Mestarin sana

Parin jutun takaisessa postauksessani puhuin rutiinien suomasta turvan tunteesta. Lauantai-aamuisin olisi tähdellisimpiäkin toimia, mutta on nautittavaa lojua sängyssä päivän lehtien kanssa.

Tampereen ev.lut. seurakunnan paimenet saavat vuorollaan lauantain Aamulehteen tuhannen taalan paikan. Jutun otsikkona on SANA. Tuhannenviidensadan merkin mahdollisuus tarjota lukijoille lohtua, toivoa, tietoa, armoa ja iloa.

Kuva Budapestin Terrorismin museosta.

Aloitan lukemisen usein, vain lopettaakseni parin kappaleen jälkeen. Tässä päivässä elävän sanan sijaan ne tarjoavat tuhannesti toistettuja kliseitä, saippuapallon liukkaita ajatuksia ja raamatun sitaatteja, joiden yleispätevyyteen sopii haudata konkreettisten kysymysten ongelmat.

Silloin, kun näin ei tapahdu, sopii antaa palautetta ja pistää kiitokset. Joskus olen lähettänyt ne henkilökohtaisesti. Nyt pistetään kaikkien tietoon. Erosin kirkosta aikanaan. Heinimäen Jaakko, pappi ja kirjailija, on toivottanut tervetulleeksi takaisin. Se pistää jo funtsimaan.

Viime sunnuntai oli Vainojen uhrien muistopäivä. Aamulehden lauantaikolumnissaan 26.1. Reijo Ylimys ei pelkää. Hän uskaltaa ottaa kantaa sellaisen etiikan puolesta, jonka uskon kirkon tehtäväksi. Hyvää kieltä ja kirkas ajatus. Ei oletettavaa vastausta ja valmiita sitaatteja vaan kysymys, jota sopii punnita. Olkaa hyvä, tässä koko juttu:

Menkää ja tutkikaa

Huomenna on vainojen uhrien muistopäivä. Tärkeä päivä, jokainen päivä kun näyttää olevan vainojen päivä. Kaukana ja lähellä.

Meidän aikamme, ihmiskunnan ajoista kirjaviisain ja vaurain, on synnyttänyt miljoonien ihmisten kodittoman joukon. Se vaeltaa nälän, köyhyyden, vainon tai sodan vuoksi kuin outo lauma maasta ja mantereelta toiselle. Tämän joukon eteen nostetaan  käsi, kiväärin piippu, ympärille muuri, piikkilankaeste. Me sanomme heille: menkää kotiinne. Ja hyvin tiedämme, ettei sitä kotia ole missään.

Yhtä lailla rauhanomaisimmissa korkean elintason maissa on moni koditon, turvaton, osaton, vieras ja muukalainen.

Muistakaamme, kenen kuva on ihmisessä. Rahassa on keisarin.

Pelosta teemme niin paljon, ja niin paljon hyvää jätämme peloissamme tekemättä. Luulisi meillä kristityillä olevan sydän nähdä ja perustavaa syytä puuttua kaikkeen vainoon.

Tiedämme, että Vapahtajamme joutui henkensä säilyttääkseen viettämään elämänsä ensi vuodet pakolaislapsena vieraalla maalla. Valtansa menettämisen pelossa silloinen hallitsija värjäytti miekat. Nyt sama käy siistinä sisätyönä budjettipunakynällä. Ja aina kolmanteen ja neljänteen polveen, vaikutuksiltaan kertautuneena, ulottuvat nämä raakuudet. Pelko lienee maailmaa eniten ohjaava tunne ja voima, ja jalostaa omantunnon ongelmajätteeksi.

Ihmispolttoainetta, Jumalan kuvalla käy vapaan markkinatalouden kone. Ja se ei käy. Älä pelkää.

Mitä tämä tarkoittaa: Armahtavaisuutta minä tahdon, on Mestarin sana.

…………………………………………………………………

Kuva Budapestin Terrorismin museosta.

