Muistutan kaikkia paitsi itseäni

Edellinen juttuni tähtäsi tarkoituksella asian sivuun, sillä on varsin vähän tekemistä tämän päivän monikulttuurisuuden kanssa. Ainoa tarkoitus oli muistuttaa miten ohut on oma kulttuurimme, miten paljon olemme tarvinneet muita. Tamperelaisena lainaan Väinö Linnaa: ”Kannattaa aina tietää enemmän. Aloittakaa historiasta.”

Renè Magritte: Not to be Reproduced (1937)
Renè Magritte: Not to be Reproduced (1937)

Päivän Perjantairuno haluaa mennä pidemmälle ja syvemmälle. Teksti kysyy, kuka minä olen? Entä sinä? Nappaan runon Intian englanninkielisen nykyrunouden antologiasta, Hän jota ei ole. Nihil Interit julkaisi Merja Virolaisen ja Markus Jääskeläisen suomentaman kokoelman 2003.

Antologia esittelee viisitoista intialaista kirjailijaa. Tekstin valinta oli helppo. A.K. Ramanujan (1929 – 1993) työskenteli alkujaan tutkijana intialaisissa yliopistoissa, mutta siirtyi myöhemmin Chicagon yliopiston kielten- ja kulttuuritutkimuksen professoriksi. Olin aikanaan kääntänyt koirankorvan hänen lyhyen tekstinsä kohdalle.

Ramanujanin runous käsittelee minuuden muodostumisen ongelmia, sen eri persoonia ja omaksuttuja rooleja. Jokainen meistä on historiansa, kokemustensa ja tekojensa summa. Ei lainkaan niin kirkas ja selkeä kuin itse kuvittelemme. Runo nimi on Omakuva. Yhtä hyvin minun kuin edesmenneen intialaisen kirjailijan.

………………………………………

Muistutan kaikkia

paitsi itseäni ja joskus

kauppojen ikkunoissa,

vastoin kaikkia

optiikan lakeja,

näen muukalaisen muotokuvan,

päiväys tuntematon,

kulmassa usein

isäni signeeraus.

…………………………………….

Blogin ekstralinkissä: ”Ajattelemattomuus on kuolemaksi. Toisille.”

…………………………………….

Umpitollot ja olli-immoset

Ystävät hyvät, terveiset mustamakkaran ja junttihuumorin pääkaupungista. Blogi ottaa harvoin kantaa päivän pintakuohuun, koska ideana on tarkastella tapahtumia pitkällä perspektiivillä. Nyt on hyvä tilaisuus yhdistää kumpikin näkökulma.

Martti Innanen: Umpitollo seuraa tapahtumia Kälviän maitojunaseisakkeella
Martti Innanen: Umpitollo seuraa tapahtumia Kälviän maitojunaseisakkeella

Tampere on todettu monissa mielipidemittauksissa Suomen vetovoimaisimmaksi kaupungiksi. Kiitetään siis ensin monikulttuurisuutta ja kaupungin perustajaa: Ruotsin kuningas Kustaa III oli valistusajan edistyksellinen hallitsija. Hän uudisti oikeuslaitosta ja lopetti kidutuksen käytön kuulusteluissa. Kulttuurin kehittäjä perusti Tampereen kaupungin 1779 ja osoitti muutekin kiinnostusta Suomen olojen kohentamiseen.

Seuraavat kiitokset menevät skotlantilaiselle tehtailija James Finlaysonille. Hän näki syrjäisessä kyläpahasessa potentiaalia ja perusti tänne konepajan, valimon ja puuvillatehtaan 1820. Finlayson on Suomen teollisuuden isä. Hänen puuhiaan auttoi monin tavoin Venäjän keisari Aleksanteri I, joka myönsi Tampereelle mm. erivapauden tuoda raaka-aineita ja koneita ilman tullia.

Jatketaan kiitoksilla baltiansaksalaiselle liikemiehelle Carl Samuel Nottbeckille, joka osti Finlaysonin liikekumppaninsa Adolf Rauchin kanssa 1836. Rauch palasi kotiin, Nottbeck pisti tuulemaan ja tehtaasta kasvoi maan ensimmäinen suurteollisuusyritys.

