Glamouria ja latteuksia, tarjousjauhelihaa, koiria ja hevosia

Tampereen pääkirjasto Metsossa järjestettiin viime lauantaina tilaisuus, jossa kirjailijat Siiri Enonranta, Terhi Rannela ja Juha Siro kertoivat tärkeistä kirjoistaan. Kirjavinkkausta on järjestetty lapsille ja nuorille, nyt kohteena olivat varttuneemmat lukijat. Nostan teokset tähän ja perustelen omat valintani tarkemmin. Olen arvioinut kirjailijat tällä aiemminkin, mutta menkööt nyt samaan kimppakyytiin.

Metso 21.4.18. Terhi Rannela, Juha Siro, Siiri Enonranta

Walt Whitman

Syntyi New Yorkissa 1819. Leaves of Grass, Ruohoa, on runouden klassikoiden klassikko. (suomennokset Arvo Turtiainen, Markus Jääskeläinen) Juha Hurme kirjoittaa Nyljetyissä ajatuksissaan: ”Walt Whitman on vapain ja viisain tuntemani ihminen. Kun luen Whitmania, minulle tulee aina hyvä ja saatanan vahva olo. En voi verrata kokemusta minkään toisen kirjailijan antamaan.”

Sirkka Turkka

Syntynyt Helsingissä 1939. Esikoisteos 1973: Huone avaruudessa. Kolmetoista kokoelmaa, Finlandia 1986: Tule Takaisin pikku Sheba. Tähänastinen tuotanto yksissä kansissa: Runot 1973–2004. Turkkaa leimaa harvinainen yhtälö. Hän on sekä kriitikoiden että yleisön suosikki. Usea kirjailija, myös prosaisti mainitsee Turkan inspiroivana kielenkäyttäjänä.

Turkka on käyttänyt tekstiensä materiaalina englanninkielisiä lauseita, iskelmäsanoitusten glamouria ja latteuksia, tarjousjauhelihaa, koiria, hevosia, Mariaa ja Jeesusta, jonka isäsuhteessa meillä yhä riittää ihmettelemistä. Mutta ydintä tavoitettaessa Turkan runouden syvin sisältö muodostuu surusta ja kuolemasta. Ei koskaan tukahduttavasti, sillä säkeisiin kasvaa aina lohtua ja itkunsekaista iloa.

Vaikka ilmaisun skaala liikkuu runollisesta proosasta tiukkoihin säkeisiin, runoilla on yksi yhteinen nimittäjä: hyvän ja loputtoman ilmaisun mittana on totuttu pitämään sitä, että rivien väliin voi kirjoittaa rivejä enemmän. Tässä Turkan virtuositeetti on vailla vertaansa. Ensin näyttää, ettei säkeillä ole toisiinsa yhteyttä, lopulta tulosta voi ihmetellä runona, jonka näkökulma on ennen kokematon ja koskettava. Teksti kokoelmasta Tulin tumman metsän läpi (1999)

Toivo mitä ikinä tahdot, mitä vain.

Saat musiikin, joka lyö verannan

ikkunoihin syksyn sateet, jonka sinulle

hakkaa villiviini, sukupolvien takaa.

Toivo, saat kaiken, arkisto on huoneissa,

kaidoissa vuoteissa, siellä nukkuu musiikki,

lepää keuhkosyövän, haljenneen sydämen,

revenneen aortan, surun syömien aivojen

musiikki, kaunis maa, lumi joka tulee.

Kaiken peittää musiikki, korkea ja kaunis.

Sen kaiken sinä olet saava.

Alice Munro

Syntynyt Kanadassa1931. 16 teosta, pääsiassa novelleja. Nobel 2013. Liki koko tuotanto käännetty, luottosuomentaja Kristiina Rikman. Vuonna 2007 tein vielä kirjallisuuskritiikkejä Aamulehteen. Pidin silloin kanadalaista Alice Munroa vahvimpana Nobel-ehdokkaana ja perustelin näkemykseni lehteen lyhyesti: ”Meillä ei novellille ole koskaan suotu korkeinta kirjallista arvostusta. Toisin on maailmankirjallisuudessa. Kanadalainen Alice Munro on esiintynyt Nobel-veikkauksissa usein. Hän kirjoittaa Tsehovin veroisia tarinoita, ellei sitten vieläkin parempia. Munro kirjoittaa ihmisen näkymättömistä puolista hienovireisen psykologisella otteella, hänen novellinsa käsittelevät ihmisenä olemisen puolia, jotka jokainen joutuu kohtaamaan ajasta ja paikasta riippumatta.”

Neljä kiteytystä Munron kirjailijanlaadusta.

