Schjerfbeckin varastettu maalaus herää henkiin

Päivitys on muutaman päivän myöhässä, mutta tässä tulee. Kymmenes heinäkuuta vietettiin Suomen kuvataiteen päivää. Sisäministeriö suositti liputusta. Samana päivänä ainoa maailmanluokan kuvataiteilijamme täytti 156 vuotta.

Vuonna 2012 Ateneumin taidemuseo järjesti tähän mennessä laajimman Helene Schjerfbeckin (1862-1946) näyttelyn. Esillä oli 300 työtä ja näyttelyluetteloon kuvattuna 750 teosta. Yksi merkittävä omakuvasarjan teos on kadoksissa edelleen: maalaus vuodelta 1921. Teos oli esillä Eskilstunan taidemuseossa 1975. Työ varastettiin ja on sillä tiellään.

Ruotsalainen taidehistorioitsija Lena Holger on ottanut maalauksesta ainoan tallella olevan värikuvan. Holger on tutkinut Schjerfbeckiä yli neljäkymmentä vuotta. Viimeksi hän urakoi seitsemän vuotta taiteilijan kirjeenvaihdon parissa. Tutkimuksen tuloksena on julkaistu runsaasti kuvitettu kirja suomeksi ja ruotsiksi.

Åbo Akademin kirjastoon on tallennettu pari tuhatta Schjerfbeckin kirjettä. Liki kaikki taiteilijan lähettämiä. Itse saamansa kirjeet hän tapasi polttaa ja suositteli sitä myös kirjeidensä vastaanottajille.

Schjerfbeck hallitsi ruotsin kielen lisäksi ranskaa ja englantia, mutta ei suomea. Kirjeenvaihto oli hänelle elintärkeä dialogin ja yhteyden vuoksi, luetut kirjeet eivät sen jälkeen merkinneet muuta kuin häiritsevää materiaalia, jonka saattoi hävittää.

Kuvan ja sanan liitto on askarruttanut useita taiteilijoita. Da Vinci kirjoitti aiheesta esseen, jossa hän todisteli kuvataiteilijan päämääriä aidommiksi kuin runoilijan. Lauri Viidan sitaatin lainaan ulkomuistista, joten pahoittelen mahdollista epätarkkuutta. Ajatus pitää kutinsa: ”Millään muulla taiteen keinolla kuin kirjallisuudella ei ole mahdollista ilmaista, että tässä huoneessa ei ollut eilen kahta kaksivuotiasta vinttikoiraa.”

Kun palaan varastetun maalauksen kuvaan, joka julkaistiin Hesarissa 11.11.11. haluan pelastaa Schjerfbeckin maalauksen. Epätodennäköistä kyllä, mutta se saattaa olla tuhoutunut. Runossa se voi elää ikuisesti. Ehkä teksti kertoo myös jotain kuvan ja sanan suhteesta. Moni täällä julkaistu runo löytyy kokoelmastani BABEL (Palladium Kirjat 2013). Niin tämäkin, teksti numero 262.

…………………………………………………………..

Tämä tila (122 x 90mm) ikuistaa kadonneen maalauksen:

neliön mittasuhteet, taustan väri oliivin, reunoiltaan

se taittuu tummempaan sammaleen vihreään,

saa lähempänä kasvoja lämpimän hiekan sävyjä,

kasvojen ovaali liki täydellinen, oikean posken kavennus

ja leuan vasen kärki antavat liikkeen rytmin,

lyhyiden hiusten suurpiirteinen pinta ja liioitellun

suuriksi kuvatut korvat korostavat kasvojen muotoa,

oikean kulmakarvan kaari voimakkaan musta,

vasen häivähdys vain – raskaat silmäluomet samaa kaarta

väri saksanpähkinän kovan kuoren ruskeaa,

silmiin sivelty yhtä ja samaa pintaa – melkein mustaa,

katseen terävyyttä tukeva suun muoto,

ylähuulen amorinkaari vailla keskustan kuoppaa ja

symmetrisen alahuulen oikeassa sivussa ihonsävyinen kiilto,

nenän voimakas varjo korostaa kasvojen oikeaa puolta,

niukan paletin tummat laikut nostavat poskipäitä ja

alaviistosta kuvatut kasvot on korotettu mustana väreilevän

kauluksen luonnottoman korkealle jalustalle

joka raottuu antaakseen tilaa puuterinsävyssä hehkuvalle korulle.

