Vastasyntynyt ja Villapipa

Lupasin päivitykseen arkisen aiheen. Aivan niin ei tainnut käydä, mutta pistetään Perjantairuno blogiin, jotta päästään reissuun. Huomenna Hesaan, sieltä sunnuntai-aamuna lento Malagaan. Pakon edessä mennään. Kun kotona alkaa viemäriremontti, vedettömässä ja vessattomassa kämpässä on hankalaa.

Viime sunnuntaina pojan perheen nuorin ristittiin. Kirjoitin elämäänsä aloittavalle runon, sieltä ne nimet löytyvät. Ja huomatkaa pieni yksityiskohta. Missä tahansa muualla synnytyskertomukseen merkittäisiin, että lapsen päässä on villamyssy. Tampereella kirjataan Villapipa.

Helmikuun lämpötilat enteilevät jo kevään lukemia.

Kahdeskymmenesensimmäinen päivä on perjantai,

aamun kajo hiipii harmaana,

lehdet kertovat levottomuuksista Ukrainassa,

eduskunnan istunnossa on pohdittu tasa-arvoista avioliittolakia.

Ruotsin prinsessa Madeleinelle ja hänen puolisolleen

syntyy aamuyön tunteina tytär.

Aamutelevision ykköskanava lähettää uutisia

Sotshin talviolympialaisista,

kakkosella Muumilaakson tarinat ovat päättyneet –

on alkamassa ”Veljesten seikkailuvene”.

 

Tampereen yliopistollisen sairaalan synnytyssalissa

valmistaudutaan vastaanottamaan uutta elämää

ja niin maailma pidättää hetken hengitystään

 

kestää kuusi minuuttia, kun lapsi tekee elämänsä matkan

äidin kohdusta meidän maailmaamme.

Synnytyskertomukseen merkitään: 21.2.2014 09:08

tyttö, syntyi elävänä, paino 2775 g, pituus 46 cm.

Lapsen vointi hyvä.

Ensi-imetys 21 min iässä.

Alkuun hamuilee, sitten napakka, kestävä imu.

Lisätietoa: Villapipa ja geelipussi, kapalossa.

 

Tänään on Marian ilmestyspäivä ja tyttö saa nimen.

Hänestä tulee Selma Sointu Amanda.

Jo antiikin viisaus tietää, että nimi on enne, ehkä se on

Topeliuksen runosta poimittu ”Selma, kukkani sorea”

tai nobelistikaimasi Selma Lagerlöfin omasta elämästään

kertovan tarinan ensi rivit:

”Olipa kerran satu, joka halusi kerrottuna päästä maailmalle.

Eikä suotta, tiesihän se olevansa melkein valmis.”

 

Niin totta se on – melkein valmis merkitsee, että elämäsi

jokainen hetki tulee olemaan uuden luomistyön alku.

Matkallesi saat meidän kaikkien siunauksen, sillä

kolmannen nimesi mukaan olet Amanda – rakastettu,

aivan samoin kuin vanhempi sisaresi, jonka ristiäisissä

pappi kertoi meille, miten läheisten ja isovanhempien

tärkein tehtävä on liittyä lasten elämään, jakaa eteenpäin se,

missä he ovat kokeneet onnistuneensa.

 

Ja niin me odotamme Selman kanssa vietetyistä hetkistä

rakkautta ja iloa, joka meidän kaikkien jakamana

moninkertaistuu.

……………………………………………….

Ymmärryksen avaimet

Vielä yksi mahtipontinen päivitys ja kirjallisuuden ylistys. Sitten siirrytään arkisiin aiheisiin ja muihin maisemiin. Loppuviikosta minusta ja vaimosta tulee viemäriremonttipakolaisia. Pari päivää Hesassa, siitä Malagaan ja Fuengirolaan liki kuukaudeksi.

Lainasin viikon takaiseen juttuuni kappaleen palkintopuheesta, jonka Mario Vargas Llosa piti Nobel-juhlassa 2010. Menköön vielä muutama rivi lisää. Tekstin aihe on yhtä ikuinen kuin maailman parantumaton tauti. Mutta yrittänyttä ei laiteta – mikä merkitsee, että aina kannattaa yrittää, mahdotontakin.