Perjantairunossa Beniamino Gigli kuolee ja bin Laden syntyy

Jos vilkaisee edellistä juttua, on selvää, että tämän perjantain runo pitää valita Babelista. Yhden tekstin irrottaminen yli kolmesta ja puolestasadasta on vaikeaa. Tekstit linkittyvät toisiinsa, kokonaisuus kehii sisäänsä sarjoja, jotka muodostavat draaman kaaren vaikka kokonaisuutta kannattelevat runot.

Beniamino Gigli (1890 - 1957)

On kyse kielestä. Babel sisältää paljon puhuttua ja hyödyntää repliikkejä. Raamatun kertomuksen mukaan Jumala rankaisi kansaansa korskeudesta ja sekoitti heidän kielensä. Tilanteen päivitys jäi meikäläisen tehtäväksi, kun kukaan muu ei ole urakkaan ryhtynyt.

Babel puhuu runoilijan ja muiden elävien, sekä kuolleiden kautta. Vai pitäisikö sanoa kuolemattomien. Kutsutaan siis päivän työvuoroon Beniamino Gigli, kaikkien aikojen tenori. Hän syntyi Italian Recanatissa 1890 ja kuoli Roomassa 1957. Nämä rivit hän halusi itsestään Babelin runoon numero 190.

…………………………………………………………….

Viileiden saksalaisten panssari murtuu 1924

kun Berliinin valtionoopperan lavalle nousee B. Gigli.

”Yleisö näytti riivatulta, se taputti ja hyppi hullun lailla.”

Sankaritenori laulaa tehtaissa, toreilla, teattereissa,

asemilla, laivoilla, junissa, urheilukentillä ja konserttisaleissa,

hän esiintyy elokuvissa ja tekee studiossa yli 400 levytystä,

Gigli saa kuninkaan kohtelua ja laulaa kolmessakymmenessä maassa,

tenorien tenorista kirjoitetaan kirjoja, hänelle

myönnetään arvonimiä, omistetaan sävellyksiä ja yli sata runoa

(miten Tampereen runot voisivat väistää velvollisuuksiaan)

konserttien tähti kiinnitetään Metropolitaniin,

Giglille myönnetään New Yorkin kunniapoliisipäällikön arvo,

hänen Rina-tyttärensä koira katoaa ja 10 000 poliisia

komennetaan etsintöihin kaupungin kaduille –

laulajan legato on täydellinen, myöhemmin ääni syvenee,

hän pystyy yhdistämään keveyden ja raskauden,

unenomaisuuden ja sankarin roolin, hän laulaa vaivatta

kaikissa rekistereissä pianissimosta fortissimoon

väsymättä, jopa neljäkymmentä aariaa yhdessä konsertissa

hän laulaa enkelten äänellä – tenore di grazia, tenore angelico

hän saa lempinimen il cantore del popolo – kansan laulaja

hän pitää jäähyväiskiertueellaan Suomessa kaksi konserttia

hän alkaa uupua ja kuolema korjaa hänet Roomassa

samana vuonna kun Osama bin Laden syntyy Riadissa.

……………………………………………………………………

Kuva: Franco Corelli – tenorisivustolta

Babel päivittää maailmantilanteen

Palladium Kirjat on julkaissut niin tieto- kuin kaunokirjallisuuttakin jo 20 vuotta. Kotimaista ja käännettyä. Tässä tiedotteen teksti, joka lähtee uunituoreen kirjani arvostelukappaleiden matkaan.

Juha Siro: Babel - Tampereen runot. Julkistus 9.2.2013

Juha Siron 365 tekstin rihmastollinen runoteos Babel päivittää maailmantilanteen. Luomisen päivistä kurotetaan vieraalle planeetalle viidensadan vuoden päähän.

Babel julkaistaan Tampereella, Elävän kirjallisuuden Festivaaleilla Työväenmuseo Werstaan tiloissa 9.helmikuuta. Haastattelu Bertel-salissa klo 13.45 – 14.45.

Tämän päivän pirstaloituneen maailman Suuri kertomus ei ole tiiliskiviromaani, vaan kaiken sisäänsä nielevä runoteos, joka järjestää universumin mielensä mukaan väheksymättä pienintäkään seikkaa.

”Babelin päivitys ei tunnusta auringonlaskun ammatteja, / sen säkeissä mikään ei pidä vainajia kuolleina.”

