Matkalla parempaan tähdistöön

Ensi viikko vierähtää Turun saaristossa, mukana lapset ja lastenlapset. Sen jälkeen jatkuu romaanikäsiksen viimeistely, valmista kustannustoimittajan lukuun pitää olla elokuun alkuun mennessä. Ennen kalareissua nostan luettujen listalta blogiin kaksi runokokoelmaa.

Kansien kuvat: Juha Tammenpää

Leena Kellosalo on freelance-näyttelijä, joka on toiminut kustannustoimittajana, kriitikkona ja sanataidekouluttajana. Hän julkaisi esikoiskokoelmansa Leonardo sai siivet vuonna 2015. Toinen kokoelma Hevosenpääsumussa on tuore, tänä keväänä julkaistu.

Jos nostan kirjan blogiin, pyrin lukemaan tekijältä useamman teoksen. Esikoiskirjailijat ovat oma lukunsa. Tässäkin tapauksessa periaate piti kutinsa. Ensimmäinen kirja sai aikanaan lehdissä varsin positiiviset arviot, mutta oma lukukokemukseni syntyi nyt nimenomaan näiden kahden teoksen eroista. Sanotaan asia mahdollisimman yksinkertaisesti: uusi kokoelma on kirjallisesti huima hyppäys eteenpäin.

Leonardo sai siivet on temaattinen kokoelma, täynnä luontokuvastoa ja naiseuden symboliikkaa. Ilmaisultaan ja yksittäisiltä runoiltaan rikas, mutta kokonaisuutena tekstit hahmottuvat usein tiukan keskeislyyrisinä ja toistensa kaltaisina.

Hevosenpääsumussa ollaan uudella tasolla. Kokoelma avautuu minäkeskeisyydestä kolmen sukupolven tarinaksi ja muodostaa draaman tiukan kaaren. Runojen kielikuvat ovat täsmällisiä, mutta käyttävät silti niitä lyriikan vahvuuksia, joihin suora proosa ei yllä.

Kuva Soile Iivonen: ntamon Jarkko S. Tuusvuori haastattelee Leena Kellosaloa

Runoissa ihmisten arki ja elämää isommat asiat lomittuvat ja kasvavat myyttisiin mittoihin. Fokus pysyy silti lukijaa lähellä, sillä tekstejä ankkuroidaan tuttuihin paikkoihin ja henkilöihin. ”Mitä isoäiti sanoi kun Lauri Viita / koki maanalaisia liikahduksia”, Kellosalo aloittaa kokoelmansa.

Oman sukuhistorian pukeminen runoteokseksi ei ole helppoa. On ylitettävä liian subjektiiviset ja pateettiset tunteet. Kellosalo onnistuu raikkaasti, koska hän avaa henkilöiden suhdetta ympäröiviin tapahtumiin ja todellisuuteen – sen ylikin, aina toiseen tähdistöön saakka.

Lainaan kokoelman päättävän tekstin tähän kokonaisuudessaan, siihen kiteytyy monta ansiokasta elementtiä Kellosalon kokoelmasta. Teksti on jatkuvassa liikkeessä, lyyrinen kamera zoomaa eri kohteisiin. Tässä yhteydessä nimien napsiminen tekstiin toimii luonnikkaasti ja tuo universumin kokoisia ilmauksia arjen tasolle.

Hevosenpääsumu on osa Orionin tähdistöä, joka piirtyy esiin taustan punertavasta vetykaasusta. Viime riveillään Kellosalo solmii tarinan langat yhteen ja kiinninaulaavan maksiimin sijaan avaa näkymän Tuonelan virralta  matkalle Alfa Centaurin yöhön ja ikuisuuteen.

”Isoäiti heiluttelee kuunsirpillä särkeviä jalkojaan / kiikaroi poikaansa / ja odottaa kuun täyttymistä / Isoäiti zoomaa: / kaasun vyörymiä / musta aukko / universumin etuvartio / ennen kuolemaa ylipainonsa alle luhistunut tähti / joka imaisee nieluunsa hoidokinpukuisen runoilijan / jolla on taskussaan murtunut risti / ja nyrkissä silvottu perhonen / pikkuisen tinasotamiehen, samojedin, kilpikonnan, David Bowien / Leonard Cohenin, kullankaivajaveljen, Delfin / ja punaisen jättiläistähden / sputnikista pudonneet astronautit / kaiken avaruusromun ja myyttiset hauenluut / Tuonelan virtaan / mustaan aukkoon / ikuiseen gravitaatioon / ikuiseen ajattomuuteen / Stephen Hawking oivaltaa mustan aukon kvanttikarvat / ja vapauttaa koko porukan / lähettää heidät parempaan tähdistöön / Alfa Centaurin yöhön / StarChipillä / postimerkin kokoisella avaruusaluksella”

…………………………

Blogin ekstralinkit

1. Toinen draaman kaarta hyödyntävä kokoelma: ”Vittusaatana, tässä ei ole järkeä!”

2. Ikuisuuden kokoisista kysymyksistä tehdään arkisia: ”Annan määräyksen että teidän annetaan elää yksi vuosi lisää”

………………………….

Miten ehdit elää monta elämää?

