Kiehtovassa taiteessa on aina salaisuus. Jotain outoa ja hämmentävää. Ei koskaan vastausta vaan kysymys. Taide on kahdenvälinen sopimus, tekijän ja kokijan. Jos taiteilija selittää työnsä valmiiksi, hän aliarvioi kykyjään ja vastaanottajaa.
Soisin kirjan jatkuvan lukijan päässä viimeisen pisteen jälkeen. Jäävän vaivaamaan. Haluaisin kuvaa katsottuani jäädä setvimään sen salaisuutta. Vain siten jaksan palata uudelleen johonkin sellaiseen jota en koe kertakäyttöiseksi.
Belgialainen kuvataiteilija Michaël Borremans (s.1963) on kovassa nosteessa. Parhaillaan hänen taulujaan voi nähdä Helsingin Taidehallissa. Borremans ponnistaa kuvataiteen perinteestä ja tuo siihen selittävyyden sijaan kysymyksen elementin. Noin brutaalisti pelkistettynä.
Käytin allaolevan tekstin materiaaliin myös ajatuksia Borremansin näyttelykritiikeistä. Nopean kuvan taiteilijan intensiteetistä saa myös Googlen kuvahaulla, harmi vain että useimmat kuvat ovat resoluutioltaan onnettomia. Päivän säkeet siis tekeillä olevasta 365 tekstin kokoelmasta Babel.
Outous ei koostu yksittäisestä vaan kaikesta
muusta mikä sen ympärillä elää,
S. Freud käytti saksankielen sanaa unheimlich
kuvatakseen asioita, jotka voivat samanaikaisesti
olla tuttuja sekä outoja ja aiheuttaa
pelon ja epämukavuuden tunteita.
M. Borremansille riittää hienoinen aavistus:
taiteilija kuvaa maalaustensa mallit kuin unessa,
usein takaapäin ja ajatuksiinsa vaipuneina,
naiset ovat nostaneet hiuksensa ylös
ja paljastaneet niskansa
kuva näyttää kauhistuttavan avoimelta – ja sulkeutuneelta
huomaat toivovasi että nainen kääntyisi
ja voisit nähdä hänen silmänsä.