Juha Siro on useasti palkittu prosaisti ja runoilija. Babel on hänen yhdeksäs kaunokirjallinen teoksensa. Kirjan esipuhe valottaa yli kymmenen vuotta mielessä kehittyneen teoksen ideaa ja puolentoista vuoden kirjoitusprosessia.

”Babelin ja Tampereen runot, siinä kaikki – / vähemmässäkin, kuten Odysseus E. sanoo: Jumalani sinä tahdoit minut ja katso: maksan takaisin.”

Terveisin Palladium Kirjat

J.K. Ihalainen, kustantaja

……………………………………………………………………

Lisään kustantajan LINKIN, josta Babelin voi vaivattomimmin tilata. Nopeimpien postiluukusta se kolahtaa jo ennen teoksen julkistusta. Tällä viikolla kirjat löytyvät myös ainakin Tulenkantajien kirjakaupasta, vastapäätä pääkirjasto Metsoa.

Kannen kuva on muokattu Gustave Dorén (1832-1883) alkujaan englantilaisen Raamatun kuvituksesta 1865.

……………………………………………………………………..

Perjantairunossa päivälehtiä ja ihmiskunnan asioita

Vaikka luen päätteeltä ja Macin mobiileista, ilman paperilehtiä en pärjää. Niin huonosti ovat asiat, että kymmenien vuosien tavoista on mahdoton päästä eroon. Aamu alkaa lehtien luvulla vuoteessa. Lopuksi leikkelen ajatuksia antavat jutut, alleviivaan ja kirjoittelen muistiinpanot marginaaleihin.

18.1.2013

Rituaaliin liittyy turvan tunne, päivä asettuu lähtövalmiina raiteilleen. Käyttöliittymä on lyömätön, leikkeistä löytyy lähtökohtia faktaan ja fiktioon – langanpäitä, joista lähteä kerimään. Silppuarkistoon kertyy enemmän turhaa kuin tärkeää ja deletoin onnettomat ideat roskikseen muutaman kuukauden välein.

Hesarin tabloidille plussaa ja miinusta. Osiin jako käy näppärästi, mutta vuoteessa lojuvalle lehti on koostaan huolimatta toivoton lötkö. Henkäyksenohut paperi valahtelee ja käpertyy jos koko aukeamaa koettaa lukea kerralla. Sisällöstä jää outo tunne: luinko ”kaiken” vai vilahtiko jotain tärkeää ohi?

Aamulehden sivujen sisältö jäsentyy mieleen paremmin. En puhu painoarvosta, mutta tuntuu kuin kakusta olisi helpompi haukata. Tottumuksen voima vaikuttaa, ja kuvittelen etten haluaisi muutaman kuukauden kuluttua Hesarin vanhaa formaattia takaisin.

Jarkko Laine: Oodi eiliselle sanomalehdelle (Otava 1989)

Perjantairuno ponnistaa itse aiheesta. Epäilemättä Jarkko Lainekin (1947 – 2006) on ollut intohimoinen lehtien lukija. Hän julkaisi vuonna 2001 runokokoelmansa Sanomalehtien kahinassa maailman hiljaisuus. Peruutetaan siitä vielä: Oodi eiliselle sanomalehdelle ilmestyi vuonna 1989.

Liki neljännesvuosisadassa muutama seikka on muuttunut. Ranskanleivän tilalla on ruista ja täysjyvää. Marketin asiakas ei maksa enää ihmisen kuvalla vaan muovilla ja persoonattomilla euroilla. Eikä sunnuntaina säästetä, koska rahan pitää olla yhä kiihtyvässä liikkeessä.

SUPERMARKETIN JONOSSA

Supermarketin jonossa

ajattelen ihmisen jumaluutta,

alati olevaista,

arkipäivän mystikoiden

ostoskorissa

ranskanleipää ja olutta,

he seisovat kameroiden

rävähtämättömän silmän edessä,

maksavat ostoksensa

ihmisen kuvalla,

saavat kuitin

johon on kirjoitettu:

SUNNUNTAIT OVAT

IHMISKUNNAN SÄÄSTÖLIPPAITA,

jos maailmassa on reuna

edes kuvaannollisesti,

kansat vaeltavat sen ylitse

liput hulmuten,

mikään muu ei riitä.

