Kallion halkeamasta kasvaa nöyrä rukous

Kesäkuussa kalasteltiin Savon sydämessä. Viime viikko vierähti Rymättylän Röölässä Pitkäluodolla. Alle kouluikäisenä vaarini opetti onkimaan ja ravustamaan. Sittemmin kesät kuluivat Kokkolassa – äidin siskonmies vei verkoille ja pitkänsiiman nostoon. Siitä se kalavesien viehätys on päälle jäänyt.

Rymättylä 3.7.2018

En tarvitse enkä halua muuta kuin ikivanhan neliheppaisen Yamahan, joka kulkee auton tavaratilassa. Jonkinmoinen paatti kohteesta aina löytyy. Fileerausveitsi odottaa pakissa. Perkaan ja fileoin omat ja muiden kalat… ja pidän siitä.

Roskakalaa ei ole. Vain Härkäsimput on heitetty takaisin mereen. Hauki on hieno ruokakala ja taipuu monenmoisiin resepteihin. Joku väittää, että iso hauki maistuu puisevalle, toinen ja kolmas sen sitten uskoo kokeilematta ja maistamatta. Ei pidä paikkaansa, vika on kokissa. Haukea löytyy nykyään yhä useammin myös huippuluokan ravintoloiden listoilta.

Useimmat tavoittelevat mahdollisimman suurta kalaa, minä en. Tosin, ei sitä aina voi välttääkään. Kilosta kolmeen on hyvä koko hauelle. Eikä tämä liity ruoanlaittoon. Syy selviää runosta. Tekstin kirjoitin jo vuosia siten. Rivit löytyvät kokoelmastani Elämän tarkoitus (Like 2002).

Juha & Seppo, Hevonlahti, Pieni heinäjärvi 12.6.2018

HAUEN LAULU

Kahden sekunnin lepo veneen vieressä

ja puolen tunnin taistelu on ohi.

Yhdeksän kilon hauen on uskottava ylösnousemukseen,

että pinnan yläpuolella on elämää.

Veri valuu norona veneenlaitaa,

liian suuri saalis, kuin laskisi lapselta hengen.

Kirous lennättää puukkoa

kun paiskaan sen karin kivikkoon.

Mustimmat murheet tapan heti, etteivät jää kitumaan:

ilmaa anovat kidukset ja pyrstön potkut,

meidän tahdottomat refleksimme.

Mänty on mänty,

kallion halkeamasta kasvava nöyrä rukous.

…………………………

Blogin ekstralinkit

1. Calvados, kuolema ja kalastus

2. Chigozie Obioman romaani Kalamiehet 

………………………….

Yli ja ohi ihmisen hauraan elämän

Blogin perjantairuno jatkaa edellistä päivitystä. Sisällissodan taistelut Tampereella tasan sata vuotta sitten ovat kääntyneet ratkaisuvaiheisiinsa. Punaisten vastarinta on toivotonta. Alkavat sotaakin synkemmät hetket, kun aseettomia vankeja ryhdytään teloittamaan.

Viljo Kajava, yhdeksänvuotias poika seuraa tragediaa lapsen uteliaisuudella, mutta aistii toivottomuuden, vihan ja katkeruuden. Aikuisena hän kirjoittaa kaupunkinsa kohtalon runoiksi, jotka julkaistaan liki viisikymmentä vuotta myöhemmin. Tampereen runot päätyvät lopulta toivoon ja uuden elämän voimaan.

Tampere, Finlayson, 1950-luku. Vapriikin kuva-arkisto.

Ihmiselämän raja

ohut seittilanka,

kaupunkiin pesiytyneiden ihmisten rajat

ei täällä vaan Jumalan laskukoneessa ajoitettu;

kaupungin rajat

murtuvat metri metriltä

ja kaupunki leviää

ja sen voima kasvaa

yli ja ohi ihmisen hauraan elämän:

nyt kaupunki levittää hartiansa

ja ojentaa käsivartensa kaksi tukevaa raajaa

ja minä, harmaasta kivestä irronnut,

painan kaupunkia vasten sydämeni jyskeen.

Jossain aivojen kartassa

hahmottuvat menneitten sukupolvien

rohkeasti rakentamat unelmat –

aivoissa fosforia, typpeä, happea

ja uusia alkuaineita

joita tässä kaupungissa

yhtä hyvin kuin suurissa metropoleissa

nuoret naiset ja miehet

väsymättä etsivät.