Ja sanotaan mitä sanotaan, työläiset arvostivat isäntäänsä. Tätäkin tarinaa totena kerrotaan. Kun eukot torilla kiistelivät, vaskisepän leski Henriikka Nyström julisti suureen ääneen: ”Tampereen herrat menee helvettiin jok’ainoo, mutta Notpekki taivaaseen.”

Vähän meillä on omaa ja alkuperäistä, sekin kaikki kulttuurista ja henkistä pääomaa. Nyt historiansa hukannut monikulttuurisuuden vastustaja julistaa, että Suomesta pitäisi tehdä umpio ja ruuvata kansi kiinni. Näille olli-immosille ei voi kuin toivottaa: Sen puhtaampana aatteesi säilyy, mitä vähemmän saat sille kannattajia.

………………………………….

Blogin ekstralinkit: Lisää Kustaa kolmannesta

Monikulttuurisuudesta islamofobiaan

………………………………….

Martti Innasen maalauksessa ”Umpitollo seuraa tapahtumia Kälviän maitojunaseisakkeella

………………………………….

Lisää kehuja Göstan paviljongille

Mänttään, Serlachiuksen taidemuseon yhteyteen valmistui vuosi sitten uudisrakennus, Göstan paviljongi. Kävin tutustumassa uuteen rakennukseen ja sen näyttelyihin vasta nyt. Vanhat museot ovat ennestään tuttuja.

Tärkein asia jutun alkuun: mitkään kuvat ja kehut eivät kykene kertomaan miten hieno uusi paviljonki on. Elämys on kokonaisuudessa, rakennuksen maisemaan istuttamisessa ja sen suhteessa viimeisteltyyn ympäristöön.

Tämä on jyrkkä suositus: Mänttään kannattaa lähteä aivan vasiten. Vaikka mistä saakka. Ja jos sattuisi niin, että teillä on vieraita muilta mailta, viekää heidät katsomaan Serlachiuksen kokonaisuutta. Elämys on ainutlaatuinen. Tämän jutun pointti on uusi paviljonki. Mielenkiintoisista näyttelyistä löytyy infoa museon sivuilta, jotka ovat kattavat ja tyylikkäät, mutta logiikaltaan turhan pirstaleisesti navigoitavat. (linkki)

Göstan paviljongista järjestettiin kansainvälinen arkkitehtikilpailu 2010-2011. Ehdotuksia kertyi 579 kappaletta 42 maasta. Voiton vei barcelonalaisen toimiston MX_SI:n työ Parallels. Suunnittelusta vastasi kolme arkkitehtia: Héctor Mendoza, Mara Partida ja Boris Bezan.

Paviljonki myötää puiston rinnettä ja kasvaa kokoa rantaan saakka. Laajuutta 5700 neliötä, huoneistoalaa 3500 neliötä ja näyttelytilaa yhteensä 1000 neliötä, joiden vaikutelma on osuuttaan suurempi. Rakennus on huomioitu kansainvälisesti ja ollut ehdolla usealle eri arkkitehtuuripalkinnolle.

Koska Serlachius on puulla kasvanut ja menestynyt, on luonnollista, että uusi paviljonki on osoitus puurakentamisen mahdollisuuksista. Näyttelyvieraiden kesken esitettiin arveluita ulkoverhouksen puulaadusta. Ja kun en asiaa nettisivuiltakaan löytänyt, soitin perään ja sain varmistuksen: kuusipuuta se on.

Pieni miinus tulee huippuhintaisesta ravintolasta. Alkuruoka, päivän kala, tilkka valkkaria ja kivennäisvettä sekä jälkkäri ja kahvi olisi kustantanut n. 65 euroa. Neljän hengen seurueeltamme yli 250 eur. Testaamatta jäi.

Vanhasta museosta löytyvät mm. tutut suomalaisen kultakauden työt Schjerbeckejä myöten. Turvalasin takana hehkuu Claude Monet’n Heinäsuova ilta-auringossa (1891). Taiteena se ei minua säväytä. Impressionismin perustajan työnä kyllä. Uuden näyttelyn kuvassa Roger Ballenin käsitetaiteellinen, talon kokoinen ja elämyksellinen työ Toinen tuleminen.