1. Kun Raymond Carver ja kumppanit pohjustivat novellin uutta nousua, heidän ilmaisuaan alettiin kutsua nimellä ”Dirty Realism”. Useimmat lajityypin kirjailijat eivät tästä pitäneet. ”Short Stories” olisi riittänyt heille hyvin. Alice Munro poisti määreestä vielä ensimmäisen sanan, hänen novellinsa ovat vain ”Stories”, kertomuksia.

Novellin perinteestä ja kaavasta poiketen Munron kertomuksista ei yleensä löydy avainkohtausta, tarinan kääntävää ”haukkapistettä” tai tarinan loppuun sijoitettua avainlausetta, maksiimia. Tarinat repäistään keskeltä arkea, ja ne saavat rakentua lukijan mielessä, hänestä kasvaa osallinen kirjailijan kertomukseen.

2. Munro valaise tarinansa viistolla valolla, hän kirjoittaa koko ajan ikään kuin asian vierestä. Jos aloituslause on dramaattinen, se latistetaan heti arkipäiväisellä jatkolla. Syntyy outo jännite, joka pakottaa jatkamaan lukemista. Tarina kiertää ydintään kuin kissa kuumaa puuroa.

3. Munro on lauserytmin mestari. Ei silkkaa rönsyä tai kalikkalausetta, kokonaisuus kulkee kuin tempoaan vaihtava musiikki. Pidempien virkkeiden jatkumo pysäytetään usein yhden tai kahden sanan lauseeseen. Munro käyttää yhtä hyvin ”näytä, älä selitä” -menetelmää, kuin sisäisten tuntemusten valaisua. Tapahtumat ja tunnetilojen kuvaukset ovat hiuksenhienossa balanssissa.

4. Ihminen ajattelee ja käsittelee tunteitaan usein saman kaavan mukaan. Munron teksteillä on kyky muuttaa tuota näkökulmaa ja esittää tuttuja asioita yllättävistä kulmista. Tekstin psykologinen ote ei maistu kliseiseltä, Munron kertomusten äärellä oma ajattelu ja oivallukset aktivoituvat.

Cormac McCarthy

Syntynyt Amerikassa 1933. Kymmenen teosta ja Pulizerin palkinto. Cormac McCarthyn Veren ääriin on järkyttävä, rankka ja raivostuttava. Romaanin syvin sanottava kätkeytyy säännöllisiin järjettömien tekojen ja kuoleman kuvauksiin. Näin on kuitenkin kirjoitettava, jotta romaanin ydin paljastuu.

McCarthyn romaani ilmestyi Yhdysvalloissa 1985. Kaijamari Sivillin suomennos 2012. Romaani on nostettu useassa yhteydessä amerikkalaisen nykykirjallisuuden kärkikolmikkoon Philip Rothin Amerikkalaisen pastoraalin ja Don DeLillon Alamaailman kanssa. McCarthyn ”lännenromaanien” sarjaan kuuluvat myös Matka toiseen maailmaan, Kaikki kauniit hevoset ja Tasangon kaupungit. 

Veren ääriin kertoo tarinan 1850-luvulta. Teksasin erämaissa liikkuu Glantonin jengi, joille intiaanien päänahat ovat rahanarvoista kauppatavaraa. Romaanin päähenkilö on nimeämätön ”Poika”, joka edustaa tarinassa edes mahdollisuutta hyvään ja myötätuntoon. Hänen vastaparikseen asettuu tuomari Holden, joka on sivistynyt ja älykäs, mutta saatanallisen sydämetön ja julma.

Romaani hyödyntää Raamatullisia metaforia ja asettuu hyvän ja pahan pohdinnassaan vaikkapa Shakespearen ja Dostojevskin tavoin maailmankirjallisuuden klassikoiden ketjuun. Dualistisen asetelman kolmanneksi kasvaa rajaseutujen ja erämaiden armoton luonto, joka alistaa siellä kulkevat tahtoonsa. Eikä nyt ole kyse tavanomaisista kuvauksista, McCarthy antaa luonnolle omalakisen ja aktiivisen toimijan hengen. Kaijamari Sivillin suomennos on vertaansa vailla.

”Pohjoisessa sade oli riepottanut ukkospilvistä mustia kärhiä kuin juomalasiin pudonnutta lampunnokea ja sateen rummutus kuului mailien päästä öisellä preerialla. He nousivat louhikkoisen solan läpi ja salama muovasi näkyviin kaukana vavahtavat vuoret ja helähti ympäröivissä kivissä ja sinisen tulen töyhdöt  tarttuivat hevosiin kuin hehkuvat henkiolennot joita ei saanut karistettua pois. Himmeät ukonvirvat kulkivat valjaiden metalliosilla, siniset ja nestemäiset valot soljuivat aseiden piippuja pitkin. Sekapäiset jänikset säntäilivät ja seisahtelivat sinisessä hehkussa ja korkealla kumisevilla jyrkänteillä istuivat kaurishaukat kyyristelivät höyhenissään tai räväyttivät keltaista silmää ukkoselle jalkojensa alla.

