Apua! Olen jäänyt vangiksi valaan vatsaan

Apple julkaisi Macintosh 128K tietokoneensa tammikuussa 1984. Vuoden kuluttua hankin edellisen elämäni toimistoon ensimmäisen ”kottaraispöntön”. Koneiden kapasiteetti parani – ja kun muut alan yritykset olivat hitaassa Hämeessä vasta toimeen tarttumassa, olin jo hommannut tietokoneen jokaisen työntekijän käyttöön.

Kuva: Duncan Murell / Steve Bloom / Barcroft Media
Kuva: Duncan Murell / Steve Bloom / Barcroft Media

Nyt olen havahtunut siihen, että 30 vuotta päivittäistä yhteiselämää tietokoneiden kanssa on johtanut vakavaan addiktioon. Unen ja valveen rajamailla huomaan miten mielikuvat ketjuuntuvat ja liikun eteenpäin kuvitteellisin klikkauksin.

Verkottuminen on omillaan työskentelevälle siunaus ja samalla saatanasta. Keskittymiskykyni on heikentynyt. SOS-mediaa pitää kurkkia liian usein. Hakiessani kirjoittamisen lähdetietoja, jään selaamaan kaikkea muuta mielenkiintoiseksi kokemaani. Ajankäytölle on vaikea vetää relevantteja rajoja.

Yksinäisyys on kirjailijan työn kirous ja edellytys. Ihmissuhteiden kirjo kuihtuu ja ajatukset kulkevat fiktiivisessä todellisuudessa. Mutta tätä minä olen halunnut. Pohdin paradoksia yhteisöllisyydestä ja yksinäisyydestä kirjoittaessani kollaasiteostani Babel. Tunsin olevani toisessa todellisuudessa, valaan vatsassa kaikkien kaltaisteni kanssa. Säkeet tulevat Babelin teksteistä 230 – 234:

”Teemme matkaa valaan vatsaan, lihan lämmin hämärä tuo turvaa, ehkä meri ulkona on rannaton, ehkä ohitsemme ui toinen lihapalatsi, kolmas ja neljäs – loputtomiin.

Valaiden uni on katkonaista, ne torkahtelevat vain, vajoavat pinnan alle noustakseen taas hengittämään. Happi riittää, meitä suojaa elävä panssari ja kaikkialla tuntuu mätänevien krillien tuoksu, joita valas siilaa sisäänsä kymmeniä miljoonia joka päivä.

Suoliston sokkeloihin ei ole asennettu valvontakameroita, sinä vastaat teoistasi täällä itse – kukin itsestään. Ehkä tunnistat pimeydessä tutut kasvot kumartuneena näyttöpäätteen himmeän hehkun ylle, aiot kysyä jotain, mutta vastauksen pelossa jätät sikseen.

Täällä kumajaa sydämen raskas kirkonkello, elämän punainen öljy virtaa verisuonimetsässä, solut palavat hitaalla liekillä ja hengitysilman urkupatsaat pärskyvät pilviin saakka. Traanikerroksen takana, toisessa todellisuudessa antennit haravoivat taivaan kaistoja, avaruus sähköttää bittejä kaipuun katedraaleihin joissa ylevä ja esteettinen sekoittuu turhaan ja tarpeettomaan.

Pimeyden lämmössä haet lohtua, valaan vatsassa näyttöpääte valaisee kasvosi ja olet sivujesi ja selaustesi keskipisteeksi kutistunut. Verkkojen välisistä yhteyksistä ja hakukoneista huolimatta varmaa on vain, että yksi kysymys jää vastaamatta. Miten meidän kaikkien käy?”

………………………

Ekstralinkki kertoo mikä ihmisen aivoja muuttaa: ”Adolf Hitlerin aivot”

………………………

Kun mielesi muuttuu, elämäsi muuttuu

Kauan sitten, liki edellisessä elämässä, tempaisin kovan kuurin samaan lajityyppiin kuuluvaa kirjallisuutta: tuhansia sivuja esoteriaa ja etiikkaa, kelttiläistä viisutta, itämaisia oppeja ja länsimaisten gurujen ohjeita elämänhallintaan.

Kun jonkin kokee valmiiksi, asiaan ei kannata palata. Eteenpäin kulkiessa on turha tuijotella taakseen. Vai onko? Itse asiassa henkisen kunnon oppaat, antiikin filosofia ja useat maailmankirjallisuuden klassikot ammentavat samoista ikuisista lähteistä. Vain ajatusten esillepano eroaa toisistaan enemmän tai vähemmän.