………………………………………

Ensi viikon päivityksissä tosi tuoretta: painokoneet sylkevät ulos BABELIN. Maailmantilanne on kaivannut päivitystä tuhansia vuosia. Tämän ajan Suuri kertomus ei ole tiiliskiviromaani, vaan 365 runollisen tekstin kokoelma, joka ei väheksy mitään vaan syö sisäänsä kaiken – pienintä murua myöten.

………………………………………..

Julkaistaanko meillä jo liikaa kirjoja?

Vanha kunnon jäävuorivertaus käy kaikkeen. Kas näin: kirjallisuudesta näkyy kauas vain sellainen huippu, jonka media on kasvattanut ja pinnalle nostanut. Eikä sitä huippua olisi, ellei syvyyksissä olisi kymmeniä kertoja enemmän näkymättömäksi jäävää.

Kuva sivulta: Branson Powers, Inc.

Kirjallisuus rakentuu historiallisen genrensä jatkumoksi. Tämä selvä. Haen vertauksellani jotain muuta. Kaikki tänä päivänä kirjoitettu on tärkeää. Piiloon ja julkaisematta jäävä, omakustanteet ja pienien kustantajien intohimosta syntyneet tuotokset. Kaikkea kirjoittamista tarvitaan kannattelemaan suurimman huomion keräävää osuutta.

Potentiaali nousee pinnan alta. Kirjallisuutta rakastavista ja lukevista ihmisistä, joista osa haluaa kirjoittamalla selkeyttää ja ikuistaa ajatuksiaan. Varsinaisesta kirjailijan ammatista hohto on kaukana, mutta siitä myöhemmin, tämäkään ei ole juttuni pointti.

Jutun yty löytyy kustannusmaailman murroksesta. Vanhan liiton rakenteet eivät enää natise, ne romahtavat ja pakka pistetään kokonaan uusiksi. Tämä ei tarkoita periteisten kustannustalojen katoa, mutta uusiutumista. Harmaa alue niiden ympärillä alkaa kirkastaa kuvaansa. Luin jostain lauseen, jota siteeraan ulkomuistista: ” Pienkustantajista on tullut runouden suurkustantajia.”

Funtsin itsekin kuka lukee yhä kasvavan julkaistavien nimikkeiden määrän. Nyt ajattelen ettei se ole tärkeää. Yhdelle kirjalle riittää yksi lukija, vaikka kirjoittaja itse. Jokainen elämys on merkittävä. Mitä me lopulta arvostamme. Massojen makua vai yksilöllisyyttä? Ehkä kumpaakin? 7 päivää -lehteä lukee joka viikko yli miljoona suomalaista.

Unkarilainen Sandor Márai julkaisi romaaninsa Kynttilät palavat loppuun 1942. Aikalaiset ohittivat teoksen, mutta 2000-luvun taiteessa se nousi kuolleista ja kipusi listamenestykseksi Italiassa ja Saksassa. Atena julkaisi Tuomo Lahdelman suomennoksen 2001. Kirja on hienovireinen ja vaikuttava kokemus, suosittelen. Jalkautetaan hommaa tästä edelleen.

Karri Kokko, Uno Boy (wsoy 1992, ntamo 2012)

Karri Kokko julkaisi esikoiskokoelmansa 1982. Uno Boy sai kohtuulliset kritiikit ja lopulta runot vaipuivat horrokseen. Viimein nimiösivulle lyötiin leima: ”Poistettu luettelosta. Kaupunginkirjasto.” Vuoden 2005 jälkeen Kokko on julkaissut toistakymmentä teosta. Nyt, kolmenkymmen vuoden kuluttua Leevi Lehdon ntamo on julkaissut esikoisen näköispainoksena uudelleen.

Tärkeitä tekoja. Viittaan edellä kirjoittamaani. Myös siihen mitä en maininnut, mutta joka on assosioitavissa. Vähän siihen suuntaan, että lukija voisi joskus siirtää fokustaan ja katsoa hieman ohi. Kirjallisuus tarjoaa myös löytöretkeilijän iloa.