He ratsastivat monta päivää sateessa ja sitten he ratsastivat sateessa ja raekuuroissa ja sitten taas sateessa. Siinä harmaassa myrskyvalossa he ylittivät tulvan alle jääneen tasangon ja hevosten jalkavat hahmot heijastuivat vedestä pilvien ja vuorten seasta ja ratsastajat lyyhöttivät etukenossa ja aivan aiheesta epäilivät niitä kimmeltäviä kaupunkeja jotka siinsivät heidän ihmeenomaisesti vaeltamansa meren kaukaisella rannalla. He kapusivat ruohoisilla kumpareilla missä pikkulinnut pyrähtelivät sirkuttaen pakoon myötätuuleen ja korppikotka ponnisti luiden seasta siivilleen, jotka sanoivat viuuuh viuuuh viuuuh niin kuin narun päässä kieputettava lapsen lelu, ja alapuoliselle tasangolle jääneet vedet näyttivät hitaassa punaisessa auringonlaskussa alkuveren vuorovesilammikoilta.”

………………………………..

Terhi Rannela nosti esittelyynsä Aino Kallaksen päiväkirjat, Heinrich Böllin, W.G. Sebaldin ja Julia Engelmannin. Linkki Terhin blogiin.

Siiri Enonrannan valinnat olivat: Gaétan Soucyn Tulitikkutyttö, David Mitchellin ja Siri Hustvedtin teokset. Linkki Siirin kirjailijasivuille.

…………………………………

Runoilija Marilyn Monroe

Marilyn Monroe (1926-1962) on pop-ikoni, josta on julkaistu enemmän kirjoja kuin kenenkään toisen tähden elämästä ja urasta. Andy Warholin tekemät serigrafiat Marilynin kasvoista kuuluvat maailmantaiteen tunnetuimpiin ja monistetuimpiin teoksiin. Edesmennyt elää yhä.

Marilynin filmografiaan ehti kertyä yli kolmekymmentä elokuvaa. Vuonna 1951, läpimurtonsa kynnyksellä hän kirjoittautui Kalifornian yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta. Kiinnostusta luovaan työhön löytyi siis monin tavoin.

Marilyn kirjoitti myös itse runoja. Rivejä syntyi muistikirjoihin ja mm. New Yorkissa hotelli Waldorf Astorian kirjepapereille. Hänen oma suosikkirunoilijansa oli Walt Whitman, joka vaikutti moneen myöhempään kirjailijaan, joista tunnetuimpana esimerkkinä Ernst Hemingway.

Kuva: www.bbc.com/culture/story

Nostan blogiin Marilynin tekstin, joka löytyy Stanley Buchthalin ja Bernard Commentin toimittamasta teoksesta Marilyn Monroe – Välähdyksiä, sirpaleita. Suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi ja Lotta Toivanen (wsoy 2010).

Kyllä Marilynistä lahjakas harrastaja paljastuu, josta opiskelun myötä olisi saattanut olla enempäänkin. Lyyrinen kamera zoomaa ympäristöä tarkasti ja nostaa tekstiin kuun – omaperäisestä kulmasta katsotun runon ikiaikaisen elementin.

Kuva: www.bbc.com/culture/story

Pimeydessä

on niin paljon valoja

ne tekevät rakennuksista luurankoja

ja elämästä kadulla

Mitä mietinkään eilen kadulla?

Se tuntuu niin etäiseltä niin kaukaiselta kuin kuu.

On parempi että minulle kerrottiin lapsena mikä se on

sillä nyt en pystyisi sitä ymmärtämään.

Kärsimättömyyden meteliä taksikuljettajilta jotka ajavat aina –

kuumilla, pölyisillä, liukkailla kaduilla jotta pystyvät syömään ja

kenties säästämään lomaa varten, jolloin he saavat ajaa

vaimonsa toiselle puolelle maata tämän sukulaisia katsomaan.

Sitten joki – pepsi colasta tehty osa –

puisto – jumalan kiitos puistosta.

Silti minä en luo katsettani tähän kaikkeen.

Tähyilen rakastajaani.

Hyvä että kertoivat minulle

mikä kuu on kun olin lapsi.

………………………………………

Blogin ekstralinkeissä lisää:

Marilyn, muisti ja identiteetti

PETER PAN ELÄÄ!

Juha Hurme ja Nyljetyt ajatukset: Miltä tuntuu olla elossa?

Juha Hurme (s.1959) on teatteriohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija. Vuonna 2014 julkaistu Nyljetyt ajatukset (Teos) keräsi poikkeuksellisen paljon myönteisiä kritiikkejä, palkintoehdokkuuksia ja sai Jarkko Laineen seuran jakaman haastavan kaunokirjallisen teoksen palkinnon.