……………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. ”Tunsimme Punaisenristin sisaren vielä lämpimäksi”

2. ”Lupaathan tappaa itsesi”

………………………

Aamulehden toimittaja Matti Kuusela kysyy – runoilija Viljo Kajava vastaa

Aamulehti seuraa päivä päivältä sadan vuoden takaisen sisällissodan etenemistä Tampereella. Lähteinä mm. Kaarlo Tiililän autenttiset päiväkirjat ja Timo Malmin ja Ari Järvelän teos Tampere tulessa 1918. Tiililä kirjoittaa taistelujen keskeltä: ”Teknillinen opisto ammuttiin iltapäivällä palamaan – ja kirkkaina sen liekit paloivat, kun katselin ikkunastani ja kuuntelin kranaattien vonkunaa.”

Kuva: Museokeskus Vapriikki.

Toimittaja Matti Kuusela nostaa kipeän aiheen kolumniinsa: ”Puhunko vieläkin lahtareista ja luokkasodasta?” Hän hakee jutussaan vastausta tuntemaansa katkeruuteen ja inhimillistä näkökulmaa tapahtumiin: ”Kun tämän ymmärrän, saan vihdoin sielulleni rauhan eikä minun tarvitse enää koskaan puristaa kättä nyrkkiin, kun kuulen Jääkärimarssin. Eikä itkeä salaa, kun kuulen Punaorvon valan.”

Kolumninsa lopuksi Kuusela puntaroi luokkavihaa, eri osapuolten totuuksia ja kysyy: ”Mitä tämä tällainen sovinnon kevät oikein on?” Hän päättää tekstinsä katharsiksen kaipuuseen. Jo antiikin tragedioista tuttuun valaistumisen tunteen tavoitteluun, joka johtaa elämänhalun uudistumiseen ja voimistumiseen: ”Voisiko joku, esimerkiksi ihminen, kertoa minulle edes yhden tarinan, joka auttaisi eteenpäin, kohti sovintoa.” Kuusela kysyy.

Kuva: Museokeskus Vapriikki.

Annetaan siis puheenvuoro aikalaistodistajalle, joka kirjoitti ulos vihansa, mutta lopulta myös sovinnon ja kirkkaamman tulevaisuuden. ”Ja minä lapsi / seisoin täynnä mustaa vihaa / mutta vaiti”, kirjoittaa Viljo Kajava kokoelmassaan Tampereen runot. (Otava 1966).

Ennen sitä henkilökohtainen muisto. Vaarini oli minulle läheisempi ihminen kuin oma isäni: miehen malli, ravustuskaveri, opettaja ja auktoriteetti monessa asiassa. Hän puhui sodista harvoin, jos lainkaan. Muistan vain yhden virkkeen: ”Kolme sotaa (sisällissota, talvisota, jatkosota) oli käytävä… siihen viimeiseenkin piti lähteä, muuten oltaisiin tänään kaikki toppatakkien renkejä.”

Toppatakit olivat tietty neuvostosotilaita. Eikä tässä yhteydessä ole merkitystä kummalla puolella vaarini taisteli sisällissodassa. En koskaan kuullut hänen sanovan mitään negatiivista tai vihaan viittaavaa sotien vastapuolesta. En tiedä oliko tarkoituksellista katkaista sukupolvelta toiselle siirtyvä katkeruus vai tavoitteliko vaarini menneiden muistojen unohtamista. Minä jäin ikään kuin asian ulkopuolelle. Vasta aikuisiällä olen lukenut kymmenet kirjat siitä, millaiset jäljet sodista on historiaan jäänyt.

Viljo Kajavan (1909 – 1998) tuotanto käsittää liki viisikymmentä teosta, enimmäkseen runoja, mutta myös novelleja. Kajava uudisti aikansa modernia runokäsitystä. Itse pidän Tampereen runoja hänen keskeisimpänä teoksenaan. Jo mitta, 137 sivua oli lyhyiden kokoelmien aikana poikkeuksellinen. Teos on tiheää, proosamaista tekstiä, joka kokonaisuutena muodostaa tiukan kronologisen draaman kaaren.

Kajava kirjoittaa historiasta muistojensa ja mielikuvien näkökulmasta, sisällissodasta lapsen itse kokemana ja tulevaisuudesta aikuisen näkökulmasta. Kokoelma on otsikoitu kahdeksaan lukuun ja rakenne jakautuu imperfektiin, preesensiin ja futuuriin.

Kajava aloittaa Tampereen runot ”sukupolvien takaa ajalta kauan ennen syntymääni.” Ja jatkaa miten ”Pitkä pumpulilanka / yhdisti tämän kaupungin 1820-luvulla / Liverpooliin / ja sitä pitkin tänne tuli / englantilaista ja skotlantilaista / teollista taitoa ja älyä; / monta miestä tuli, / töitä riitti heille.”

Sisällissodan kokemukset käsittävät valtaosan kokoelman runoista. Liikuttavia, raakoja ja lukijaa liki tulevia tekstejä. Mutta myös nousua tragedian yläpuolelle ja oleellisen kiteytystä:

Tulipalon maku suussani kävelen Hämeenkatua,

palaneitten talojen luurangot

eivät minua pelota,

Pyynikin vahankeltaiset vainajat

eivät minua pelota,

Pispalantien tappio

ei minua pelota,

minua pelottaa teräs

jota oma aikani hioo lähimmäisensä kurkkua vasten.

Sorsapuiston lasten liikennepuisto, kuva: Tamperelainen.

Kolumninsa lopuksi Matti Kuusela kysyy apua eteenpäin, kohti sovintoa. Ja näin Viljo Kajava vastaa kokoelman viimeisessä osiossa, joka on otsikoitu: Eteenpäin.

Unessani kierrän piikkilankaa kerälle

revin sen lihastani irti

irrotan sen aivojeni kudoksesta.

Kierrän piikkilankaa kerälle

ja kun se vihdoin on kerällä

heitän sen ulkoisimpaan pimeyteen

ja vähitellen

niin kuin varhainen kukka maasta

puhkeaa huulteni välistä riemulaulu.

…….

Istuudun penkille.

Vihreä tähti putoaa Näsijärveen.

On kylmä. Päällystakkini hajoaa.

Minusta hajoaa turha pois.

………………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Anneli Kanto ja Lahtarit – kun sota karkaa käsistä

2. Mikä oli miehiään Tampereen perustaja, Kustaa III

…………………………….

Arkinen päivitys

Työhuoneeni ovella minua tervehtii Federico Garcia Lorca. Muisto runoilijan kotimuseosta muutaman vuoden takaa. Ja tunnuslauseet – ne ovat sellaisia varten, joita täytyy muistuttaa. Muille asiat ovat itsestään selviä.

Pikapäivitykseni on lyhyt, sekalainen ja vain viimeisen kuvan osalta ytimekäs. Lomapäiviä on vietetty vain muutama, nyt kaiken ajan vie kohta loppusuoralle kaartuva romaanikäsikirjoitus, joka on ehtinyt vuoteen 2026.

Kun kahden vuoden urakka on valmis kustannustoimittajan lukuun, on pienen breikin aika. Sen jälkeen uusi aihio odottaa jo koneella. Kirjoitusvauhtini on hidas, usein vain vajaa liuska päivässä.

Pidän myös lähdetöistä ja tiedonhausta. Kirjoista, arkistoista ja nettiverkoista huolimatta joskus on mutkia matkassa. Tulevan romaanin tiedot tenori Beniamino Giglin konserteista Berliinissä 1924 alkoivat tarkentua vasta haastateltuani Suomen Beniamino Gigli -seuran puheenjohtajaa Torsten Branderia.

Kirjoittaessani minun on hahmotettava tapahtumista kuvat mieleeni ja kirjoitettava niiden pohjalta. Usein myös netin, karttojen ja lehtileikkeiden kuvat ovat avuksi. Olen miettinyt miten kuva ja sana ovat sama asia, syntyvät aivoissa kummatkin. Kuvista tulee sanoja – ja toisinpäin, lukiessa sanat syntyvät kuviksi.

Vielä kuvapari, joka on käsitteellisellä tasolla yhteneväinen. Kaktukset löytyvät makuuhuoneemme ikkunalaudalta, mutta eivät aviosuhteen vertauskuvana. Kuvaruno sen sijaan ilmentää yleistä keskustelua valitettavan usein. Ekstralinkistä löydät kaikki neljä kuvarunoa. Rentoo viikonloppua ystävät!

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit

1. Nokturno, digitaalista ja kokeellista runoutta

2. Miltä meidän pitäisi näyttää?

……………………………………………..

Anneli Kanto ja Lahtarit – kun sota karkaa käsistä

Blogi nostaa päivitykseen Anneli Kannon tuoreen romaanin Lahtarit. (Gummerus 2017) Lainaan luonnehdinnan kustantajan esittelystä, jotta päästään pikaisesti alkuasetelmiin.

”Lahtarit kertoo ilmajokelaisista pojista valkoisten sotaretkellä Vaasasta Viipuriin. Eri rekistereitä taidokkaasti hyödyntävä teos on tarkka ja todelta tuntuva kuvaus kansalaissodan kaoottisuudesta ja raakuudesta. Mosaiikkimaisesti rakennetussa historiallisessa romaanissa ääneen pääsevät nuorten suojeluskuntalaisten lisäksi niin jääkäri, rintamalääkäri, muonittaja, arkuttaja, englantilainen kääntäjä kuin suomenhevonenkin.