Hartioiden harmaa linja on olemattomaksi kavennettu, jotta kuva

olisi koko ajan kohoamassa katsojan yläpuolelle.

…………………………..

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. ”Muistutan kaikkia paitsi itseäni”

2. Outoa lohtua: ”Maailma, älä kysy”

…………………………..

Loving Vincent – kokemukseen kiertyi jotain mitä en osannut odottaa

Loving Vincent on elokuvahistorian ensimmäinen täysin käsinmaalattu elokuva. Hugh Welchman ja Dorota Kobiela ohjasivat tarinan van Goghin (1853 – 1890) maanisesta luomisvimmasta ja mysteeriksi jääneestä kuolemasta. Pitkään elokuvaan tarvittiin sataviisikymmentä taiteilijaa ja lähes 70 000 öljyvärimaalausta. Kymmenen sekunnin avauskohtauksen maalaaminen kesti seitsemän kuukautta, puolentoista tunnin valmis filmi seitsemän vuotta.

Elokuvan käsikirjoitus perustuu jälkeen jääneisiin dokumentteihin, van Goghin maalauksiin ja hänen poikkeuksellisen laajaan kirjeenvaihtoonsa, josta on säilynyt yli 800 kirjettä. Elokuvan juonikuvio kiertyy kysymyksen ympärille: Ampuiko van Gogh itsensä vai oliko surmaaja joku muu?

Impressionismista alkanut kuvataiteen vallankumous ja Vincentin maalaukset tässä jatkumossa ovat kiinnostaneet minua aina. Taisin olla vasta viidentoista kantissa, kun luin Irving Stonen 1939 suomennetun elämäkertaromaanin Hän rakasti elämää. Teos perustuu van Goghin elämänkaareen parikymppisestä taidekauppiaasta aina kuolemaan saakka. Kelpo teos pienestä patetiasta huolimatta, tai juuri sen tähden. Olihan taiteilijan elämässä ja kuolemassa melodraamaa riittämiin.

Katsoin Lovin Vincentin viime perjantaina. Kokemukseen kiertyi jotain mitä en osannut odottaa. Filmin liikkuvien kuvien virta alkoi luoda uutta katsomisen kulmaa myös alkuperäisiin maalauksiin. Nyt näen niihin latautuneen energian voimakkaammin ja selkeämmin. Elokuva oli ärsyke silmälle ja mielelle.

Animaatioissa tausta on usein liikkumaton. Loving Vincent on toteutettu siten, että väri elää myös taustassa, siveltimenvetoja ilmestyy, jatkuu ja katoaa. Tekniikka antaa lisää eloa kerrontaan, jossa käytetään 12 kuvaa sekunnissa, kun normaali filmi vaatii tuplamäärän.

Aamulehden arvio antaa elokuvalle kolme tähteä. Orlando Weekly kirjoittaa: ”Vuosisadan paras animaatioelokuva”. The Telegraphin arvostelija sanoo: ”En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa”. Omassa mielessäni kokemus on odottamattoman oivalluksen myötä alkanut kasvaa korkoa.

Vincent maalasi Varikset viljapellon yllä muutamia päiviä ennen kuolemaansa. Aiheesta kasvanut runo tulee seitsemäntoista vuoden takaa kokoelmastani Musta runokirja. Päivityksen kuvat elokuvan trailerista.

……………………………………….

Taivaan lyijyinen patalakki

on valahtanut metsän silmille. Vaikea nähdä ulos,

ellei sammuta sisältä valoa.

Varikset viljapellon yllä,

ja varikset, joita sänkipellon korret

keihästävät.

Elämä on väärennös. Kuin taulu,

joka museon seinällä riittävän kauan riiputtuaan

muuttuu aidoksi.

Lasit kivenheiton päässä, lapsivedet.

Lapset, joiden sisällä äidit kasvavat.

…………………………………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Mitä on taide, entä estetiikka?