Länsimaisen ”esseistiikan alullepanija” Michel Montaigne (1533–1592) kirjoittaa: ”Viisaus on sielumme säännönmukaista hallintaa, joka tapahtuu kohtuuden, suhteellisuuden ja vastuuntunnon rajoissa.”

Juttuni varsinainen fokus on Minna Marshin tuore Mentaaliherätys! Opas henkiseen kuntoiluun. (Gummerus 2015) Kirjassa on myös minun tekstiäni. En olisi lähtenyt muiden kelkkaan aiheesta kirjoittamaan, mutta tiedän Minnan erityisellä intohimolla työhönsä suhtautuvaksi tekijäksi.

Kirja soveltaa käytännön oppeja monin tavoin. Takakansi kertoo, että ”ajatuksillaan ovat mukana mm. taitolentäjä Sami Saikkonen, tähtitieteilijä Esko Valtaoja, kirjailija Juha Siro, nyrkkeilijä Sonia Grönroos, Jarno Laasala Duudsoneista ja saattohoitoon erikostunut Juha Hänninen.”

Luin itse kirjan nyt ensi kertaa kaikkineen ja huomasin kääntäneeni koirankorvan neljälletoista sivulle. Niin se menee. Ei hyvän ravintolan seisovassa pöydässäkään joka kupista hotkita. Marshin kirjasta poimin tarpeelliseksi katsomani asiat. Sellaiset, jotka herättelivät ja halusin sisäistää.

Menttaliherätys! kertaa myös monta asiaa, jotka me jo tiedämme. Mutta siitä ei ole kysymys, vaan siitä, että kirja kerää asiat yksien kansien väliin ja aktivoi lukijan omaa ajattelua. Herättelee kokemaan asioita toisin. Teksti sisältää myös käytännön harjoituksia, ottaa lukijaansa kädestä kiinni ja pyytää pistämään toimeksi.

”Kukaan ei synny tähän maailmaan ajatellen, että hänen tulisi olla jollain tavalla parempi tai toisenlainen. Sen mukaan, miten sinuun reagoidaan, opit hahmottamaan itseäsi ja arvoasi suhteessa toisiin.” Kirjan esittämän ajatuksen yhteydessä on Juha Hännisen sitaatti. Sitä sopii pohtia monelta kantilta: ”Mitä epävarmempi ihminen on nuorena, sitä enemmän täytyy olla, mihin nojaa.”

Ehkä kirjan anti on kuin kiillottaisi hopealusikan – luettuasi olet sama, hieman kirkkaampana vain. Valitsen itse reilun kahdensadan sivun kirjasta kiteytyksen, joka minua eniten puhuttelee. Pistän sen ulkomuistiin ja elämän motoksi: ”Aivotutkija Joe Dispenzan mukaan sinun kannattaa murtaa yksi tapasi: tapasi olla sinä.”

Lopuksi kirjan takakanteen nostetut kaksi sitaattia: ”En halua koskaan rajoittaa ääretöntä tajuntaani tarpeettomilla jarrutuksilla.” – Esko Valtaoja.

”Vasta, kun elämä alkaa esittää kysymyksiä pistooli ohimolle painettuna, päästään lähemmäs oman minän todellisia toiveita ja haluja. Pakon edessä verukkeet vähenevät.” – Juha Siro.

………………………………………

Ekstralinkissä: ”Minä! Mikä minä?”

………………………………………

Ootsä hoodeilla huomenna niin nähtäis?

Blogi on päivittynyt kerran pari viikossa. Edellinen postaus kituu jo yhdeksän päivän ikäisenä, joten korjataan tilannetta sunnuntai-illan kuulumisilla.

Ville Mäkikoskela: Hoodeilla (2014-2015)
Ville Mäkikoskela: Hoodeilla (2014-2015)

Viikko vierähti lastenlasten syysloman ja kalastushommien merkeissä merimaisemissa. Pilkki -ja onkihommat eivät nyt pelanneet. Virvelillä sentään saatiin jotain, haukea ja ahventa syötäväksi saakka.

Sunnuntain iltapäivä vei Amurin krouviin: iso lasi punkkua, vaimolle olut. Ja siitä potkupyörillä galleria Saskiaan. Ville Mäkikoskela on veistänyt suurimman osan töistään Carraran valkoisesta marmorista.

Työt eivät oikein napanneet. Päällimmäiseksi tunteeksi jäi kysymys mitä hankalasti työstettävään materiaalin kannattaisi ikuistaa? Arkisuutta ja historiaa oivaltavimmin yhdistävä työ oli nimeltään ”Hoodeilla”, tyhjä, valkoinen marmorihuppu. Sellainen mitä katu-uskottavuuden pukeutumiselta vaaditaan. Ja sellainen, joka vedetään kasvojen eteen oikeuden istunnossa syytetyn penkillä. Tulkintoja ja perspektiiviä löytyy.

Kotona nappasin kirjahyllystä ”maailman kuuluisimman” Carraran marmorin veistäjän mielipiteen. ”Kalliimpi marmori on veistoksessa / kuin jätettynä koskemattomaksi”.  Säepari löytyy Michelangelon (1475 – 1564) runoista (suom. Yrjö Kailajärvi, Otava 1975)

Mäkikoskelan veistoksen nimi merkitsee koti -ja asuinympäristöä. Urbaani sanakirja antaa esimerkin: ”Ootsä hoodeilla huomenna niin nähtäis?”

Siis huomenna hoodeille taas, ei ihan kulmille kekkaloimaan, mutta Pynsän punatiilitehtaan työhuoneelle. Tampereen valtakunnalliset lääkäripäivät, tämän vuoden ainoa ”leipätyöni” vaatii hipsun huomiota. Ja tulevan romaanin taittovedos myös.

……………………………….

Ekstralinkissä vuodelta 2009 lisää Michelangelosta… ja runoudesta: Jenni H. & Michelangelo B.

……………………………….

Syntymäpäivän kunniaksi pyysin päivityksen Aleksis Kiveltä

Kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi täyttää lauantaina 181 vuotta. Annetaan miehelle mahdollisuus päivittää blogi. Hänen ajatuksensa ja kuvauksensa käy hyvin yksiin päivänkohtaisen tilanteen kanssa.

Kuva: ibtimes.co.uk / Reuters
Kuva: ibtimes.co.uk / Reuters

Kivi kirjoittaa ikuisesta aiheesta komeasti. Kuoleman riveille kiertyy jylhää ja kirpaisevaa kauneutta. Kyse on samasta asiasta, jota Martti Lindqvist puntaroi vuonna 2002 julkaisemassaan kirjassa Hyvä, paha ja pyhä:

”Paha on realiteetti ja varteenotettava vastustaja. Hankalaksi vastustajaksi pahan tekee erityisesti se, että se asuu meissä itsessämme, meidän uskomuksissamme, rakenteissamme ja tarinoissamme. Samalla paha on myös ’outo ystävä’. Sanon näin, vaikka en osaa oikein perustella sitä.”

Kiven Sota on psykologisesti tarkkanäköinen runo. Lukekaa ja kerratkaa kuinka voittaja riemuitsee ja hourailee sekopäisessä ja kuvitellussa kunniassaan. Vallastaan juopuneiden johtajien harhoissa on tänäänkin kyse samasta sokeasta asenteesta.

Gustave Doré, Raamatun kuvitus / Ilmestyskirja
Gustave Doré, Raamatun kuvitus / Ilmestyskirja

S O T A

Jo leimuuvat tuliset viirit, / Kaks joukkoa tanterell’ seisoo, / Kuin ukkosen pilveä kaksi, / niin uhaten toinen toistans. / He ryntää päin / Ja yhteen iskee, / Kuin aalto ja karinen ranta, / Ja alkavi hirveä leikki.

Käy ympäri ankara kaiku / Kiväärein ja tykkien jyskeest’ / He, oksentain tulta ja savuu / Nyt antavat kuoloo kylmää, / Ja torvi soi, / Ja trumpu pauhaa, / Ja kumisee kultanen kangas, / Kosk’ Tuonelan enkeli niittää.

Kuin tuhanten koskien melske, / Niin temmeltää, teiskaa ja ryskää / Se kuolon ja kunnian pelto, / Ja pilvenä savu kiirii. / Ja pilvien yös’ / Käy sankarlauma / Kuin peikkojen synkeä parvi, / Ja vilkkaasti välkkyvät miekat.

Ja voitettu pakenee viimein, / Kuin murrettu, huokaava laine, / Hänt’ vainoen voittaja seuraa, / kuin riehuva myrskyn kierros, / Ja riemuitsee / Ja houraileepi, / Kosk’ kunnia päällensä loistaa, / Kuin kirkkaus taivasten taivaast’.

Mut kaatuneen sankarin sielu / On astunut korkuuden linnaan, / Ja, hymyten autuaas’ rauhas’ / Hän katselee tannert’ allans: / Siell’ torvi soi, / Ja trumpu pauhaa, / Ja kumisee kultanen kangas, / Kosk’ Tuonelan enkeli niittää.”

…………………………………………..

 Ekstralinkki: ”Nobelisti ja maailmanlopun sota”

………………………………………….

