Kuukausi: syyskuu 2010

Kuolema etelämantereella

by

24.9.2010

18:11

9 kommenttia artikkeliin Kuolema etelämantereella

Kirjallinen estetiikka, Kirjoittajakoulutus, Kuulumisia kauempaa, Lukeminen, Päiväkirjat, Runous, Unohdettujen runojen klinikka

, , , , ,

Kirjoittajakoulutuksessa kehotetaan kirjoittamaan aisteille. Runoilijoita varoitetaan liian abstrakteista ilmauksista. Kieltolistan kärjessä ovat: Sielu, Rakkaus ja Kuolema. Sana Minä ei ole hyvä. Verbi voittaa adjektiivin. Ja vielä: on arveluttavaa kirjoittaa itse kirjoittamisesta. Ja kun säännöt on kutakuinkin sisäistetty ne voidaan rikkoa.

Kapteeni Robert Falcon Scott

Amerikkalainen Robert Peary retkikuntineen saavutti maailman pohjoisimman pisteen 1909. Etelänapa oli vielä valloittamatta ja retkeä alkoivat suunnitella brittilaivaston upseeri Robert Falcon Scott ja norjalainen tutkimusmatkailija Roald Amundsen.

Kun Scott ehti perille 18.1.1912, hänen pettymyksensä oli musertava. Norjan lippu oli pystytetty etelänavalle vain reilua kuukautta aiemmin 14. joulukuuta 1911. Traagisella paluumatkalla koko Scottin retkikunta menehtyi. Kolme viimeistä miestä vain 18 kilometrin päähän pelastavasta tukikohdasta.

Tuskin olin oppinut lukemaan, kun lainasin löytöretkeilijöiden tarinat: Roald Amundsen, jääkenttien lentävä kotka ja Kapteeni Scottin viimeinen matka. Scottin päiväkirja päättyy hänen kuoleman hetkillä kirjoittamiinsa riveihin, jotka on otsikoitu: ”To my widow”. Traaginen viesti löytyy Usa Today:n sivuilta.

Scottin retkikunta etelämantereella 1911-1912

Kohtuullisen mutkan kautta pääsen takaisin asiaan. Runoilija Ottó Orbán (s.1936) on kirjoittanut paljon itse runon kirjoittamisesta. Lueskelin juuri antologiaa Valolieriön alla, viisi unkarilaista runoilijaa (suom. ja toim. Hannu Launonen ja Béla Jávorszky, wsoy 2000) ja sieltähän se löytyi, löytöretki Etelänavalle elämän metaforana… ja terveiset Scottille. Proosaruno on niin jylhän komea, että sietää tulla tähän lainatuksi.

156. sonetti

”Ammatti on sormenpäissäni, voin kirjoittaa mitä tahansa, mutta en samaa kuin tämän päivän nuori runoilija. Voin uudistaa kaiken, jos haluan, juuri minä olen uudistaja, tuskin se, jonka edessä on tuliruusu verhiö ammollaan ja joka taivaanrannan umpikujien ja harhateiden välistä etsii kohti kuuta kiemurtelevaa, huimaavaa polkua, runoa.

Eläminen on niin kuin johtaisi löytöretkeä Etelänavalle; ensin kuluvat loppuun matkatavarat, sitten uupuvat vetokoirat ja lopuksi me itse uuvumme – jos olemme eläneet oikein, olemme luihin ja ytimiin saakka sitä mitä olemme.

Voimmeko vaatia kapteeni Scottia tilille hänen päiväkirjansa tyylin perusteella? Niin tai näin: meidän täytyy silti tuntea nahoissamme tuulen tikarit, kipunoiva pakkanen…

Olen vanha kettu, antologioiden kauhu, ovela runoilija: yhtä aikaa viisas ja narrimainen, ja kolmannes minusta on Jumalaa itseään, niin kuin vanha kummajainen Zelk tai myrskyssä harhaileva kuningas Lear.”

Ymmärtämisen pakko?

by

20.9.2010

17:46

2 kommenttia artikkeliin Ymmärtämisen pakko?