Nappasin originaalin Uno Boyn omasta hyllystä: hieman esikoisen omimman äänen hakua, mutta komeasti aikaa kestänyt kokoelma. Hienoa, että se on uuden sukupolven luettavissa: ”Näin kuuluu sääntö, kielioppi / että sanamme olisivat meille yhtä: / Muuttakaa sananne, muuttakaa mielenne!”

Lopuksi kaksi tekstiä sarjasta Lähtö 9. Niiltä riveiltä se ylösnousemuskin löytyy. Runot puhuvat toisinajattelun ja mielikuvituksen puolesta:

……………………………………………

Vaaka on merkittävämpi keksintö

kuin se mitä sillä voidaan tehdä.

Maailma jossa Lasarus nousee kuolleista

ja liittyy Sveitsin laivastoon

on takuulla mielenkiintoisempi

kuin kuu joka ei ole juusto.

Lyön vetoa että se on.

………………………………………..

Sen rinnalla mitä elämä on.

Kuolema on yhdentekevä

ja elämä kahden tekemä.

Siinä on mysteeri joka kannattaa.

Jota kannattaa miettiä sen

joka on päätynyt kohdun teho-osastolle.

……………………………………………..

Perjantairunolta et saa lahjaksi mitään – se kaivaa sielusi esiin

Vastoin veikkauksia (kuten aina) puolalainen runoilija Wislawa Szymborska (1923–2012) nappasi kirjallisuuden Nobelin 1996. Hänen jälkeensä runolle koitti poikkeuksellisen pitkä, kolmentoista vuoden kuiva kausi, aina Tomas Tranströmeriin saakka.

Ruotsin akatemia ei hevin lähde avantgardistisen kirjallisuuden kelkkaan. Runoistaan Pulizerin pokannut ja usein voittajaveikkauksissa mainittu John Ashberykin täyttää tänä vuonna jo 86. Szymborska kirjoitti esseitä ja käänsi ranskankielistä runoutta, mutta kirjallisuuden kuningaspalkintoon hän ylsi vain reilun parinsadan ”realistisen” runon tuotannolla.

Wislawa Szymborska, kuva Andrzej Banaś.

Kielen ja ilmaisun äärimmäisenä tiivistäjänä Szymborska on siis oikea henkilö vastaamaan kysymykseen kliseistä. Siitä miten suuret ja abstraktit sanat haukkaavat koko kakun kerralla, eikä jäljelle jää yhtikäs mitään.

Kokoelmassaan Loppu ja alku (1993) Szymborska rakentaa kokonaisen runon sanan SIELU ympärille. Tai oikeammin, kartettava sana tulee vasta kaiken päätöksenä, tarinallisen tekstin avaimena.

Runo on nobelistille ominainen, arkisen niukalla kielellä etenevä, mutta lopulta ”suuren kertomuksen” sisäänsä kehivä. Teksti ottaa heti kontaktia ja osaa myötäelää lukijansa kanssa. Riveillä puhuu ensin minä, kohta jo me.

Rivi riviltä Szymborska perkaa ensin tekstistä turhat pois ja zoomaa aivan pieneen. Eettisen tutkielman lopputuloksena on klisee, joka onkin yllättäen saanut tarkan, perustellun ja koko elämän eksistenssiä kuvaavan merkityksen. Käännös on hänen luottosuomentajansa Martti Puukon.

EI MITÄÄN LAHJAKSI

Ei mitään lahjaksi, kaikki on lainaa. / Hukun yli korvieni nouseviin velkoihin. / Minun on pakko / maksaa itselläni itsestäni / antaa elämästä elämäni.

Niin on säädetty / että sydän on palautettava / ja maksa / ja erikseen joka ainut sormi ja varvas.

On liian myöhäistä hylätä jo tehty sopimus. / Velkani otetaan minulta / yhdessä nahkani kanssa.

Kuljen maailmalla / muiden velallisten joukossa. / Joitakin painavat pakolliset / siipien osamaksuerät.

Toiset joutuvat, halusivatpa sitä tai eivät, / maksamaan takaisin joka ainoan lehden.

