Mikä on kirjailijan ja runoilijan tehtävä?

Mahtaako subjektiivisessa tuntemuksessani olla perää? Modernin otteen ja kokeellisuuden keskellä runous hengähtää – hakee perinteiselle ilmaisulle uusia muotoja ja tulkintoja. Viimeksi tällaisia ajatuksia on herättänyt Leena Kellosalon tuore kokoelma Tulikärpäsiä Tammelan yllä.

Kansigrafiikka, Juha Tammenpää, Viisastenkivi (2009).

Kellosalo kirjoittaa menneestä maailmasta ja elämästä kadonneessa Tampereen Puu-Tammelassa. Kaupunginosa saneerattiin 1960 –1970-luvulla. Betoni korvasi puutaloidyllit ja vehreät pihat. Jäljellä on pari punatiilitehdasta, Annikin suojeltu puutalokortteli ja legendaarinen Tammelan tori.

Varsin sentimentaaliset lähtökohdat kirjalle. Mutta mikä kiinnittää Kellosalon kokoelman tähän päivään ja nostaa ”sisäisen puheen” ulkoisesti merkittäväksi? Kiteytän vastauksen muutamaan riviin: kokoelma pitäytyy tiukasti teemassaan ja kehii sisäänsä draaman kaaren. Ei irrallisia runoja, vaan jokainen sivu rakentaa aiheeseen lisää ja avaa tarinaan uusia ulottuvuuksia. Hurjimman tulkintani mukaan Tulikärpäsiä Tammelan yllä voisi pitää säeromaanina… hybridisenä pikkuserkkuna ainakin.

Kun lapsuusmuistoista tehdään kirjallisuutta, runoilija on prosaistia tiukemmassa raossa. Patetia ja melodraama vaani tiukassa ilmaisussa, kun teksti ei pääse laventumaan itsensä ulkopuolelle. Tässä täytyy käyttää visuaalista esimerkkiä. Kellosalo kulkee muistojensa pimeydessä taskulampun kanssa ja väläyttää esiin näkymän kerrallaan. Joihinkin palataan täydentävästi, kun valokeila pyyhkäisee saman kohteen yli toistamiseen.

Leena Kellosalo, kuva Akaan kaupunginkirjaston sivuilta.

Vaikka Kellosalon kieli kulkee tiukalla päälauseella, aisteille kokoelmassa kirjoitetaan: ”Näyttelen vintillä Lumikuningatarta / isoäidin luunvärisessä / koinsyömässä morsiuspuvussa / repaleisissa helmoissa Ida nokkii kauranjyviä / Suutelen kanaa kahdesti niin kuin Lumikuningatar Kaita / ja huuliin tarttuu ruskea höyhen / lumihiutaleita.

Tulikärpäsiä Tammelan yllä on suvun tarinaa, henkilöitä puhutellaan nimillä ja kaikkea kehystävät linnut, hyönteiset, nostalgiset esineet, arsenikki-immuuni rotta, Ida-kana, Chilen jasmiini ja keltasiipiset ansarijauhiaiset… Runoilijan kamera ottaa välillä laajemman näkymän, mutta zoomaa aina lopulta pieniin yksityiskohtiin. Runossa raksuttaa Junghansin herätyskello ja meedion istunnossa sormet painuvat kristallilasin päälle.

Tammelassa tapahtuu yhä: Annikin runofestivaali, suojellussa puutalokorttelissa. Kuva Eino Ansio.

Kokoelmassa Tammelan ulkopuolelle vievät vain kuulumiset rintamalta, wieniläinen joutsengobeliini, Suomen kuvalehtien vuosikerrat ja kehystetyt postikortit saksalaisista vuoristolinnoista: ”jotka ovat täynnä juutalaisia ja vainottuja eläimiä / niin lähellä taivasta, että maan saranat kitisevät…”

Mikä on kirjailijan ja runoilijan tehtävä? Saattaa näkyväksi sellainen, jota ei vielä ole valaistu. Esittää maailmasta jokin uusi näkökulma lukijalle. Ja niin kuin Kellosalo on tehnyt, dokumentoida taiteen keinoin jotain sellaista, joka muuten olisi iäksi kadonnut. ”Äiti ahkeroi kuin Simbergin hellät kuolemanhahmot / Tampereen Tuomiokirkon freskossa / Hän lajittelee matkaa varten siemeniä: / kärsimyskukka, unikoita, yönkynttilöitä / elämänpalo pakattuna silkkipaperipusseihin…”

……………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Tiitu Takalon sarjakuvakirja Tammelan puutalokorttelista

2. Leena Kellosalo matkalla Parempaan tähdistöön

…………………………………………..

Matkalla parempaan tähdistöön

Ensi viikko vierähtää Turun saaristossa, mukana lapset ja lastenlapset. Sen jälkeen jatkuu romaanikäsiksen viimeistely, valmista kustannustoimittajan lukuun pitää olla elokuun alkuun mennessä. Ennen kalareissua nostan luettujen listalta blogiin kaksi runokokoelmaa.