Kanto yhdistää romaaniin dokumentaarista ainesta: päiväkäskyjä, sanomalehtikirjoituksia sekä otteita muistelmista ja kirjeistä. Lahtarit ilmestyy kansalaissodan alkamisen vuosipäivänä 27.1.2017. Se on sisarteos Kannon romaanille Veriruusut (2008), joka kertoi punaisista naiskaartilaisista.”

En kuvitellut olevani kirjan varsinaista kohderyhmää. Suurin syy lienee, etten lukijana uskonut löytäväni enää kiinnostavaa ja tuoretta näkökulmaa paljon käsiteltyyn aiheeseen. Nyt on kuitenkin käännettävä kelkka ja nostettava tähän muutama kiteytys, joiden vuoksi uskallan suositella kirjaa mahdollisimman monelle lukijalle.

1. Romaani hakee muotonsa ja rakenteensa aiheen mukaan. Lahtarit on kirjoitettu kaleidoskooppimaisesti eri kertojien tarinalliseen jatkumoon. Näkökulmien vaihtaminen monipuolistaa menneen ”todellisuuden”  lähtökohtia, ajankuvaa, ideologioita ja moraalikoodistoa. Lyhyiksi pirstotut luvut tukevat sodan kaoottisiksi kehittyviä tunnelmia.

2. Kanto kertoo saaneensa innostuksen aiheeseen löydettyään isoisänsä valkoisten sotilaiden ryhmäkuvasta. Ehkä juuri tästä seuraa koko romaanin kantavin voima. Kirjoittajalla on emotionaalinen vastuu tekstistään. Eri kertojat ovat taustoineen vahvasti läsnä tarinassa ja kirjailija kykenee seisomaan uskottavasti heidän henkilökuviensa takana.

3. Historiallinen romaani ei voi pyrkiä tunnontarkkaan jäljitelmään menneestä. ”Uskottavuuden illuusio” vaatii kurottamaan samanaikaisesti kadonneeseen aikaan ja lukijan nykyhetken todellisuuteen. Kanto saa romaaniinsa eloa ja vaihtelua kerronnan rekistereihin eri murteiden käytöllä. Murteita ei voi sinällään litteroida, mutta Lahtareiden puheenparren modifiointi on nautittavaa luettavaa.

4. Kanto tekee romaaninsa osoittelematta ja limittää dokumentaarisen aineksen, taustatyönsä ja henkilöiden fiktiiviset ajatukset ja kokemukset luontevasti toisiinsa. Lopputulos on sutjakkaa luettavaa. Kanto rakentaa henkilöilleen myös sodan jälkeisen tulevaisuuden, kenelle ristiriitaisemman, kenelle seesteisemmän.

Lopuksi: kustantajan esittely puhuu kansalaissodasta, joku toinen kapinasta tai vapaussodasta. Edesmennyt äitini käytti ilmausta: ”Kun alkoi se venäläisten poisajo Suomesta.” Kyllä hänkin lopputilanteen tajusi, mutta ilmaus kertoo miten vähin valmiuksin ja ylevin ideologioin taisteluihin lähdettiin, miten järkyttävää jälkeä sisällissodasta seurasi, kun tilanne karkasi käsistä puolin ja toisin. Lahtarit on monin tavoin täsmäkirja tähän vuoteen!

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Anneli Kanto ja Pyöveli

2. Uskottavuuden illuusio – ihme juttu

………………………………………………

”Tunsimme Punaisenristin sisaren vielä lämpimäksi”

Suunnittelin päivitykseen kiteytystä Sujata Masseyn kirjallisista maneereista monikansallisessa Rei Shimura -dekkarisarjassa. Sitkeä influenssa ja jo toinen antibioottikuuri vei kuitenkin voimat lähdetöiden tekoon. Palaan asiaan hamassa tulevaisuudessa.

Kuva: Wikimedia.org
Kuva: Wikimedia.org

Blogi tarjoaa perjantairunon. Ajankohtaiset säkeet löytyvät kokoelmastani Babel (Palladium 2013). Teoksen 365 tekstiä päivittävät maailmantilanteen kaikkineen aikojen alusta viidensadan vuoden päähän Kepler-22b -planeetalle.

On itsestään selvää, että Babel käsittelee myös Suomen itsenäisyyden alkua ja sen katkeraa kääntöpuolta. Tekstin sisältämät neljä riviä on lainattu Viljo Kajavan (1909-1998) vuonna 1966 julkaisemasta kokoelmasta Tampereen runot.

Näsilinnan taistelussa kaatuneita, kuva: agricola.utu.fi
Näsilinnan taistelussa kaatuneita, kuva: agricola.utu.fi

Voin kirjoittaa mistä vain – voin jättää kirjoittamatta.

Aika osoittaa kaikki totuudet väistämättä vääriksi,

runo ei ole maailmasta moksiskaan.

Olisi liian helppoa ajatella

että säkeistä jää puuttumaan vain yksi ääni – sinun

mutta ei se niin ole

ajatuksesi on kieli ja kaikukoppa

joka alkaa soida yhä kovempaa ja kovempaa.

Tampereen runoilija Viljo K. kirjoittaa lapsista

jotka tutkivat kaupungin taisteluissa kaatuneitten taskuja.

”Tunsimme Punaisenristin sisaren vielä lämpimäksi:

ohuet ohimoluut hajalla hän makasi miesten keskellä.

Ja luotien iskiessä Mustanlahden kallioon sotilas huusi meille:

Menkää kakarat pois ettei tarvitse ampua lapsia.”

………………………………………………………………

Tänään asun sadan metrin päässä paikasta, josta Kajava kirjoittaa. Näen Mustalahden ja Näsinkallion keittiön ikkunasta. Muistan Tampereen Klassillisen lyseon pienen kirjaston, josta poimin Kajavan kokoelman Ruusuja, lunta. Koin ensimmäisen runollisen kipinän ja tajusin miten elämän ja kuoleman kokoisista asioista voi kirjoittaa äärimmäisen arkisella kielellä.

………………………………………………………………

Ekstralinkit:

1. Kun maata rakastaa – tarvitseeko sitä vihata aina jotakuta?

2. Perjantairunossa henkiin heränneet

……………………………………………………………….

Finlandiavoittaja 2016: helmiä vierähtelee joka kappaleesta

Tämänvuotisen kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajan valitsi toimittaja Baba Lybeck. Hän nosti ykkössijalle Jukka Viikilän romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista. Blogi ruotii kirjan lyhyesti, mutta terävästi.

Saksalainen Johan Carl Ludvig Engel pestattiin Helsingin kaupunginarkkitehdiksi 1816. Viikilän romaani on hänen yöpäiväkirjansa vuosilta 1816–1840. Kirjan 213 sivua käsittää reilut kaksisataakuusikymmentä Engelin fiktiivistä muistiinmerkintää.

1. Aloitetaan kirjan nimestä. Engel mainitsee maalanneensa akvarelleja. Nyt ei ole siitä kyse. Akvarellit voi käsittää Viikilän teksteiksi. Kuva ja sana ovat yhtä. Samoin kuin akvarelli on nopeasti maalattu impressio ”alla prima”, kirjan merkinnät on syytä käsittää hetken tunnelmiksi, joita ei myöhemmin korjailla.

2. Romaanin kieli. Kirjailijan on kumottava edellinen väite. Sujuvuus ja vaivattomuuden tunne on varattu lukijalle. Kirjailijan osaksi jää ”helppo se vasta vaikeata onkin”. Viikilä on hionut tekstinsä häikäisevän hienoksi: jokaisella lauseella on merkitys. Ei mitään turhaa.

3. Proosaa vai runoa? Jos Viikilä olisi nimennyt teoksensa proosarunojen kokoelmaksi, siihen ei olisi nokan koputtamista. Proosarunon ”kantaisä” on Baudelairen Pariisin ikävä (1869). Viikilä kirjoittaa ”paremmin” ja sensitiivisemmin. Uusia näkökulmia arkisiin asioihin ja tunteisiin on niin tiheästi, että kirjaa on luettava jatkuvasti kertaamalla. En muista koska olisin käyttänyt vastaavan mittaiseen kirjaan yhtä paljon aikaa.

4. Rakenne. Teksti kulkee kronologisesti ja päiväkirjaratkaisu jäsentää Viikilän tiheää kieltä. Lyhimmät kappaleet ovat kahden rivin mittaisia. Pisimmät merkinnät reilun sivun. Kielellä on rytminsä, mutta metatasolla se koskee koko teoksen rakennetta.

5. Tarina. Teos ei pyri tarinalliseen jännitteeseen vaan intensiivisyys syntyy aforistisista kiteytyksistä, helmistä, joita vierähtelee joka kappaleesta. Lopulta kaiken summasta kasvaa vahva sanoma: Engel punnitsee koko elämäntyönsä ja suhteet läheisiin ihmisiinsä. Tekemiset ja tekemättä jättämiset, niiden inhimillisen arvon.

