Ihmisen omakuva – ja maailmanhistorian tärkein eläin?

Tuoreen Kirjailijaliiton lehden teemana on Eläin: ”Eläin ystävänä, eläin ihmisen kuvana, eläin meissä… kirjallisuuden eläinkuvaukset taipuvat moneen. Mikä on tärkein kirjallisuuden eläin kirjailijoille itselleen.”

Muiden kiireiden viemänä en tarttunut aikanaan lehden juttuideaan. Nyt lukiessa toisten tekstit alkavat kehiä monenmoisia ajatuksia. Laajennan ensin kulmaa, ja puntaroin koko ihmiskunnan historian ”tärkeintä” eläintä. Se on ehdottomasti käärme. Jos Eeva ei olisi tarttunut kaikkivaltiaan Jumalan ja lipeviä juttelevan käärmeen syöttiin, eläisimmekö nyt Jehovan todistajien Vartiotorni -lehden kuvien kaltaisessa paratiisissa. Pedot ja perheet ylimpinä ystävinä. Pandemiat peruttuna ja sodat sivuutettuna. Yhteisessä käsityksessä uskon autuudesta.

SAIMA on Itä-Suomen yliopistolehti. Muutaman vuoden takaisessa numerossa professori Lauri Thurén kertoo kansainvälisestä yhteistyötutkimuksesta, jossa Raamattua tutkitaan narratologian keinoin romaanin kaltaisena teoksena: ”Tässä tutkimuksessa usko tai sen puute ei saa näkyä millään tavalla. On todistettu, että aikojen saatossa kirkkoisät ovat naulanneet teksteihin omia tulkintojaan, joita ei tarinoissa ole alun perin ollut.” Itselleni Pyhä kirja on ihmiskunnan metakertomuksesta tiivistynyt draama. Sinänsä inspiroiva ja jatkuvia pohdintoja antava.

Raamattu, jonka tarinaperinteiden vaikutus häilyy koko länsimaisen kirjallisuuden taustalla, on täynnään eläinvertauksia ja mitä moninaisimpia faabeleita. Ai että, jos saisin vielä yhden elämän ja fiksumpana ihmisenä, tekisin aiheesta vaikka väitöskirjan.

Ihmettelin, ettei kukaan Kirjailija -lehteen stooria tarjonnut ollut kirjoittanut eläinsuhteestaan runoa. Kuvittelin, ettei omissanikaan luontokappaleita liiaksi asti ole. Kokoelmia selatessa hämmästykseni kasvoi sivu sivulta: hyttyset, hämähäkit, muurahaiset, raatokuoriaiset, harakat, laulujoutsenet, siipipeilit, sarvet, sorkat, saparot, turkit, tassut ja tuntosarvet, yhdeksän kilon hauki ja lyhtynä loistava jänis. Lohikäärmeen anatomia ja ojanpiennarten Odysseus, mutaan hukkunut vesirotta…

Kuva: mycomicshop, Mandrake

Olen sanonut, että kirjailija tekee aina omakuvaansa, vaikka kirjoittaisi mitä. Vaikka koettaisi verhota itsensä vieraan kaapuun. Mutta niinkin voi ajatella, että rivit koettaisivat tavoittaa ihanteiden – tai toiveiden kuvaa omista ajatuksistaan. Ehkä niin on näissäkin vuosien takaisissa säkeissäni, joissa mieli koettaa nousta melankoliansa yläpuolelle.

O H J E L M A N  M U U T O S

Minulla oli vaatimaton ohjelmanumero

näytäntöjen väliajalla.

Taikatemppuja korttipakan ja koirien kanssa.

Sellaista huojuvaa hakemista, vähän

kuin viimeisen pakon edessä ja hengen pitimiksi.

Yhtenä iltana oivalsin miten

sisäänkäynti on aina vartioitu, uloskäynti ei.

Painoin sähkökatkaisijaa

ja koko kaupungin ikkunoihin leimahtivat valot.

Pyrähdin lentoon kuin kyyhky

taikurin takin alta.

