Apple julkaisi Macintosh 128K tietokoneensa tammikuussa 1984. Vuoden kuluttua hankin edellisen elämäni toimistoon ensimmäisen ”kottaraispöntön”. Koneiden kapasiteetti parani – ja kun muut alan yritykset olivat hitaassa Hämeessä vasta toimeen tarttumassa, olin jo hommannut tietokoneen jokaisen työntekijän käyttöön.
Nyt olen havahtunut siihen, että 30 vuotta päivittäistä yhteiselämää tietokoneiden kanssa on johtanut vakavaan addiktioon. Unen ja valveen rajamailla huomaan miten mielikuvat ketjuuntuvat ja liikun eteenpäin kuvitteellisin klikkauksin.
Verkottuminen on omillaan työskentelevälle siunaus ja samalla saatanasta. Keskittymiskykyni on heikentynyt. SOS-mediaa pitää kurkkia liian usein. Hakiessani kirjoittamisen lähdetietoja, jään selaamaan kaikkea muuta mielenkiintoiseksi kokemaani. Ajankäytölle on vaikea vetää relevantteja rajoja.
Yksinäisyys on kirjailijan työn kirous ja edellytys. Ihmissuhteiden kirjo kuihtuu ja ajatukset kulkevat fiktiivisessä todellisuudessa. Mutta tätä minä olen halunnut. Pohdin paradoksia yhteisöllisyydestä ja yksinäisyydestä kirjoittaessani kollaasiteostani Babel. Tunsin olevani toisessa todellisuudessa, valaan vatsassa kaikkien kaltaisteni kanssa. Säkeet tulevat Babelin teksteistä 230 – 234:
”Teemme matkaa valaan vatsaan, lihan lämmin hämärä tuo turvaa, ehkä meri ulkona on rannaton, ehkä ohitsemme ui toinen lihapalatsi, kolmas ja neljäs – loputtomiin.
Valaiden uni on katkonaista, ne torkahtelevat vain, vajoavat pinnan alle noustakseen taas hengittämään. Happi riittää, meitä suojaa elävä panssari ja kaikkialla tuntuu mätänevien krillien tuoksu, joita valas siilaa sisäänsä kymmeniä miljoonia joka päivä.
Suoliston sokkeloihin ei ole asennettu valvontakameroita, sinä vastaat teoistasi täällä itse – kukin itsestään. Ehkä tunnistat pimeydessä tutut kasvot kumartuneena näyttöpäätteen himmeän hehkun ylle, aiot kysyä jotain, mutta vastauksen pelossa jätät sikseen.
Täällä kumajaa sydämen raskas kirkonkello, elämän punainen öljy virtaa verisuonimetsässä, solut palavat hitaalla liekillä ja hengitysilman urkupatsaat pärskyvät pilviin saakka. Traanikerroksen takana, toisessa todellisuudessa antennit haravoivat taivaan kaistoja, avaruus sähköttää bittejä kaipuun katedraaleihin joissa ylevä ja esteettinen sekoittuu turhaan ja tarpeettomaan.
Pimeyden lämmössä haet lohtua, valaan vatsassa näyttöpääte valaisee kasvosi ja olet sivujesi ja selaustesi keskipisteeksi kutistunut. Verkkojen välisistä yhteyksistä ja hakukoneista huolimatta varmaa on vain, että yksi kysymys jää vastaamatta. Miten meidän kaikkien käy?”
………………………
Ekstralinkki kertoo mikä ihmisen aivoja muuttaa: ”Adolf Hitlerin aivot”
………………………