”Ilman kirjallisuutta emme tiedostaisi, miten tärkeä vapaus on, emmekä tajuaisi niin hyvin, millaiseksi helvetiksi elämä muuttuu kun joku tyranni, ideologia tai uskonto tallaa sen jalkoihinsa.

Kauneudesta ja onnesta unelmoinnin lisäksi kirjallisuus varoittaa meitä kaikkinaisesta sorrosta. Kaikki ihmisten elämää kehdosta hautaan vahtivat hallinnot pelkäävät kirjallisuutta niin, että keksivät menetelmiä, joilla sensuroivat ja vartioivat riippumattomia kirjailijoita.

Hyvä kirjallisuus toimii siltana erilaisten ihmisten välillä niin että me voimme nauttia, kärsiä tai yllättyä. Se yhdistää meidät kielistä, uskomuksista, tavoista tai ennakkoluuloista riippumatta.

Kun suuri valas hautaa kapteeni Ahabin mereen, sydän sykähtää yhtä lailla Tokiossa, Limassa ja Timbuktussa. Kun Emma Bovary nielee arsenikin, Anna Karenina heittäytyy junan alle ja Julien Sorel nousee hirttolavalle, kun Etelässä tohtori Juan Dahlmann poistuu pampan kapakasta ja kuolee tappajan veitsen iskusta tai kun tajuamme, että Pedro Páramon Comalan kylän kaikki asukkaat ovat kuolleita, lukija vapisee yhtä lailla, palvoo hän sitten Bubbhaa, Kongfutsea, Kristusta, Allahia tai on agnostikko.

Kirjallisuus luo veljeyttä erilaisten ihmisten välille ja ylittää miesten, naisten, tietämättömyyden, ideologioitten, uskontojen, kielten ja tyhmyyden rajat.

………………………………………….

Valopilkku tuhannen vuoden takaa, eli päivän aihetta sivuava postaus syyskuulta 2010. (linkki)

 

 

Perjantairuno istuu ihmisten nenälle ja koiran kuonolle

Perjantairuno ponnistaa muutaman vuoden takaa. Tampereen kaupunginkirjasto tilasi kirjanmerkkisarjan. Hyvä ja kulturelli idea, minulle mukava työ. Sain runoilijoiden tekstit, joihin pengoin kaupungin taidekokoelmista sopivat kuvat.

Kirjanmerkit, Tampereen kaupunginkirjasto
Kirjanmerkit, Tampereen kaupunginkirjasto

Valitsen postaukseen tänään oman tekstini, koska siihen kiertyy kaikuja edellisestä jutusta. Elämä on haurasta materiaa. Jos keho ei toimi kuten pitää, mieli seuraa helposti perässä. Ja toisin päin. Meille on kuitenkin annettu mahdollisuus katsoa itsellemme tapahtuvia asioita monesta mielikuvituksen kulmasta.

Runon kuvapariksi löysin Pälvi Hannin hienon akvatintavedoksen Salaharakka.

Pälvi Hanni: Salaharakka

Eihän ihminen voi uskoa

miten tuskan voi hylätä muotoa muuttamalla,

valita verkkosilmät ja kimaltavat siivet,

niin hauraan muodon, että elämä litistyy

yhteen kämmenen iskuun.

Minä istun ihmisten nenälle ja koiran kuonolle.

Flyygeli soi, sellon pehmeä sävel.

Pihassa tärkeilee harakka, hätistää

kauran jyviä nokkivat tiaiset tiehensä.

Ikkunan lasi kerää lämpöä, kaikki näkyy läpi.

On kirkasta.

………………………………………..

Teksti kokoelmasta Elämän tarkoitus (Like 2002)

Toinen runo tulee Joseph Brodskyltä. Totalitaristinen järjestelmä murtaa taitelijansa, nobelistikin tuomittiin aikanaan pakkotyöhön. Kolmen vuoden takainen juttu kertoo mitä mieltä maanpaon valinnut Brodsky oli elämästä. (linkki)

Esa Saarisen puukotus kirvoitti kaksi ajatusta

Tunnen filosofi Esa Saarista hyvin vähän. Filosofia (wsoy 1994) näyttää olevan edelleen kotihyllyssä. Ikiaikoja sitten soi radiossa hänen laulamansa ”Poikarakkaus”. Haastatteluissa hän kertoo vaimostaan Pipsa Pallasvesasta: ”Kuningatar Pipsa on elämäni keskushenkilö. Hän on Yksi ja Ainut. Hän on viisas ja oikeudenmukainen, salamannopea, hohdokas, suurenmoinen äiti ja rakastaja.” Harva mies puhuu vaimostaan näin.