……………………………………….

Ekstralinkissä edellinen arkkitehtuuripäivitys helmikuulta: Suomen tuorein kulttuurikeskus…”

……………………………………….

Ville Andersson, Vuoden nuori taiteilija 2015

Vuoden nuori taiteilija on valittu vuodesta 1984 saakka. Kunniaan kuuluu seuraavan vuoden näyttely Tampereen taidemuseossa ja nykyisin 20.000 euron stipendi. Perinne viettää 30-vuotisjuhlavuottaan, ja nimityksen on tähän mennessä saanut 37 kuvataitelijaa – yksittäisiä taiteilijoita, taiteilijapareja ja ryhmiä.

Vuoden nuori taitelija, nimitys ja näyttely on antanut merkittävää potkua valittujen taitelijoiden uralle. Taso on ollut kova, moni tekijöistä on vuosien varrella menestynyt myös kansainvälisesti. Ville Andersson on syntynyt Loviisassa 1986. Hänen näyttelynsä Tampereen taidemuseossa jatkuu 23. elokuuta saakka.

Andersson nousi esiin lavastetuilla valokuvillaan, joiden maailma on unenomainen ja salaperäinen. Osa valokuvista muistuttaa veistoksia ja niiden kiiltävä plastisuus on sukua Jeff Koonsin glitterinä peilaaville pinnoille tai Francois-Raoul Larchen tanssillisille liikekokeiluille.

Andersson liikkuu suvereenisti tekniikasta toiseen: valokuvan eri vedostusmenetelmien lisäksi maalausta, piirroksia ja installaatioita. Tyylikkyys ja viimeistelty osaaminen ovat taitelijan tunnusmerkkejä. Ideatasolla hän käyttää runsaasti kulttuurisia ja taidehistoriallisia viittauksia kommentoimalla niitä omaperäisistä näkökulmista.

 

Muotokuvan perinteeseen Andersson onnistuu tuomaan aivan uutta näkemystä, jossa sarjallisuus on osa ideaa. Innostuin kovin hänen jatkumoistaan. Nainen silmät avoimena ja suljettuna ottaa katsojan mukaan ja saa pohtimaan kuka näkee kenet. Mustat välitilat laajentavat mieleen Kasimir Malevitšin suprematistiset kokeilut.

 

Viiva taiteellisen ilmaisun perusyksikkönä kiinnostaa pedanttia piirtäjää. Tyyli liikkuu sarjakuvamaisesta mangasta 1800-luvun lopun muotokuvakommentteihin. Jotkin yksityiskohtia jäsentävät piirrokset nostavat mieleeni Gustave Dorén, kaivertajan ja taiteilijan, joka nousi maineeseen englantilaisen Raamatun kuvittajana 1865, sittemmin koko läntisen maailman tietoisuuteen.

Eri tekniikat ja teosten moninaisuus saattaisi tehdä ripustuksesta epäyhtenäisen ja levottoman. Näin ei käy. Harkittu mustavalkoisuus ja ehdoton tyylitaju saa rinnastukset toimimaan. Tähän on haettava kiteytys muusikolta. Miles Davisin sanoin: ”For me, music and life are all about style.” Olipa taiteenlaji mikä tahansa, vakuuttavaa jälkeä syntyy suvereenista välineen hallinnasta ja omasta, tinkimättömästä tyylistä.

Anderssonin näyttely avoinna ti-pe 9-17, la-su 10-18. Perjantaisin klo 15-17 vapaa pääsy.

…………………………………….

Ekstralinkissä viime vuoden nuori taiteilija: ”Tuntemattomien juhlien jäänteet” + Jutun jatkolinkeistä löytyy lisää nuoria taiteilijoita.

…………………………………….

Jouluksi Ateenaan

Tämä on suunnitelma: lähden joulukuussa Ateenaan kirjoittamaan ja palaan vuoden vaihduttua. Toivottavasti maailma pyörii siellä ja täällä siihen malliin, ettei isompia esteitä ilmaannu.