Kun olen antanut kerän juosta loppuun

ja osaan labyrintin sydämestä takaisin

minun ei tarvitse kirjoittaa enää yhtään säettä.

Sanoja tarvitaan vain nimeksi.

Auton radiossa Abessinian kurjat koirat

ja Mahlerin seitsemäs sinfonia,

asfaltilla varis nokkii ketun suolia.

Maailman luominen on minulta yhä kesken,

mutta kaikki mikä syntyy,

syntyy ilosta.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Onko Raamattu romaanin kaltainen?

2. Nainen ja kottarainen

3. Mikko Kuustosen biisi ”Abessinian koirat”

Perjantairuno vaihtaa koko maailman kuvan!

En tiedä, olenko tähän ikään oppinut mitään oleellista ja perusteellisen tärkeää. Mietin yhä, miten täällä tulisi elää? Joku väittää, että jumala on luonut ihmiselle vapaan tahdon. Ei pidä paikkaansa. Tiivistän tähän väitteen Tiede -lehden artikkelista kesäkuulta 2019. Tulos perustuu yhdysvaltalaisen neurotieteilijä Benjamin Libetin kokeisiin. Uskokoon, ken tahtoo: ”Emme näytä pääsevän mihinkään siitä, että aivot päättävät ja tietoinen mieli seuraa perässä.” 

Toisaalta voisi kysyä miten määritellä ”vapaa tahto”. Entä sen vastakohta? En näytä pääsevän neuroottisuudestani, vaikka miten koettaisin ”armahtaa” itseäni. Ehkä täällä pärjäisi monin tavoin paremmin vähemmälläkin funtsimisella. Tai sitten ei – voiko sellaista valita? Vapaan tahdon merkitys ei tarkoita sitä, että ihminen ajelehtisi täällä joka puhurin armoilla. Meillä on omaan elämäämme veto-oikeus ja mahdollisuudet muuttumiseen. En minäkään tahdo olla sama ihminen huomenna kuin tänään.

Teoksessaan Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat, kosmologian professori Kari Enqvist kertoo tutkimuksista, joissa erilaiset kokemukset aktivoivat tiettyjä aivoalueita eri ihmisillä. Tuntuu loogiselta, kun ajattelee vaikkapa ihmisille kehittyviä riippuvuuksia. Tämä on oman juttunsa arvoinen ja nostan Enqvistin kirjan tänne tuonnempana.

Käänsin sattumanvaraisen aukeaman ja valitsin perjantaiksi proosarunon kahdenkymmenkolmen vuoden takaisesta kokoelmastani Vapaa pudotus. Se taitaa yhä kertoa jostain selvittämättömästä ihmetyksestä elämän ja oman itsensä edessä. 

Jutun kuviksi funtsin jotain René Magrittelta, mutta kyllä tämä jotain rujompaa kaipasi. Ensimmäisessä kuvassa rajattu otos Francis Baconin maalauksesta ”Portrait of George Dyer Talking”, 1966. Myyty Lontoossa Christiensin huutokaupassa helmikuussa 2014 reiluun 49 miljoonan euron hintaan. Toinen kuva triptyykistä George Dyerin muistolle, 1971. Tekstirivit esikoiskokoelmastani.

”Toinen kengännauha on toista kireämmällä, vaikka solmin sen jo seitsemästi. Kuiva karsta pakenee pikkusormea, eikä tahdo nenästä ulos. Aamulla en tajunnut heti, että uni oli kestänyt elinkautista kauemmin. Olisin halunnut herätä suudelmaan, mutta olin tullut valmiiksi kuin tie, ja ehtinyt yhtä pitkälle. Nyt kierrän peilit kaukaa, enkä kuule, jos kuvani huutaa takaisin. Huomaan outoja muutoksia: syvä uni on painanut tyynystä vanat kasvoihini, ja silmäni näkevät ihmiset auringon haalistamina. Olen kuolematon. Mitään muuta kokemusta ei minulla ole. Silti päivät lyhenevät minuun ja pallon hidas liike kerii huomaamatta sisäänsä. Huomenna pysähdyn ikkunan ääreen ja erotan kuvani. Irrotan tekemisen ja ajattelemisen toisistaan – vaihdan koko maailman kuvan. Käännän kanavaa ja teen sodasta saippuaoopperaa. Lasken levolle luojani.”