Kuva: yle.fi/kuusi-kuvaa-juha-hurmeen-elamasta
Kuva: yle.fi/kuusi-kuvaa-juha-hurmeen-elamasta

Tartuin kirjaan vasta pari kuukautta sitten. Olin menossa sairaalaan ja etsin sopivaa pokkaria luettavaksi. Tapasin Tulenkantajien kirjakaupassa ystävän, joka suositteli ja antoi lukutakuun Hurmeen kirjalle. ”Tykkäät takuulla, kun alkuun pääset.”

Suositus piti paikkansa. Käänsin ensimmäisen koirankorvan vasta sivulle 61, mutta sitten niitä alkoi kertyä tasaisesti koko 469 sivun mitalta. Kirjan alussa on suuria ja abstrakteja kysymyksiä, joista olen lukenut terävämmiksi hiottuja tekstejä. Kun Hurme zoomaa häpeämättömän subjektiivisesti lähemmäs arkisia aiheita, Nyljetyt ajatukset imaisevat kyytiinsä.

Kirjan takakansi määrittää teoksen romaaniksi. Sitä se ei ole. Lajityyppi on lähempänä toisiinsa liittyvien esseiden rihmastoa – josko sillä tässä tapauksessa on merkitystä.

Kirjassa kaverukset Aimo ja Köpi soutavat Kustavista Hailuotoon, esitelmöivät ja puhuvat puhumasta päästyään. 700 kilometrin matkalla ehtii. Kirjan maanisen tarkkaan hakemistoon on merkitty 1393 hakusanaa. Taiteen, kulttuurin ja elämän ilmiöiden käsittelyssä ei ole äärtä, ei laitaa.

Matka lienee kirjallisuushistorian käytetyin tarinakehys. Laivalla Odysseuskin harharetkiltään palasi jo 700 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Jouko Turkka nimesi kirjansa Häpeä (1994) vaellusromaaniksi. Siinä mies tekee hevosella matkaa maanteitse Poriin. Turkka kirjoittaa, että vaellusromaanit ovat ”Kynämiesten keino organisoida sanottavansa, järjestellä tavara ja vuorottaa ongelmat.”

Joka suuntaan sinkoilevine ajatuksineen Hurmeen kirjasta kehkeytyy varsinainen maailmanselitysten ja henkilökohtaisten mieltymysten soppa. Juuri tästä iskee tekstin kipinä ja voima. Lukemisesta alkaa kehittyä vuoropuhelua kirjoittajan kanssa – on varaa olla yhtä mieltä ja eri mieltä tekstin kanssa:

”Walt Whitman, 1800-luvun Woody Guthrie, on vapain ja viisain tuntemani ihminen”, Hurme kirjoittaa. ”Kun luen Whitmania, minulle tulee aina hyvä ja saatanan vahva olo. En voi verrata kokemusta minkään toisen kirjailijan antamaan.”

Tein aikanaan kirjallisuuskritiikkejä Aamulehteen neljän vuoden ajan. Pidin ykkösohjeenani, että kaikkiin kritiikkiä koskeviin kysymyksiin löytyy vastaus itse teoksesta, ei kriitikon mielipiteistä. Nyljetyt ajatukset on hämmentävän monimuotoinen ja alati liikkeessä oleva, omalla rujolla tavallaan filosofinen teos. Sen kiteytys löytyy sivulta 150, Hurmeen itsensä kirjoittamana:

”Me kaikki olemme kirjailijoita. Kirjailijan tehtävä on muistuttaa tästä itseään ja muita, eli runnella kieltä, jotta se alkaisi taas kertoa. Näin tekivät Kivi, Shake, Kafka, Gogol, Harms, Wirginia Woolf ja Huovisen Veikko! He kirjoittivat siitä miltä tuntuu olla elossa. Parempaa aihetta ei ole.”

…………………………………..

Blogin ekstralinkit:

Mistä tiedän, että teen töitä oikeiden juttujen kimpussa? 5.3.2013

Walt Whitmanin evankeliumi 23.12.2010

…………………………………..

Mikä tekee romaanista Finladiavoittajan?

Lukemattomista aaton paketeista paljastuu tänä iltana merkittävä romaani, Ulla-Lena Lundbergin IS, JÄÄ (suom. Leena Vallisaari). Niille jotka eivät ole tämänvuotista Finlandia-palkittua lukeneet, tai eivät saa sitä lahjaksi, suosittelen tilanteen päivitystä ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Kirjallisuuden Finlandia 2012.