En osaa arvioida relevantteja syitä päivän tilanteeseen, mutta vuosien varrella olen nähnyt miten tilanne Ateenassa on käynyt jatkuvasti huonommaksi. Sitä mukaa, kun liiketilat ovat autioituneet, katujen varret ovat täyttyneet kaiken mahdollisen kauppiaista. Liiketoiminnasta on tullut kamppailua hengissä selviämisestä.

 

Olen kirjoittanut tämän aiemminkin, mutta muutama vuosiluku muistin virkistykseksi: historiansa aikana kreikkalaiset ovat kulkeneet kriisistä toiseen, Konstantinopoli kukistui 1453, Bysantin valta päättyi ja turkkilaiset hallitsivat maata 1800-luvulle saakka.

Kreikkalainen kulttuuri olisi kadonnut, ellei ortodoksinen kirkko olisi ollut ”aikakapseli”, joka säilytti perinteen ja kielen läpi vuosisatojen. Kreikan vapaustaistelu alkoi 1821, ja päättyi itsenäistymiseen vuonna 1830. Alue oli vähäinen, mutta kasvoi hiljalleen, 1864 Britannia luovutti Kreikalle Korfun ja muut Joonianmeren saaret. 1877 käytiin taas sotaa turkkilaisten kanssa ja hävittiin ottelu samana vuonna.

Ikäpolveni muistaa hyvin sotilasvallankaappauksen vuonna 1967. Diktatuuria, totalitarismia ja tiukkaa sensuuria, Arja Saijonmaa esittämässä Mikis Theodorakiksen vapautta vaativia lauluja ympäri maailmaa. Sotilasjuntta kukistui vasta 1974, kun se epäonnistui estämään Turkin hyökkäyksen Kyprokselle.

Nostan päivitykseen perjantairunon. Se tulee teoksesta Babel, kuten niin useat aiemmatkin. Tein tekstin Ateenassa vuonna 2012. Mikään ei ole muuttunut. Mutta toivoa sopii. Teksti nro 249:

Rahaa, raaka-aineita, politiikkaa,

leikkauksia, lainaohjelmia ja hätätilahallituksia.

Loukas T. määrittelee tilanteen Kreikan

demokratian kuolemankierteeksi,

lähtökohdista voisi kirjoittaa toisinkin, ellei se osoittaisi

huonoa makua ja hitaita käännöksiä kuin

Syntagma-aukion vahdinvaihto parlamenttitalon edessä,

vartiokaartin valkosukkaiset ja tupsutossuiset sotilaat

ottamassa koomisia kukonaskeliaan

ja näytelmää tuijottavat turistit, joiden kouriin

kaadetaan linnunsiemeniä, että heidät voitaisiin kuvata

kyyhkysten kanssa kuin pyhä Franciscus Assisilainen.

Ehkä joku muistaisi munkkiveljen sanat – miten toivoa yhä on

niin kauan kuin maailmasta löytyy lapsia, kukkia ja lintuja.

……………………………….

Blogin ekstralinkki: ”Demokratia ja mattokauppiaan poika”.

………………………………

Voiko kirja olla menestyksensä arvoinen?

Audrey Mageen romaani Sopimus (suom. Heli Naski, Atena 2015) arvioitiin Hesarissa 15. huhtikuuta. Juttu oli varsin valju sisältöselostus, mutta yksi seikka sai kiinnostumaan: Mageen esikoisromaani kääntää toisen maailmansodan kerrontafokuksen saksalaisten puolelle.

Tartuin teokseen hienoinen epäilys mielessäni. Aivan sama, joka oli lainattu The Sunday Timesin arviosta kirjan kansiliepeeseen: ”Kukaan ei usko natsiaikaan sijoittuvan romaanin tuovan enää uutta aiheen käsittelyyn, ja siksi on valtava yllätys, että Audrey Mageen esikoinen todellakin tuo. (…) Mageen ote on omaperäinen, ja Sopimus on vangitseva, vakuuttava, jopa tyrmäävä.”