7. Lopuksi. Akvarelleja Engelin kaupungista vaatii tarkkaa lähilukua. Viikilän teoksessa toteutuu kirjailijan ja lukijan yhteistyö. Teksti syntyy uudelleen lukijan mielessä ja ruokkii oivalluksia. Oma kiteytykseni löytyy jo sivulta 12. Kokonainen kirja ja Engelin pohdinnat tiivistyvät yhteen symboliseen lauseeseen: ”Miten raskas onkaan rakentamaton kupoli tiheäksi muuratun palatsin harteilla!”

…………………………………………………

Ekstralinkeissä:

Mikko Rimminen, Finlandiavoittaja unohdettujen runojen klinikalla.

Finlandiavoittaja 2013 kertoo runoilijasta.

Runoilija romaanin aiheena: Rakkaus! Rakkaus!

……………………………………………….

Juha Hurme ja Nyljetyt ajatukset: Miltä tuntuu olla elossa?

Juha Hurme (s.1959) on teatteriohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija. Vuonna 2014 julkaistu Nyljetyt ajatukset (Teos) keräsi poikkeuksellisen paljon myönteisiä kritiikkejä, palkintoehdokkuuksia ja sai Jarkko Laineen seuran jakaman haastavan kaunokirjallisen teoksen palkinnon.

Kuva: yle.fi/kuusi-kuvaa-juha-hurmeen-elamasta
Kuva: yle.fi/kuusi-kuvaa-juha-hurmeen-elamasta

Tartuin kirjaan vasta pari kuukautta sitten. Olin menossa sairaalaan ja etsin sopivaa pokkaria luettavaksi. Tapasin Tulenkantajien kirjakaupassa ystävän, joka suositteli ja antoi lukutakuun Hurmeen kirjalle. ”Tykkäät takuulla, kun alkuun pääset.”

Suositus piti paikkansa. Käänsin ensimmäisen koirankorvan vasta sivulle 61, mutta sitten niitä alkoi kertyä tasaisesti koko 469 sivun mitalta. Kirjan alussa on suuria ja abstrakteja kysymyksiä, joista olen lukenut terävämmiksi hiottuja tekstejä. Kun Hurme zoomaa häpeämättömän subjektiivisesti lähemmäs arkisia aiheita, Nyljetyt ajatukset imaisevat kyytiinsä.

Kirjan takakansi määrittää teoksen romaaniksi. Sitä se ei ole. Lajityyppi on lähempänä toisiinsa liittyvien esseiden rihmastoa – josko sillä tässä tapauksessa on merkitystä.

Kirjassa kaverukset Aimo ja Köpi soutavat Kustavista Hailuotoon, esitelmöivät ja puhuvat puhumasta päästyään. 700 kilometrin matkalla ehtii. Kirjan maanisen tarkkaan hakemistoon on merkitty 1393 hakusanaa. Taiteen, kulttuurin ja elämän ilmiöiden käsittelyssä ei ole äärtä, ei laitaa.

Matka lienee kirjallisuushistorian käytetyin tarinakehys. Laivalla Odysseuskin harharetkiltään palasi jo 700 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Jouko Turkka nimesi kirjansa Häpeä (1994) vaellusromaaniksi. Siinä mies tekee hevosella matkaa maanteitse Poriin. Turkka kirjoittaa, että vaellusromaanit ovat ”Kynämiesten keino organisoida sanottavansa, järjestellä tavara ja vuorottaa ongelmat.”

Joka suuntaan sinkoilevine ajatuksineen Hurmeen kirjasta kehkeytyy varsinainen maailmanselitysten ja henkilökohtaisten mieltymysten soppa. Juuri tästä iskee tekstin kipinä ja voima. Lukemisesta alkaa kehittyä vuoropuhelua kirjoittajan kanssa – on varaa olla yhtä mieltä ja eri mieltä tekstin kanssa:

”Walt Whitman, 1800-luvun Woody Guthrie, on vapain ja viisain tuntemani ihminen”, Hurme kirjoittaa. ”Kun luen Whitmania, minulle tulee aina hyvä ja saatanan vahva olo. En voi verrata kokemusta minkään toisen kirjailijan antamaan.”