Velkojen puolella / on meidän joka ainut kudoksemme. / Ainuttakaan värekarvaa, ainuttakaan kasvinvartta / ei voi säilyttää ikuisesti.

Luettelo on täsmällinen / ja näyttää siltä, / että meille ei ole jätetty yhtään mitään.

En voi muistaa / missä, milloin ja mitä varten / annoin jonkun / avata nimissäni tuon tilin.

Kutsumme sitä vastaan esitettyä vastalausetta / sieluksi. / Se onkin ainut asia / mikä ei ole mukana luettelossa.

…………………………………………………………………………………………….

Mainitsin Szymborskan myös 11.10 2011 Tomas Tranströmeriä käsittelevässä arviossa: LINKKI. Jutun kuva: Andrzej Banaś.

Kliseillä on aina tilausta

Palaan kliseeseen, jota siteerasin postauksessani Pikku Prinssistä 14. joulukuuta. Antoine de Saint-Exupéryn pienoisromaanissa kettu jakelee kuolemattomia elämänohjeita: ”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin; tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.”

Jutussa sitaatin kaivaa esiin fiktiivinen romaanihenkilö. Ja nehän puhuvat oman tahtonsa mukaan, eivät kirjailijan. Tässä ajatukset kuitenkin käyvät yksiin. En voi sietää sitaattia. Virke on varsinainen ajattelun jarru, joka ei lopulta merkitse yhtään mitään. Tai sitten mitä vain.

Kuutti Lavonen: Arkkienkeli Mikael (serigrafia 2011)

Otetaan karkea ja kärjistetty esimerkki, joka vetäisee mutkat turhankin suoriksi. Kouluampuja ei punnitse tekoaan järkevästi, eikä näe ympäröivää todellisuutta. Hän kuuntelee sydämensä ääntä. Eikä ole välttämättä mielenvikainen tai täyttä ymmärrystä vailla. Sydän kehottaa niin hyviin, kuin pahoihinkin tekoihin.

Anders Breivik olisi epäilemättä ollut jo lapsena psykiatrisen avun tarpeessa. Kaikesta huolimatta hän opiskeli Oslon kauppakorkeassa ja toimi mm. Norjan edistyspuolueen nuoriso-osaston paikallisjohtajana kaksi vuotta. Hän piti itseään ”kulttuurikristittynä” ja tämän ajan ”ristiretkeläisenä.”

Käännetään ajatus vielä kerran. Breivik toimi kuten vakaumuksessaan oikeaksi tunsi. Kun sydämen äänelle piti hakea järjen selitys, hän kirjoitti nettiverkkoihin 1500 sivua ideologiansa perusteita. Niiden takaa löytyy myös (valistus)filosofien, mm. John Stuart Millin, John Locken, Thomas Hobbesin ja Edmund Burken ajatuksia. Breivikille tehtiin kaksi mielentilatutkimusta, joista jälkimmäisessä hänen todettiin tehneen terroritekonsa täydessä ymmärryksessä.

Liki 100 prosenttia ihmisistä toimii edellä kuvatulla tavalla, mutta vastakkaisissa tai painoarvoltaan pienemmissä puitteissa. Valinnat tehdään tunteella, jonka jälkeen niille haetaan järjen perustelut, mikäli sellaisia on. Ellei, sydän pitää kyllä huolen, että se tekee mustasta valkoista – tai toisinpäin.

Ymmärrän, että pitäisi  y m m ä r t ä ä  mitä Pikku Prinssissä tarkoitetaan. Kartan silti sanoja, jotka syleilevät koko maailmaa, eivätkä lopulta merkitse mitään. Sielu, sielukas… ilmaisu on hämärä, mutta tarkennetaan hieman: sielunvihollinen. Kuva kirkastuu ja täsmentyy. Ja koska totuutta ei ole, palaan myöhemmin sieluun nobelkirjailijan sanoin. Ken osaa, voi rikkoa säännöt.