Kehuille on katetta. Eikä yksinomaan siksi, että näkökulma on saksalainen ja kerronnan fokus vuorottelee siviilien Berliinissä ja Stalingradia kohti etenevällä itärintamalla. Äänessä on objektiivinen, ”kaikkitietävä” kertoja. Kotirintaman tapahtumat etenevät nuoren morsiamen ja hänen perheensä kokemana, rintaman kuva välittyy sotilaan ja hänen muutaman taistelutoverinsa kautta.

Kirja kulkee dialogivetoisesti, kuvailevat jaksot ovat lyhyitä ja rytmittyvät replikoinnin väliin luontevasti. Mageen kieli on lyhytlauseista ja täsmällistä, vailla kaikkia kirjallisia kikkailuja tai tyylikeinoja. Tärkeintä on se mitä sanotaan, ei se, miten.

Olen lukenut toisesta maailmansodasta useita tuhansia sivuja joka kantilta, yhtä hyvin tietokirjallisuutta kuin fiktiota, omaelämäkerrallista ja kuviteltua. Sopimuksen kohdalla teen uskaliaan johtopäätöksen: Audrey Magee onnistuu päähenkilönsä tragediassa ja kerronnan poikkeuksellisessa fokuksessa koska hän on naiskirjailija. Tiedän, että karsinoiva sana nostaa joidenkin niskakarvat pystyyn. Ei auta kuin tukeutua irlantilaista kirjailijaa esittelevään tekstiin:

”Mageen esikoisromaani Sopimus on ollut arvostelumenestys, ja se oli sekä Britannian tunnetuimman naiskirjailijalle myönnettävän Baileys-palkinnon että Ranskan esikoiskirjapalkintoehdokas.”

Sopimuksen alkuasetelmassa saksalainen sotilas Peter Faber kaukoavioituu rintamalla berliiniläisen naisen kanssa saadakseen vihkiloman. Ensitapaaminen johtaa yllättäen aidoksi koettuun tunteeseen ja Peter rakastuu Katharinaansa. Kirjan mittaisesta kaipauksesta tulee molemminpuolinen.

Tarina polveilee usealla tasolla, kerronnan imu vie ja jännitys tiivistyy. Mutta niin on tuhansissa muissakin romaaneissa. Mikä tekee Sopimuksesta merkittävän? Ensimmäinen vastaus on moraliteetti. Juuri sen tähden romaani on vaatinut tulla kirjoitetuksi. Kysymys on niin suuri, ettei sitä voi käsitellä, täytyy vain näyttää tapahtumat eri kulmista, jotta lukija ajattelisi itse koko kolmensadan sivun matkan.

Aydrey Magee näyttää kirjassaan natsi-ideologian mielettömyyden ja hitaan rapistumisen. Jotkut kieltävät totuuden loppuun asti ja uskovat voittoon vielä tuhon hetkillä: ”Kuinka voit olla noin luottavainen?” ”Me olemme saksalaisia. Ne eivät ole.” ”Siinäkö kaikki? Onko siinä kaikki mitä tarvitsemme voittaaksemme?”

Katharina on romaanin inhimillisin henkilö. Hän toteuttaa myös tarinan lunastusmyytin ja kuittaa perheensä puolesta hulluuden hinnan, kun venäläiset valloittajat joukkoraiskaavat hänet ja kusevat päälle kiitokseksi. Vaikuttaa ennakko-odotusten mukaiselta, mutta ei tarinassa sitä ole.

Peterissä on sotilaallista selkärankaa ja valikoituja hyveitä, mutta hänen osakseen jää kyynisyys ja egoismi, joka vieroittaa hänet myötätunnosta ja toiveista, joita hän eniten tavoitteli.

Tarinansa raadollisuuden keskellä Sopimus onnistuu luomaan harvinaisen sensitiivisen ja ihon alle hiipivän otteen. Raymon Carverin sanoin: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leima. Hänen maailmansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”

…………………………………….

Aihetta sivuavia linkkejä blogissa:

”Kolme näkökulmaa keskitysleiriltä”

”Iloiset päiväni helvetissä”

……………………………………