Blogin ekstralinkit:

Kirjailijan henkilö on aina fiktiota

Veijo Meri ja näkymättömän orkesterin johtaja

Ihan turha valitus!

”Kiitos, että olet asiakkaamme. Haluamme tarjota sinulle parhaan mahdollisen palvelun. Jos sinulla on kysyttävää, otathan meihin yhteyttä.” Viestin tarkoitus on, että asiakas joutuu hoitamaan kaiken ”palvelunsa” itse – ja usein vaikeimman kautta. Liki alalla kuin alalla Palvelua saa vain sen hetken, kun Aku Ankka Juniorin myyjä saa viidennellä soitollaan tilauksen uusittua.

Kun saan hyvää palvelua tai ystävällistä kohtelua, muistan siitä aina kiittää. Ja sitten kolikon kääntöpuoli: Kirjaudun Nordean nettisivuille jo kolmatta kertaa samaa asiaa hoitamaan. Termien kieli ja tulkkaus on vaikeaa, mutta löydän ehkä oikean kohdan. Vaihtoehtoja on useita, enkä käsitä onko laskuni yhdistelmälasku, kun siinä on myös duunipaikan laajakaista. Vaihtoehtojen perässä ei tietenkään ole suoraa linkkiä, josta asia selviää. Lopusta löytyy yhteenveto, ja lataan pdf-tiedoston. Saan kahdeksan A4-sivua luettavaa. Palaan takaisin pankin sivuille – ehkä en ole ymmärtänyt kaikkea. Päädyn samaan umpikujaan. En ihan usko vielä dementiaan tai tietotekniikan käytön osaamattomuuteen. Kokemusta on vuodesta 1987 lähtien, jolloin hankittiin firmaan Macin ”kottaraispönttö”, jolla ei mitään tehnyt. Uskoin silti, että tulevaisuuden kyytiin kannattaa hypätä heti.

Päätän soittaa pankin palveluun: ”Valitse vaihtoehto jota asiasi koskee.” Äänite kertoo vaihtoehtojen numerot. Ei minulle mitään, joten jään odottamaan… ”Syötä tilisi tunnusluku”. Helvetti mikä se olikaan – se menee oikein. ”Avaa tunnuslukusovelluksesi ja varmista tunnistautuminen.” Siirryn sovellukseen ja näpytän neljä numeroa. ”Kiitos, olet nyt tunnistautunut. Puhelusi nauhoitetaan, että voimme kehittää palveluamme. Puhelusi jälkeen saatat saada tiedustelun, jossa kysymme, miten olemme onnistuneet palvelussamme.”

”Sano lyhyesti mitä asiasi koskee?” – tämä selvä, maksutavan muutosta. Seuraa hetki hiljaisuutta enkä tiedä katkesiko yhteys. ”Kaikki asiakaspalvelijamme ovat juuri nyt varattuja. Pyrimme palvelemaan sinua mahdollisimman pian.” Taas hiljaisuutta. ”Jonotusaikasi on arviolta 34 minuuttia.” Seuraa musiikkia menneisyydestä, se särisee ja venyy oudosti kuin loppuun soitettu C-kasetti.

Koetan palata pankin sivuille. Ehkä olen toope, jolta on jäänyt jotain huomaamatta: ”Istuntosi on keskeytetty. Viiteen minuuttiin ei ole ollut tapahtumia. Kirjaudu sisään uudelleen.” 

Voi kilin vittu! Jos näille ”palveluille” osuu asiakkaalle muutama hoidettava samaan settiin, se tietää hikistä iltapäivää… ja niin rentoo lopputulosta, että pitää paiskoa illalla kotona pahvilautasia. Eipä silti, kyllä joku nämäkin osaa. Ajokortin uusimisesta netissä oli tehty iisiä. Avainasiana ovat oikein tehdyt ja selkeät linkitykset, jotka ovat heti jokaisen vaihtoehdon ja jatkon yhteydessä. Ammattilaiset, joiden kanssa on joskus tullut duunia tehdyksi, kutsuvat fiksua netissä navigointia ”Murupoluksi.”

