleireiltä hengissä selviytyneiden muistelmia samastun aina heidän tarpeeseensa kuvitella, saada elää vaikka vain minimaalisen pieni hetki toisessa todellisuudessa, jossa erämaa kukkii, jossa ovat heidän muistiinsa tallentuneet mielikuvat.

Antaessaan vaihtoehdon ne kasvavat korkoa, niistä on tullut heille muistin pankkiin sijoitettu aarre, joka pitää heidät järjissään. Kulttuurin eräs tärkeä tehtävä onkin tuottaa sitä aineistoa, elämyksiä jotka tekevät muistin arvokkaaksi. Ilman sitä me menehdymme.”

……………………………………….

EXTRALINKKI: Tulevassa käsikirjoituksessa vilahtaa Emily Dickinson. Tein runoilijasta jutun reilu pari vuotta sitten. Linkki.

Tuntemattomien juhlien jäänteet

Tampereen taidemuseo on valinnut vuoden nuoren taitelijan jo 30 kertaa. Käyttöön annetaan museon näyttelytilat, palkintosumma on tällä hetkellä 20.000 euroa. Tänä vuonna palkittiin taitelijapari Janne Nabb + Maria Teeri. Heidän oman kommenttinsa mukaan mahdollisuus näyttelyyn on rahasummaa tärkeämpää. Näyttelyn nimi löytyy juttuni otsikosta.

Hatarat ennakkotiedot ja aavistukseni kääntyivät nurin. Odotin kohtaavani Marcel Duchampin (1887- 1968) lämmitetyt ideat. Toisin kävi. Taiteilijapari on tehnyt ready-made taiteen pioneerin ideoista niin raikkaan tuuletuksen, että päivitys puhuttelee aivan uutena ja tuoreena taiteena.

Nabb+Teeri käyttää paikallisesta ympäristöstä löytynyttä materiaalia tai edellisestä näyttelystä jääneitä rakenteita ja ylijäämää, näin syntyy jatkumoa, kadonnut näyttely uuden sisään.

Satunnaisuuden kaaoksesta huolimatta taitelijat ovat erittäin tietoisia taiteensa perusteista, spontaanius syntyy näyttelyä kootessa ja museotilaa haltuun otettaessa. Se on muotoutuva ja joustava, samastakin materiaalista koottuna aina erilainen. Tässä on olennainen ero Duchampiin, joka korotti ”valmiit” objektinsa taiteeksi museotilaan.

Nabb+Teeri käyttää teoksissaan huumoria, mutta he myös kyseenalaistavat itse museo-instituutiota. Yläkuvan Hermespatsas on sijoitettu varastohäkkiin. Teoksen osana on tv-ruutu, jossa pyörii filmi varastoidusta taiteesta. Taitelijoiden työt ovat päätyneet kokoelmien varastoihin ei kenenkään katsottavaksi. Samalla hylätty Hermes lähettää ”selfietä itsestään” yläkerran valopöydän esinekoosteeseen.

Sininen kangas on Teboilin mainos, josta kirjaimet on ommeltu uuteen järjestykseen. Itse tekstin Maria Teeri löysi lapsuutensa päiväkirjasta. Vaikka pariskunta käyttää löytötavaraa, se on etsittyä ja valikoitua, sukua ”Arte poveran” suuntaukselle (köyhä taide). Teosten takana on kuitenkin aina vankka ja perusteltu ideapohja.

Tekijät ovat teknisesti erittäin taitavia. Esillä on kymmenien objektien sarja hyperrealistisia akvarelleja, joita on liki mahdoton erottaa valokuvista. Kiasma omistaa teoksen, eikä täällä tietoa enää lainaa herkkää teosta omien kokoelmiensa ulkopuolelle.

Taiteilijaparin teemoja ovat materiaalisuus, muutos ja tuhoutuminen. Kuvan värikartta on lionnut Itämeressä, joka on haalistanut sen ja hävittänyt punaisen pigmentin. Näin luonto on muuttanut objektin ja muokannut siihen meren omat värit.

Nabb+Teerin taiteessa löytäminen on aktiivista ja teokset antavat kävijän katseeseen uuden kulman, etsijän silmän, joka aktivoi näkemään ympäröivän maailman uudella tavalla. Roskapussin sisältö voi olla esteettistä. Kokonaisuutena näyttely on raikas ja pakahduttavan täynnä luomisen ideoita.

Näyttelykäynnin jälkeen tuli tutkittua sieltä hankittua ”materiaalilaatikkoa”, jonka esitteen alkutekstiksi on valittu lainaus Allen Ruppersbergilta: ”Kopioiminen tekee mahdolliseksi käyttää asioita sellaisenaan, muuttamalla niiden alkuperäistä olemusta. Minua kiinnosta elämän muuttaminen taiteeksi, koska maailma on hieno sellaisena kuin se on.”

Vuoden Nuoren taitelijan 2014 on valinnut: museonjohtaja Taina Myllyharju ja asiantuntijatyöryhmä, amanuenssi Leevi Haapala, kuraattori Laura Köönikkä, kuvataiteijijat Janne Laine, Hannu Ojala, Katariina Salmijärvi ja näyttelypäällikkö Tapani Pennanen. Näyttely avoinna Tampereen taidemuseossa 17.8.2014 saakka.

…………………………………………

BLOGIN EXRALINKIT:

Vuoden nuori taiteilija 2012

Vuoden nuori taiteilija 2011

………………………………………….