Kirjallinen estetiikka, Kirjoittamisen ideat, Kuvataide, Lehtileikkeet, Mielipidekirjoitukset, Runous, Suomen kieli, Tyyli

, , , , , , ,

Jatkan vielä edellistä juttuani, jossa perättiin taidepuheen kieleen ”ymmärrettävyyttä”. Hesari ehti jo julkaistakin valokuvataiteilija Ari Kakkisen vastineen. Käyttämistäni lainauksista ensimmäinen on juuri hänen. Vastineessaan Kakkinen kirjoittaa: ”yksiselitteinen ymmärtämisen pakko hävittää kielestä sen vivahteet. Mikä pahempaa, se rajoittaa sitä, mitä saa ja on mahdollista sanoa.”

Réne Margitte, sarjasta The Lovers.

Ymmärtämisen pakko ei hävitä kielen vivahteita, vaan epäselvästi kirjoitettu teksti, jolla on ilmeinen tarkoitusperä: yrittää hakea taideteokselle lisäarvoa lainavaatteilla. Niinkin on mahdollista tehdä, eikä sitä kukaan rajoita. Käy vain niin, että tulos tällaisen lisäarvon hakemisesta saattaa olla täysin päinvastainen kuin taiteilija on tarkoittanut.

Vastineessaan Kakkinen sanoo tekstistään myös näin: ”Ehkä se oli jonkinlainen proosaruno, ehkä kuva. Voisiko sen jättää nimeämättä ja hallinnoimatta – taiteen yhteydessä. Kyllä voisi, minunkin mielestäni. Arvion siitä saa esittää ja kysyä onko teksti hyvää vai huonoa. Koskettavaa vai turhanaikaista.

Siitä en pidä, että vaikeaksi tai avautumattomaksi leimattua tekstiä niin helposti verrataan runoon. Kielen ymmärtäminen tai avautumattomuus eivät ole vastakkaisia ja toisensa poissulkevia tekijöitä. Kieli on vain pinnallinen verkko syvempien tietoisuuden prosessien päällä.

Kun olen ollut puhumassa eri tilaisuuksissa runosta ja kielen ymmärtämisestä, olen usein lukenut otteita Leena Krohnin esseestä Kieli on kolmas silmä. (Rapina ja muita papereita, wsoy 1989)

”Tosi runo ei koskaan selity täydellisesti, pohjiaan myöten, koska sillä ei pohjaa ole. Se on vain repeytymä, josta toisinaan voi päästä heittämään silmäyksen ei ainoastaan ihmisen maailmaan vaan ylimalkaan todellisuuden rakenteisiin.

Runo jää elämään sen tähden, että ymmärrämme sen vajavaisesti tai väärin. Sillä täytyy muistaa, että myös väärinymmärtäminen on tarpeellista. Mitään keskustelua ei synny, sitä ei tarvita mikäli ymmärtäminen on läpikotaista. /…/ Kirjallisuus on oma kommunikaatiotasonsa ja -järjestelmä, jolla on erityispiirteensä. Se ei näytä kommunikaatiolta; se on postia, johon vastausta ei tule.”

Leonardo da Vinci kirjoitti esseensä runouden ja kuvataiteen suhteesta yli viisisataa vuotta sitten. Surrealistitaiteilija Réne Margitte (1898–1967) kirjoitti ”tunnetuimpaan” maalaukseensa muutaman sanan (Tämä ei ole piippu). Kuolemattomuutensa voi siis lunastaa lyhyelläkin tekstillä.

Réne Margitte: Ceci n´est pas une pipe

Lopuksi runoilija Pekka Jäntin kommentti Margittelle kokoelmasta Houdinin uni (Teos 2010) ”Minä näytän piipulta, mutta en ole piippu/ Miljoonat ovat katsoneet minua ja ihmetelleet: / Se näyttää ihan piipulta, vaan miksi se ei ole piippu? / Minua on tutkittu kuin luonnonoikkua, / mutta kukaan ei ole koskaan painanut tupakanpuruja sisääni, / eikä kukaan asettanut huuliaan suulleni imeäkseen. / Haluaisin, että minut sytytettäisiin. Tuntea kuumuuden. / Aistia kuinka savu kulkee lävitseni lempeänä kuin / Rosseaun leijona. Mutta en ole piippu. / Rukoilen, polttakaa minut.”

Selkeät sanat – parempi mieli

by

15.9.2010

20:14

7 kommenttia artikkeliin Selkeät sanat – parempi mieli

Kirjoittamisen ideat, Kuvataide, Kuvataiteilijat, Lehtileikkeet, Moderni kuvataide, Suomen kieli, Tyyli

, , , , ,

Viikon takaisessa Hesarin artikkelissa kerrotaan miten ”Kuvataiteessa tuotetaan valtavat määrät tekstiä, jota katsojan on vaikea ymmärtää.” Esimerkiksi näin: ”Valokuvallinen indeksi on osoittautunut todellisuussuhteen takaajan sijaan ennemminkin johonkin intensiteettiin osoittavaksi eleeksi.”