2. Blogin yllättävä veto viiden vuoden takaa: Kauneinta maailmassa?

……………………………………………..

Loving Vincent -elokuvan trailer.

…………………………………………….

Miltä meidän pitäisi näyttää?

Kesän kuumuudessa blogi päivittää kevyemmin. Hauska tarina liittyy taiteilijaprofessori Juhani Linnovaaran (s.1934) litografiaan, jonka nimi on Meidän jengi. Hankin teoksen jo ”edellisessä elämässä” ikiaikoja sitten. Työ komistaa yhä keittiömme seinää.

Juhani Linnovaara, Meidän jengi. Litografia 66,5 x 47 cm.
Juhani Linnovaara, Meidän jengi. Litografia 66,5 x 47 cm.

Nimikirjoituksen yhteydessä ei ole vuosilukua. Bukowskilla on myynnissä saman sarjan vedos, myös ilman valmistumisvuotta, joten se näyttää olleen taiteilijan päätös tämän työn kohdalla. Valmistuminen ajoittuu todennäköisesti 1970-luvun lopulle, jolloin surrealistiset piirteet, fantasiamaailma ja huumori alkoivat muodostua Linnovaaran tavaramerkiksi.

Vuosia sitten silmiini sattui Linnovaaran haastattelu, jossa hän kertoi miten hän sai idean kyseiseen työhön. Ulkomuistini ei ole pilkuntarkka, mutta tähän tyyliin tarina kulki:

Taiteilija kertoi olleensa kesämökillä, jolloin syystä tai toisesta tuli mentyä tontin rajalta alkavaan rannan ryteikköön. Syntyi melkoinen kaaos, kun kaikki elollinen lähti liikkeelle, ryömi, kipitti, rapisteli ja räpisteli pakoon heidän valtakuntansa häiritsijää. Linnovaara alkoi miettiä miltä hänen pitäisi näyttää, millaisena olentona hän voisi tunkeutua ja tulla hyväksytyksi toiseen, rinnakkaiseen maailmaan, joka sijaitsi vain muutaman askelen päässä.

”Meidän jengi” nimenä laajenee käsittämään kaikkien yhteisöjen ja erilaisuuden ideaa. Tuttu on turvallista, outo ja vieras pelottaa. Lopuksi aiheeseen liittyvä runo. Linnovaaran litografia taisi väikkyä mielessäni, kun kirjoitin säkeet kokoelmaani Satakieli! (Like 2008)

Peikot on metsän porukkaa,

ei mitään frakkisakkia.

Ne ei kahden lakanan väliin kömmi.

Pilvien päiväpeitteen alla sataa,

haluaisitko jo heittää vaatteesi pois?

No jaa… ihminen empii aina

jos ei ole täysin varma.

Eikä se ole sitä koskaan.

Kenellä meistä on puhtaat paperit,

sinulla ei ainakaan, eikä minulla.

Vain viski pitää maailman loitolla

sanoo Dean M. – vai sanooko?

Mutta mihin sellainen raja pitäisi vetää

että ihmisillä

on asioista korkeampi käsitys

kuin olennoilla?

……………………………………………………..

Ekstralinkeissä blogihistorian muita kuvajuttuja:

1. Huomatkaa uusi keksintö, kokoontaittuva sateenvarjo

2. Tenavat tekevät tarinan

3. Tulos vuosikymmenten takaa: kuwaraamattu ja Gustave Doré vastaan Muumit 6 – 0

……………………………………………………….

”Haluan oppia näkemään tarkemmin”

Tampere tarjoaa valtakunnan mielenkiintoisimmat kuvataidenäyttelyt. Tein tänne jutun 2.6. Ron Mueckista, maailmanluokan kuvanveistäjästä, jonka näyttely Sara Hildénillä jatkuu lokakuun puoleenväliin saakka. (linkki) Mueckin työt ovat kysyttyjä maailman museoissa, nyt niitä nähdään ensimmäistä kertaa Pohjoismaissa.

Reima Nevalainen
Reima Nevalainen

Tampereen taidemuseon Vuoden nuori taiteilija -traditio on ollut merkittävä tunnustus ja etappi monen taiteilijan tiellä aina kansainväliseen menestykseen saakka. Reima Nevalainen (s.1984) on järjestyksessä 32. palkittu, jolle annetaan myös mahdollisuus yksityisnäyttelyyn museossa.

