Perjantairuno nappaa kiinni Pyhäinpäivään. Vain neljä riviä – virsi on lyhyestä kaunis.
Pyhäinpäivän vietto on kristillinen perinne, silloin sopii muistella pyhimyksiä ja marttyyreja siinä missä tusinavainajiakin. Myös katolisessa kirkossa vietetään uskossaan ”poisnukkuneiden” muistopäivää.
Michael Borremans: The Case (2009)
Latinalaisessa Amerikassa kuolleita muistetaan samaan aikaan vuodesta kuin meillä. Mutta se onkin jo toinen juttu, varsinainen rieha ja ilon päivä, jota saatetaan suunnitella kuukausia etukäteen. Kuolleet lapset saavat leluja, aikuisten haudoille viedään tequilaa. Kuoleman kääntöpuolena hengissä olevat voivat juhlia ja nauttia elämästä.
Haen päivän tekstin viime vuonna julkaistusta 365 tekstin kokoelmastani Babel. Maailmankaikkeuden päivityksestä löytyy sopivat säkeet kaikkiin kuviteltavissa oleviin tilanteisiin. Aikojen alusta aina vuoteen 2513 saakka.
Tekstissä numero kaksisataakaksikymmentäkahdeksan sekä elämä että kuolema ovat yhtä aikaa läsnä. Yleispätevyydessään rivit koettavat tavoitella jotain hyvin henkilökohtaista.
E n n u s t u s:
niin paljon ainutkertaista, niin etäällä
lopulta elämä ohittaa meidät (ja heidät)
mutta se hohtaa.
…………………………………………………………………….
Kuva: Michael Borremans. Blogin Ekstralinkissä lisää taiteilijasta.
Kun lukijalla on ikää reilut pari vuotta, Limerikkirunojen hienoudet jäävät vielä piiloon. Kuvat aiheuttavat enemmän kysymyksiä. Mutta hauska on Gnuta tai Coloradokuoriaista hämmästellä kirjailijan omistuksella varustetusta kirjasta: ”Saimalle eläimellisin terveisin, Anneli Kanto”.
Älyttömässä äyriäisessä on aakkosten verran eläinrunoja Kaisa Rekisen kuvittamana. Limerikki on muutaman säkeen mittainen runoformaatti. Vastaavia on sorvattu keskiajalta saakka, mutta englantilainen Edvard Lear (s.1812) teki lajista suositun kahdella teoksellaan, joista ensimmäinen A Book of Nonsense julkaistiin 1846.
Alkujaan suullinen kansanperinne vakiintui irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan nimensä saaneeksi viisisäkeiseksi ”pilkka- tai komparunoksi”. Alkurivillä pitäisi mainita jonkin paikan maantieteellinen erisnimi. Seuraava säe muodostaa sen kanssa loppusoinnun. Seuraavat kaksi omat loppusointunsa, ja viimeinen rivi rimmaa ensimmäisen kanssa. Riimikaavaksi pelkistettynä: a a b b a
Limerikki on aina huumorilla höystetty. Säkeet saattavat olla terävän ironisia, mutta lapsillekin suunnattuina viidessä rivissä – tai ainakin rivien välissä voi halutessaan nähdä syvempää sisältöä:
”Voi”, huudahti Kerimäen kirkon rotta.
”Olen aivan ravinnotta!
Kauniita sanoja, virsilauluja,
kyllä piisaa ja kuvatauluja.
Vaan juusto puuttuu, se on totta.”
……………………………………….
Ekstralinkki neljän vuoden takaa kertoo oman lapsuuteni mielikirjat. Lisäksi jutusta löytyy jatkolinkki Lastenkirjahyllyyn, valtakunnan kattavimpaan lasten- ja nuortenkirjablogiin.
Nappaan takaisin edellisen jutun väitteeseen kirjasesonkien kiihtymisestä. Jos kolikon kääntää, voi funtsia, että useat kirjat eivät pitkää ikää ansaitsekaan. Mutta kurkataan hieman syvemmälle. Maailma paahtaa niin hillitöntä vauhtia eteenpäin, ettemme osaa katsoa taaksepäin. Aikansa runouden uudistajan, Ezra Poundin sanoin: ”Perinne on kultavitja, jota varjelemme, ei kahleet meidän sitomiseksemme.”
