Perjantairunossa pirulle myyty sielu ja Burroughsin tragedia

”Niin suuria tarinoita ei enää ole, että voisi myydä sielunsa pirulle.” Lainaus on esikoiskokoelmastani Vapaa pudotus. (Like 1998) En tiedä vieläkö piru käy sieluilla kauppaa. Alkuperäisestä Faustin tarinastakin on traaginen versio sekä katumuksen ja jumalan armon kirkastama vaihtoehto.

Suuria tarinoita punnitessa olin väärässä. Antiikin tragediat solmivat tarinan tiukkaan pakettiin, jonka lopussa katarsiksen kyyneleet johtivat puhdistukseen ja elämänhalun palautumiseen. Nykyhetkeä kokoavaa suurta tarinaa kaipaillaan säännöllisin väliajoin.

William S. Burroughs

Tarina elää yhä, mutta kertomus on fragmentoitunut ja rihmastoitunut. Se on kaikkialla eikä missään. Informaatiovyöry itsessään on Suuri tarina tänään. Peilinsirpaleista voi koota näköiskuvia, mutta miten ilmaista kaaoksen kokonaisuutta.

Ensi tammikuussa ilmestyy kokoelmani Babel, jonka 365 tekstiä tekevät maailmasta päivityksen. Luomisesta lähtien. Yksi avainteksteistä on numero 63. Ei siinä esiintyvän William S. Burroughsin vuoksi, vaan hänen haastattelunsa. Teksti kurkottaa kuudenkymmenen vuoden taakse ja määrittää samalla tulevaisuutta.

William S. Burroughs

Burroughs itse (1914 – 1997) oli beat-sukupolven keskeisiä kirjailijahahmoja. Palikka, joka ei tahtonut sopia järjestäytyneen yhteiskunnan lokeroon. Hänestä ehkä myöhemmin lisää. Tänään Perjantairuno.

………………………………………………………………………………..

William Burroughs ampui vaimonsa, häntä kiehtoivat aseet

(ehkä se oli kylmän metallin kosketus, ylemmyydentunne)

vahinko sattui Meksikossa 1951, juovuksissa ja leikin varjolla.

Syyllisyys kuristi kirjailijaa kuolemaan asti eikä hän voinut

kuin kirjoittaa joka päivä säilyttääkseen järkensä.

Toimittaja kertoo miten oli tavannut Burroughsin 80-luvulla

tämän ainoaksi jääneellä Suomen-kiertueella:

”Junassa Helsingistä Tampereelle kysyin monia nykyajan

piirteitä kirjoissaan ennustaneelta Burroughsilta

myös cut-up, eli leikkaa ja liimaa -kirjoitusmetodista.

– Me elämme  c u t – u p i s s a.  Tuossa ikkunassa

maisema vaihtuu koko ajan. Samalla me keskustelemme tässä

ja kuulemme katkonaisesti mitä ihmiset vieressämme puhuvat.

Näemme mainoksia ja pohdimme ehkä, mitä söisimme tänään.

Sekalaiset informaatiot leikkaavat lakkaamatta ja

hallitsemattomasti toisiaan.”

……………………………………………………………………………………

Gukkenmain Welaatta ja Maailmantaiteen päivitys

Päivän Hesari esittelee tänään Amsterdamin Eremitaasin, joka on ollut menestys. Taidemuseota verrataan Helsingin Guggenhaim-hankkeseen. ”Amsterdam siis onnistui siinä missä Helsinki ei halunnut onnistua”, toimittaja kirjoittaa.

Gukkenmain Welaatta, kesäkuu 2012.

Jutusta käy ilmi miten Amsterdam ja Pietarin Eremitaasi pelasivat hienosti yhteen. Meillä porua aiheuttaneet lisenssimaksut hoidettiin Hollannissa sitomalla ne pääsylipun hintaan. Euro per lippu vierähtää Pietariin. Järkevää ja kohtuullista.