Romaani ei valota historian hämäriin jääneitä mustia aukkoja tai verisiä vääryyksiä. Se ei ole ajankohtainen, se ei ole kirjallinen korjaussarja tämän päivän yhteiskunnallisiin ongelmiin, eikä vihaisen kirjailijan viiltävä kannanotto. Kirja ei briljeeraa nokkeluuksilla tai hae humoristista peiliä, josta lukija voisi tiirailla omaa kuvaansa tai kansakunnan tilaa viistossa valossa. Romaani ei esitä vaihtoehtotodellisuuksia, eikä tarvitse tarinansa tueksi tulevaisuuden utopioita.

Mikä tekee Lundbergin ”arkisesta” romaanista maailmanluokan kirjallisuutta, miten sen lukukokemus kykenee valahtamaan luihin ja ytimiin? Kysymystä on avattava romaanikirjallisuuden pyhän kolminaisuuden valossa: kieli, tarina ja rakenne.

Saariston ulkoluodoilla eletään 1940-luvun loppua. Tarina, josta kertomus kasvaa, on hyvin tavallinen. Se tarvitsee tuekseen loisteliaan kielellisen ilmaisun. Ei sellaista, jonka kirjalliseen briljanssiin havahtuu tämän tästä, vaan niin sujuvan, jossa mikään ei töki eikä törrötä. Lundberg on hionut ilmaisustaan pyörän, joka kantaa raskasta kuormaa huomaamattomasti ja hienosti.

Kielellinen sukulainen löytyy Bo Carpelanista. Hänkin kykeni nostamaan tapahtumien ympäristön, jopa elottomat esineet, yhdeksi tarinan pääosan esittäjäksi. Näin Lundberg kuvaa kahdeksannentoista luvun alussa jouluaattona yltyvää myrskyä:

”Pahimmissa kylissä ei nähdä majakan lyhtyä, armottomat aallot ovat hukuttaneet koko maailman alleen. ’Kaikkien merellä kulkevien puolesta’, pappi rukoilee. ’Pidä myös pappila pinnalla’, hän lisää enemmänkin piloillaan. Sade tunkeutuu nimittäin sisään ikkunanpuitteiden hatarimmista kohdista, aallonharjoilta sinkoaa vaahtoa ikkunalasiin kuin lunta. Tuuli ulvoo joka puolella taloa ja tunkee savun sisään savupiipuista. Avoimet ovet pamahtavat kiinni, seinälaudat natisevat, räsymatot luikertelevat lattialla. Radion jouluaaton hartautta on mahdotonta kuunnella, koska radiosta kuuluu vain rätinää ja venäjän- ja suomenkielisiä huutoja.”

Lundbergin kirjoittaessa eri henkilöiden kautta, repliikkejä ei puserreta samasta muotista. Kun äänessä on luotojen lääkäriksi emigroitunut tohtori Gyllen, kielen rekisteri vaihtuu hienovaraisesti ja osoittelematta. Samaa sopii tarkkailla tarinaa kuljettavan objektiivisen kertojan kohdalla.

”Jää on kuin luomiskertomus”, Antti Majander kirjoittaa Hesarin kritiikissään. Onhan se näinkin, mutta sitäkin enemmän romaani kertoo kuolemasta ja luopumisen vaikeudesta, elämän epäoikeudenmukaisuudesta. Jos raamattuvertauksia haetaan merkittävämmäksi nousisi ristiinnaulitsemisen tarkoitus ja väistämättömyys. Lundberg noudattaa klassisen tragedian kaavaa, jossa tarina syntyy toivosta ja käyttää rakennuspuinaan onnen aineksia.

Jään uhka on aluksi vain aavistettavissa, avainkohtausta Lundberg malttaa pedata liki kolmesataa sivua. Tulos on kuin hidastettuna räjähtävä pommi, jonka piina jatkuu parikymmentä sivua. Tuskan ja toivon vaihtelu kuvataan eri kulmista.

Miksei Lundberg lopeta, kun draaman kaari umpeutuu, katharsis täyttyy ja itkun puhdistava voima voisi huuhdella lukijaa? Vain yksi tuhannesta kirjailijasta uhmaisi vesittymisen vaaraa ja jatkaisi tästä. Raymond Carver opettaisi meille, miten oikeaan paikkaan sijoitetulla viimeisellä pisteellä on järisyttävä teho.

Nyt ollaan Lundbergin mestariluokalla ja tarinan pitää jatkua, jotta lukija voisi punnita ja vaihtaa päähenkilön paikkaa. Se ei olekaan uskossaan ja idealismissaan vahva ja kaikkien rakastama pastori Petter Kummel, vaan hänen vaimonsa Mona. Posti-Antonin persoonalle on rakenteessa varattu kaikkitietävän jumalan paikka. Ratkaisu toimii koskettavasti ja komeasti, mutta hänen viimeiseen, kirjan lopettavaan puheenvuoroonsa jää hiertämään Monan kohtalo ja osuus koko tarinassa. Hänen kaltaistensa ihmisten varassa tämä maailma pyörii.