”Maalaan ihmistä kuten näen sen tai näen ihmisen niin kuin olen kasvanut sitä maalaamaan. En tiedä kumpi oli ensin. Näen ihmisen samanlaisena kuin muut muodot, jotka kasvavat maasta.” Nevalaisen kuviin latautuu esittävyyden elementtejä, mutta hän sanoo haluavansa nähdä niin laajasti, että lopulta kaikki on nimetöntä.

Nevalainen haluaa nähdä pinnan alle, tilaan jossa ei vielä tai enää merkityksiä ole: ”Pohjimmiltaan haluan oppia näkemään tarkemmin. Maalaaminen on siihen hyvä harjoitus.”

Nevalaisen omasta mielestä hänen työnsä eivät ole tarinallisia, nimet ovat toteavan yksinkertaisia, kuten: ”Katkaistu käsi” tai ”Liikeradat”. Katsojan mieli hakee kuitenkin merkityksiä, vaikka sellaisiakin, jotka eivät ole sanallisen ilmaisun ulottuvissa.

Museo-opas Miikka Rauhalan mukaan näyttely on jakanut mielipiteitä ihastuksesta ihmettelyyn: osa katsojista pitää töitä rujon ahdistavina. Minulle itselleni työt näyttäytyvät mielenkiintoisina yrityksinä ja välähdyksinä kuvata ihmisen tavoittamatonta alitajuntaa.

Nevalainen vietti kaksi vuotta Japanissa ja piirsi joka päivä. Hän pitää näyttelyn piirrossarjaa näyttelynsä tärkeimpänä teoskokonaisuutena. Intohimoisena piirtäjänä Nevalaisen sukulaissieluna voisi pitää Etelä-Afrikassa vuonna 1955 syntynyttä  William Kentridgeä. Rujon ihmisyyden kuvaajana nousee mieleen brittiläinen ekspressionisti Francis Bacon (1909 – 1992).

Nevalainen käyttää maalauksissaan kollaasitekniikkaa: lisää ja liimaa, repii ja poistaa. Menetelmää saattaisi pitää runollisena. Se mitä puuttuu on yhtä tärkeää kuin jäljelle jäänyt, kokonaisuuden kannalta jopa merkittävämpää. Ajattelun avaimet annetaan katsojalle. Nevalaisen taiteessa on harvinaisen intensiivistä potentiaalia. Menkää ja katsokaa. Jos aikatauluunne sopii, kuunnelkaa Miikka Rauhalan opastus. Siinäpä mies, joka osaa hommansa.

………………………………………………….

Blogin ekstralinkit

1. Ville Andersson, Vuoden nuori taiteilija 2015

2. Vuoden nuori taiteilija 2012 ja ”Ihmisen henki”

3. Vuoden nuori taitelija 2008 ja runoilija: ”Me tapahdumme tuntemattomilla syvyyksillä”

………………………………………………….

Hermoviivaa ja optista illuusiota

Blogi nostaa päivitykseen tamperelaisen, nyttemmin helsinkiläistyneen Kirsti Tuokon (s.1943) näyttelyn Tampereen Galleria Saskiassa. Tasoltaan Tuokon näyttelykokonaisuus voisi olla esillä missä tahansa maailman museossa tai nimigalleriassa.

Kirsti Tuokko: Äiti, tytär ja nukke, 2014
Kirsti Tuokko: Äiti, tytär ja nukke, 2014

Kirsti Tuokko on tehnyt pitkä rupeaman myös kuvataideopettajana ja muissa taiteen opetustehtävissä. Hän piti ensimmäisen yksityisnäyttelynsä samaisessa Saskiassa vuonna 1986, joten kolmenkymmenen vuoden kaari tavoittaa komeasti lähtöpisteensä.

Kirsti Tuokko: Saskia, 2016
Kirsti Tuokko: Saskia, 2016

Tuokko maalaa akryylipleksille. Aiemmin työt olivat väripinnoiltaan selkeämmin rajattuja. Vähin erin niihin on tullut lisää yksityiskohtia ja pintojen fragmentaarisuutta. Viime vuosina työt ovat tekniikaltaan ja herkkyydeltään nousseet aivan uudelle tasolle.