Helsingin Sanomat 16.3.2014
Helsingin Sanomat 16.3.2014

Alkukuusta Saarinen oli menossa Dipoliin luennoimaan. Häiriintynyt opiskelija juoksi paikalle ja puukotti häntä tappoaikeissa. Saska Saarikoski teki sunnuntain Hesariin tapahtumasta ja toipumisesta liki viiden sivun jutun. (linkki) Hatunnosto Esa Saariselle, hieno mies. Hän käyttää älykkyyttään ja ideapotentiaaliaan positiivisesti ja löytää kaikista käänteistä mahdollisuuden hyvään:

”Huippuammattilaiset hoitivat minua omalla briljanssillaan. Tuntuu, että koko tämä tapahtuma havahdutti minut uudella tavalla huomaamaan ihmisten kirkkauden ja hyvyyden.” filosofi sanoo. Lehtijutun lukeminen nosti minulle pintaan kaksi ajatusta.

1. Tasan kuusitoista vuotta sitten makasin teho-osaston piuhoissa. Morfiinihuuruista huolimatta tajusin, miten ihmisen elämästä kaikki voidaan viedä parissa sekunnissa. Tänään voin hyvin, mutta ei kulu päivääkään, etten tiedosta miten elämä jatkuu vain silmänräpäyksen päässä kuolemasta.

Selvittyäni vuodeosastolle koin valtavan positiivisen nosteen. Sillä tavoin on ihmisen mieli rakennettu. Kun takapotku myöhemmin tuli, putosin sitäkin syvemmälle. Kaivosta kiipeäminen otti aikansa ja opetti ainakin yhden asian. Ihmisellä on taipumus pitää vallitsevaa olotilaa ainoana mahdollisena. Mutta se muuttuu – kaikki muuttuu. Jos päivä on musta, tunnelin päässä jo valo kajastaa.

2. Toiseen mielikuvaan on kaivettava lyhyt katkelma kirjailija Mario Vargas Llosan Nobel-puheesta, jonka hän piti palkintotilaisuudessa joulukuussa 2010. Nobelisti kertoo miten lukemisen taikavoima on rikastuttanut hänen kasvuaan ja antanut yhden ja ainoan elämän sijaan monta. Tiukassa paikassa lukeminen auttoi myös minua. Viisisataa sivua proosaa vuorokaudessa viikkojen ajan alkoi nostaa elämää valon puolelle.

”Me olisimme paljon huonompia ja yhdenmukaisempia kuin olemme ilman lukemiamme hyviä kirjoja; olisimme vähemmän rauhattomia ja vähemmän alistuvia, eikä kaiken edistyksen alkutekijä, kriittinen henki edes olisi olemassa. Sekä kirjoittaminen että lukeminen on protestia elämän riittämättömyyttä vastaan. Ken etsii kaunokirjallisuudesta sitä mitä ei itsellä ole, sanoo ilman sanomisen tarvetta ja tietämättään, että tämä tällainen elämä ei riitä tyydyttämään meidän absoluuttisen nälkäämme, joka on kaiken inhimillisen perusta. Me keksimme tarinoita voidaksemme elää tavalla tai toisella monta elämää, kun meillä itse asiassa on vain yksi ainoa elämä.”

…………………………………………..

Vuoden takaisessa jutussa Nobel-runoilijan näkemys elämän ja kuoleman kysymyksistä (linkki)

Krimillä ”kaikki on muuttunut, eikä mikään ole muuttunut”

Kuva Iltasanomat
Kuva Iltasanomat

Perjantairuno pointtaa vielä Krimiä. Pakkohan se on.

1. Jukka Mallinen aloittaa esseekokoelmansa Varastettua ilmaa (Savukeidas 2007) esipuheen näin: Pari vuotta sitten, kun pahat vibraatiot tuntuivat taas kerääntyvän Venäjän ylle, kirjoitin heikkona hetkenä proosarunon. Se päättyi näin: ”Rakkaat ystäväni, jotka ovat vasta ehtineet tottua puhtaaseen happeen, läähättävät nyt astmaatikkoina.”

Neuvostoliiton hajotessa piti raikkaan ilman virrata jylisten sisään. Nopeasti kaikki alkoi kuitenkin kääntyä vanhaksi kunnon gogoliksi. Ystävät kertoivat: ”Kaikki on muuttunut, eikä mikään ole muuttunut.”

2. Runo tulee unkarilaiselta Ottó Orbánilta. Unkarin kansannousun aikaan hän oli 20-vuotias, näki mielenosoitukset ja todisti miten neuvostopanssarit vyöryivät Budapestiin. Variaatiot vanhoista kaavoista toistuvat. Rivit kokoelmasta Valolieriön alla, 157. Sonetti:

Runouden rajamailla, jos vaivoin olemme päässeet sinne asti,

hatarassa puutalossa, jossa anniskellaan katkerien uutisten pisaroita

sotilaiden, vakoojien, huorien ja muiden kunnon vieraiden laseihin,

siellä meidän raskas päämme töin tuskin tajuaa, että

tämä kaikki oli turhuuksien turhuus,

turhuutta seikkailu ja uhkarohkeus, kuolemanhyppy ilman

verkkoa, päivittäin,

toisin sanoen elämämme – timanteille ei löydy ostajaa.

Kukapa tietää, mitä on tulossa, maailma ajattelee kierosti,

tämähän on siirtymävaihe…

Sopii kysyä, kenen aika ei olisi ollut siirtymävaihe.

Sullan? Galigulan? Hitlerin?

Vain Calibanin työpaikka on varma tässä maailmassa,

jokainen järjestelmä tarvitsee kirjarovioiden sytyttäjiä,

lopullisena ratkaisuna –

kenet se nostaisi esiin, jos vaikka Pyhä Perhe tahtoisi

luopua pääkirjasta, kun taikatemput

on käytetty loppuun arvopaperimarkkinoilla?

Iltasanomat / Sergey Dolzhenko
Iltasanomat / Sergey Dolzhenko

3. Kirjoitin vuoden takaiseen kokoelmaani Babel: ”Sodat syttyvät aina menneisyydessä / kun satojen vuosien takainen koura tarraa / nykyhetken hartioihin.” Lopuksi muutama vuosiluku Krimin lähihistoriasta:

Nykyisen, Krimin autonomisen tasavallan edeltäjä oli 1921 perustettu Krimin autonominen sosialistinen neuvostotasavalta.

Vuonna 1944 natsimiehitys päättyi Krimillä. Tataareita, bulgaareita, armenialaisia ja kreikkalaisia syytettiin natsiyhteistyöstä ja karkotettiin maasta.

Vuonna 1954 Krim liitettiin Ukrainan sosialistiseen neuvostotasavaltaan Nikita Hrushtshevin päätöksellä.

Vuonna 1991 Krimin kommunistit järjestivät kansanäänestyksen ja alueelle palautettiin autonomisen neuvostotasavallan asema. Kannatus 93,26%.

Neuvostoliiton hajottua ja Ukrainan julistauduttua itsenäiseksi syntyi Krimin tasavalta, joka julistautui itsenäiseksi 5.5.1992.

Vuonna 1995 Ukraina rajoitti lailla Krimin hallituksen itsenäisyyttä. Ukrainan uusi peruslaki 1998 muutti alueen nykyiseksi Krimin autonomiseksi tasavallaksi. Ja niin edelleen…

…………………………………………………..

Viiden unkarilaisrunoilijan kokoelma Valolieriön alla (wsoy 2000) suom. Hannu Launonen ja Béla Jávorsky. Runossa mainittu Caliban oli Prosperon orja Shakespearen näytelmässä Myrsky.

Perjantairuno kuoleman kintereillä: Unkarin kansannoususta parin vuoden takaisessa postauksessa. (linkki)

Samoissa hommissa: minä ja Andy Warhol

Sara Hildénin taidemuseo Tampereella tarjoaa Suomen mielenkiintoisimmat näyttelyt. Viikonloppuna avautui Andy Warholin (1928 – 1987) An American Story, jossa on esillä n.200 teosta taiteilijan keskeisiltä vuosilta. Pop-taiteen ikoniin voi tutustua 28.5. saakka.