Sytyn harvoin romaanin kronologiseen rakenteeseen ja tarkoin rajattuun kirjalliseen näyttämöön, Jäässä ratkaisu toimii. Jännitteen säilymistä edesauttaa, että 366-sivuinen romaani kulkee preesensissä. Vain muutaman takauman tärkeä väläys pirstoo menoa ja eteenpäin vievää imua.

Ja tarkkana ystävät, arkiset kohtaukset sisältävät sanojaan enemmän. Kirjassani on koirankorva myös sivulla 269. Siinä puhumaan opetteleva papintytär hahmottaa paikkaansa maailmassa. Kuuluuko hän eläinten vai ihmisten sukuun? Isä punnitsee lapsensa kehitystä ”ja hän aikoo kuin aikookin olla läsnä, kun Lillus reagoi ensimmäisen kerran satuun.”

Helmiä vierähtelee pitkin tekstiä: ”Äidinrakkaudesta on kirjoitettu loputtomasti tunteellisia värssyjä, mutta hänen tietääkseen ei ole kirjoitettu juuri mitään lapsen rakkaudesta, joka on kuin Jumalan, loputon ja vailla ehtoja.”

Ulla-Lena Lundbergin Jää täyttää ikonin ja arkkityypin kirjalliset mitat, tarina on ikuinen ja uusi. Elämän ja kuoleman kuvauksena se koskee lopulta meitä jokaista. Jos kirja ei lähde kansainväliseen lentoon, syy on markkinavoimissa tai niiden puutteessa. Kuten aina ja kaikessa.

…………………..

Lopuksi hyvän joulun toivotus: toteutukoon se sellaisena, kuin itse kukin toivoo, antakoon mieleen rauhan.

Omalla yöpöydälläni on Lundbergin vuoksi kolme keskenjäänyttä kirjaa. Jouluevankeliumi Walt Whitmanin mukaan löytyy aaton 2010 postauksestani:

http://juhasiro.fi/blogi/?p=1218

Ehkä olemmekin yhdessä juuri nyt

Lukukeskuksella on meneillään mielenkiintoinen kampanja, johon kuka tahansa voi osallistua: Kirja joka muutti elämäni. Keskuksen kotisivuilla on jo muutama tarina syöttinä. Tuoreimpana Minna Joennimen muistot, joista Runoraadin idea on peräisin. Lue. Saatat innostua kirjoittamaan oman tarinasi.

Lukukeskuksen kampanja.

Kampanjaan liittyen järjestettiin Tampereella tilaisuus, jossa viisi runoilijaa esitteli Tulenkantajien kirjakaupassa runokirjan, joka oli muuttanut heidän elämäänsä. Oma valintani oli Walt Whitmanin Valitut runot.

Kyseessä on Markus Jääskeläisen uusi suomennos. Arvo Turtiaisen käännöstä luin kymmeniä vuosia sitten. Kyseistä kirjaa on nykyään vaikea löytää edes divarien hyllyiltä.

Olen kirjoittanut tänne Whitmanista (1819-1892) aiemminkin (23.12.2010) mutta ”ameriikan poeetta” on aina ajankohtainen. Runoilija mainitaan Beat Generationin esi-isänä, mutta hän on ollut esikuvana myös monelle prosaistille, esimerkkinä vaikkapa Ernest Hemingway.

Walt Whitman 1819-1892.

Itsetietoinen ja energinen runoilija heittää pallon lukijalle: ”Sinun ei tarvitse enää tyytyä toisen tai kolmannen käden tietoon, / katsella kuolleiden silmin eikä ravita itseäsi kirjojen haamuilla, / et myöskään katsele minun silmieni läpi etkä opi minulta, / kuulet asioiden kaikki puolet ja suodatat ne itsesi läpi.”

Whitman on tasa-arvon runoilija, hän antaa äänen sairaille, epätoivoisille, epämuodostuneille, mitättömille ja halveksituille: ”Lausun maailmanalun tunnussanan, näytän demokratian merkin. / Jumalan tähden! En hyväksy mitään mistä kaikki eivät saa nauttia samoin ehdoin.”

Näin Whitman tavoittaa sinut yli sadanviidenkymmenen vuoden takaa runossaan OLEN TÄYNNÄ ELÄMÄÄ.

………………………………………………………………………………………………………….

Olen täynnä elämää, kiinteää ainetta, näkyvä,

neljäkymmentävuotias Amerikan täyttäessä kahdeksankymmentäkolme:

kirjoitan jotta tavoittaisin sinut

joka luet tätä sadan, monen sadan vuoden päästä,

sinut joka et vielä ole syntynyt.