Vielä vastamyrkkyä kliseille niiden omin asein. Lauantain Hesarissa 5.1. oli komea kokosivun artikkeli: Madonnat syntyvät öisin. Jutussa Kuutti Lavonen kertoo taitelijantyöstään ja Sirpa Pääkkönen osaa tehdä tekstistä koskettavan ja kohteensa näköisen. Lavonen puhuu myös tuskasta ja kärsimyksestä, mutta osaa suhteuttaa kokemaansa: ”Se on yleistä ihmisille. Elämä on aaltoliikettä, ja meillä on eri ikäkausina erilaisia tarpeita.”

Lopuksi haastattelun helmi. Lavosen ajatus tuntuu tutulta, mutta kykenee vakuuttamaan ja saa lukijan omat assosiaatiot liikkeelle: ”Ihmisen henkinen kasvu on paljon hitaampaa kuin ajan kulku. Jos hyvin käy, ehdimme juuri ja juuri omaksi itseksemme ennen kuin lähdemme täältä. Koko elämä on luopumisen harjoittelua.”

Alun aikavertaus on pysäyttävä. Ihmisen kello on koko ajan jätättämässä ja elinpäivien loppukiristä voi tulla niin kova, että siinä lähtee henki. Sitä sietää pohtia.

………………………………………………………………..

Antoine de Saint-Exupéry julkaisi pienoisromaaninsa 1943. Pikku Prinssiä on tähän mennessä myyty yli 200 miljoonaa kappaletta. Vuosittainen myynti on edelleen yli miljoona kappaletta.

Jutun kuva Bukowskin nettihuutokaupan sivuilta: Kuutti Lavonen, Arkkienkeli Mikael. (serigrafia 2011)

Perjantairunon ruhtinasilmaa. Ylivoimaista!

Suljin silmäni kirjahyllyn edessä ja heilautin taikasauvaa. Lattialle kopsahti kirja ja poimin se käteeni. Kysyin siltä miksi? Ja kirja vastasi: ”Eräänä päivänä vastaani tuli kubistinen maalaus, hajalle siroteltu ja koossa yhtä aikaa.”

Picasso: Le Matador Mougins 1970.

Miten se minuun liittyy, kysyin. ”Maailma on suuri Ehkä, ja ihminen sen pyhä kärsimysnapa. Siksikö varjolle puhkeaa silmät kuin riikinkukon tulisulat? – sanat joilla ei aina ole loogista mutta jokin muu, rajumpi yhteys”, kirja sanoi.

Avasin kirjan umpimähkään: anna minulle jokin merkki, että tiedän ja uskon, sanoin.

”Yksin sen kanssa

Pianon ääni pimeässä,

mistä se tulee?

Puistossa on valo kuin

kuolema

Yksin

sydämeni jäisille näkee,

murskattakoon sanat!

Murskattakoon kieli,

minun lihani miekka!

Ylivoimaista!

pimeässä valkoisilla vuorilla, yksin

yksin sen

sateenvasaroiman

rautahäkin – ”

……………………………………………………….

Raakel Liehu julkaisi kokoelmansa Kubisseja vuonna 1992, ennen hakukonerunouden ja nyt uusiksi kuviteltujen kokeilujen aikaa, vahvasti tietoisena dadan ja taiteen perinnön jatkumosta. Runojen kieltä ja kokoelmaa lävistää jännite, joka kestää.

”Minä levitän käteni:

Tänne vapaata ruhtinasilmaa!”

………………………………………………………

Maalaus: Picasso, Le Matador Mougins (1970)

………………………………………………………

Olisko liikaa vaadittu?

Menneinä aikoina meillä liki kaiken levytetyn musiikin sanoittivat ”reinohelismaat, juhavainiot ja vexisalmet”. Rokkareiden ryhtyessä sanoittamaan sävellyksiään ala oli yhä liki sataprosenttisen miesvoittoinen. Eppujen ja Juicen näkökulmassa oli uutta otetta, Kari Peitsamo, Heikki Salo, Tuomari Nurmio… toivat särmää sanoituksiin.

Nyt on astunut esiin naisartistien nuori kaarti, joka säveltää ja sanoittaa musiikkiaan itse. Esimerkiksi Chisu ja Mariska tekevät sanoja toisillekin. Laululyriikkaan on noussut aivan uusi ulottuvuus. Tämä ei ole juttuni pointti.