Tähdet kertovat komisario Palmu. Ohjaus Matti Kassila 1962.

Taiteilija väittää pyrkineensä runolliseen selkeyteen, joka lähiluvulla aukeaisi kenelle tahansa. Kaisa Heinäsen jutussa selkokieleen perehtynyt taidehistorioitsija Satu Itkonen suomentaa virkkeen: ”Valokuva ei viittaa näkyvään todellisuuteen – ennemminkin se tavoittelee jotain voimaperäistä näkyvän todellisuuden takana.

Jari Julan tm-gallerian näyttelytekstin selkiyttämisen kanssa Itkosenkin on nostettava kädet pystyyn. Ei onnistu. ”Teokset ovat kuvia mitättömyyksistä, niiden mitättömyys sisältää kaiken tarpeellisen tarpeettomuuteen pääsemiseksi. Ja tarpeettomuuden tilassa jokainen päämäärä on halkeama, paratiisista karkoitus.”

Asiantuntijaystäväni, jonka kanssa teimme päivityksiä kotisivuihini sanoi, ettei kuvittele enää itseään tyhmäksi törmätessään vaikeaselkoisiin sovelluksiin netissä. ”Jätän ne kylmästi silleen. Tekijän velvollisuus on huolehtia käytön helppoudesta.”

Olen aina teknisten laitteiden kanssa hukassa. Käyttöohjeiden lukemista ei kannata edes yrittää. Tekemällä oppii parhaiten. Tästä lähtien kieltäydyn myös taiteesta, joka tarvitsee henkisiä kainalokeppejä vakuuttaakseen olevansa merkittävää ja hienoa. Jos teos ei avaudu ilman kirjallista ohjetta, olkoon. Vakavasti otettavat esseet omasta työstä ovat erikseen. Ja valitettavan harvassa.

Abstraktit ja suuret sanat koettavat haukata koko maailman kerralla. Arkiset ja pienet ovat täsmällisiä ja tarkkoja. Naula uppoaa lautaan paremmin kuin vasara.

Performanssitaiteessa kuvailun koukeroisuus saattaa olla yleisintä. Näin luonnehditaan Irma Optimistin teosta Kertaluvun kieli (Order Language) ”Lähtökohtana kuvallinen avaruus ja pisteiden liike, sijainnit ja tapahtuma, jonka prosessi ilmenee sellaisenaan. Paikka elää valmiustilan, purkamisen, yhteyden ja eron kautta. Kesto 20 min.”

En voi sanoa, onko taiteilija itse laatinut tekstin. Laitoin sen talvella talteen sähköpostikutsusta, jossa oli useamman taiteilijan teoskuvaus. En ymmärtänyt yhtäkään. Sen sijaan kävin sunnuntaina Sara Hildenin taidemuseossa katsomassa kahdentoista taiteilijan yhteisnäyttelyn Olotila OK! Taitelijoiden päämäärien kuvaukset olivat selkeitä ja näyttely mielenkiintoinen. Suosittelen.

Rakkaus ja kirjailijan työmaat

by

11.9.2010

14:56

Leave a comment on Rakkaus ja kirjailijan työmaat

Kansallissosialismi, Kirjalliset näyttämöt, Psykologinen romaani, Valokuvat

, , , , ,

Pirkkalaiskirjailijat alkavat järjestää proosaklubeja. Haastattelija sekä kaksi kirjailijaa, joista ainakin toinen on Pirkanmaalta. Vierailen Virpi Hämeen-Anttilan kanssa illassa, jonka otsikkona on ”Mistä kirjoitamme, kun kirjoitamme rakkaudesta.” Rakkaus on kiperä sana. Latautunut ja silti kliseeksi kulunut. Illan otsikko on hieno ja haastava.

Normandia, Caen, kuva maihinnousun museosta.

