”Pelkkä kirja ei riitä. Kirjailijan pitää olla esiintymiskykyinen, kielitaitoinen, hurmaava.”

Aamulehden ja Tulenkantajat-kirjakaupan perustama kirjallisuuspalkinto jaettiin viidettä kertaa 25.3. Hanna Weseliuksen esikoisromaani Alma! kuittasi 10 000 euron arvoisen tunnustuksen.

Tulenkantaja-palkinto myönnetään kirjalle, jolla katsotaan olevan hyvät mahdollisuudet, kun julkaisuoikeuksia kaupataan ulkomaisille kustantajille. Tuomariston puheenjohtajan, kirjailija Antti Tuomaisen omia kirjoja on julkaistu 27 maassa.

Vuonna 1972 syntynyt Weselius on helsinkiläinen kirjailija, valokuvataiteilija ja taiteen tohtori, joka työskentelee lehtorina Alto-yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmassa.

Olen tavannut ihmisiä, jotka vain hitusen kärjistäen kuvittelevat yhä, että kirjailijat ovat traumojaan tuskailevia ja punaviiniä litkiviä taitelijoita, jotka kirjoittavat jumalaisen inspiraation voimalla. Elleivät sitten ajele taksilla kapakasta toiseen koska yhteiskunnan pullasorsille heitellään apurahaa.

Weseliuksen palkintouutisen kyljessä oli Aamulehden kulttuuritoimituksen esimiehen, Markus Määttäsen kolumni. Rankkaa tekstiä, eikä kyse ole pelkästään vientivetoisesta kirjallisuudesta. Kotimaassa kirjailijan näkyvyyden/myynnin pelastavat vain julkisuus naistenlehdissä ja televisiossa.

”Kirjallisuus on raaka laji. Siinä ei pelkkä kirja riitä. Vaikka teos olisi miten nerokas, lajityyppien yläpuolella omaksi genrekseen nouseva vallankumouksen aloittaja, on se silti vasta alku, ensimmäinen askel Kuussa. Kirjan lisäksi kirjailijallakin pitää olla karismaa, vetovoimaa, brändiä – kaikkia niitä tekijöitä, joita minkä tahansa lajin supertähdiltä tai menestyviltä liikeyrityksiltä vaaditaan.

Moni inhoaa juuri luettelemiani sanoja. /…/ Silti ne ovat täyttä totta. Lähes kaikissa muissa taiteenlajeissa tämä jo tajutaan, mutta kirjallisuudessa elää yhä liian vahvana  myytti introvertista taiteilijanerosta, jonka teokset myyvät itse itsensä maailmalle. Eivät myy. Niitä on pakko myydä.

Kirjailijan pitää olla esiintymiskykyinen, kielitaitoinen, hurmaava. Hän ei saa olla liian vanha. Iäkkäästä kirjailijasta ulkomainen kustantaja ajattelee ensimmäiseksi, ettei tuolta enää monta bestselleriä ilmesty.”

Allekirjoitan Määttäsen tekstin. Tuomio on luettu, miten se minuun vaikuttaa? itselläni on ikää, hurmaavuudesta ei tietoakaan ja brändi rapistumaan päästetty. Jotain yhtälöstä kuitenkin jää. Pitää vain kirjoittaa helvetin hyvä kirja. Sellainen on tekeillä. Muuta ei voi, ja muu on muiden huolia. Poikkeukset vahvistavat säännön – toivottavasti.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Helkkarin etevää sakkia ja muita kuolemattomia

2. Mitä lukuromaani merkitsee – onko megamenestys laadun tae?

………………………………………………

Anneli Kanto ja Lahtarit – kun sota karkaa käsistä

Blogi nostaa päivitykseen Anneli Kannon tuoreen romaanin Lahtarit. (Gummerus 2017) Lainaan luonnehdinnan kustantajan esittelystä, jotta päästään pikaisesti alkuasetelmiin.

”Lahtarit kertoo ilmajokelaisista pojista valkoisten sotaretkellä Vaasasta Viipuriin. Eri rekistereitä taidokkaasti hyödyntävä teos on tarkka ja todelta tuntuva kuvaus kansalaissodan kaoottisuudesta ja raakuudesta. Mosaiikkimaisesti rakennetussa historiallisessa romaanissa ääneen pääsevät nuorten suojeluskuntalaisten lisäksi niin jääkäri, rintamalääkäri, muonittaja, arkuttaja, englantilainen kääntäjä kuin suomenhevonenkin.

Kanto yhdistää romaaniin dokumentaarista ainesta: päiväkäskyjä, sanomalehtikirjoituksia sekä otteita muistelmista ja kirjeistä. Lahtarit ilmestyy kansalaissodan alkamisen vuosipäivänä 27.1.2017. Se on sisarteos Kannon romaanille Veriruusut (2008), joka kertoi punaisista naiskaartilaisista.”

En kuvitellut olevani kirjan varsinaista kohderyhmää. Suurin syy lienee, etten lukijana uskonut löytäväni enää kiinnostavaa ja tuoretta näkökulmaa paljon käsiteltyyn aiheeseen. Nyt on kuitenkin käännettävä kelkka ja nostettava tähän muutama kiteytys, joiden vuoksi uskallan suositella kirjaa mahdollisimman monelle lukijalle.

1. Romaani hakee muotonsa ja rakenteensa aiheen mukaan. Lahtarit on kirjoitettu kaleidoskooppimaisesti eri kertojien tarinalliseen jatkumoon. Näkökulmien vaihtaminen monipuolistaa menneen ”todellisuuden”  lähtökohtia, ajankuvaa, ideologioita ja moraalikoodistoa. Lyhyiksi pirstotut luvut tukevat sodan kaoottisiksi kehittyviä tunnelmia.

2. Kanto kertoo saaneensa innostuksen aiheeseen löydettyään isoisänsä valkoisten sotilaiden ryhmäkuvasta. Ehkä juuri tästä seuraa koko romaanin kantavin voima. Kirjoittajalla on emotionaalinen vastuu tekstistään. Eri kertojat ovat taustoineen vahvasti läsnä tarinassa ja kirjailija kykenee seisomaan uskottavasti heidän henkilökuviensa takana.

3. Historiallinen romaani ei voi pyrkiä tunnontarkkaan jäljitelmään menneestä. ”Uskottavuuden illuusio” vaatii kurottamaan samanaikaisesti kadonneeseen aikaan ja lukijan nykyhetken todellisuuteen. Kanto saa romaaniinsa eloa ja vaihtelua kerronnan rekistereihin eri murteiden käytöllä. Murteita ei voi sinällään litteroida, mutta Lahtareiden puheenparren modifiointi on nautittavaa luettavaa.

4. Kanto tekee romaaninsa osoittelematta ja limittää dokumentaarisen aineksen, taustatyönsä ja henkilöiden fiktiiviset ajatukset ja kokemukset luontevasti toisiinsa. Lopputulos on sutjakkaa luettavaa. Kanto rakentaa henkilöilleen myös sodan jälkeisen tulevaisuuden, kenelle ristiriitaisemman, kenelle seesteisemmän.

Lopuksi: kustantajan esittely puhuu kansalaissodasta, joku toinen kapinasta tai vapaussodasta. Edesmennyt äitini käytti ilmausta: ”Kun alkoi se venäläisten poisajo Suomesta.” Kyllä hänkin lopputilanteen tajusi, mutta ilmaus kertoo miten vähin valmiuksin ja ylevin ideologioin taisteluihin lähdettiin, miten järkyttävää jälkeä sisällissodasta seurasi, kun tilanne karkasi käsistä puolin ja toisin. Lahtarit on monin tavoin täsmäkirja tähän vuoteen!

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Anneli Kanto ja Pyöveli

2. Uskottavuuden illuusio – ihme juttu

………………………………………………

”En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta”

Nostan perjantain päivitykseen juttuni kolmen vuoden takaa. Aiheeseen satakolmekymmentä vuotta sitten kirjoitettu teksti käy monin tavoin yhä ajankohtaisemmaksi.

Charles Baudelaire (1821–1867) tunnetaan kitkeristä mielipiteistä ja aikalaisinhostaan. Moninaisten kirjallisten ansioidensa ohella häntä voisi pitää myös proosarunon eurooppalaisena ”isänä” tai ainakin lajityypin merkittävänä uudistajana.

Baudelaire muistetaan parhaiten runokokoelmastaan Pahan kukkia (1857) ja Pariisin ikävä. Henkilökohtaisessa elämässään ja tuotannossaan hän toteutti kapinallisen taiteilijan myyttiä tinkimättä ja kyseenalaisti aina katkeruuteen saakka vallitsevia käytäntöjä ja arvoja. Vastapainona olivat estetiikan, kauneuden ja moraalin pohdinnat. Jos hänen persoonaansa pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, se olisi ”ristiriitainen”.

Baudelairen päiväkirjat sisälsivät muistiinpanoja, ideoita ja luonnoksia keskeneräisiksi jääneisiin teoksiin. Kirjailijan sapekas mielipide lehdistöstä on julkaistu 1887. Eila Kostamon suomennos ensimmäisen kerran 1972, teoksessa Välähdyksiä/Alaston sydämeni. Vaikuttaako teksti tutulta, mikä… vai onko mikään muuttunut 130 vuoden jälkeen? Kannattaa lukea toisenkin kerran:

”Ei yksinkertaisesti voi selailla ainuttakaan sanomalehteä, oli päivä, kuukausi tai vuosi mikä hyvänsä, löytämättä joka riviltä pöyristyttäviä näyttöjä ihmisen turmeltuneisuudesta ja samalla mitä hämmästyttävintä rehellisyydellä, hyvyydellä, lähimmäisenrakkaudella kerskailua ja aivan häpeämättömiä vakuutuksia edistyksen ja sivistyksen voittokulusta.

Jokainen lehti on alusta loppuun yhtä kauhujen kudosta. Sotia, henkirikoksia, varkauksia, riettauksia, kidutuksia, ruhtinaiden rikoksia, kansakuntien rikoksia, yksityisten rikoksia, maailmanlaajuisen julmuuden huuma.

Ja tämän oksettavan aperitifin sivistynyt ihminen nauttii joka-aamuisen ateriansa palanpainikkeeksi. Kaikki tässä maailmassa tihkuu rikoksia: sanomalehti, seinät ja ihmisten kasvot. En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkki

1. Mitä Esko Valtaoja tähän sanoo: ”Ihmisen suurin ja vaikein saavutus”

………………………………………………

Mikä yhdistää kaikkia kirjailijoita?

Jatkan muutamalla rivillä viime viikon päivitystä. Suomen kirjailijaliitto täyttää 120 vuotta ja järjestää kirjailijoiden haastattelutilaisuudet neljällä paikkakunnalla. Eilisessä pääkirjasto Metson tilaisuudessa kirjailija Sari Peltoniemen haastateltavana olivat Reidar Palmgren, Riikka Pulkkinen ja Juha Siro. Illan teemana oli ”Miten kirjani ovat syntyneet?”

Palmgren kertoi kirjailijan- ja näyttelijäntyön yhtäläisyyksistä ja eroista. Kirjailijana hän sanoi pitävänsä tarinallista otetta itselleen läheisenä ja tärkeänä. Henkilöhahmoja rakentaessaan hän miettii usein miten hän haluaa henkilöillensä käyvän, millaista kohtelua ihmiset luonteensa mukaan ansaitsevat.