Muistan ensimmäiset pankkiasioiden hoitoon tehdyt ohjelmat. Silkkoja tekstirivejä, silloin toimivia. Edellisen elämäni yhtiökumppanin kanssa hoidettiin hommat ”Kermit” -sovelluksella. Kovin tykkään tietoverkoista, kun pitää hakea lisää infoa. Tänäänkin Edward Hopperista ja jenkkien 1960-luvun taiteesta. Mutta ”liian fiksut” koodaajat koettavat sössiä homman. Niin kävi aikanaan Nokia puhelimillekin. Yksinkertaiseen toimintoon piti kulkea liian monen linkin kautta.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

Lue sata klassikkoa tunnissa: ”Mies tappaa toisen, koska on liian kuuma.” 

Piipitän täältä ruohonjuuritasolta: kritiikkisi on käyntikorttisi!

Koronakevään Perjantairuno

Olen päivittänyt tänne ”Perjantairunoja”. Edellisestä on aikaa, joten nappaan nyt kevääseen kiinni. Etsin mapeistani aivan muuta, kun löysin vanhan kuvan taulusta, josta minulle on jäänyt vain tuloste. Alkuperäisen työn osti yrityksensä asiakastilaan tukkuliike, jonka rekat roudaavat tänne kukkia ja alan tuotteita toimipisteestään Hollanin Aalsmeeristä. 

Tulppaani on lempikukkani. Taulu on kookas, korkeutta metri kaksikymmentä senttiä, leveyttä liki metri. Pohja italialaista, käsintehtyä lumppukartonkia. Toteutus: öljyväri, hiili ja mehiläisvaha. Luovuin näyttelytyöstä aikanaan kirpein mielin – toisaalta tyytyväisenä. Rahalle oli käyttöä, ja taulu jäi monen muun nähtäväksi.

Muisto nosti mieleen René Magritten ajatuksen: ”Kuva ja sana ovat tasavertaisia, kaksi rinnakkaista tapaa kuvata maailmaa. Sana voi korvata kuvan ja päinvastoin.” Tulppaanikuvan myötä muistin myös vuosien takaisen runon, joka sopii koronakevääseen. Säkeissä on melodraamaa ja teksti kulkee silkalla tunteella. Viimeiset rivit kiertyvät häpeämättömän pateettisiksi. Aivan harkiten, tyyli on lyriikan lajeista vaikein – rima putoaa niin pienestä hipaisusta.

R O U N D  T H E  W O R L D

Ei maailmanympärimatkoja ennen kuolemaa,

ei vaikka minulle luvattaisiin

kolmenkymmenen vuoden sijaan kolme kuukautta:

ei Eiffelin tornia, ei Napolia, Nepalia, Manhattania, ei

pyramideja, pagodeja, temppeleitä, Pompeijin basilikaa,

ei Saharan skorpioneja, paratiisisaaren palmuja, ei

kanaalien gondoleja, Lidon laguunia.

Ei kaviaaria, kateenkorvaa, Firenzen fasaania, ei

punaviiniä Pariisin bistroissa, Tokion tonnikalaa.

Dom Perignonin jätän juomatta.

Olen tulppaani, kevään kukka, voimani on sipulissa.

Kyynel vain, koska kipu on hävinnyt

enkä ole vielä tottunut sen poissaoloon.

………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Turkin kansallisrunoilija Nazim Hikmetin Perjantairuno: Syytön vapautuu murhaajan jo tähdätessä.

2. Harakka ja huhtikuun sumuinen kuu. Runoni Jenni Haukion toimittamasta antologiasta Katso pohjoista taivasta.

……………………………………….

Mistä kannattaa kirjoittaa – ja kenelle?