Aion lukea tuoreempaa tekstiä, mutta myös otteen romaanistani Saat toivoa kolmesti (Like 2007). Aikanaan, lähdetöitä tehdessäni listasin muistikirjaani 25 eri näkökulmaa lähestyä rakkauden olemusta. Ne kaikki tulivat tavalla tai toisella käsiteltyä kirjassa. Tässä numero 13, rakkaus jossa ulkopuolinen tuhoaa kummatkin rakastavaiset. Kuva on otettu valokuvasuurennoksesta vieraillessani Normandian maihinnousun museossa kaksi vuotta ennen kirjan julkaisua.

”Tappajat ja kiduttajat ovat aina olleet naissuhteissaan pettyneitä ja katkeroituneita miehiä. Täyttymättömästä intohimosta on syntynyt yhtä hyvin sonetteja, kirjallisuuden klassikoita kuin massamurhiakin.

Ajattelin hetken, lähes kiihottavan innostuneena, että aihetta voisi käyttää johonkin tekstiin. Kuvaisin joukkotuhon törmäämistä kahden toivottoman, mutta vielä elämästä kiinnipitävän ihmisen onneen, joka kiteytyy niin sentimentaaliseen sanaan kuin rakkaus.

Lomittaisin kahden ihmissuhteen päiväkirjat. Kuvaisin natsijohtajan kuiviin rutiineihin näivettyneen suhteen rinnalle alistetun intohimon, joka kukkii ennen kuolemantuomiota. Asettaisin vastakkain upseeriperheen puhumattoman ja katkeruudella kyllästetyn ilmapiirin ja heidän kaksi uhriaan, jotka elävät kiihkeän tunteen viimeisestä liekistä. Turvallisuuden tunne vastaan turvattomuus, josta löytyy vielä surullista toivoa.

Muistan kuvan, jossa saksalaisupseeri hirttää omakätisesti ranskalaisen vastarintaliikkeen nuoren tytön ja pojan. Tyttö roikkuu jo köydessä kuolleena, hänen ilmeessään ei näy tuskaa, on kuin hän nukkuisi pää vinossa, niska huonoon asentoon vinksahtaneena. Suupielet ovat valahtaneet alas, köysi on painunut niin syvälle kaulaan, ettei sitä näy – se kohoaa ylös hänen kiharoittensa takaa, jotka latoon siivilöityvissä auringonsäteissä näyttävät kuin niiden ympärillä leijuisi kultapölyä. Poika on hengissä vielä, upseeri kurkottaa sotilaiden katsellessa köyttä hänen kaulaansa. Miehen ilme on määrätietoinen ja täydellisesti tehtäväänsä keskittynyt. Valo osuu hänen kasvoihinsa, koppalakin mustaan lippaan ja kokardiin. Poika on sulkenut silmänsä ja kääntänyt päänsä pois tytöstä, jonka ruumis riippuu aivan hänen edessään. Hänen kätensä on sidottu selän taakse, hänen päällään on puvun takki ja päässä pehmeäkankainen lippalakki. Pojan raottuva suu näyttää siltä kuin hän saattaisi puhjeta nauruun ja itkuun yhtä aikaa. Kasvot ovat silti tyynet, niille on laskeutunut ilme, joka kertoo, että hän on jo muualla, kaukana ladosta, sotilaiden tuijotuksesta ja köydestä, joka kohta kiristyy hänen kaulaansa. Kukaan ei voi tietää hänen viimeisiä ajatuksiaan.

Minä olen varma, että hän ajattelee tyttöä. Heitä kahta yhdessä.”

………………………………………..

Mistä kirjoitamme, kun kirjoitamme rakkaudesta. Proosaklubi Teatterikahvila Kivessä Tampereella 21.9.2010, klo 18.00

…………………………………………

Tulos vuosikymmenten takaa: kuwaraamattu ja Gustave Doré vastaan Muumit: 6 – 0

by

7.9.2010

19:26

4 kommenttia artikkeliin Tulos vuosikymmenten takaa: kuwaraamattu ja Gustave Doré vastaan Muumit: 6 – 0

Blogit ja postaukset, Kritiikit, Kuvittajat, Lastenkirjallisuus, Sarjakuvat

, , , , , ,

En pitänyt pienenä kömpelöistä ja ilmeettömistä Muuminpylleröistä. Myöhemminkään ei ole tullut tutustuttua, joten otusten maailma jäi vieraaksi. Menetin varmasti jotain. Kolmannen ikävuoden kieppeillä fanitin Porsas Urheaa, Pöllö Pököpäätä ja Kissa Kirnauskista. Teksti Martti Haavio, kuvat Asmo Alho. Ja ennen kuin opin lukemaan, selailin ahkerimmin raamattua vuodelta 1886. ”Warustettu 230:llä Gustave Dorén piirtämällä kuwalla.”

