En tiedä, olenko tähän ikään oppinut mitään oleellista ja perusteellisen tärkeää. Mietin yhä, miten täällä tulisi elää? Joku väittää, että jumala on luonut ihmiselle vapaan tahdon. Ei pidä paikkaansa. Tiivistän tähän väitteen Tiede -lehden artikkelista kesäkuulta 2019. Tulos perustuu yhdysvaltalaisen neurotieteilijä Benjamin Libetin kokeisiin. Uskokoon, ken tahtoo: ”Emme näytä pääsevän mihinkään siitä, että aivot päättävät ja tietoinen mieli seuraa perässä.”
Toisaalta voisi kysyä miten määritellä ”vapaa tahto”. Entä sen vastakohta? En näytä pääsevän neuroottisuudestani, vaikka miten koettaisin ”armahtaa” itseäni. Ehkä täällä pärjäisi monin tavoin paremmin vähemmälläkin funtsimisella. Tai sitten ei – voiko sellaista valita? Vapaan tahdon merkitys ei tarkoita sitä, että ihminen ajelehtisi täällä joka puhurin armoilla. Meillä on omaan elämäämme veto-oikeus ja mahdollisuudet muuttumiseen. En minäkään tahdo olla sama ihminen huomenna kuin tänään.
Teoksessaan Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat, kosmologian professori Kari Enqvist kertoo tutkimuksista, joissa erilaiset kokemukset aktivoivat tiettyjä aivoalueita eri ihmisillä. Tuntuu loogiselta, kun ajattelee vaikkapa ihmisille kehittyviä riippuvuuksia. Tämä on oman juttunsa arvoinen ja nostan Enqvistin kirjan tänne tuonnempana.
Käänsin sattumanvaraisen aukeaman ja valitsin perjantaiksi proosarunon kahdenkymmenkolmen vuoden takaisesta kokoelmastani Vapaa pudotus. Se taitaa yhä kertoa jostain selvittämättömästä ihmetyksestä elämän ja oman itsensä edessä.
Jutun kuviksi funtsin jotain René Magrittelta, mutta kyllä tämä jotain rujompaa kaipasi. Ensimmäisessä kuvassa rajattu otos Francis Baconin maalauksesta ”Portrait of George Dyer Talking”, 1966. Myyty Lontoossa Christiensin huutokaupassa helmikuussa 2014 reiluun 49 miljoonan euron hintaan. Toinen kuva triptyykistä George Dyerin muistolle, 1971. Tekstirivit esikoiskokoelmastani.
”Toinen kengännauha on toista kireämmällä, vaikka solmin sen jo seitsemästi. Kuiva karsta pakenee pikkusormea, eikä tahdo nenästä ulos. Aamulla en tajunnut heti, että uni oli kestänyt elinkautista kauemmin. Olisin halunnut herätä suudelmaan, mutta olin tullut valmiiksi kuin tie, ja ehtinyt yhtä pitkälle. Nyt kierrän peilit kaukaa, enkä kuule, jos kuvani huutaa takaisin. Huomaan outoja muutoksia: syvä uni on painanut tyynystä vanat kasvoihini, ja silmäni näkevät ihmiset auringon haalistamina. Olen kuolematon. Mitään muuta kokemusta ei minulla ole. Silti päivät lyhenevät minuun ja pallon hidas liike kerii huomaamatta sisäänsä. Huomenna pysähdyn ikkunan ääreen ja erotan kuvani. Irrotan tekemisen ja ajattelemisen toisistaan – vaihdan koko maailman kuvan. Käännän kanavaa ja teen sodasta saippuaoopperaa. Lasken levolle luojani.”
Blogin ekstralinkit:
