Matkalla parempaan tähdistöön

Ensi viikko vierähtää Turun saaristossa, mukana lapset ja lastenlapset. Sen jälkeen jatkuu romaanikäsiksen viimeistely, valmista kustannustoimittajan lukuun pitää olla elokuun alkuun mennessä. Ennen kalareissua nostan luettujen listalta blogiin kaksi runokokoelmaa.

Kansien kuvat: Juha Tammenpää

Leena Kellosalo on freelance-näyttelijä, joka on toiminut kustannustoimittajana, kriitikkona ja sanataidekouluttajana. Hän julkaisi esikoiskokoelmansa Leonardo sai siivet vuonna 2015. Toinen kokoelma Hevosenpääsumussa on tuore, tänä keväänä julkaistu.

Jos nostan kirjan blogiin, pyrin lukemaan tekijältä useamman teoksen. Esikoiskirjailijat ovat oma lukunsa. Tässäkin tapauksessa periaate piti kutinsa. Ensimmäinen kirja sai aikanaan lehdissä varsin positiiviset arviot, mutta oma lukukokemukseni syntyi nyt nimenomaan näiden kahden teoksen eroista. Sanotaan asia mahdollisimman yksinkertaisesti: uusi kokoelma on kirjallisesti huima hyppäys eteenpäin.

Leonardo sai siivet on temaattinen kokoelma, täynnä luontokuvastoa ja naiseuden symboliikkaa. Ilmaisultaan ja yksittäisiltä runoiltaan rikas, mutta kokonaisuutena tekstit hahmottuvat usein tiukan keskeislyyrisinä ja toistensa kaltaisina.

Hevosenpääsumussa ollaan uudella tasolla. Kokoelma avautuu minäkeskeisyydestä kolmen sukupolven tarinaksi ja muodostaa draaman tiukan kaaren. Runojen kielikuvat ovat täsmällisiä, mutta käyttävät silti niitä lyriikan vahvuuksia, joihin suora proosa ei yllä.

Kuva Soile Iivonen: ntamon Jarkko S. Tuusvuori haastattelee Leena Kellosaloa

Runoissa ihmisten arki ja elämää isommat asiat lomittuvat ja kasvavat myyttisiin mittoihin. Fokus pysyy silti lukijaa lähellä, sillä tekstejä ankkuroidaan tuttuihin paikkoihin ja henkilöihin. ”Mitä isoäiti sanoi kun Lauri Viita / koki maanalaisia liikahduksia”, Kellosalo aloittaa kokoelmansa.

Oman sukuhistorian pukeminen runoteokseksi ei ole helppoa. On ylitettävä liian subjektiiviset ja pateettiset tunteet. Kellosalo onnistuu raikkaasti, koska hän avaa henkilöiden suhdetta ympäröiviin tapahtumiin ja todellisuuteen – sen ylikin, aina toiseen tähdistöön saakka.

Lainaan kokoelman päättävän tekstin tähän kokonaisuudessaan, siihen kiteytyy monta ansiokasta elementtiä Kellosalon kokoelmasta. Teksti on jatkuvassa liikkeessä, lyyrinen kamera zoomaa eri kohteisiin. Tässä yhteydessä nimien napsiminen tekstiin toimii luonnikkaasti ja tuo universumin kokoisia ilmauksia arjen tasolle.

Hevosenpääsumu on osa Orionin tähdistöä, joka piirtyy esiin taustan punertavasta vetykaasusta. Viime riveillään Kellosalo solmii tarinan langat yhteen ja kiinninaulaavan maksiimin sijaan avaa näkymän Tuonelan virralta  matkalle Alfa Centaurin yöhön ja ikuisuuteen.

”Isoäiti heiluttelee kuunsirpillä särkeviä jalkojaan / kiikaroi poikaansa / ja odottaa kuun täyttymistä / Isoäiti zoomaa: / kaasun vyörymiä / musta aukko / universumin etuvartio / ennen kuolemaa ylipainonsa alle luhistunut tähti / joka imaisee nieluunsa hoidokinpukuisen runoilijan / jolla on taskussaan murtunut risti / ja nyrkissä silvottu perhonen / pikkuisen tinasotamiehen, samojedin, kilpikonnan, David Bowien / Leonard Cohenin, kullankaivajaveljen, Delfin / ja punaisen jättiläistähden / sputnikista pudonneet astronautit / kaiken avaruusromun ja myyttiset hauenluut / Tuonelan virtaan / mustaan aukkoon / ikuiseen gravitaatioon / ikuiseen ajattomuuteen / Stephen Hawking oivaltaa mustan aukon kvanttikarvat / ja vapauttaa koko porukan / lähettää heidät parempaan tähdistöön / Alfa Centaurin yöhön / StarChipillä / postimerkin kokoisella avaruusaluksella”

…………………………

Blogin ekstralinkit

1. Toinen draaman kaarta hyödyntävä kokoelma: ”Vittusaatana, tässä ei ole järkeä!”

2. Ikuisuuden kokoisista kysymyksistä tehdään arkisia: ”Annan määräyksen että teidän annetaan elää yksi vuosi lisää”

………………………….

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!