En katso koskaan aamu-televisiota. Tänään tein poikkeuksen. Kaveri soitti ja kertoi, että ohjelmassa puhuu uskontotieteen dosentti René Gothóni. Haastattelussa mies kertoi käynneistään pyhän Athosvuoren luostareissa.
Vierailin samassa paikassa vuonna 2001. Ortodoksisen luostarilaitoksen keskus sijaitsee Pohjois-Kreikassa Khalkidiken niemimaalla. Athos on yksi Euroopan vaikeapääsyisimpiä paikkoja. Tilaisuuden tarjouduttua lähdin matkaan uteliaisuudesta
Autonomisen munkkivaltion alueelle, Jumalanäidin puutarhaan, ei ole päässyt ainoatakaan naista tuhanteen vuoteen. ”Pyhiinvaeltajat” tarvitsevat aluehallinnon viisumin. Vierailijoiden lukumäärä on tiukasti rajoitettu ja ”vääräuskoisia”, joihin luterilaisetkin luetaan, lasketaan luostarialueelle vain muutama vuorokaudessa.
Vietin Athoksen eri luostareissa sallitut kolme vuorokautta. Tarkoituksena ei ollut haalia kirjallista materiaalia, mutta niinhän siinä kävi. En halua blogissani haikailla menneitä. Koska Athos kuitenkin pulpahtaa eri medioissa esiin säännöllisin väliajoin, pistän tänne ensimmäisen sivun romaanistani Saat toivoa kolmesti (Like 2007).
Tarina lähtee liikkeelle öisestä luostarista, kiertää Athoksella ja päätyy monen mutkan kautta takaisin Suomeen. Tämän jutun lopussa on myös kotisivuni linkki, josta löytyy sarja Athoksella ottamiani valokuvia.
……………………………………………………………………………………………….
En näe mitään, vaikka avaan silmäni. Pimeys on niin tiheä, että sen voi tuntea kevyenä painona kasvoillaan.
Kaikki muut ovat lähteneet, vain viereisestä vuoteesta kuuluu kevyt kahahdus, kuin italialainen liikahtaa. Jos hän nousee ja alkaa pukeutua, annan hänen lähteä ennen minua. Jäisin mieluummin vuoteeseen kuin nousisin aamuyöstä jäätävän kylmään huoneeseen.
Makaan kapeassa rautavuoteessa selälläni. Erotan käytävästä askeleita. Kun ne ovat kaikonneet ja kaikki on äänetöntä, kuulen pimeyden. Olen kietoutunut tiukasti kahteen peitteeseen ja vetänyt ne leukani ylitse. Makaan huopien sisällä liikkumatta ja tunnen hengityksen lämmön kasvoillani.
Ajattelen perhosen toukkaa hauraan kotelon sisällä, pimeydessä ja ahtaudessa. Se on kehrännyt itselleen vankilan omasta eritteestään. En usko, että toukalla voi olla aavistusta kuoriutumisen jälkeisestä elämästä, jossa siivet kantavat sen lentoa ilman kirkkaudessa.
Viivytän hetkeä jolloin pitää nousta ja kaivaa repusta kaikki mukaan varatut vaatteet – kulkea sitten pimeää käytävää taskulampun valossa: ensin aulaan, sitten kerros alas ja muurin kylkeen tuettuja kuluneita puuportaita luostarin pihalle.
Pelkään, että kaikki päättyy lopulta huonosti. Haluan hyvän ennusmerkin ja ajattelen, että jos kohtaan pihalla ensimmäiseksi koiran, se tuo minulle onnea. Kuvittelen takkuisen hahmon, kun se häilähtää taskulampun laihaan valoon. Ojennan käteni. Kun koira nuuhkaisee minua, kosketan kaulan sivua ja silitän karkeaa turkkia. Se on hyvä ennen. Niin päätän.
Ilma kirpaisee iholla kylmänä kuin veteen sukeltaessa. Hytisen ja hapuilen vaatteet päälleni. Peltikamiina on varmasti sammunut jo alkuyöstä. Potkaisen varpaani sängynlaitaan, sihahdan ja puren hammasta. Iltakahdeksan jälkeen ei saa sytyttää sähkövaloa. Ovensuuhun ripustetussa lampussa ei ole pisaraakaan öljyä. Vain kuiva sydänlanka kiemurtaa lasisessa säiliössään kuin kuollut sisilisko.
……………………………………………………………………………………………….
Valokuvia Athokselta: http://www.juhasiro.fi/athos.htm