Anna Puu, kuva radio Novan sivuilta.

Kun kuulin autoradiosta Anna Puun esittämän ”Säännöt rakkaudelle”, sanoituksessa oli kohta, joka jäi hiertämään. Hain lyriikkaa netistä ja Google nosti esille vain tuloksia, joista olisi voinut päätellä esittäjän sanoittaneen laulunsa.

Radio Novan sivut esittelevät uutuuden näin: ”Anna Puu tietää kuinka tehdä suomalaisia koskettavia pop-kappaleita. Tämän laulaja todistaa jälleen uudella Säännöt rakkaudelle -biisillään, joka on uusimman Antaudun -levyn toinen sinkkulohkaisu. Anna on ehtinyt kolmen levynsä myötä luoda oman tyylikkään helkkyvän folk-saundin ja Säännöt rakkaudelle kuulostaakin hyvällä tavalla tutulta ja turvalliselta Anna Puulta.”

Kun ei heti kaikkea usko, täsmällisyys löytyy mutkien kautta, vaikkapa The Voicen sivuilta: ”Säännöt rakkaudelle on toinen singlelohkaisu kolmannelta albumilta Antaudun. Sen on sanoittanut Heimo Hatakka ja sävellyksestä vastaa Anna Puu, Jukka Immonen, Knipi ja Lasse Kurki.”

Olisiko liikaa vaadittu, että niin tärkeä asia, kun sanoittaja muistettaisiin mainita samalla, kun lyriikka pistetään jakoon koko maailmalle. Toivon erityistä täsmällisyyttä tässä, koska tekijäoikeuksien ekonomia korostuu, ehkä myös tekijän uusien työtilausten mahdollisuus.

Entä rakkauden säännöt sanoittanut Hatakka. Varsinaisessa ammatissaan mies on toiminut eri aikakausilehtien toimittajana ja toimituspäällikkönä. Tammen kirjailijasivut kertovat, että hän on ”yhteiskuntatieteiden drop out ja itseoppinut suomen kielen sekatyömies.”

Laululyriikka kärsii tiettyä kliseisyyttä ja dekoraatiota enemmän kuin kansien väliin painettu teksti. Melodraamoissa on eroa, joillakin teksteillä on kyky tuntua koetuilta ja vilpittömiltä. Niitä ei voi välittömästi ohittaa, ne kykenevät tunkeutumaan tajuntaan ja käynnistämään omat assosiaatiot. Säännöt rakkaudelle on sellainen sanoitus. Painettuna lattea, laulettuna henkiin heräävä:

”Me emme saa haluta toisiamme niin, että valehdellaan kotona koskaan rakkaillemme. Tämä on sääntö ensimmäinen.

Emme saa sanoa toisillemme: ”Mitäpä jos kaiken riisuisimme? Avaamme viimeisenkin portin.” Tämä on sääntö numero kaks.

Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle. Ja rakastaa niiden rajoissa. Hiljentää risteyksiin ajoissa. Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle. Ja rakastaa niiden rajoissa. Kääntyä kotiin ajoissa.

Me emme saa katsoa toisiamme niin, että totuuden paljastamme. Laskemme sisään ja iäksi viereen. Tämä sääntö kolmas jo on. Emme saa tarvita toisiamme niin, että vajotaan. Emmekä elää voi omillamme. Tämä on sääntö lohduttomin.

Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle. Ja rakastaa niiden rajoissa. Hiljentää risteyksiin ajoissa. Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle. Ja rakastaa niiden rajoissa. Kääntyä kotiin ajoissa.

Emme saa hylätä toisiamme. Entä jos sittenkin rakastumme? Jos alussa yhdeksi meidät luotiin. Tämä on sääntö viimeinen.

Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle. Ja rakastaa niiden rajoissa. Hiljentää risteyksiin ajoissa. Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle. Ja rakastaa niiden rajoissa. Kääntyä kotiin ajoissa.”

…………………………………………………………………………………………

Kuva radio Novan sivuilta. Rakkauden säännöt löytyvät täältä:

http://www.youtube.com/watch?v=WEPepi0o1x8