Kirsti Tuokko: Kolme sisarta, 2014
Kirsti Tuokko: Kolme sisarta, 2014

Saattaa olla, ettei kukaan käsittele tällä hetkellä pleksiä maalauspohjana yhtä omaleimaisesti kuin Tuokko. Kova muovi saa grafiikan elementtejä, kun ohut viiva uurretaan pleksin pintaan. Syntyy jotain mitä vuosikymmeniä sitten Unto Koistisen taiteessa kutsuttiin ”hermoviivaksi”.

Tuokko jatkaa työtä maalaamalla öljyvärillä pleksin kummallekin puolelle. Tuloksena syntyy kerroksellisuutta ja välittäjäaineen optinen illuusio. Vähän samaan tapaan kuin maailmaa ohuen vesikalvon läpi katsottaessa. Ympäröivän tilan heijastukset tuovat vielä oman vaihtuvan lisänsä teoksiin.

Kirsti Tuokko: Kevät, 2016
Kirsti Tuokko: Kevät, 2016

Aihevalikoimassa esiin nousevat ihmiset, yhtäältä muodin ja pukeutumisen kautta itseään rajaavat, toisaalta herkät lapsikuvat, joista muodostuu ikonisia, ”kenen tahansa” kuvia. Varsinkin jälkimmäiset tekevät yksityisestä yleistä ja tavoittavat jotain kaikkien katsojien yhteisistä mielikuvista ja tunteista.

Kirsti Tuokko: Medeia 2, 2015
Kirsti Tuokko: Medeia 2, 2015

Blogin kuvat eivät anna käsitystä mittasuhteista. Näyttelyn teokset vaihtelevat pienistä kasvokuvista luonnollisen kokoisiin kokovartalofiguureihin. Myös ripustus ja töiden rytmitys on paras aikoihin näkemäni kokonaisuus.

Kirsti Tuokko: Tuolileikki, 2015
Kirsti Tuokko: Tuolileikki, 2015

Näyttely ”Medeia ja hänen lapsensa” esillä 20.4. saakka. Tampereen Galleria Saskia Pirkankatu 6. Avoinna joka päivä klo 12 – 18, vapaa pääsy. (Medeia oli kreikkalaisen mytylogian ”noita”, jonka tarinaa myös useat kirjailijat, säveltäjät ja elokuvantekijät ovat tulkinneet.)

………………………………………..

Blogirihmaston ekstralinkissä: ”Maailman kaunein maalaus”

sekä parin vuoden takainen

Ellen Gallagherin näyttely ”AxME”

…………………………………………..

Ville Andersson, Vuoden nuori taiteilija 2015

Vuoden nuori taiteilija on valittu vuodesta 1984 saakka. Kunniaan kuuluu seuraavan vuoden näyttely Tampereen taidemuseossa ja nykyisin 20.000 euron stipendi. Perinne viettää 30-vuotisjuhlavuottaan, ja nimityksen on tähän mennessä saanut 37 kuvataitelijaa – yksittäisiä taiteilijoita, taiteilijapareja ja ryhmiä.

Vuoden nuori taitelija, nimitys ja näyttely on antanut merkittävää potkua valittujen taitelijoiden uralle. Taso on ollut kova, moni tekijöistä on vuosien varrella menestynyt myös kansainvälisesti. Ville Andersson on syntynyt Loviisassa 1986. Hänen näyttelynsä Tampereen taidemuseossa jatkuu 23. elokuuta saakka.

Andersson nousi esiin lavastetuilla valokuvillaan, joiden maailma on unenomainen ja salaperäinen. Osa valokuvista muistuttaa veistoksia ja niiden kiiltävä plastisuus on sukua Jeff Koonsin glitterinä peilaaville pinnoille tai Francois-Raoul Larchen tanssillisille liikekokeiluille.