Hieronymus Bosh (s.1450) Group of Victims
Koska jutun lopettaa tuhannen vuoden takainen runo, katsotaan pikakelauksella miten sieltä on tänne tultu. Antiikin kulttuuria kaluttiin pitkään ja toki vieläkin, mutta sen tuhoutumisen jälkeen ensimmäinen selvästi eurooppalainen runoilijakoulu syntyi Etelä-Ranskan Provencessa. Trubaduurirunous levisi nopeasti myös naapurimaihin. Jo 1200-luvulla uuden runouden harjoittaminen oli yleistä koko Etelä- ja Keski-Euroopassa.
Italialaiset hyödynsivät teksteissään antiikin traditiota. Espanja loi kuoleman ja kesyttömän dramatiikan säkeet. Portugalin varhaiset runoilijat hakivat kaikupohjaa kansanlauluista ja Saksan minnerunoilijat käyttivät ritariperinteen kaikuja. Englantiin yllettyään uuden länsimaisen runouden perinne ehti yhä pohjoisemmaksi ja lopulta slaavilaisiin maihin saakka.
Kansankielisellä runoudella on kautta aikojen ollut vahva perinne. Keskiajalla se sai rinnalleen vaganttirunouden, joka oli ylioppilaiden ja muiden oppineiden latinankielistä lyriikkaa. Se ei pohjautunut antiikin perinteeseen vaan oli hetkessä ja arjessa kiinni.
Usein riimeissä pohdittiin yksilön osaa ja peilattiin oman elämän tuntoja ikuisuuskysymyksiin. Aivan kuten tänäkin päivänä. Meidän moraalikoodistomme, toiveemme, uhmakkuutemme ja unelmamme eivät ole tuhannessa vuodessa miksikään muuttuneet. Vaikka maailmanselitykset vaihtuvat, ajatteleva ihminen kamppailee yhä samojen peruskysymysten äärellä.
Hieronymus Bosh: The Temptation of St Anthony (detail)
Mestari Eckart oli 1300-luvun mystikko, jonka mukaan koko ihmiselämän yllä leijuu olemattomuuden varjo, umbra nihili. Runous on aina ollut valona tätä varjoa vastaan. Seuraavassa vagantissa runoilija kamppailee omatuntonsa kanssa. Hän tarkastelee puutteitaan rehellisesti ennen kuin päätyy itsensä hyväksymiseen ja perikristilliseen kiteytykseen. Boheemielämän kuvaus koskettaa myös allekirjoittanutta. Kuinkas tällä aina jaksaisi pysyä kaidalla tiellä tai elää ihanteidensa mukaan. Tasapainoilua ystävät, tasapainoilua. Näin vaganttirunon säkeet 1100-luvulta (suom. Aale Tynni)
Alla kuuman häpeän, / vihaa täynnä hurjaa / sydäntäni ripitän, / kuuroa ja nurjaa. / Laatuni on köykäinen, / ylen liikkuvainen, / olen lelu tuulien, / lehti irtonainen.
Kuljen tietä laveaa / nuorten miesten lailla. / Paheeseen on halu vain, / hyve voimaa vailla. / Autuuteni unohdan, / elän himoissani, / lihan töitä toimitan, / kuollut sielultani.
Onpa syytös toinenkin: / tunnen pelipöydän. / Alastonna jälkeen sen / itseni kun löydän, / ulkonainen kylmyys tuo / sielulle on helle: / soinnin kauniimman se luo / laulun sävelelle.
Kolmanneksi väitetään: / viihdyn kapakassa. / Totta, senpä tahdonkin / pitää kunniassa, / kunnes parvi enkelten / seisoo kynnyspuulla, / requiemin viimeisen / olen saava kuulla.
Tahdon kuolla kapakkaan / enkä toivo muuta, / kunhan viinitilkkanen / vielä kastaa suuta. / Riemukuoro taivainen laulaa lähtevälle: / ”Herra olkoon laupias / juomarille tälle!”
Luonnon lahjaa meille soi / herra monenlaista / minä kirjoittaa en voi / ellen hiukan maista. / Helppo minut voittaa on / selvänä jos kenen. / Janon tuskaa inhoan, / ennen hautaan menen.