Sara Hildén 7.2.2014. Walter Guadagnini, toinen näyttelyn kuraattoreista

Hildénin edellinen näyttely oli Ellen Gallagherin, josta Hesari kirjoitti: ”Jos katsot vain yhden taidenäyttelyn, vuodessa, valitse tämä.” Sitaatti on ulkomuistista tempaistu, mutta asia tulee selväksi. Juttuni Gallagherista löytyy tästä.

Sara Hildén 7.3.2014

Warhol veti avajaisiin tavallista enemmän väkeä. Se oli odotettua, sillä nyt on sekin nähty, että henkilökohtainen kutsu pyydettiin esittämään ovella. Ensimmäistäkään kuvaa en ehtinyt ottaa, kun valvoja pyysi pistämään kameran pois. Pressikortti auttoi asiassa, mutta määräys on outo, kun liki jokaisella vieraalla on kamerapuhelin. Vahdi siinä sitten.

Sara Hildén 7.3.2015

Sara Hildén 7.3.2015

Sara Hildén 7.3.2015

Warholin työt ovat ikonisen tuttuja, enkä ruodi niitä tässä enempää. Mukana on kuitenkin harvinaisempaa valokuvamateriaalia, filmejä, taitelijan tekemiä levykansia ja loppuvaiheen abstrakteja töitä. Hildénin näyttelykokonaisuus pistää katsomaan toistettuja teemoja uusin silmin.

Sara Hildén 7.3.2015

Sara Hildén 7.3.2015

Sara Hildén 7.3.2015

Kun Warhol sekoitti krääsän korkeakulttuuriin, taide muuttui käänteentekevästi. Ja tämä mieheltä, joka väitti ettei ole taitelija lainkaan. No, samaltakin lankulta ollaan Andyn kanssa ponnistettu elämän pyörteisiin. Olemme kummatkin jossain nuoruuden vaiheessa hääräilleet tavaratalon näyteikkunalla somistushommissa.

Sara Hildén 7.3.2015

……………………………………………….

Otsikkokuvassa Walter Guadagnini, toinen näyttelyn kuraattoreista.

Ekstrana juttu, jossa vuoden nuori taiteilija Anna Tuori Tampereen taidemuseossa ja intialanen Subodh Gupta Hildénillä huhtikuussa 2011. Linkki

………………………………………………

”Tyhmä ja typerä kuin määkivä jäärä”

Perjantairunon paikka annetaan Aleksis Kivelle (1834 – 1872). Kansalliskirjailijamme oli proosaakin kirjoittaessaan runoilija. Kivi julkaisi yksitoista näytelmää, romaanin, runokokoelman, sekä kertomuksia ja tarinoita.

Kun lukee muutaman repliikin Seitsemästä veljeksestä, tuntuu etteivät maailman mahdollisuudet tai uhat ole 144 vuodessa paljon muuttuneet. Kriisejä ja totaalisen tuhon mahdollisuutta pohditaan. Ja miehen mieltä, joka hamuaa maailman herruutta. Perään vielä perkeleet, Jumala ja enkelit ynnä koko ihmissuku.

Seitsemän veljestä. Julkaistu 1870.

JUHANI. Mikä on meidän täällä ollaksemme? Mitä huolisimme vaikka pöllähtäisi tulessa tuhkaksi ja tomuksi koko tämä maailma paitsi Impivaara ja sen ympäristö. Täällä elämme kuin huhdassa vaan, omalla kannallamme ilman kuurtamista ja kaartamista kiukkuisista ihmisistä. Täällä meidän on hyvä olla. Metsä on niittumme, peltomme, myllymme ja pesämme ijankaikkinen.

TIMO. Ja liha-aittamme.

JUHANI. Juuri niin! Täällä on hyvä olla! Kiitoksia, Lauri, keinostas, jonka meille keksit, päästäksemme maailman markkinoilta. Kysynpä vielä: mitä huolisimme, vaikka polttaisi kultainen tuli tämän maailman kaiken, kun vaan säästyy pohjapuoli Jukolan talosta ja sen seitsemän poikaa?

TIMO. Lähtis kulovalkea kerran karsimaan yli koko maailman, niin tuhkaksi ja poroksi menis myös Jukolan pohjapuoli ja vielä sen seitsemän poikaakin kaupan päälle.