Olin ensin Helsingin hankkeen puolesta. Kuultuani taidekentän kommentteja taiteen sisällöistä ja kohtuuttomista lisenssimaksuista kantani vaihtui.

Gukkenmain Welaatta, Maailmantaiteen päivitys 2.012.

Tehtiin kuitenkin jotain korvaavaa. Maitolaiturimuseo, Euroopan pienin museo lähti hankkeeseen ja Tampereen Teiskoon nousi muutaman innokkaan voimin Gukkenmain Welaatta. Puuarkkitehtuuria. Avoinna ympäri vuorokauden lokakuuhun sakka. Liput 0 euroa. Ei lisenssimaksuja.

Näyttelykokonaisuuden teemana on Maailmantaiteen päivitys 2.012. Kun katsot kehyksen läpi kolmen hehtaarin pellolle, eipä aikaakaan, kun linnut saapuvat päivittämään Vincent van Goghin teoksen ”Varikset viljapellon yllä”.

Gukkenmain Welaatta, museotyöt 2.012.

Museo kääntää kävijän ajatukset kahdeksaan merkittävään taideteokseen. Gukkenmain Welaatan FB-sivuilla on lyhyt esittely töistä kuvineen. Yksi esimerkki: Marc Chagall, Kaupungin yllä. (1918)

CHAGALL syntyi Vitebskissä ja opiskeli taidetta Venäjällä. Hän löysi Pariisista kubismin ja maustoi maalauksiaan kansantaiteella, juutalaisella perimällä, surrealismilla ja symbolismilla. Tästä kaikesta syntyi hyvin persoonallinen ote. Vain puolen sekunnin vilaus ja tunnistat Chagallin.

KITEYTYS: Chagallin maalausten runsaudessa ei ole mitään merkityksetöntä. Lehmät ja puut kuvaavat elämän voimaa. Kukko hedelmällisyyttä, kaappikello kaiken katoavaisuutta, ikkunat vapauden rakkautta… lentävällä sillilläkin on merkitys sukupolvia yhdistävänä symbolina. Taiteilijan isä työskenteli kalatehtaassa. Jeesuksen ristiinnaulitsemisen kuvat muistuttavat myös juutalaisten kokemasta holokaustista.

NÄYTTELYKUVAN PÄIVITYS 2.012. Kun Chagall palasi Venäjälle totalitarismin taideapparaatti ei saattanut hyväksyä taivaalla lentävää vihreää lehmää. Chagallin taide edustaa mielikuvituksen voittoa aineesta. Sitä, miten kaikki minkä pystyt kuvittelemaan on mahdollista. Rakastavaisille ei ole temppu eikä mikään kohota lentoon kaupungin ylle.

Facebook-sivuille kasvaa myös koko näyttelyn ajan virtuaaligalleria, jossa esitellään muita rohkeasti päivitettyjä versioita maailmantaiteen teoksista.

Gukkenmain Welaatta – museo Euroopan sydämessä.

http://www.facebook.com/maitolaiturimuseo

…………………………………………………………………………………

Perjantairunon tyyni rauha

Juhannusaaton perjantairunolla on tuoreustakuu: kolmen euron posliinilautanen Anttilasta klo 11.40. Tomaatit Siwasta klo 11.55. Hinta 68 senttiä. Kuvaus Pyynikin Trikoon vanhalla tehtaalla klo 12.40. Runo kokoelmasta, joka julkaistaan vasta ensi tammikuussa.

Mietin missä vaiheessa elämä kääntyi niin, että turhasta tuli tärkeintä. Ehkä se oli selvää jo alusta lähtien.

Juhannus ja runo 2012.

Elämä – sinähän tiedät

lapsuuden kesäaamu ja

veteen leivotun ohrarievän siivu,

juustonkimpaleen tyyni rauha ruusuposliinilla

ja tomaatin lohkot, jotka aurinko saa

sädehtimään aivan ihmeellisesti.