Hurskaan herra prelaatin / on nyt katsominen, / että tässä täytetään / käsky taivaallinen. / Ensi kiven laulajaan / heittäköön se teistä, / joka tunnoin syyttömin / mahtaa täällä seistä.
………………………………………….
Ekstralinkissä varsinainen veijari ja maailmankirjallisuuden kiintotähti 1400-luvulta.
Olen päivittänyt blogia viisi vuotta. Rihmastoon on kertynyt neljäsataaviisikymmentä juttua. Olen takuulla toistanut itselleni merkittäviä ajatuksia – mutta myös kuvitellut kirjoittaneeni sellaista, mikä ei ole blogiin asti päätynyt.
Nostan tähän kolmentoista vuoden takaisen romaanin kahdesta syystä. 1. Vaikka kirjoista ei klassikoita kiteytyisikään, niiden elinkaari on pidempi kuin kahden kirjasesongin väli – jossain aina joku lukee. 2. Pari edellistä juttua sivusi uskottavuuden illuusioita. Mikael Niemen (s.1959) Populaarimusiikkia Vittulajänkältä (suom. Outi Menna) on tyylilajin oiva esimerkki ja lukusuositus.
Illuusio merkitsee harhakuvaa. Mitä muuta fiktiivinen kirjallisuus voisi ollakaan. Mikael Niemen romaanin tyylilaji on maaginen realismi. Ja jos vielä tarkennetaan, silkka hyperbola, ylettömyyksiin menevä liioittelu. Ja silti – jollain oudolla tavalla Niemen romaanin ilotulitus kääntyy mielikuvituksensa voimalla uskottavaksi. Tälläkin tavoin asiat voi nähdä. Ja kirjoittaa.
2000-luvun alussa kävi näin: Mikael Niemi oli kirjoittanut runoja ja nuortenromaaneja ja hionut niiden ohessa läpimurtoromaaniaan liki kymmenen vuotta. Yhtenä iltana hän meni nukkumaan tuntemattomana – ja heräsi hälyn ja kuuluisuuden keskellä.
Populäärimusiikkia Vittulajänkältä oli ilmestynyt. August-palkinto ja muutama muu vähäisempi odotti. Korkeakirjallisiin piireihin astui outo heppu Tornionjokilaakson Pajalasta. Kuin hölkkäävän poron kanssa esiintyvä mies Norrbottenin vaakunasta: asuna vain lakki ja lannevaate, olalla julmettu nuija.
Kuva: Peter Knutsson
Mutta asiaan ja esimerkkeihin. Niemen maailmanmaineeseen noussut romaani on poikien kasvutarina 60- ja 70-luvun syrjäkylältä. Aikuisten maailman tarkkailu, seksuaalisuuden herääminen ja musiikki ovat tarinan fokuksessa. Turha pelästyä kliseistä tiivistystä, lue kirja jos et syystä tai toisesta ole vielä sitä tehnyt.
Lainaan muutaman rivin esimerkin uskottavuuden illuusiosta. Kaksi viisivuotiasta koltiaista karkaa kotipihasta. Tavoitteena on Kiina, maailmanlaita johon kaikki loppuu: ”Me saavuimme Frankfurtiin. Ja ellei vaitonaisen matkatoverini maha olisi tullut kipeäksi ja jos hän ei olisi mennyt kakkaamaan pöydän alle, olisimme varmasti, olisimme ehdottomasti, olisimme ilman pienintäkään epäilystä päässeet Kiinaan.”
Ja näin Niemi kuvaa miten nuori poika soittaa kuolleen isänsä kitaraa: Soinnut, kuin suuret perhoset ”lentää lepattivat yli pinnatuolien ja räsymattojen, nousivat hellalle, jolla perunat olivat kiehumassa, kaartelivat ohi seinäkalenterin, seinäkellon, ryijyn, kuningasperhettä esittävän lehtileikkeen ja Honken Holmqvistin ihailijakuvan, nuuhkaisivat patoja ja leipäkoria, syöksyivät päin luutaa ja yöastiaa, pyyhkäisivät koululaukun ja kumisaappaiden ohi ja takaisin keinutuolissa istuvan äidin luo, pyrähtivät kierroksen hänen kilisevän neuletyönsä ja lankakeränsä ympärillä ja lensivät sieltä kohti viherkasveja, begonioita ja anopinkieltä, ylös ikkunalasia pitkin, josta ne näkivät vilauksen pelloista, koivuista ja lypsylämpimästä ilta-auringosta, ohi poljettavan ompelukoneen, putkiradion ja vino-ovisen vaatekaapin ja sitten takaisin kitaraan, sisään kaikukopan mustasta aukosta, josta toiset perhoset jo tungeksivat ulos.”