Ystävä poikkesi työhuoneella työasioissa. Hoidettiin hommat ja juotiin kahvit. Hän kertoi aikanaan päivittäneensä kirjailijayhdistyksen kotisivuja. Kuolleita listalta poistettaessa heräsi monta kysymystä, päällimmäisenä, kuka muistaa henkilön kirjailijana – tai osaa nimetä jonkin hänen teoksensa. Sama kohtalo on lopulta liki kaikilla. Kuolemattomia kiteytyy kovin harvasta. 

Ajatuksiini vaikuttaa juuri nyt myös yöpöytälukemiseni. Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Niin pohdittavaa tekstiä, että nostan teoksen blogiin aikanaan. Edellä mainituista syistä – plus muista – päätin summata tähän muutaman, mielestni olennaisen pointin kaunokirjallisuudesta ja kirjoittamisesta.

Mistä kannattaa kirjoittaa?

Kaikesta. Kirja herää eloon tekijän ja lukijan yhteistyönä. On hyvä, että makuja on monia. Sellaista teosta ei ole vielä kirjoitettu, josta kaikki pitäisivät. Oma mielipiteeni on, että taitelija – kuvan tai kirjainten kanssa työskentelevä – tekee aina omakuvaansa. Aihetta ja tyyliäkin vaihtaessaan varioi itseään loputtomiin.

Minulle kirjoittaminen merkitsee aina jonkin ”mahdottoman” yrittämistä, tavalliset asiat me jo osataan – tai opitaan muualta. Toivon, että teksti ja kielellinen ilmaisu olisi tarinaansa isompi. Ruotsin nykykirjallisuuden kärkinimiin kuulunut Torgny Lindgren (1938 – 2017) sanoi haastattelussaan: ”Halusin huutaa, en kirjoita ollenkaan siitä mistä kirjoitan!”

Tein tänne jutun 26.8.2014 otsikolla ”Tässä teille tuleva kirjallisuuden nobelisti”. Neljä vuotta myöhemmin ennustukseni toteutui ja puolalainen Olga Tokaczuk kuittasi Nobelinsa. Hänen teoksissaan on tarinallisuutta tuskin nimeksi. Kaiken kattaa loistelias ja suvereeni kielen hallinta. Rakenteen taustalla leijuu koko ajan jotain aavistettavaa, joka lävistää lukijan tajunnan tehokkaammin kuin suora kerronta.

Vielä esimerkki yhdysvaltalaiselta Raymond Carverilta (1938 – 1988). Hänet luetaan runojensa lisäksi nykynovellin tärkeimmäksi uudistajaksi. Ei juonellisia tarinoita, vaan ”Short cuts”, leikkeitä elämästä, jotka jäävät lukijan mieleen oudosti kiertämään. Pidin kauan tietokoneeni näytön kantissa muistilappua hänen ohjeestaan: ”Älä selitä.” Ja toinen lainaus Carverilta: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leimansa, ei kenenkään muun. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”

René Magritte: The Family objects, 1928

Kenelle kannattaa kirjoittaa?

Erik Satie (1866 – 1925) myös kirjoitti säveltäjäntyönsä ohella. Silva Kauko on suomentanut hänen lyhyen, fragmentaarisen teoksensa Muistinsa menettäneen muistelmat. Satie viis veisasi kohderyhmäajattelusta ja nimesi yhden sävellyssarjansa: ”Todella veteliä preludeja koiralle”. Omalaatuinen nero ylsi kuolemattomien kirjoihin.

Kari Aronpuro on suomentanut runoilija Werner Aspenströmin (1918 – 1997) tekstejä. Arvostettu kirjailija istui aikanaan Ruotsin kuninkaallisen akatemian tuolilla n:o 12. Kun häneltä kysyttiin kenelle hän kirjoittaa, Aspenströmin vaivaanutunut vastaus oli: ”Minä kirjoitan kissalle. Sen saat painaa kursiivilla. Kenen tai minkä sijaisena hän toimii, sitä en tiedä.” Karilta sain sittemmin tietää, että kissan nimi oli Tempus.