Andersson liikkuu suvereenisti tekniikasta toiseen: valokuvan eri vedostusmenetelmien lisäksi maalausta, piirroksia ja installaatioita. Tyylikkyys ja viimeistelty osaaminen ovat taitelijan tunnusmerkkejä. Ideatasolla hän käyttää runsaasti kulttuurisia ja taidehistoriallisia viittauksia kommentoimalla niitä omaperäisistä näkökulmista.

 

Muotokuvan perinteeseen Andersson onnistuu tuomaan aivan uutta näkemystä, jossa sarjallisuus on osa ideaa. Innostuin kovin hänen jatkumoistaan. Nainen silmät avoimena ja suljettuna ottaa katsojan mukaan ja saa pohtimaan kuka näkee kenet. Mustat välitilat laajentavat mieleen Kasimir Malevitšin suprematistiset kokeilut.

 

Viiva taiteellisen ilmaisun perusyksikkönä kiinnostaa pedanttia piirtäjää. Tyyli liikkuu sarjakuvamaisesta mangasta 1800-luvun lopun muotokuvakommentteihin. Jotkin yksityiskohtia jäsentävät piirrokset nostavat mieleeni Gustave Dorén, kaivertajan ja taiteilijan, joka nousi maineeseen englantilaisen Raamatun kuvittajana 1865, sittemmin koko läntisen maailman tietoisuuteen.

Eri tekniikat ja teosten moninaisuus saattaisi tehdä ripustuksesta epäyhtenäisen ja levottoman. Näin ei käy. Harkittu mustavalkoisuus ja ehdoton tyylitaju saa rinnastukset toimimaan. Tähän on haettava kiteytys muusikolta. Miles Davisin sanoin: ”For me, music and life are all about style.” Olipa taiteenlaji mikä tahansa, vakuuttavaa jälkeä syntyy suvereenista välineen hallinnasta ja omasta, tinkimättömästä tyylistä.

Anderssonin näyttely avoinna ti-pe 9-17, la-su 10-18. Perjantaisin klo 15-17 vapaa pääsy.

…………………………………….

Ekstralinkissä viime vuoden nuori taiteilija: ”Tuntemattomien juhlien jäänteet” + Jutun jatkolinkeistä löytyy lisää nuoria taiteilijoita.

…………………………………….

Suomen tuorein kulttuurikeskus: kun Paavali Jumppanen Steinwayn valitsi ja Kimmo Pyykkö Urkkia auttoi

Kangasala on kasvava kunta, matkaa Tampereelta parikymmentä kilometriä, asukkaita reilut 30.000. Kangasala-talo on maan tuorein kulttuurikeskus, avattu yleisölle helmikuun 2015 alusta.

Kangasala-talo kaikkineen on ainutlaatuinen kulttuuriteko. Kunnanvaltuusto tarvitsi uudet kokoontumistilat ikkunattoman ”kellarin” tilalle ja päätti tarjota kohtaamispaikan myös taiteen tekemiselle ja vastaanottamiselle.

Arkkitehtuuritoimisto Heikkinen-Komonen on suunnitellut rakennuksen, jossa on valtuuston kokoussalin lisäksi 290-paikkainen konserttisali, Kimmo Pyykkö -taidemuseo ja vaihtuvien näyttelyiden galleria. Yläkerrasta on suora yhteys vuonna 2010 laajennettuun ja peruskorjattuun kirjastoon.

Kangasala-talon tulevassa ohjelmistossa on klassista- ja kevyttä musiikkia, kuvataidetta, teatteria, elokuvaa, tanssia, kirjallisuutta sekä tapahtumia myös lapsille ja nuorille. (Ohjelmistolinkki)

Ja kuulkaas tätä: konserttisalin flyygeli ei ole mikä tahansa rämpytin, vaan ehta Steinway. Soittimen on valinnut peräti kuuden vaihtoehdon joukosta Paavali Jumppanen, (s.1974) yksi ikäpolvensa menestyneimmistä suomalaispianisteista. Instrumentin äänenavaus kuullaan Jumppasen konsertissa 24.2.

Presidentti Urho Kekkonen kuvanveistäjä Kimmo Pyykön ateljeessa 1975.
Presidentti Urho Kekkonen kuvanveistäjä Kimmo Pyykön ateljeessa 1975.