………………………………………………..
Ekstralinkissä talot seisovat katollaan, kun Bo Carpelan purkaa lyhyestä runosta 285-sivuisen romaanin.
Julkaisen taannoisen Perjantairunon uudelleen, koska teksti täydentää edellistä juttua uskottavuuden illuusiosta. SOS-mediassa kommentoitiin, että lopulta kaikki on illuusiota. Näkemys miellyttää minua. Kuten Max Frisch sanoi: ”Jokainen keksii ennemmin tai myöhemmin itselleen tarinan jota hän luulee omaksi elämäkseen.”
Samuli Heimonen: Armi kiittää (2008)
Runo tulee kotihyllystä intuition ohjaamana. Sormi liikkuu kirjojen selkämyksillä eikä kovin pitkälle pääse: F, niin kuin Tua Forsström. Kirjailijan palkintolista on pitkä, mm. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto 1998. Runokokoelmia tusinan verran, puolet suomennettuja.
Runon valinta tuottaa enemmän vaivaa. Teksti löytyy lopulta Caj Westerbergin suomennoksena kokoelmasta Lumileopardi. Lumi on Forsströmin kokoelmien hallitseva elementti, joka kulkee muodossa jos toisessa läpi koko tuotannon.
Runo on lopulta selittämätön, viime rivit jäävät askarruttamaan. Kokonaisuutena tekstistä kasvaa elämänkaaren metafora. Avainsäkeet kertovat kohtaamattomuudesta – siitä miten ihminen on ikuinen arvoitus myös itselleen.
Jutun kuvat: Samuli Heimonen (s.1975) valittiin vuoden nuoreksi taitelijaksi 2008. Jotkin Heimosen työt on ladattu turhan dekoratiivisiksi, mutta pidän kovasti hänen pelkistetymmästä tuotannostaan.
On kirjoja, jotka heitän kesken, tai en palaa tekijän tuotantoon vaikka teokset olisivat kriitikoiden kehumia, menestyksellä ja palkintojen glorialla silattuja. Syy on selvä, tekstistä puuttuu uskottavuuden illuusio. Helposti heitetty peruste – sitäkin vaikeammin selitettävissä.
Järjellä tai realismilla ei ole ilmiön kanssa mitään tekemistä. Evoluutioteoria on uskottavampi kuin luomiskertomus, mutta jos asiat pelkistetään äärimmilleen, maailman voi luoda sanalla.
Genesis osaa tiivistämisen taidon: vanhan testamentin neljännellä sivulla ehditään jo paratiisista karkotukseen. Itse en näe mitään syytä asettaa teoriaa evoluutiosta, tai kaiken takana olevasta luojasta vastakkaisiksi. Kumpikin voi olla hyväksyttävä ja yhtä totta omalla tavallaan.
Äärimmäisen uskottavuuden voi löytää myös saduista. Hurjimmatkin käänteet omaan tarinakehykseensä luotuina voivat olla eläytyjälle totta. Kaikki minkä voimme kuvitella on mahdollista ennemmin tai myöhemmin.
Uskottavuuden illuusio kirjallisuudessa on jotain hienovaraisempaa, erityistä kerronnan taitoa ja tasapainoa vaativaa. Muutaman viikon takaisessa jutussa ehdotin Nobelia Olga Tokarczukille. Hän kykenee luomaan omalakisia maailmoja, joissa kaikki on ihmeellisellä tavalla uskottavaa.
Ian McEwan (s.1948) tarjotkoon toisen esimerkin. Hän on saanut arvostettuja kirjallisuuspalkintoja, ja monet pitävät häntä sukupolvensa merkittävimpänä brittikirjailijana. Jos olisin lukenut hänen tuotantoaan ”väärässä” järjestyksessä, olisin varmasti jättänyt tutustumisen ensimmäiseen yritykseen.