Tein aikanaan kirjallisuuskritiikkejä Aamulehteen neljän vuoden ajan. Pidin ykkösohjeenani, että kaikkiin kritiikkiä koskeviin kysymyksiin löytyy vastaus itse teoksesta, ei kriitikon mielipiteistä. Nyljetyt ajatukset on hämmentävän monimuotoinen ja alati liikkeessä oleva, omalla rujolla tavallaan filosofinen teos. Sen kiteytys löytyy sivulta 150, Hurmeen itsensä kirjoittamana:

”Me kaikki olemme kirjailijoita. Kirjailijan tehtävä on muistuttaa tästä itseään ja muita, eli runnella kieltä, jotta se alkaisi taas kertoa. Näin tekivät Kivi, Shake, Kafka, Gogol, Harms, Wirginia Woolf ja Huovisen Veikko! He kirjoittivat siitä miltä tuntuu olla elossa. Parempaa aihetta ei ole.”

…………………………………..

Blogin ekstralinkit:

Mistä tiedän, että teen töitä oikeiden juttujen kimpussa? 5.3.2013

Walt Whitmanin evankeliumi 23.12.2010

…………………………………..

Kirja muuttaa lukijansa persoonaa

Kierrätän päivitykseen viiden vuoden takaisen jutun. Enempään en nyt ehdi. Aihe nappaa edelliseen juttuun ja sivuaa eilistä haastattelua Tampereen Roosalupilla. Tavanomaista kysymystä ei nyt esittänyt haastattelija eikä yleisö. Harvinaista.

……………………………………………………………………………….

Kun yleisö pääsee tiedustelemaan haastattelussa kirjailijalta jotain, vakiokysymys napsahtaa kohdalle ennemmin tai myöhemmin: ”Kuka on suosikkikirjailijasi – entä paras lukemasi kirja?”

Kysymykseen ei ole vastausta. Voisin tietysti mukailla Tolstoin Anna Kareninan aloitusta ja soveltaa sen muotoon: ”Kaikki huonot kirjat ovat toistensa kaltaisia, jokainen hyvä kirja on hyvä omalla tavallaan.” Pidempi vastaus löytyy jutusta Sadan kirjan kirjava lista, jonka julkaisin täällä tammikuussa 2011.

Per Olov Enquist. Kuva: Rickard L. Eriksson
Per Olov Enquist. Kuva: Rickard L. Eriksson

Puolikas kirjan elämästä kuuluu lukijalle. Ja lopulta, vuosikausien sulattamat rivit ovat muuttuneet kokonaan vastaanottajan omaisuudeksi. Kirjailija on kuihtunut olemattomiin, itse kirjallakaan ei ole enää merkitystä. On vain jälki, jonka teksti on jättänyt. Ja jos kirja on ollut kyllin hyvä, se on muuttanut lukijan persoonaa.

Jos alussa esitetty kysymys kuuluisi: ”Mitä mielenkiintoista olet viimeaikoina lukenut?”, siihen olisi mahdollista vastata. Otetaan esimerkki: Per Olov Enquist julkaisi romaaninsa Livläkarens besök 1999. Ruotsalaiset palkitsivat Augustilla, Saksassa, Italiassa, Ranskassa ja Britanniassa ojennettiin parhaan käännösromaanin palkinto. Antero Tiusasen suomennos sai nimekseen Henkilääkäri.

Olen lukenut Enquistin kirjat käänteisessä julkaisujärjestyksessä: Blanche ja Marie sekä Matkamies menivät silkasta mielenkiinnosta. Vasta aiemmin julkaistu Henkilääkäri säväytti jännitteensä säilyttävänä romaanina.

Enquistin kirjoittajanlaatu on täysin omanlaisensa. Pohjana on faktinen ja dokumentaarinen kieli, joka koko ajan ikään kuin taistelee fiktioksi ja romaaniksi muuttumista vastaan. Syntyy vaikutelma kiisselikattilaan pudonneesta kivestä. Sekoittaessa kolahtelee.

Kristian VII. Maalaus: Alexander Roslin 1772
Kristian VII. Maalaus: Alexander Roslin 1772

Edellinen efekti luo jäljittelemättömän tavan kuljettaa tarinaa eteenpäin. Kirjojen loppua ei ole tyylikästä paljastaa. Tässä tapauksessa sillä ei ole merkitystäkään, matka on niin intensiivinen, ettei päätepisteen valaistumiselle jää sijaa.

Aloituskappale on tyhjentävyydessään komea. Siinä Enquist kiteyttää tiiliskiviromaaninsa yhteen virkkeeseen:

”Huhtikuun 5. päivänä vuonna 1768 Johann Friedrich Struensee otettiin Tanskan kuninkaan Kristian seitsemännen henkilääkäriksi ja neljä vuotta myöhemmin hänet mestattiin.”