Gustave Dorén kuvitusta Punahilkka -satuun.

Epäilemättä Dorén tekemät kuvat ovat maailman laajimmin levinneitä. Hän kuvitti aikanaan kaikkea Dantesta Don Quioteen ja satuihin. Dramatiikkaa ja nyansseja ei puuttunut koskaan. Huomaa kuvan Punahilkan isoäidin sängyn alle luikahtava kissa. Ja mitä mahtaa varista peitteelle auki revähtäneestä rasiasta. Veikkaan nuuskaa.

Pidin Pecos Billistä, mutta en lukenut Tex Willeriä. Ahmin Viidakko -sarjakuvat, mutta en kiinnostunut Korkeajännitys -lehdistä. Jerry Cottonin kohdalle jäi musta aukko. Kun romaanit alkoivat kulua käsissä, löysin Tarzanit. Robinson Crusoe oli kuitenkin yli kaiken. Daniel Defoe julkaisi kirjan 1719, ja sitä on kutsuttu maailman ensimmäiseksi bestselleriksi.

Pohjustuksen jälkeen pääsen asiaan. Eli blogiin nimeltä Lastenkirjahylly. Taisin poiketa edellisen kerran hyllyllä, kun Päivi Heikkilä-Halttunen, eli ”Rouva Huu”, alkoi juttujaan kirjoittaa: ”Lastenkirjahyllyssä arvioidaan uusia lasten- ja nuortenkirjoja, mutta pyyhitään välillä pölyjä myös vanhoista klassikoista.”

Päivitin juuri tietojani blogista, joka on lajissaan ainutlaatuinen. Uusia kirja-arvioita on tänä vuonna (7.9. mennessä) kertynyt jo 132. Aktiivista ja asiantuntevaa. En oikeastaan kuulu varsinaiseen kohderyhmään, mutta suosittelen niille, jotka kuuluvat. Ja kaikki kirjallisuudesta kiinnostuneethan kuuluvat.

Lopuksi sukellus varhaislapsuuteen ja ratkaisun hetkiin Porsas Urhean tarinassa: Kaappikello löi kaksitoista ja kuu katseli ikkunasta sisään. Silloin huusi Pöllö Pököpää: ”Huhuu”. Kukko Punaheltta aukaisi toisen silmänsä ja Kissa Kirnauskis molemmat.  ”Huhuu”, huusi Pöllö Pököpää toisen kerran, ja samassa kuului kolkutusta ovelta. Kop. kop, kop. Siellä olivat Susi Hukkanen ja Karhu Mesikämmen. Mikäs nyt neuvoksi? Kukko alkoi itkeä vaikertaa: Nyt ne tulivat syömään meidät. Kissa alkoi itkeä vaikertaa: Jo tuli kuolema eteen. Mutta sitten ne muistivat pienen Porsas Urhean ja ne herättivät sen. Porsas Urhea haukotteli, hieroi silmiään ja sanoi: ”Ei hätä ole tämän näköinen.”

Monikulttuurisuudesta islamofobiaan – ja toisinpäin

by

2.9.2010

9:58

5 kommenttia artikkeliin Monikulttuurisuudesta islamofobiaan – ja toisinpäin

Demokratia, Journalismi, Kirjallinen estetiikka, Kirjoittamisen ideat, Kritiikit, Kulttuuripolitiikka, Lehtileikkeet, Mielipidekirjoitukset, Pienkustantajat, Populismi, Sivistys

, , , , , , , , ,

Savukeidas kustannus on julkaissut Ville Hytösen toimittaman kirjoituskokoelman Mitä Jussi Halla-Aho tarkoittaa? 229-sivuinen kirja sisältää useamman kirjoittajan mielipiteen Halla-Ahon yhden asian politiikasta: hän on maahanmuuton vastustaja.

Islamin ja kristinuskon profeetat...

En ole lukenut kirjaa vielä. En siis puutu siihen millään tavoin. Pointtini on Aamulehden kritiikki, jossa kirja esiteltiin 1.9. Siihen on nostettu kahden kirjoittajan sitaatit. Yhteydestään irrotettuna ne saattavat antaa turhan kärjistetyn kuvan. Voivat olla provosointiakin, mutta mielipide niiden takana on. J.Sakari Hankamäen mielestä ”monikulttuurisuus on väärä utopia.” Timo Hännikäinen ilmoittaa: ”Olen islamofobi.”