JUHANI. Sen hyvin tiedän. Mutta katsos kun mies taitaa aatella mitä hän tahtoo, aatella itsensä koko maailman herraksi tai tönkeileväksi sontiaiseksi. Kas hän taitaa aatella kuolleiksi Jumalan, perkeleet, enkelit ja koko ihmissuvut ja elikot maassa, merellä ja ilmassa, aatella maan, helvetin ja taivaan katoovan kuin tappuratukko tulessa, ja pimeyden astuvan sijaan, jossa kenokaula sinä ilmoisna ikinä ei Herran valkeutta huuda. Niin sinkoilee täällä miehen aatos: ja ken taitaa viskellä verkkoja sen teille?

TIMO. Kuka käsittää maailman rakennusta? Ei ihmislapsi, joka on tyhmä ja typerä kuin määkivä jäärä. Mutta parasta on ottaa päivä tultuansa, sallia sen mennä mentyänsä, käyköön sitten puuhun tai mäntyyn. Täällä ollaan vaan.

………………………………………………….

Aiemmin blogissa: nobelisti ja Maailmanlopun sota. ”Mielipuolinen kasa turhia ruumiita.” (linkki)

Mistä kana kusee Krimillä?

Suuren ja pienen yhteisön käytöksessä ei välttämättä eroja ole. Maailmanmahti tai koululuokka, sama logiikka. Muistathan sen luokkasi tyypin, joka ei välttämättä ollut penaalin terävin kynä, mutta halusi näyttää valtaansa – ehkä juuri edellämainitusta syystä.

Helsingin Sanomien verkkosivut 3.3.2014

Kun kaveri veti nahkatakkinsa povesta rautaketjun ja tempaisi sillä pulpetin kanteen ikuiset jäljet, hiljaisempi ymmärsi heti niellä vastaväitteensä. Jos terrorista olisikin tehnyt mieli vihjata opettajalle, vain vilkaisu pulpettiin sai miettimään miltä montut näyttäisivät omassa naamassa.

Mielivalta synnyttää aina hännystelijöiden joukon. Toiset liittyvät siihen silkasta ihailusta, toisten pontimena on pelko. Näin jakautuu muutaman ihmisen yhteisö tai kokonainen valtio.

Diktaattorin valta on tajuamisen puutetta. Kaikkien kohtalo on silti sama, ensiavuksi tarjoan Salvatore Quasimodon kuuluisimman kolmisäkeen: ”Jokainen seisoo yksinään maan sydämellä, / hänet lävistää auringon säde, / ja äkkiä on ilta.”

Quasimodo syntyi Sisiliassa 1901, kuoli Milanossa 1968. Hän kirjoitti fasismin vuosina sanottavansa rivien väliin, myöhemmin, poliittisen vapauden myötä, hän toi sanomansa suoremmin esiin. Nobel ojennettiin vuonna 1959. Italialaisten reaktio oli kahtalainen: ihastus tai vihastus.

Blogi tuomitsee Venäjän toimet Krimillä. Neuvottelujen tie on ainoa mahdollisuus. Mutta mistä neuvoteltaisiin? Putin tietää mitä haluaa. Vaikka muu ei merkitsekään, blogi tarjoaa hänelle ennen seuraavaa siirtoa punnittavaksi Quasimodon kymmenen säkeen runon:

Krimin Semferpol / Genya Savilov / AFP / Lehtikuva.

Ja kuinka me saatoimme koskaan laulaa,

sydämellämme muukalaisen jalka,

toreilla vainajat hyljättyinä

jäähileiseen nurmeen, ja kuullen, kuinka

soi karitsan-valitus lasten, ja äidin

raju musta huuto vierellä pojan,

joka ristiinnaulittiin lennätinpaaluun?

Pajunoksissa riippuivat meidänkin kanteleemme,

ripustettuina uhrilahjoiksi, hiljaa

ne liikkuivat tuulessa surullisessa.

……………………………………..

Kuvat: Helsingin Sanomien verkkosivut 3.3.2014 ja Krimin Semferpol / Genya Savilov / AFP / Lehtikuva.

Quasimodon säkeet, suomennos Aale Tynni.

Blogin lisäjuttu Nobelistista ja diktatuurista vuodelta 2009. (linkki)