Kristian seitsemäs nousi Tanskan valtaistuimelle 17-vuotiaana. Hän kärsi vakavista mielenhäiriöistä. Enquist esittää yhden ilmeisen kasvatuksellisen syyn: ”Luonnollista olivat näytelmät. Täytyi opetella ulkoa, mutta ei ymmärtää. Kristian oli Jumalan valittu. Hän oli kaiken yläpuolella ja samalla kaikkein viheliäisin. Ainoa toistuva asia oli että hän sai aina selkäänsä.”

Henkilääkärin tarinaan kiertyy runsaasti draaman aineksia: yhteiskuntakuvaa valistusajan Tanskasta, hovin elämää ja juonittelua, rakkauden mahdottomuutta ja mahdollisuuksia. Lopulta kaikkea käynnissä pitäväksi sanaksi jää vain yksi – sama kuin tänään: Valta.

Enquistin romaani kokoaa historiallisen tiedon, vallankäytön psykologian ja kirjallisen briljanssin samaan pakettiin. Mielenkiintoinen kirja – ja antaumuksella luettu.

Blogin ekstralinkki

Käykö vapaa-aika ilman kirjoja kuolemaksi?

In memorian Simo Salminen

Päivitän blogiin osan parin vuoden takaisesta julkaisusta. Simo Salminen (8.11.1932 – 2.9.2015) täytti tuolloin 80 vuotta ja sain tilaisuuden onnittelurunon kirjoittamiseen.

Kun nyttemmin jo kuopattu Runoraati täytti 10 vuotta, juhlalähetyksen ideana oli tehdä syntymäpäiväruno julkisuuden henkilölle. Minna Joenniemi pyysi minulta ohjelmaan tekstin. Sain pitkän nimilistan ja pari päivää funtsittuani valitsin sieltä leipuri-laulaja-näyttelijä-pellehyppääjä-taiteilija-koomikko Simo Salmisen.

Simo Salminen 1985. Kuva: Iltalehden arkisto.
Simo Salminen 1985. Kuva: Iltalehden arkisto.

Valitsemilleen henkilöille runon tekivät myös Jouni Tossavainen, Kirjoittajaryhmä Tapiiri, Riina Katajavuori sekä satunnaisohjelmoitu Runokone. Ideana oli, että runolähetit Joanna Haartti ja Juha Varis toimittivat ohjelmassa onnittelun perille ja lukivat sen päivän sankarille. Ja studioraati pui näkemyksiä tapansa mukaan.

Simo oli kiitollista runon ainesta lukuisten rooliensa ja esittämiensä laulujen sanoitusten myötä. Lisäksi multipersoonan monet minät, leipuri ja kuvanveistäjä löytyvät tekstistä, samoin Montreaux’n viihdeohjelmakilpailun kultainen ruusu vuodelta 1965. En ole erityisemmin pitänyt ”Spedehuumorista” muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Simo oli porukan surullisen hahmon ritari koomikon kyvyistään huolimatta. Hänen olemuksessaan oli aina jotain yksinkertaisen liikuttavaa ja liki tulevaa.

Simo Salminen 80 vuotta 8.11.2012

Ole sirkuksen tirehtööri, voimamies, klovni ja leijona

anna palaa ja loikkaa läpi liekkien renkaan, rakenna Lumilinna, särje jäätä

katko kahleet, leivo maailman kakku, kiipeä kymmeneen metriin ja hyppää

ole sankari ja Sancho Panza, salainen agentti ja Kuoleva Joutsen

pukeudu frakkiin ja haalariin, ole Kieku ja sen Kaiku

ole Hämeen hitain ja Euroopan nopein, huvita meitä henkesi edestä

aja nasta laudassa, soita torvea, tartu harppuun ja hiilihankoon

tempaise välissä neljänsadan aidat ja juokse läpi piikkilankojen

ole työmies ja tohtori – karski ja hellä – intohimoinen suutelija

veistä ihmisen kuva, puhalla kukkopilliin ja ala laulaa

ole listaykkönen ja unohdettu, katoa koriin, jonka läpi miekat työnnetään

ilmesty tyhjästä, lehahda lentoon kuin kyyhky taikurin takin alta

pidä

kahdeksan

palloa

ilmassa

yhtä

aikaa

maailma tanssittaa karhun kanssa, ottaa ja antaa – muttei unohda

ojentaa kultaisen ruusun, tekee taivaalle tähden ja yltyy aplodeihin,

katsoo ja kuuntelee miten monen elämässä yhä elät.

………………………

Blogin ekstralinkissä lisää huumorimiehiä: Kari Hotakainen ja Buster Keaton.

………………………