Pulkkinen punnitsi miten hänen käsityksensä kirjailijan ammatista on vuosien varrella muuttunut. Hän kertoi myös äidistään tarkkana esilukijana ja siitä miten työskentelyn edellytykset ja metodit saattavat ajan kuluessa vaihtua.

Kaikki haastateltavat lukivat myös näytteen tuotannostaan. Yhden pidemmän sijaan luin itse kolme lyhyttä pätkää. Nappaan tähän tilaisuuden lopettaneet rivit. Kirjoittamisen pohtiminen kirjan sisällä ei ole kovin omaperäistä, mutta löydettyäni vastauksen otsikon kysymykseen jätin päähenkilöni Marian sivun mittaisen pohdinnan tuoreimpaan romaaniini Idoli.

”Aloin merkitä muistiin muutakin kuin kurssitehtäviä. Tallensin tiedostoja koneelle vailla sen kummempaa päämäärää. Istuin kannettava sylissäni tai naputtelin sitä vuoteessa. Kuvittelin valon läikittämiä vintin portaita ja huonetta, jossa olin Truffaut’n elokuvan jälkeen tutkinut itseäni, ajattelin aurinkoista syyspäivää ja poikaa, jonka moottoripyörän perässä olin painautunut hänen nahkatakkinsa tuoksuun, muistelin seitsemää ikuisesti elävää Elvistä ja äkkipikaista isääni, häpeäntunnetta ensimmäisen rakasteluyrityksen jälkeen ja päättäväistä valokuvaajaa, jonka rannetta kiersi hopeakäärme.

Jennylle tein oman kansion, johon lisäsin asioita sitä mukaa kun muistin. Ja kun kirjoitin illasta, jona löysin Jennyn kuolleena pinkissä pyjamassaan ja palasin noutamaan kellon hänen ranteestaan, ikävä kirpaisi kuin olisin keikahtanut laiturilta läpi hileisen jään ja jäänyt veteen haukkomaan henkeä.

Joskus itseltään on vaikea kysyä, kun pelkää vastauksia. Vasta viimeksi aloin tehdä merkintöjä ajasta Tuomaksen kanssa. Lopulta myös juhannuksesta, joka oli alkanut oudosti muistuttaa tarinaa teatterin näyttämöllä. Minut oli toivotettu tervetulleeksi sukuun, mutta Tuomas oli alkanut etääntyä yhä kauemmas.

Joku olisi saattanut sanoa, että puursin tekstieni kimpussa vain terapian tähden. Vasta myöhemmin oivalsin, että jokainen – alkeita haparoiva tai nobelisti – kirjoittaa samasta syystä. Kaivaakseen esiin jotain mitä ei muuten kykene löytämään.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Kirjailija tänään ja tuhat vuotta sitten: ”Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin”

2. ”Nobelistin näyttö ja kolmen sanan lause”

………………………………………………

Suomi 100, Suomen kirjailijaliitto 120

Itsenäinen Suomi on satavuotias. Suomen kirjailijaliitto kaksikymmentä vuotta vanhempi. Avataan aika-ikkunaa esimerkillä: vuonna 1897, liiton perustamisvuonna Juhani Aho julkaisi romaaninsa Panu. Teos kertoo suomalaisen ”pakanauskon” ja kristinuskon yhteentörmäyksestä. Ahoa voi pitää ensimmäisenä suomenkielisenä ammattikirjailijana.

Riittäköön historiasta. Kevään mittaan kirjailijaliitto järjestää juhlavuotensa ohjelmaan liittyen haastattelutilaisuuden neljällä eri paikkakunnalla otsikolla ”Miten kirjani ovat syntyneet”. Yhteensä 15 kirjailijaa kertoo mistä löytyvät ideat kirjoihin, miten ne rakentuvat ja hakevat muotonsa.

Reidar Palmgren (kuva: Arto Wiikari/Otava), Riikka Pulkkinen (kuva: Jouni Harala/Otava), Juha Siro (kuva: Jyrki Nisonen)

Tampereen tilaisuus järjestetään pääkirjasto Metsossa 13.3. klo 18.00. Sari Peltoniemen haastateltavana on kolme kirjailijaa: Reidar Palmgren, Riikka Pulkkinen ja Juha Siro.