Kimmo Pyykkö -museo esittelee 1940 syntyneen kuvanveistäjän, joka tuli 1970-luvulla tunnetuksi surrealistisista alumiiniveistoksistaan. Lyhyt ”julkkiskausi” ajoittui samalle vuosikymmenelle, kun Urho Kekkonen teki Pyykön avustuksella reliefiteoksen ”Niin on, jos siltä näyttää”, sekä leipälapiosta ja hevosen kuolaimista koostetun omakuvansa. Taiteilijaprofessorin arvonimi napsahti Pyykölle 1996.

Kimmo Pyykkö: Suuri yksinäinen (osa) 1975. Taustalla reliefiveistos Syksy, samalta vuodelta.
Kimmo Pyykkö: Suuri yksinäinen (osa) 1975. Taustalla reliefiveistos Syksy, samalta vuodelta.
Kimmo Pyykkö, Jokin meissä (osa) 1975.
Kimmo Pyykkö, Jokin meissä (osa) 1975.

Vaihtuvien näyttelyiden galleriassa on Susanna Majurin (s.1978) näyttely 28.2. saakka. Nuori tohtoriopintojaan tekevä valokuvataiteen maisteri on valitsemallaan uralla hienossa kansainvälisessä nosteessa. Valokuvakeskus Nykyaika ry on sopinut Kangasala-talon kanssa koko kevään yhteistyöstä.

Susanna Majuri: Talo (2012)
Susanna Majuri: Talo (2012)

Hurraa! heille, jotka uskovat ja uskaltavat panostaa kulttuurin vetovoimaan. Sijoitukset tulevat takuulla korkojen kera takaisin monin tavoin. Mainitsen vain sivulauseessa esimerkkinä Mäntän, joka on profiloitunut näyttävästi  taidekaupunkina. Itselleni taitaa tulla Kangasalle asiaa entistä useammin.

…………………………………….

Ekstralinkissä: ”Todella järkyttävän upeeta!!!” Erilainen taide-elämys ihan toisessa maassa.

……………………………………..

Elämän ennustus neljällä rivillä

Perjantairuno nappaa kiinni Pyhäinpäivään. Vain neljä riviä – virsi on lyhyestä kaunis.

Pyhäinpäivän vietto on kristillinen perinne, silloin sopii muistella pyhimyksiä ja marttyyreja siinä missä tusinavainajiakin. Myös katolisessa kirkossa vietetään uskossaan ”poisnukkuneiden” muistopäivää.

Michael Borremans: The Case (2009)
Michael Borremans: The Case (2009)

Latinalaisessa  Amerikassa kuolleita muistetaan samaan aikaan vuodesta kuin meillä. Mutta se onkin jo toinen juttu, varsinainen rieha ja ilon päivä, jota saatetaan suunnitella kuukausia etukäteen. Kuolleet lapset saavat leluja, aikuisten haudoille viedään tequilaa. Kuoleman kääntöpuolena hengissä olevat voivat juhlia ja nauttia elämästä.

Haen päivän tekstin viime vuonna julkaistusta 365 tekstin kokoelmastani Babel. Maailmankaikkeuden päivityksestä löytyy sopivat säkeet kaikkiin kuviteltavissa oleviin tilanteisiin. Aikojen alusta aina vuoteen 2513 saakka.

Tekstissä numero kaksisataakaksikymmentäkahdeksan sekä elämä että kuolema ovat yhtä aikaa läsnä. Yleispätevyydessään rivit koettavat tavoitella jotain hyvin henkilökohtaista.

E n n u s t u s:

niin paljon ainutkertaista, niin etäällä

lopulta elämä ohittaa meidät (ja heidät)

mutta se hohtaa.

…………………………………………………………………….

Kuva: Michael Borremans. Blogin Ekstralinkissä lisää taiteilijasta.

Hiton hieno näyttely!

Lauantai-illan pikapostaus nostaa blogiin kahdeksan kuvaa Marika Mäkelän näyttelyn avajaisista Tampereella, Sara Hildénin taidemuseossa. Näyttely on merkittävä, Mäkelän taidetta on edellisen kerran ollut laajasti esillä Helsingin taidehallissa kuusitoista vuotta sitten.