……………………………………………………………………………………………………

Kuinka kaivaa oma hautansa?

Talous ja markkinointi on jäänyt blogissani syrjään. Tehdään kerrankin poikkeus. Nokian viestintäponnistukset ovat olleet harvinaisen epäonnistuneita koko yhtiön toiminnan ajan. Tekniset innovaatiot takasivat Nokian menestyksen, mutta eivät ole riittäneet enää vuosikausiin.

Markkinajohtajakin saa hautansa kaivettua kymmenessä vuodessa. Todisteeksi viestinnän harhapoluista käy ote esseestäni Paluu elävien pariin. (MotMot vuosikirja, wsoy 2001)

Lumia 900 mainontaa, kesäkuu 2012.

”TEE LÄPIMURTO. Tee vähemmän töitä ja saa enemmän aikaan. Kirjoita Word-dokumentti taksissa palaverin jälkeen ja lähetä se sähköpostilla. Tarkista sähköpostisi lentokentällä ja katso kalvoesitys. Työskentele taulukkolaskentaohjelmalla junassa matkalla töihin. Tarkista tuotteen saatavuus yrityksen internetsivustolta. Lähetä muutama faksi ja soita puhelu. Ota ajasta enemmän irti ja tee ajansäästöstä hauskempaa. Nokia Communikatorissa on myös neljä peliä.

Ettei vain tulisi Communikatorin käyttäjälle tunnetta, että vapaus on sen hirttoköyden mittainen, joka on oman kaulan ja työnantajan vaatimusten välillä. En voi välttyä tunteelta, että aikamme mainostekstit naurattavat makeasti muutaman vuoden kuluttua.”

Mitä tekee Nokia tänään? Pipa on vieläkin kireämmällä ja leluja entistä vähemmän. Puhelin näyttää työpisteeltä. ”Otsasi hiessä sinun pitää leipäsi syömän.” Elämä ja puhelimen tärkein myyntiargumentti on vain loputonta työtä, kiitos evankelisluterilaisen moraalikäsityksen.

Kuvan mainoksen toteutus on ankea, päälle liimatun oloinen ja harrastelijamaisen kömpelö. Lumia 900 on ymmärtääkseni käypä puhelin. Sitä vain ei halua kukaan ja mainos karkottaa viimeisetkin uskolliset.

Entä kilpailija? iPhonen omat mainokset ovat itsetietoisen tyylikkäitä ja muutamaan hyvään ominaisuuteen keskittyviä. Visuaalisen ilmeen sukunäköisyys koko tuoteperheessä on niin tiukka, että viestin ohittaessaankin mielessä vilahtaa: siinä oli taas Applen mainos.

Kaupallisessa kilpailussa ei menesty paras, vaan halutuin. Nokia on kaivanut oman hautansa ja rautalangasta väännetyissä mainoksissa näyttää siltä, että puhelimet lasketaan sinne hyvin pian. Kepeät mullat! Homman hyvä puoli on, että pirstoutunut jättiläinen synnyttää runsaasti uutta elämää ja kasvupotentiaalia.

Perjantairuno: Klovni odottaa aplodeja, yleisö kaipaa veistä

Kuva ja sana. Yksi ja sama asia, aivoissa syntynyttä vuorottelevaa informaatiota. Tapaus Perjantairuno ei valaise väitettä, vaan kertoo puhtaasta sattumasta.

Viimeistelen mittavaa teosta nimeltään Babel. Sen runoissa heitetään hyvästit keskeislyriikan ensimmäiselle persoonalle. Säkeet, jotka alkavat ”Minä olen…” voi puolestani haudata sadaksi vuodeksi ja kaivaa sen jälkeen esiin aivan kuten ”kokeellinen” runous tekee tänään kalutessaan Hugo Ballin, Tristan Tzaran ja kumppaneiden hautaamia luita.