Itse en ole koskaan halunnut ajatella kenelle kirjoitan. Minä en ole aihetta valinnut, vaan aihe minut. Legendan mukaan Hollywoodissa elokuvakäsistään kauppaavan on osattava tiivistää ”Isolle pomolle” koko juttu viiteen lauseeseen. Noinkin saatan ajatella, tosin en tarvitse viittä lausetta. Romaaniin Marilynin hiuspinni (Like 2009) riitti aikanaan yksi: Kuka minä olen – ja kuka sen voi määritellä? Aihe lähti lukemastani sosiaalipsykologian väitöskirjasta ja alkoi itse kehiä materiaalia ympärilleen.

Olen kirjoittanut ammatikseni yli kaksikymmentä vuotta, enkä ole koskaan ajatellut myyntituloja. Jonkin verran sivuduuneja on tullut tehtyä leipätöiksi. Samoin saan kiittää julkisen- ja yksityisen sektorin apurahajärjestelmiä. Edellä mainitsemani Torgny Lindgrenin sanoin: ”Kirjoittaminen ei ole ammatti, vaan tapa elää.” Virke ei sulje pois sitä, että jotkut kirjailijat kykenevät saamaan tällä työllä pääasiallisen elantonsa.

René Magritte: Decalcomania, 1966

Työkalupakki

Olen sanonut, että runoilijasta voi tulla kelpo prosaisti, hyvin harvoin toisin päin. Kielellinen ilmaisu on kaiken edellytys. Jos se ei toimi, mikään ei toimi. Ajattelen näin sekä lukijana että kirjoittajana. Kielellinen ”estetiikka” ei vaadi aina draamallista ja ”juonellista” otetta. Kirkas kieli kantaa, huono tappaa hyvänkin tarinan. Proosa saa olla fragmentaarista, ei ”kiinni naulattua”. Niin elämäkin on. Muistijälki jää vain sellaisesta tekstistä, joka askarruttaa ja aktivoi omaa ajattelua. Kirjoittaja ja lukija rakentavat kirjan yhdessä. 

Palaan vielä kuolemattomiksi kiteytyneisiin – tai ainakin sellaisiin, jotka vielä hetken lähtönsä jälkeen muistetaan. Ikuisuutta varten kirjoittamisen kaavaa ei ole. ”Pyhää kolminaisuutta” olen esittänyt lähtökohdaksi: kieli, rakenne ja tarina. Nimenomaan tuossa järjestyksessä. Yhdessä ne muodostavat kirjallisuudentutkija Alex Matsonin (1888 – 1972) teoksessaan Romaanitaide kaipaaman Muodon.

Ja kun kaikki kyseenalaistetaan, muistan edesmenneen kuvataiteilijaystäväni määritelmän: ”Yksi tekee nuppineulalla, toinen käyttää rautakankea, mutta hyvää jälkeä saattaa syntyä kummaltakin.”

Lukijana oman top kymppi -listani kärkipaikoilla on edelleen Cormac McCarthyn romaani Veren ääriin, monesti blogissa mainittu. Kokonaisuudesta muodostuu Kristusmyyttiin verrattava metatarina hyvän ja pahan taistelusta. Nobelin kanssa saattaa tulla kiire, kirjailijalla on ikää jo 87 vuotta. Loistavan suomennoksen on tehnyt Kaijamari Sivill.

Annetaan McCarthyn ranskalaisen kääntäjän Francois Hirschin summata lopuksi mistä kielessä ja kirjoittamisessa on kysymys: ”McCarthyn kääntäminen olisi mahdotonta jos et rakasta kieltä, sanoja, niiden sävyjä, niiden tummaa lumoavaa voimaa. Miksi? Koska McCarthy on runoutta. Eeppistä, lyyristä, mikä nimi sille nyt annetaankin. Runoutta.”

………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Aspenström ja Harmaavarpusen projekti

2. Tärkeät kirjani – keikka kirjastossa Siirin ja Terhin kanssa 24.8.2018

…………………………………….