Kun luet tätä minä joka olin näkyvä olen tullut näkymättömäksi

ja sinä, kiinteää ainetta, näkyvä, löydät runoni, etsit minua.

Kuinka onnellinen olisit jos voisin olla kanssasi, olla ystäväsi:

ehkä olemmekin yhdessä nyt. (Ei ole niinkään varmaa ettemme ole.)

……………………………………………………………………………………………………………..

”Korvapuusti yleiselle maulle”

Edellisen jutun kommenteista muodostui hyvä keskustelu. Seuraavaksi lupasin rahan sijaan runoa. Olen kirjoittanut tänne kaikkien aikojen Ameriikan poeetasta Walt Whitmanista. Tasapuolisuuden ja taiteen vuoksi nyt olisi ollut Emily Dickinsonin vuoro.

Vladimir Majakovski 1893 - 1930.

Siirretään kuitenkin kuoleman ja kärsimyksen kulttirunoilijaa hieman tuonnemmas, että ehdin penkoa muistiiinpanojani ”Golgatan kuningattaresta”.

Tarjoillaan tähän väliin runo kuolemattomia lauseita luoneesta Majakovskista (1893-1930). Teksti on kasaantumassa olevasta kokoelmasta, jonka liki neljäsataa tekstiä linkittyvät toisiinsa ja hotkivat siinä juostessaan sisäänsä koko maailman. Olkaa hyvä: Majakovskin aivot ja teksti n:o 172.

Ihmisaivot (kirjoittajan manipulointi Gaetan Leen kuvasta)

Futuristi elää – Vladimir Majakovski

Tampereen runoilija henkeen ja vereen,

intohimoinen uhkapeluri Gruusian takametsistä

tsaarin aikaan opiskellut vankilasta vauhtia hakenut

porvarien säikäytysmatkoja suunnitellut runokiertueiden tähti

koiranpaskaan verrattu neuvostokansakunnan mannekiini

Korvapuusti yleiselle maulle -manifestin julkaissut

suprematistisia mainoksia suunnitellut, toiseen leiriin loikannut

Ranskasta Renaultin Moskovaan hankkinut

yksityisautolla hurjastellut huligaanikommunisti

Pilvi housuissa -kokoelmaa kirjoittaessaan Lili Brikiin rakastunut

New Yorkiin matkannut ja siellä tyttären siittänyt

kaduille ja toreille nimensä antanut tuntematon unohdettu

kaksi kertaa venäläisessä ruletissa tyhjää laukaissut

Kuinka säkeitä valmistetaan -ohjeet kirjoittanut

(varastossa pitää aina olla riittävästi puolivalmisteita)

huhtikuussa 1930 Lontoosta palatessa itsensä ampunut

kuolemattoman lauseen kirjoittanut:

”Runous on joka päivä uudestaan rakastettua sanaa.”

hautajaissaattoonsa yli 60 000 henkeä kerännyt

runoilija jonka kallo sahattiin auki – aivot punnittiin

ja havaittiin miten piinallisesti ne painoivat

360 grammaa enemmän kuin Leninin aivot.

Jouluevankeliumi Walt Whitmanin mukaan

Mietin tähän ensin provosoivaa otsikkoa: Manhattanin homon jouluevankeliumi. Se olisi kuitenkin ollut mauton viittaus typerään keskusteluun. Vaikka onhan edistystä tapahtunut, vielä barokin puhdasoppisuuden aikaan kirkko saattoi heittää poikkipuolisia ajatuksia esittäneet roviolle.

Ars longa, vita brevis. Taide pitkä, elämä lyhyt. Vanhana latinistina tekisi mieleni suomentaa: Taide kantaa kuoleman ylitse. Evankeliumi, kuten tiedetään, merkitsee ilosanomaa. Ja ihmiskunnan ilosanoma, voima, lohtu, virkistys ja ikuinen elämä – sehän syntyy taiteista.

Walt Whitman, kuva sivuilta Redbubble by Mary Ann Reilly

Walt Whitman (1819-1892) on runoilija, joka nosti tavallisen yksilön taiteensa lähteeksi. Oma minä riittää maailmankirjallisuudeksi. Whitman sekoitti ylevän ja yksinkertaisen. Raamatullisuuden ja roskan. Miten olla äärettömän ylpeä ja käsittämättömän nöyrä? Miten kirjoittaa yksinkertaisesti ja suoraan niin, että tekstiin latautuu elämän inhimillisyys kaikkineen? Juuri tänään minulle riittää jouluevankeliumin haasteeksi Whitmanin pitkä teksti hänen Valittujen runojensa kokoelmasta. (suom. Markus Jääskeläinen)

”Walt Whitman, maailmankaikkeus, Manhattanin poika, / rauhaton, lihallinen, himokas, kova syömään, juomaan ja naimaan, / ei mikään haaveilija, ei miesten eikä naisten yläpuolelle, heistä syrjään asettuva, / ei vaatimaton eikä röyhkeäkään.