En tiedä miten ilta hakee muotonsa ja keskustelunsa, joten kiteytän tähän päivitykseeni tärkeän pointin. Kirjoittamisen kääntöpuolen – lukemisen. Lopulta ne ovat yksi ja sama asia hieman eri kulmasta katsottuna. On luettava tuhat viisisataa kirjaa voidakseen kirjoittaa yhden, sanoi Gustave Flaubert.

Alkuvuoden Parnassossa oli Tommi Melenderin kirjoittama, Ranskan merkittävimpiin nykykirjailijoihin lukeutuva Maylis de Kerangalin haastattelu: ”Kerangal tukeutuu Flaubertin hengessä toisten tekemiin kirjoihin. Ennen kuin Kerangal aloittaa uuden romaanin, hän kokoaa minikirjaston, joka pysyy hänen tukenaan ja turvanaan niin kauan, kunnes viimeiset vedokset lähtevät kustantamoon.”

Tekeillä olevan käsikirjoitukseni lähde- ja lukuaineistoa.

Kerangal tarvitsee siis luettavaa voidakseen kirjoittaa. Jotenkin samoin olen aina ajatellut. Kirjat eivät synny tyhjiössä vaan hakevat paikkansa yhteydessä kirjalliseen jatkumoon. Funtsin tätä laajemmin kirjoittaessani romaania Marilynin hiuspinni (Like 2009) Ote löytyy sivulta 111.

”Ja vaimo sanoo, että juuri silloin hän ymmärsi miten kaikki liittyy kirjoihin. Joka ainoa asia maailmassa koskee sitä mitä joskus on kirjoitettu tai tultaisiin kirjoittamaan. Yhdessä hetkessä kaikki oli valjennut järkyttävän kokoisena, pelottavana ja riemastuttavana kiihkona. Intiaanitarina oli ollut kuin kiväärin liipaisin, välikappale, joka laukaisi aseen.

Tapahtumalla oli peruuttamattomat seuraukset. Sen jälkeen hän oli kulkenut monta päivää silmät ihmetyksestä selällään ja tarkkaillut jokaisen vastaantulijan kasvoja ja ilmeitä ja miettinyt mitä ihmiset ajattelevat. Mitä ihmettä kaikki ihmiset ajattelevat? Mitä heidän päässään liikkuu ensimmäisenä kun he heräävät ja mitä he miettivät mennessään nukkumaan. Ajattelevatko he koskaan itse ajattelemista?

Hän tajusi, että kirjoista saattoi lukea mitä ihmiset ovat pitäneet niin tärkeänä, että heidän oli ollut pakko kirjoittaa siitä. Niin loputtoman paljon luettavaa, se oli ollut musertava havainto. Mutta sitten hän oli ajatellut, ettei se ole hänen huolensa, oikeat kirjat kyllä osuvat kohdalle, aivan samoin kuin tarina pienestä pojasta ja hänen intiaaniystävästään.

Vasta myöhemmin hän oli ymmärtänyt, että sanat ovat vain kudelma syvemmän tietoisuuden yllä. Kuin päälle puettu vaate, joka antaa aavistuksen mitä sisällä on.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Täällä Juhani Aho, Pariisi: ”Bordellissa valtion piikkiin”

2. Kirja muuttaa lukijansa persoonaa.

……………………………………………..

Jumala loi ihmisen kuvakseen – tuliko tehtyä sekä priimaa että sekundaa?

Tänään 1.3.2017 Suomessa tulee voimaan uusi avioliittolaki. Samaa sukupuolta olevat voidaan vihkiä keskenään – ei kuitenkaan kirkossa, jos papit noudattavat kirkon piispojen suositusta. Ennenkään ei suosituksia ja kieltoja ole aina noudatettu. Kirkolliskokous yritti kieltää eronneiden uudet liitot 1940-luvulla. Presidentti J.K. Paasikivi ei vienyt lainmuutosta eduskuntaan ja esitys raukesi.