Olin jo lukenut seitsemän McEwania, kun kannoin kaksi muovikassilista kirjoja divariin ja vaihdoin ne romaaniin Polte (2010, suom. Juhani Lindholm). Tarina on kaikin tavoin tuttua McEwania, sujuvasti kirjoitettua ja aiheeseensa erittäin tarkasti perehtynyttä. Olen usein ihmetellyt asiantuntemuksen määrää, jonka kirjailija ujuttaa tarinoihinsa. Hän pyrkii uskottavuuden illuusioon yhtä hyvin tarkoilla tiedoilla aivokirurgiasta kuin Nobel-tason fysiikasta.
McEwan kirjoittaa romaaninsa laajaan yhteiskunnalliseen kehykseen ja käsittelee ohessa ajankohtaisia aiheita. Kaiken kattaa kuitenkin henkilökohtaisten tunteiden ja suhteiden analysointi. Niin Poltteessakin, jossa pakkomielteisesti naisia jahtaava maineikas fyysikko elää viidennen avioliittonsa loppua.
Kirjailijalle on leimallista ajaa päähenkilönsä yhä vaikeammaksi käyvään tilanteeseen, kunnes kaikki kaatuu kerralla ratkaistavaksi. Antiikin draamat tavoittelevat samaa kerronnan kaarta. Kaava toimii upeasti romaanissa Lauantai, joka mahtuu edelleen suosikkilistalleni.
Polteessa kirjailija hukkuu materiaalinsa paljouteen. Tarina rönsyilee turhan moneen suuntaan ja kerää matkaansa kirjallista painolastia kunnes kerronnan fokus hajoaa. Ja se tärkein: tarina ei vaadi realismia tai uskottavuutta – ellei sitä ole sellaiseksi tarkoitettu.
Kun McEwan yrittää kaikkensa uskottavuuden illuusion eteen, se karkaa hänen käsistään. Ei suuressa kaaressa vaan pienissä yksityiskohdissa, joihin kertyy todistelun ja osoittelun makua. Tekstin edetessä aloin olla myös eri mieltä psykologiasta, joka ohjaa päähenkilön käytöstä ja valintoja.
…………………………………………
Blogin ekstralinkki yli kolmen vuoden takaa: Sanomatta jättämisen kauneus.
Olen nostanut blogiin tänä syksynä julkaistua proosaa. Muun muassa. Yksi kriteereistäni on ollut teosten keskinäinen erilaisuus. Kielellinen tai rakenteellinen, mutta erityisesti se, mistä kulmasta teos ottaa haltuun käsittelemänsä aiheen.
Tähän juttuun liittyy myös ärsytyksen aihe, mutta jätetään se viimeiseksi ja unohdetaan tulevista teksteistä. Blogin fokus ei ole provosoitumisen pyörittelyssä. Tärkein siis ensin:
Reinaldo Arenas. Kuva: Flickr / Cristee Dickson.
Pienkustantamo Iván Rotta & Co julkaisee kotimaisten tekijöiden lisäksi latinalaisamerikkalaista käännöskirjallisuutta. Syksyn tuore uutuus, Reinaldo Arenasin Matka Havannaan (suom. Samuli Arkko) on kieleltään ja rakenteeltaan yksi omaperäisimmistä lukemistani romaaneista.
Kirjan synkkänä pohjavirtana kulkee Kuuban diktatuuri, jonka castrokommunistinen järjestelmä painaa yksilönsä lihamyllyn lävitse. Vuonna 1943 syntynyt kirjailija istui 70-luvulla homoseksualismista tuomittuna kaksi vuotta El Morron vankilassa ja yritti paeta maasta useaan otteeseen.
Vuonna 1980 Arenas jätti kotimaansa 125.000 muun kuubalaisen kanssa, jotka pääsivät lähtemään El Marielin satamasta. Loppuelämänsä kirjailija asui pakolaisena New Yorkissa. Sairastuttuaan aidsiin hän tappoi itsensä vuonna 1990. Ikuinen totalitarismia vastustanut taistelija, pakolainen ja homoseksuaali – Arenasilla oli pohjaa ”outsiderin” näkökulmaansa.