Ruuvatkaa lukot irti ovista! / Nostakaa ovetkin saranoiltaan! / Hän joka halveeraa ketä tahansa, halveeraa minua, / ja kaikki mitä tehdään tai sanotaan palaa lopulta minuun.

Lävitseni kuohahtelee inspiraation virta / sen vuokset ja luoteet.

Lausun maailmanalun tunnussanan, näytän demokratian merkin. / Jumalan tähden! En hyväksy mitään mistä kaikki eivät saa nauttia samoin ehdoin. / Minun kauttani monet mykät viipyilevät äänet, / loputtomien sukupolvien vankien ja orjien äänet, / sairaiden, epätoivoisten, varkaiden ja kitukasvuisten äänet / valmistautumisen ja kasvuaikojen äänet, / tähtiä yhdistävien lankojen, kohdun ja sperman, / päähän potkittujen ihmisten oikeuksien, / epämuodostuneiden, mitättömien, tylsien, typerien, halveksittujen, / ilman usvan, lantapalloja pyörittävien kovakuoriaisten.

Minun kauttani kielletyt äänet, / seksin ja himon äänet: / peiteltyjen äänien päältä riisutun peitteen, / saastaiset äänet muutan puhtaiksi.

En paina sormia huulilleni, / pidän sisälmyksiä yhtä salonkikelpoisina kuin aivoja ja sydäntä, / parittelu ei ole minusta sen rivompaa kuin kuolema.

Minä uskon lihaan ja himoon. Näkeminen, kuuleminen, tunteminen ovat ihmeitä, / ja jok´ikinen ruumiini osa, sen pieninkin nipukka on ihme.

Olen jumalallinen sisältä ja ulkoa, pyhitän kaiken mihin kosken ja mikä minua koskettaa, / näiden kainalokuoppien aromi hienompi kuin rukous, / tämä pää enemmän kuin kirkot, raamatut ja kaikki uskot.

Jos jotakin palvon enemmän kuin mitään niin omaa ruumistani koko laajuudessaan, jokaista sen osaa, / tätä läpinäkyvää muottia, joka olen minä! / Teitä varjoisat kielekkeet ja ulkonemat! / Sinua, lujan miehekäs auranterä! / Sitä mikä minussa tulee muokatuksi!

Sinua paksu mahlani maitovirta joksi elämäni riisuutuu! / Sinua, rinta joka painut toista rintaa vasten! / Teitä aivojen salatut poimut! / Sinua vesien huuhtoma kalmojuuri! säikky lehtokurppa, kahden munan tarkasti vartioitu pesä! / Teitä, pään hapsottavat heinät, parta, lihakset! / Sinua vaahteran noruva mahla, miehekkään vehnän säikeet! / Sinua, aurinko, olet niin avokätinen! / Sinua, usva joka vuoroin valaiset ja varjostat kasvoni! / Teitä hikinorot ja ihon kaste! / Sinua tuuli, jonka kevyesti kutittavat sukuelimet sivelevät ihoani! / Teitä aavat lihaksikkaat pellot, elävän tammen oksat: sinä mutkaisten polkujen hellä laiskimus! / Kädet joihin olen tarttunut, kasvot joita olen suudellut, sinua kuolevainen jota olen joskus koskettanut!

Olen lääpälläni itseeni, minussa on niin paljon, kaikki niin mehevää, / olen innoissani jokaisesta hetkestä ja kaikesta mitä tapahtuu, / en tiedä mihin jalkani vievät, en tiedä mistä keksin haluta jotakin, / en sitä miksi tunnen ystävyyttä ja saan sitä osakseni.

Minä seison kuistin portailla aamulla, kummastelen / onko todellakin näin, että saan enemmän iloa ikkunaan paistavasta päivänsinestä kuin kirjojen metafysiikasta. / Katsella auringonnousua! / Hauras valonsäde karkottaa suunnattomat uniset varjot / ilma maistuu hyvältä kitalaellani.

Koko lyttyyn painunut radallaan kulkeva maailma kimmahtaa hiljaa, / viattomasti pystyyn, erittää raikasta huurua, kääntyy kohti horisonttia.

Jokin mitä en näe tökkää himokkaan piikkinsä yläilmoihin, / kirkkaiden mehujen meret kostuttavat taivaan. / Maa ja taivas lepäävät raukeina jokapäiväisen yhdyntänsä jälkeen – / ja juuri silloin minulle heitetään haaste idästä pääni yläpuolelta, / ivallinen pilkkahuuto: yritäpä nyt olla oman elämäsi herra!”