Tuija Kruus. Kuva: HS/Vesa-Matti Väärä.

Hesari haastatteli viime sunnuntaina Tuija Kruusia. Hän on hoitanut papin virkaa Keski-Porin seurakunnan kappalaisen yli 20 vuotta. ”Täällä Porissa oli tilanteita, että menin sunnuntaina saarnaamaan kirkkoon, jossa joku oli edellisenä viikonloppuna saarnannut, että homot ja naispapit joutuvat helvettiin.”

Kruus ei yhdy piispainkokouksen viralliseen kantaan. ”Seurakuntien pitää palvella seksuaalivähemmistöihin kuuluvia jäseniään elämän kaikissa vaiheissa.” Hänen oma lempikohtansa Raamatusta löytyy Galatalaiskirjeen kolmannesta luvusta: ”Yhdentekevää oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Jeesuksessa Kristuksessa te kaikki olette yksi.”

Maalaus, galleria Mältinranta, Ritva Larsson.

Raamattua voi lukea lukemattomin tavoin. Olipa mielipiteesi mikä tahansa – ja mistä asiasta tahansa, Raamatusta löydät varmasti väitteillesi tukea. Teen parhaillaan uutta romaanikäsikirjoitusta hyvän ja pahan problematiikasta, joten pyhää kirjaa on tullut kertailtua. Erityisen kostonhimoisena kaikkivaltias näyttäytyy Jeremian kirjassa, jossa ylistetään hänen voimaansa ja viisauttaan.

”Sinä Babylonia, olet vasarani ja sota-aseeni. Sinulla minä murskaan kansat ja hävitän valtakunnat. Minä murskaan sinulla ratsut ja ratsastajat, isken vaunuja ja niiden ajajia. Minä murskaan sinulla miehet ja naiset, isken vanhoja ja nuoria, lyön poikia ja tyttöjä.” (51:20–22) Yhteensä viisikymmentäkaksi lukua sotaa, vihaa, väkivaltaa ja verenvuodatusta.

Lopuksi mitä ajankohtaisin runo ja rukous, joka löytyy myös kokoelmastani Satakieli! (Like 2008)

………………………………………………………………..

Herra siunaa ja varjele meitä. Valista meille kasvosi

ja ilmesty meille iltalehtien lööpeissä ja kohulehtien

kansikuvissa, sillä Sinä loit meidät kaikki kuvaksesi

vaikka jotkut väittävät, että olet tehnyt myös sekundaa.

Me olemme yhtä kuin Sinä. Tai toisinpäin. Sinä olet

yksi ja ainoa: et musta etkä valkoinen, et hyvä etkä

paha, et Vapahtaja etkä murhaaja, väärämielinen tai

oikeudenmukainen. Yhtä hyvin äiti, joka tappoi lapsensa

kuin julkkis joka tilittää syöpäänsä. Sinä olet homo ja

hetero, et miinuslaskun tulos, vaan kaiken summa.

Herra kuule meitä ruumiisi ja veresi nimessä, siunaa

jokapäiväinen valmisruokamme ja pyhitä pahvilaatikkoviini

sillä meidän on nälkä ja meitä janottaa. Herra varjele meitä

vihollisilta ja vääräuskoisilta, äläkä jätä meitä terroristien

käsiin, niin kuin mekään emme lakkaa puolustamasta Sinua.

Herra siunaa ja varjele meitä kaikilta, jotka eivät tunne

tarkoitustasi – Herra anna meille rauha nimesi tähden.

………………………………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Hyvän ja pahan leikkauspisteessä

2 Kahdeksan äänirunoa (viimeisenä Nimetön, päivityksen teksti sävellettynä)

………………………………………………………………….