Kenelle kirjallisuuden Nobel – ja kenelle ei

Päivän Hesari kertoo kirjallisuuden professori Sara Daniuksesta. Hän on ensimmäinen naispuolinen Ruotsin akatemian vakituinen sihteeri. Huomenna 8.10. kello 14 hän avaa Tukholman vanhan Pörssitalon neuvotteluhuoneen oven ja ilmoittaa lehdistölle Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajan nimen.

Tommi Melender päivitti maanantaina Image -lehden bloginsa. Hän käsitteli kirjallisuuden Nobelin jakoperusteita ja toivoi lopuksi: ”antakaa palkinto John Ashberylle. Hän on hieno runoilija eikä liian nuori.”

Oma ykkösehdokkaani on puolalainen Olga Tokarczuk. Pidemmät perustelut löytyvät linkistä jutun lopussa. Toista Melenderin esittämää toivetta ennakkospekulaatioista komppaan tinkimättä: ”toivottavasti eivät anna palkintoa Haruki Murakamille.” Tähänkin laajempi linkki lopussa.

Itse asiassa Ashberyn palkitseminen voisi olla kakkosvaihtoehtoni. Savukeidas julkaisi vuoden vaihteessa Ville Hytösen toimittaman esseekokoelman Poetiikkaa III, jossa kahdeksan suomalaista runoilijaa kertoo poetiikkansa perusteista. Sivusin esseessäni lyhyesti myös Ashberyn merkitystä kirjalliseen ajatteluuni:

Minulle ”languagen”, runouden kielen ja kokeellisen ilmaisun kulmakivi on John Ashberyn Vuokaavio, vuonna 1991 julkaistu ”kenen tahansa omaelämäkerta”, jonka Leevi Lehto suomensi ja Jack-in-the-Box julkaisi 1994.

Raivostuttava, työläs ja käsittämätön teos, yli kaksisataasivuinen runo ja vuodatus, jonka jätin aina kesken vain palatakseni siihen yhä uudelleen. Sääntö pätee kaikkeen: vuosien työhön ei pääse sisälle muutamassa minuutissa. Vastaanottajankin on hyvä nähdä hieman vaivaa.

Obama ojentaa John Ashberylle National Arts and Humanities -mitalin 2012.
Obama ojentaa John Ashberylle National Arts and Humanities -mitalin 2012.

Ashberyn hyperrealistinen mastodontti on pirstoutuneen maailman kuva, arkisen elämän keskelle heitetty silmä ja korva. Kielellisestä tekstuurista kykenee poimimaan vain pieniä paloja kerrallaan. Lopulta fragmentaarisuudesta muodostuu ylijäämän elämä, joka koko ajan katoaa meiltä huomaamatta. Tämän Vuokaavio nostaa kaikkien näkyville.

Mikä siinä on merkittävää? Se, että Ashbery on kyennyt kirjoittamaan teokseen maailman, joka ikääntyessään ja informaatiotulvan kiihtyessä käy päivä päivältä yhä ajankohtaisemmaksi. Ääni ei ole enää runoilijan, vaan meidän kaikkien.

Asbery yrittää mahdotonta, se on aina hyvä lähtökohta. Teos on suorituksena kunnioitettava, uteliaisuus, ajattelu ja herkeämätön työ painavat kuviteltua inspiraatiota ja innostusta enemmän. Vuokaavio hylkää runon runona ja veistää kielestä jotain ajattelun ja narratiivisuuden rajoja rikkovaa.

Kirjoittajana en ajattele kaavoja, runousoppeja tai kategorioita. En halua määritellä henkilökohtaista poetiikkaani tai proosaani, koska se kokemukseni mukaan muuttuu – sekä lukijana, että kirjoittajana. Mieli ja kieli hakee uutta. Tämän voisi kiteyttää Hans Magnus Enzensbergerin jo 1960 julkaistuihin säkeisiin runosta Schaum, Vaahtoa: ”Päästäkää irti! En kuulu teihin / Enkä meihin”.

Yhdysvaltalaisen Ashberyn (s.1927) bibliografiaan on kertynyt kaksikymmentäviisi kokoelmaa. Vuokaavion lisäksi on Aki Salmelan suomennoksena julkaistu kokoelma Valveillaoloa (wsoy 1998). Parnassossa ilmestyi taannoin myös nimikkoruno kokoelmasta Self-Portrait in a Convex Mirror . Teksti nosti Ashberyn kirjallisen maailman tietoisuuteen ja Pulizerin palkinnolle 1975.

………………………………

1. ekstralinkissä Olga Tokarczuk: ”Tässä teille tuleva kirjallisuuden nobelisti”

 2. ekstralinkissä Haruki Murakami: ”Väärä valinta”

………………………………