Provosoinnit sikseen, kyllä runon kokija riveiltäni löytyy, vaikka se muuksi onkin nimetty. Perjantaitekstin ydin on sattumassa. Kirjoitin runon, ja hakiessani kuvaa löysin leffan, jota en ole nähnyt.

Patrice Leconte: La fille sur le pont. 1999

Patrice Leconte ohjasi elokuvan ”La fille sur le pont” vuonna 1999. Nainen pääosassa on Vanessa Paradis, mies Danielle Auteuil. Koostin elokuvasta pysäytykset runon pariksi. Olkaa hyvä, teksti numero 43.

……………………………………………………………………………………………..

Katsojien keskuudessa käy pettymyksen kohahdus

kun tivolin veitsenheittäjä peruu numeronsa

ja alkaa kertoa katsojille omia sydänsurujaan.

Tampereen runot huomioivat heikosti (jos lainkaan)

ensimmäisen persoonan tuskat ja tunteet.

Psykiatria kiinnostaa potilas, sutta saalis

jousi vaatii nuolta, kivääri luotia

lapsi haluaa leikkiä, sankari seikkailla

tyranni tavoittelee valtaa, kissa hiirtä

diktaattori suunnittelee palatsia, sorrettu vallankumousta

idealisti julistaa rauhaa, terroristi taistelua

nälkäinen toivoo ruokaa, kylläinen lepoa

ahne himoitsee rahaa, alemmuudentuntoinen arvostusta

iho kaipaa kosketusta, toive täyttymystä

klovni odottaa aplodeja, yleisö veistä,

joka kerta toisensa jälkeen heitetään

henkeäsalpaavan tarkasti avustajan ohi.

………………………………………………………………………………………………

Kirjailijan henkilö on aina fiktiota

Oheinen juttu on juuri julkaistu Parnasson kesäkuun numerossa 3/2012. Tarjoan sen myös maailmanlaajuisesti niille blogin lukijoille, jotka eivät seuraa kyseistä lehteä.

Kirjailijaelämää

Sinulla on vuosituhannen käsikirjoitusidea ja työstät sitä tiukasti. Mielessä polttaa kaksi muutakin aihetta, jotka haluaisit toteuttaa. Laadit kaiken pohjalta apurahahakemuksen neljälle eri taholle. Palautetta tulee: ”Emme voi suostua hakemukseesi.” Vastaus on Kulttuurirahaston maakuntarahastolta kolmastoista kielteinen. Samoin Taiteen keskustoimikunnalta.

Toukokuussa viimeinen oljenkortesi pelastaa. Saat 7000 euroa ja pääset summalla Hesarin Kuukausiliitteeseen, jossa on listattu vuoden suurimmat kirjastokorvausapurahojen saajat. Suoritat summasta eläketurvamaksun Melaan. Kannettava tietokoneesi hajoaa. Kun kerrot huollossa sen iäksi kuusi vuotta, sinut naureskellaan ulos. Anot Kirjallisuuden edistämiskeskuksesta varoja uuteen työvälineeseen ja saat tonnin. Pistät itseltä pari sataa lisää ja olet onnesta soikeana: MacBook Air on sentään jotain! Käsistä voi jatkaa missä vain. Olet entistä innostuneempi ja kesä kuluu kirjoittaessa.

Francis Bacon: Triptyykistä George Dyerin muistolle. (1971)

Syksyllä rahatilanne huolestuttaa, mutta kieltäydyt muutamasta freetyöstä, koska tuntuu vaikealta keskeyttää käsistä. Lopulta lähdet keikalle viidensadan kilometrin päähän. Saat matkakorvauksen ja Lukukeskuksen taksan 220 euroa. Ennen lähtöä valmistelet neljän tunnin luentoa kolme päivää ja siirrät materiaalin PowerPointtiin. Lohduttaudut sillä, että työtä voi käyttää myöhemmin uudelleen.