Arenas on maailmanluokan kirjailija, jonka tusinan julkaisun tuotannosta on aiemmin suomennettu vain romaani Harhanäkyjen maailma (suom. Mirjaliisa Nuuttila 1989). Julian Schnabel teki vuonna 2000 hänen muistelmateokseensa perustuvan elokuvan Ennen yötä. Kirjailijaa näytellyt Javier Bardem nousi Oscar-ehdokkaaksi.
Matka Havannaan on kolmeen, tiukkaan osaan jaettu romaani. Jokainen on kirjoitettu omalakisella kielellään. Ensimmäistä voisi nimittää maagiseksi realismiksi, ellei se olisi vieläkin enemmän: silkkaa kirjallista surrealismia. Seuraava osa kuljettaa tarinaa arkisemmalla kielellä, itse tapahtumat ovat silti houreisen absurdeja: Leonardo da Vinci on herännyt eloon ja kulkee öisiä katuja muotoaan muuttavan transseksuaalina.
Romaanin viimeisessä matkassa pakolainen palaa Havannan epätodelliseen maailmaan, jossa kaikki on kielletty ja turistipassilla matkaava mies kuin eläintarhan kummajainen. Painostava tunnelma päättyy yllättävään loppukäänteeseen, joka enteilee kirjailijan kuolemaa.
Matka Havannaan ei ole iloinen kirja. Huumori – mustaa tai ei – on sekin karsittu olemattomiin. Jäljelle jää siis kirjailijan kielellinen virtuositeetti, etenkin tarinan ensimmäisessä osassa, sekä romaanin rakenne.
Vallankumouksen, diktatuurin ja tyrannian seuraukset Reinas paloittelee näennäisesti erilaisiksi matkojen kuvauksiksi. Kun kokonaisuus loksahtaa paikalleen tulos on kauhistuttavan tehokas. Näinkin voi tarinansa tehdä. Hesarin kriitikko kehuu kaksi ensimmäistä osaa ja lyttää viimeisen. Olen totaalisesti eri mieltä: ilman lopun tiukkaa näkökulman vaihdosta kokonaisuus ei toimisi kirjailijan tarkoittamalla tavalla. Mistäkö tiedän kirjailijan tavoitteet? En tiedäkään. Lukekaa itse ja olkaa mieltä.
………………………………………..
Lopuksi lupaamani seikka joka kiristää kaalia. Useat käännöskirjojen kriitikot ovat ottaneet asiakseen poimia pinseteillä kirjoista ”käännösvirheitä”. Pientä priorisointia please! Kannattaako viisisataasivuisesta romaanista nostaa lehden niukassa tilassa mainittavaksi, että alkuperäistekstin sana ei tarkoita ”kenttävääpeliä”, vaan ihan tavallista ”vääpeliä”.
Esimerkki ei koskenut Reinasin kirjaa – mutta tämä koskee. Ensimmäisessä löytämässäni arviossa Matka Havannaan määritellään ”kolmen pienoisromaanin sikermäksi”. No, jollei tarina yhdisty omassa päässä, voihan aina lukaista mitä nimiölehdellä kerrotaan: ”Romaani kolmesta matkasta”.
Toinen lukemani arvio haluaa kyseenalaistaa koko romaanikäännöksen: ”Gioconda de Leonardo da Vincin kuuluisa, monen miljoonan arvoinen maalaus on jo puolestaan sellainen virhe, että luottamus järkkyy koko työhön: Cioconda ei ole osa Leonardon nimeä, vaan Mona Lisan italian- ja espanjankielinen nimi.”
Juuri näin on. Kun malttaa lukea tarinan tarkemmin, käy ilmi, että kirjailija (ja kääntäjä) käyttää väärää nimeä esimerkkinä roskalehtien sivistymättömyydestä ja rappiosta. Muutamaa sivua myöhemmin mainitaan miten ”La Cioconda on palannut taas tavanomaiseen paikkaansa.” Ja edelleen: ”Pienessä kyltissä, aivan kehyksen vieressä sanottiin, että taulun oli maalannut joku Leonardo da Vinci vuonna 1505.”
Kriitikoilla on usein tarve osoittaa arvioissa omaa erinomaisuuttaan. Juuri samoin kuin tein itse tässä. Mutta minä lupasin lopettaa.
…………………………………………..