Ihmisellä on taipumus ajatella ensisijaisesti nykyhetkeä tai oman kokoemuksensa mittaista aikaa. MUTTA TEHDÄÄN NÄIN: muutetaan vähän katselukulmaa ja valitaan laajempi ajallinen perspektiivi. Vaikkapa vain 1000 vuotta. Onko monikulttuurisuus väärä utopia?

Onko ihmisen elo ollut aina yhtä uskontojen ja aatteiden ristiriitaa. Pitääkö muistella Pax Romanan aikoja, että ”sivistyneen” Euroopan historiasta löytyisi pidempi seesteinen jakso. Millä tuo kolmensadan vuoden ”rauha” saavutettiin? Väkivallalla tietenkin. Jotta valtakunnassa kaikki olisi hyvin, provinssien rajoilla käytiin jatkuvia kahakoita. ”Jos haluat rauhaa, hanki sotaa”, oli Rooman keisarien hallintomalli.

Antiikin aika on eurooppalaisen kulttuurin perusta. Sitä seurasi pimeä keskiaika. Vasta renessanssi löysi antiikin ihanteet ja yksilölliset nerot uudelleen. Näin meille on opetettu. Vasta viime vuosina keskiajan merkitystä eurooppalaisessa kehityksessä on alettu ymmärtää paremmin.

Keskiaika Euroopassa oli otaksuttua luovempaa aikaa, jonka ilmapiiriin arabialainen ja juutalainen kulttuuri antoivat merkittävän lisän. Andalusian alueella kolme uskontoa, islam, juutalaisuus ja kristinusko elivät sopusoinnussa keskenään. Samoin kirjalliset traditiot vaikuttivat toisiinsa vuosisatojen ajan.

Runoja kirjoitettiin arabiaksi 700-luvulta 1400-luvulle. Juutalaiset kirjailijat käyttivät espanjaa, hepreaa ja arabiaa rinnakkain. Kristityt kirjoittivat latinaksi ja espanjaksi sekä muilla niemimaan kansankielillä. Kulttuurit, kielet ja traditiot vaikuttivat hedelmällisesti toisiinsa. Kristittyjen luoma kirjallisuus sai voimaa arabian ja antiikin kulttuurista. Muslimirunoilijat saattoivat uskonnon rajoista riippumatta ylistää viinin ja rakkauden iloja.

Andalusia -lähteeni on Basam Booksin 1999 julkaisema antologia Runoja Andalusiasta. Jaakko Hämeen-Anttila on kirjoittanut siihen muutaman sivun mittaiset, mielenkiintoiset jälkisanat.

Shemuel ha-Nagid kirjoitti Andalusiassa hepreankielisiä runoja, joissa on kaikuja myös vanhan testamentin kielikuvastosta. Hän kuoli vuonna 1056. Välillä valo pilkahtaa, mutta onko tuhannessa vuodessa mikään muuttunut? Tuskinpa. Se ei silti estä runoilijaa ymmärtämästä maailman menoa ja pitkää perspektiiviä:

”Johdin joukot yöksi kaupunkiin, / johon muinaiset päälliköt toivat tuhon. / Lepäsimme paikan suojissa, / allamme vanhat valtiaat.

Mieleni mietti: / Missä ovat ennen eläneet joukot ja kansat? / Missä rakentajat, hävittäjät, hallitsijat, / osattomat, orjat ja herrat? / Missä siittäjät, lapsettomat, isät, / pojat ja surevat sulhaset?

Kansat syntyivät toistensa perään, / päivät kuluivat vuosiksi. / Maanpäälliset majat / vaihtuivat sijaksi mullan alla: / palatseista tuli hautoja, / ihanista pihoista tomua.

Jos hautojen väki nostaa päänsä, astuu esiin, / he riistävät henkemme ja rikkautemme. / Tämä on totuus, sieluni: / huomenna joukkomme on heidänlaisensa!”

………………………………………………………….

”Aristoteles, Galeanos ja muut kreikkalaiset filosofit vaikuttivat vahvasti keskiajan länsimaiseen kristikuntaan ja arabialainen Espanja toimi heidän oppiensa välittäjänä.” J.M.Goetzee, romaanista Eizabeth Costello 2006.

…………………………………………………………