Ennen vuoden vaihdetta tili hupenee uhkaavasti. Teet muutaman viikon hulluna töitä vanhalle asiakkaalle, joka ei ole hylännyt sinua. Sinulla on sentään työhuone jonka vuokrat ja kulut saat kasaan. Elät säästeliäästi. Tupakoinnin terveellisyydestä viis, mutta se olisi taloudellinen itsemurha. Punaviinistä et luovu, tiirailet vain tarkemmin hintalappuja.

Helmikuussa haluat lomaa – suunnittelet kirjoitusrupeamaa lämpimässä. Eläkevarauksessasi on kolmen tonnin summa, jonka voi nostaa. Ja nostat, koska huomisesta ei tällä ole kellään takuita. Espanjassa et pysty keskittymään kirjoittamiseen, koska olet puristanut itsestäsi viimeisetkin mehut.

Alakerran kaupassa litra punaviiniä maksaa 0,59 euroa. Se on jo niin kohtuutonta, että päädyt kahden euron laatuun. Aurinko paistaa ja Malagan museot odottavat puolen tunnin matkan päässä. Kirjoitat lomalta juttuja blogiin ja imet lämmöstä uutta voimaa. Käsis jatkuu kotimaassa ja jaksat taas laatia uusia apurahahakemuksia.

Luet kollegan vuodatuksen heikosta kirjamyynnistä. Kahdessa vuodessa vain reilut 1800 kappaletta. Hitto, kaverihan myy hyvin! Saat itse Otavan kirjasäätiöltä 1500 ja riehaannut. Ainaisen eväidensyöntien sijaan käyt pizzalla. Ostat mukavan asun työhuoneelle: verkkarit, collegen ja tossut.

Vaimollasi on vakityö. Usein kannattaa tehdä myös lauantait, koska siitä kertyy parempi liksa. Sinähän istut joka tapauksessa työhuoneella kirjoittamassa. Soitat sieltä vaimolle ja pyydät tuomaan litran pahvipurkin punkkua. Juot sen ja alat suunnitella juttua Parnassoon.

Sinua ketuttaa, että olet kirjoittanut kahdeksan teosta, joilla olet yltänyt kahdeksaan palkintoon tai ehdokkuuteen, päässyt kritiikkeihinkin. Vain yksi romaanisi on kelvannut muinoin Parnasson pika-arvioon. Olit jo toiveikas, kun romaanisi nousi Runeberg-palkintoehdokkaaksi. Mutta ei.

Kirjoitat juttusi yksikön toiseen persoonaan, sillä kaikki tietävät, ettet se ole sinä. Kirjailijan henkilö on aina fiktiota. Joku saattaa silti luulla, että kuvitteellinen henkilö kiukuttelee. Väärä luulo. Olet mielestäsi etuoikeutettu. Saat tehdä työtä, jonka antaa nautintoa. Sinua on siunattu myös apurahalla, joskus jopa vuoden mittaisella. Jaksat pyöräillä työhuoneelle yhtä hyvin helteellä kuin lumimyrskyn läpi. Kaikki järjestyy, eikä sinulta mitään puutu.

…………………………………………………………………………

Blogikuvana keskipaneeli Francis Baconin triptyykistä ”George Dyerin muistolle” (1971)

Perjantairuno: Kylähullujen hommia ja vähän vakavampaa

Kun Hesan valtuusto äänesti Guggenheimin nurin, päätettiin polkaista pystyyn museo Euroopan sydämeen – Gukkenmain Welaatta. Museorakennus on suomalaista puuarkkitehtuuria. Käsitetaiteen keinoja hyödyntävä näyttely MAAILMANTAITEEN PÄIVITYS 2.012 avataan Tampereen Teiskossa 10.6.

Näyttelyn lisäksi Facebookiin kasvaa syksyyn saakka virtuaaligalleria, joka esittelee päivitettyjä maailmantaiteen mestariteoksia. Sivut löytyvät täältä.

Vincent van Gogh: Varikset viljapellon yllä (osa) 1890.