Marika Mäkelä (s.1947) on yksi Suomen kansainvälisesti tunnetuimmista taiteilijoista. Hesari nosti näyttelyn kulttuurisivujensa ykkösjutuksi tänään, Aamulehti eilen. Kuvat päivälehdissä tai näyttelykirjassa eivät anna edes kalpeaa aavistusta Mäkelän töistä, joiden sensitiivisyys ja intensiteetti perustuu taideteosten pinnan struktuuriin ja materian tuntuun.

 

 

Olen väittänyt täällä ennenkin Sara Hildéniä Suomen taidemuseoiden ykköseksi. Ei säväyttävää arkkitehtuuria, mutta upea sijainti ja tilat, jotka nostavat taiteen pääosaan. Näyttelyvalinnat ovat olleet kansainvälisesti merkittäviä, raikkaita ja rohkeita. Taannoinen Andy Warholkin yllätti ja kykeni tarjoamaan kokonaisuudellaan kiinnostavan näkökulman.

 

 

Mäkelän hienoa näyttelyä ei kannata ohittaa jos siihen on suinkin tilaisuus tutustua. Aikaa on ensi vuoden tammikuun 25. päivään saakka. Edellisten näyttelyiden ekstralinkkeinä vielä postaukset Andy Warholista ja Ellen Gallagherista.

 

Ablaatio, kivittäminen, ruoskinta, amputaatio, ¡ kaipaan erotiikkaa!

Malagan keskustassa, Renfen päätepysäkiltä noustessa, maisemaa hallitsee kaksi kerrostalon kokoista maalausta. Ne on tehty aivan CAC:n, Malagan modernin taiteen museon taakse.

Huomiota kannattaa hakea, sillä museossa on esillä kovan luokan kattaus. Pieni keskussali esittelee jenkkitaiteilija KAWSin. Nimimerkin takaa löytyy Brian Donelly, joka tunnetaan kuvanveistäjänä, kuvataiteilijana, graafikkona sekä lelujen ja vaatteiden suunnittelijana. Näyttelyn Mikki Hiiren serkut ovat mustaksi petsattua puuta, suurimmalla korkeutta kuusi metriä. Vaikuttavaa.

KAWS, CAC, Malaga, hutikuu 2014.
KAWS, CAC, Malaga, huhtikuu 2014.

Eniten tilaa saa espanjalainen El Roto, hän on kuuluisa satiirisista kuvistaan, joita julkaistaan lehdissä ja kootaan kirjoiksi. Näyttelysalien seinät täyttyvät sadoista oivalluksista, jotka liittyvät kokonaisuuden nimeen: ”Apocalipsis”. Osa piirroksista on maalattu seinän kokoiseksi burkhaan puetun naisen tapaan. Tekstin suomennos on otsikossa. Ablaation ymmärtäisin tässä tapauksessa merkitsevän silpomista.

El Roto, CAC, Malaga, huhtikuu 2014.
El Roto, CAC, Malaga, huhtikuu 2014.

Loput saleista on täytetty eri tekijöiden töillä. Nappaan esimerkiksi malagalaissyntyisen Dadi Dreucolin. Suoraan seinään maalatut työt ovat hänen ensimmäinen varsinainen näyttelynsä. Ennen museoprojektia hän on ollut tuntematon katutaiteilija, joka on toteuttanut varhaisimmat työnsä jo 11 vuotiaana.

Dadi Dreucol, CAC, Malaga, huhtikuu 2014.
Dadi Dreucol, CAC, Malaga, huhtikuu 2014.

Dreucol liityy persoonallisesti ”urbaaniartistien” ketjuun, jonka keulakuvana on esiintynyt brittitaiteilija Banksy. (Hänen kuviaan muutaman kuukauden takaisessa jutussa: linkki) Lopuksi valistunut veikkaukseni: ”urbaanitaiteen” eri muodoista, variaatioista ja johdannaisista tulee kehittymään lähivuosikymmeninä visuaalisen taiteen kasvukärki ja kovin juttu.

Dreucolin mies, joka esiintyy näyttelyn töissä, nosti hymynkaretta huuleen. Partaheppuhan on aivan ilmetty Esko Valtaoja.