Blogi on käsitellyt usein diktatuuria ja totalitarismia. Linkeissä tällä kertaa Joseph Brodsky sekä Hitler ja Etty Hillesum
Silmäilin aamulla runohyllyäni. Äkkiä arvioiden kokoelmat pinoamalla niistä syntyisi kaksitoista metriä korkea kasa. Jos saisin jättää itselleni vain yhden kokoelman, se olisi epäilemättä Sirkka Turkan Runot 1973–2004.
Turkan kolmetoista runokokoelmaa kyseisiltä vuosilta on koottu yksiin kansiin. Yli kahdeksallasadalla sivullaan tiiliskiven vahvuinen teos muistuttaa raamattua – ja sitä se monelle runouden uskossa Turkkaa kotijumalanaan pitävälle onkin.
Kuva: Pertti Nisonen, 2010
Raamatun pyhän ja erottamattoman kolminaisuuden muodostavat isä, poika ja pyhä henki. Sirkka Turkan tuotannossa vastaava yhtälö toteutuu muodossa kriitikot, kirjailijakollegat ja lukeva yleisö. Kaikkien mielipide tuntuu sulautuvan yhdeksi: emotionaalista kieltä käyttävä runoilija onnistuu koskettamaan eri lähtökohtien lukijoita, vaikka säkeiden selitykset ovat rationaalisen ajattelun ulottumattomissa.
Turkan tuotanto on kiteytymässä suomalaisen modernin runouden kulmakiveksi. Pienenkin tuvan nurkkien alle tarvitaan neljä kiveä. Jos toiseen päätyyn valitaan Pentti Saarikoski ja Eeva-Liisa Manner, Turkka voisi olla kolmas. Neljännestä pitäisikin keskustella pidempään. (Tänään, tätä täydentäessä valintani voisi olla Kari Aronpuro.)
SIELUN VELI JA KUOLEMAN KAVERI
Modernismin murroksessa runoilmaisu taipui ylevästä ihanteellisuudesta arkisempaan kokemukseen. Kun Eino Leinon kielellistä perintöä oli tarpeeksi kaluttu, suomalaisen runon uudet askeleet otettiin 1960-luvulla.
Sirkka Turkka julkaisi vuonna 1973 esikoisensa Huone avaruudessa, ja kokoelma esitteli melko tavanomaista kielen rekisteriä käyttävän runoilijan. Se oli vain lähtöpiste, josta Turkka alkoi laajentaa omintakeista runouskäsitystään.
Turkka on käyttänyt tekstiensä materiaalina englanninkielisiä lauseita, iskelmäsanoitusten glamouria ja latteuksia, tarjousjauhelihaa, koiria, hevosia, Mariaa ja Jeesusta, jonka isäsuhteessa meillä yhä riittää ihmettelemistä. Mutta ydintä tavoitettaessa Turkan runouden syvin sisältö muodostuu surusta ja kuolemasta. Ei koskaan tukahduttavasti, sillä säkeisiin kasvaa aina lohtua ja itkunsekaista iloa.
Vaikka ilmaisun skaala liikkuu runollisesta proosasta tiukkoihin säkeisiin, runoilla on yksi yhteinen nimittäjä: hyvän ja loputtoman ilmaisun mittana on totuttu pitämään sitä, että rivien väliin voi kirjoittaa rivejä enemmän. Tässä Turkan virtuositeetti on vailla vertaansa. Ensin näyttää, ettei säkeillä ole toisiinsa yhteyttä, lopulta tulosta voi ihmetellä runona, jonka näkökulma on ennen kokematon ja koskettava.
Tiukimmankin tien kulkijalle löytyy sielun veli. Turkalle se on Federico Carcía Lorca. Yhtä hyvin suomalaisessa kuin espanjalaisessa kulttuurissa kuolema voi kasvaa komeisiin ja oudosti rakastettaviin mittoihin.
Jos on kiinnostunut itse kielestä tarinaa enemmän, hyvän tekstin tunnistaminen ei tuota suuria vaikeuksia. Jos tuntuu, että runoudesta voi saada voimaa ja lohtua, on hyvä lukea Sirkka Turkan Runot 1973 – 2004. Kliseisesti sanottu, mutta kaltaiselleni romantikolle täyttä totta.