Kansien kuvat: Juha Tammenpää

Leena Kellosalo on freelance-näyttelijä, joka on toiminut kustannustoimittajana, kriitikkona ja sanataidekouluttajana. Hän julkaisi esikoiskokoelmansa Leonardo sai siivet vuonna 2015. Toinen kokoelma Hevosenpääsumussa on tuore, tänä keväänä julkaistu.

Jos nostan kirjan blogiin, pyrin lukemaan tekijältä useamman teoksen. Esikoiskirjailijat ovat oma lukunsa. Tässäkin tapauksessa periaate piti kutinsa. Ensimmäinen kirja sai aikanaan lehdissä varsin positiiviset arviot, mutta oma lukukokemukseni syntyi nyt nimenomaan näiden kahden teoksen eroista. Sanotaan asia mahdollisimman yksinkertaisesti: uusi kokoelma on kirjallisesti huima hyppäys eteenpäin.

Leonardo sai siivet on temaattinen kokoelma, täynnä luontokuvastoa ja naiseuden symboliikkaa. Ilmaisultaan ja yksittäisiltä runoiltaan rikas, mutta kokonaisuutena tekstit hahmottuvat usein tiukan keskeislyyrisinä ja toistensa kaltaisina.

Hevosenpääsumussa ollaan uudella tasolla. Kokoelma avautuu minäkeskeisyydestä kolmen sukupolven tarinaksi ja muodostaa draaman tiukan kaaren. Runojen kielikuvat ovat täsmällisiä, mutta käyttävät silti niitä lyriikan vahvuuksia, joihin suora proosa ei yllä.

Kuva Soile Iivonen: ntamon Jarkko S. Tuusvuori haastattelee Leena Kellosaloa

Runoissa ihmisten arki ja elämää isommat asiat lomittuvat ja kasvavat myyttisiin mittoihin. Fokus pysyy silti lukijaa lähellä, sillä tekstejä ankkuroidaan tuttuihin paikkoihin ja henkilöihin. ”Mitä isoäiti sanoi kun Lauri Viita / koki maanalaisia liikahduksia”, Kellosalo aloittaa kokoelmansa.

Oman sukuhistorian pukeminen runoteokseksi ei ole helppoa. On ylitettävä liian subjektiiviset ja pateettiset tunteet. Kellosalo onnistuu raikkaasti, koska hän avaa henkilöiden suhdetta ympäröiviin tapahtumiin ja todellisuuteen – sen ylikin, aina toiseen tähdistöön saakka.

Lainaan kokoelman päättävän tekstin tähän kokonaisuudessaan, siihen kiteytyy monta ansiokasta elementtiä Kellosalon kokoelmasta. Teksti on jatkuvassa liikkeessä, lyyrinen kamera zoomaa eri kohteisiin. Tässä yhteydessä nimien napsiminen tekstiin toimii luonnikkaasti ja tuo universumin kokoisia ilmauksia arjen tasolle.

Hevosenpääsumu on osa Orionin tähdistöä, joka piirtyy esiin taustan punertavasta vetykaasusta. Viime riveillään Kellosalo solmii tarinan langat yhteen ja kiinninaulaavan maksiimin sijaan avaa näkymän Tuonelan virralta  matkalle Alfa Centaurin yöhön ja ikuisuuteen.

”Isoäiti heiluttelee kuunsirpillä särkeviä jalkojaan / kiikaroi poikaansa / ja odottaa kuun täyttymistä / Isoäiti zoomaa: / kaasun vyörymiä / musta aukko / universumin etuvartio / ennen kuolemaa ylipainonsa alle luhistunut tähti / joka imaisee nieluunsa hoidokinpukuisen runoilijan / jolla on taskussaan murtunut risti / ja nyrkissä silvottu perhonen / pikkuisen tinasotamiehen, samojedin, kilpikonnan, David Bowien / Leonard Cohenin, kullankaivajaveljen, Delfin / ja punaisen jättiläistähden / sputnikista pudonneet astronautit / kaiken avaruusromun ja myyttiset hauenluut / Tuonelan virtaan / mustaan aukkoon / ikuiseen gravitaatioon / ikuiseen ajattomuuteen / Stephen Hawking oivaltaa mustan aukon kvanttikarvat / ja vapauttaa koko porukan / lähettää heidät parempaan tähdistöön / Alfa Centaurin yöhön / StarChipillä / postimerkin kokoisella avaruusaluksella”

…………………………

Blogin ekstralinkit

1. Toinen draaman kaarta hyödyntävä kokoelma: ”Vittusaatana, tässä ei ole järkeä!”

2. Ikuisuuden kokoisista kysymyksistä tehdään arkisia: ”Annan määräyksen että teidän annetaan elää yksi vuosi lisää”

………………………….