Kun funtsin taideteoksia sekä museoon että virtuaaligalleriaan, tuli ensimmäisenä mieleen van Goghin ”Varikset viljapellon yllä”. Vasta aivan äskettäin muistin, että olen kirjoittanut aiheesta myös runon. On siitä aikaakin, kaksitoista vuotta.

Toinenkin asia tekee tekstistä ajankohtaisen. Poikani ja hänen vaimonsa saivat tyttären torstaina, äidin syntymäpäivänä 7.6. klo 23.59. Valitsen siis tänään Perjantairunoksi Mustasta runokirjasta tekstin TAIVASOSUUS. Runon viimeinen rivi kirkastaa ajatuksen elämän ihmeeseen sopivaksi.

……………………………………………………….

Taivaan lyijyinen patalakki

on valahtanut metsän silmille. Vaikea nähdä ulos,

ellei sammuta sisältä valoa.

Varikset viljapellon yllä,

ja varikset, joita sänkipellon korret keihästävät.

Elämä on väärennös. Kuin taulu,

joka museon seinällä riittävän kauan riiputtuaan

muuttuu aidoksi.

Lasit kivenheiton päässä, lapsivedet.

Lapset, joiden sisällä äidit kasvavat.

………………………………………………………..

Mites me ennen osattiin kokata?

Elämästä on tullut yhtä ruuanlaittoa ja kokkikisaa. Mutta ei aivan. Kyllä kämpätkin pitää pistää uusiksi, tehdä hurja remontti, heivata kuntoon huvila ja huussi, stailata kämppä myyntikuntoon, perustaa puutarha uuteen uskoon ja pistää pihapartyt pystyyn.

Amurin työläismuseokortteli, 40-luku.

Keittiön kuva on 1940-luvulta. Asiallinen ja toimiva verrattuna yhteiskeittiöihin, joissa tuolloinkin vielä kokkailtiin. Jos ystävät kokoontuisivat sinne arvostelemaan illallisen, menu olisi seuraava:

Alkukeitto edellisen päivän paistiluista, mukana sipulia ja pilkottua porkkanaa. Juomana kotikalja. Pääruokana kuoriperunat ja ruskea kastike siansivusta. Veteen leivottua rievää ja voita. Juomana piimä. Jälkiruoaksi köyhät ritarit, kermavaahto ja mansikkahillo. Kahvia, korviketta tai teetä.

Amurin työläismuseokortteli, 70-luku

Kamari on 1970-luvulta. Siis vain tuokio sitten. Stailaajan unelma. Uutta ilmettä syntyisi pienellä budjetilla. Jospa hirvigobeliini korvattaisiin aiheella Ryöstö Seraljista. Muistattehan: minareettien tornit ja yössä kiitävät valkeat ratsut. Ryöstetyn neidon hame hulmuaa ja kuun sirppi taivaalla on kellahtanut selälleen.

Kiitoskortti, 1927.

Viimeinen vanha kuva on päivätty vuodelle 1927. Kesän kynnyksellä ollaan aivan kuten nytkin. Mutta ajatelkaas! Helsingin kautta lähetetty tanssimusiikki oli kuulut Parikkalassa niin hyvin, että olisi voinut kotona valssiksi pistää.

Ja mitäs telkka nyt tarjoaa? LIV-kanavan ohjelmistosta napattu kuva on viime lauantailta. Ehkä se on alallaan jonkinlainen ohjelmistovalintojen ennätys.

LIV 2.6.2012

Perjantairuno ja Schjerfbeckin anastettu omakuva

Suomen ainoa maailmanluokan kuvataiteilija täyttää tänä vuonna 150 vuotta. Juhlan kunniaksi Ateneumin taidemuseossa on avautunut tänään laajin koskaan järjestetty Helene Schjerfbeckin (1862-1946) näyttely.

Ateneum nostaa esille 300 työtä ja näyttelyn luetteloon on kuvattu 750 teosta. Yksi merkittävä työ on kadoksissa edelleen: Omakuva vuodelta 1921. Teos oli esillä Eskilstunan taidemuseossa 1975. Maalaus varastettiin ja on sillä tiellään.

Schjerfbeck-artikkeli, Helsingin Sanomat 11.11.11.

Ruotsalainen taidehistorioitsija Lena Holger on ottanut maalauksesta ainoan tallella olevan värikuvan. Holger on tutkinut Schjerfbeckiä yli neljäkymmentä vuotta. Viimeksi hän urakoi seitsemän vuotta taiteilijan kirjeenvaihdon parissa. Tutkimuksen tuloksena on julkaistu runsaasti kuvitettu kirja suomeksi ja ruotsiksi.

Åbo Akademin kirjastoon on tallennettu pari tuhatta Schjerfbeckin kirjettä. Liki kaikki taiteilijan lähettämiä. Itse saamansa kirjeet hän tapasi polttaa ja suositteli sitä myös kirjeidensä vastaanottajille.

Schjerfbeck hallitsi ruotsin kielen lisäksi ranskaa ja englantia, mutta ei suomea. Kirjeenvaihto oli hänelle elintärkeä dialogin ja yhteyden vuoksi, itse kirjeet eivät merkinneet muuta kuin häiritsevää materiaalia, jonka saattoi hävittää.

Kuvan ja sanan liitto on askarruttanut useita taiteilijoita. Da Vinci kirjoitti aiheesta esseen, jossa hän todisteli kuvataiteilijan päämääriä aidommiksi kuin runoilijan. Lauri Viidan sitaatin lainaan ulkomuistista, joten pahoittelen mahdollista epätarkkuutta. Ajatus pitää kutinsa: ”Millään muulla taiteen keinolla kuin kirjallisuudella ei ole mahdollista ilmaista, että tässä huoneessa ei ollut eilen kahta kaksivuotiasta vinttikoiraa.”

Kun palaan varastetun maalauksen kuvaan, joka julkaistiin Hesarissa 11.11.11. haluan pelastaa Schjerfbeckin maalauksen. Epätodennäköistä kyllä, mutta se saattaa olla tuhoutunut. Runossa se voi elää ikuisesti. Ehkä teksti kertoo myös jotain kuvan ja sanan suhteesta. Moni täällä julkaistu runo löytyy tulevasta kokoelmasta BABEL. Niin tämäkin, teksti numero 262.

……………………………………………………………………….

Tampereen runot ikuistavat kadonneen maalauksen

neliön mittasuhteet, taustan väri oliivin, reunoiltaan

se taittuu tummempaan sammaleen vihreään,

saa lähempänä kasvoja lämpimän hiekan sävyjä,

kasvojen ovaali liki täydellinen, oikean posken kavennus

ja leuan vasen kärki antavat liikkeen rytmin,

lyhyiden hiusten suurpiirteinen pinta ja liioitellun

suuriksi kuvatut korvat korostavat kasvojen muotoa,

oikean kulmakarvan kaari voimakkaan musta,

vasen häivähdys vain – raskaat silmäluomet samaa kaarta

väri saksanpähkinän kovan kuoren ruskeaa,

silmiin sivelty yhtä ja samaa pintaa – melkein mustaa,

katseen terävyyttä tukeva suun muoto,

ylähuulen amorinkaari vailla keskustan kuoppaa ja

symmetrisen alahuulen oikeassa sivussa ihonsävyinen kiilto,

nenän voimakas varjo korostaa kasvojen oikeaa puolta,

niukan paletin tummat laikut nostavat poskipäitä ja

alaviistosta kuvatut kasvot on korotettu mustana väreilevän

kauluksen luonnottoman korkealle jalustalle

joka raottuu antaakseen tilaa puuterinsävyssä hehkuvalle korulle.

Hartioiden harmaa linja on olemattomaksi kavennettu, jotta kuva

olisi koko ajan kohoamassa katsojan yläpuolelle.

……………………………………………………………………………