Kirjoitin tänne seitsemän vuotta sitten vähälevikkisen kirjallisuuden kustannusnäkymistä. On aika päivittää kehityksen kulku. Kiteytän tilanteen heti aluksi. Vuosia sitten Hesari otsikoi: ”Pienkustantajista on tullut runouden suurkustantajia”. Nyt alkavat pienetkin kustantajat luovuttaa. Marginaalikirjallisuus hakee uusia kanavia ja kustannusmalleja.

Carl Spitzweg, The Bookworm, 1850

Markku Toivosen Lauluja tyhjyydestä jäänee tamperelaisen Sanasadon viimeiseksi julkaisuksi. Monipuolinen, esseistiikasta matkakirjallisuuteen julkaissut Savukeidas on lopettelemassa toimintaansa. Isojen kustannustalojen ovi on sulkeutumassa runoudelta ja muulta vähälevikkiseltä kirjallisuudelta.

Toisaalta, nettijulkaisu ja digipainon mahdollisuudet ovat poistaneet kustannuskynnyksen kokonaan. Omakustanteen, palvelukustanteen, tarvepainatuksen ja perinteisemmän kustantamisen rajat liukuvat toistensa lomaan. Useissa kustannusmalleissa on pidempään ollut käytäntönä, että tekijä maksaa printtiteoksen kuluista osan. Se on selvä, että ammattimainen kirjailijantyö ja kustannustoimittajan palvelut ovat mahdollisia vain asemansa vakiinnuttaneissa kustannustaloissa.

Voisi myös ajatella, että kaikki tänä päivänä kirjoitettu on tärkeää. Omakustanteet ja pienien kustantajien intohimosta syntyneet tuotokset. Kaikkea kirjoittamista tarvitaan kannattelemaan suurimman huomion keräävää osuutta. Näkymättömiin jäävästä nousee potentiaalia: kirjallisuutta rakastavia ja lukevia ihmisistä, joista osa haluaa kirjoittamalla selkeyttää ja ikuistaa ajatuksiaan.

Carl Spitzweg, The Poor Poet, 1839

Ajatusmallit voisi kääntää myös nurinniskoin. Yhdelle kirjalle riittää yksi lukija, vaikka kirjoittaja itse. Jokainen elämys on merkittävä. Mitä me lopulta arvostamme. Massojen makua vai yksilöllisyyttä? Ehkä kumpaakin? 7 päivää -lehdellä on viikottain yli puolimiljoonaa lukijakontaktia. McDonald´sissa ruokailee päivittäin 64 miljoonaa ihmistä.

Virsikanteleen soittoa harrastava Gösta Ågren sai kirjallisuuden Finlandian 1988 kokoelmallaan Tääl. Ennen palkintoa Ågrenin runokokoelmien levikki oli ollut 70 kappaleen luokkaa. Eikä se siitä merkittävästi ole kasvanut. Usein käyttämäni sitaatti menee ulkomuistista, mutta tällainen oli runoilijan ajatus: ”Joka ylenkatsoo runokokoelmien pientä levikkiä, mitä hän oikeastaan halveksii? Persoonallisuutta, ainutlaatuisuutta ja yksilöllisyyttä. Eihän kukaan meistä halua olla samasta puusta veistetty kuin muut.”

Tässä yhteydessä on vielä mainittava Tampereella toimiva Enostone, jonka tuorein julkaisu on Arto Lapin kokoelma Veden ääret. Sanasadon kautta julkaisseet naislyyrikot ovat äskettäin perustaneet runouteen keskittyvän Puru-kollektiivin. ”Jysky” Ihalaisen Siurossa toimivalla Palladium kustantamolla on kulttimaine. Sen kautta ovat äskettäin julkaisseet mm. Arja Tiainen ja Johanna Venho, ja käsittääkseni runokokoelmat ovat olleet myös kaupallisesti menestyksekkäitä.

Kiinnostavaa työtä tekee myös helsinkiläinen osuuskuntamuotoinen Poesia, joka julkaisee myös kokeellista proosaa ja muiden taiteenlajien kanssa vuorovaikutteisia tekstejä. Ideaan kuuluu, että useat osuuskunnan jäsenet tekevät erilaisia kustannustoimintaan liittyviä tehtäviä, ja jokaisella kirjalla on työhönsä sitoutunut kustannustoimittaja.

Entä kolikon toinen puoli – lukeminen – yhtä tärkeää kuin kirjoittaminen. Vanhana latinistina vastaisin: Nulla dies sine linea. Ei päivää ilman viivaa. Joka lukee säännöllisesti, ehtii elää monta elämää.

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. ”Typerää ei voi auttaa”

2. Ota riski ja lue jotain sellaista, jota et ole ennen kokenut

…………………………

”Todella veteliä preludeja koiralle” 

Kun kuulet pari ensimmäistä piano-akordia, et voi erehtyä. Jos säveltäjän nimi ei heti muistu mieleen, hän on Erik Satie. Ja biisi on Gymnopédie No.1. Kun tekee jonkin asian täysin totutusta poikkeavalla tavalla, tulos jää laakista mieleen.

Erik Satie, kuva: thelistenersclub.com

Olen usein lainannut muutamaa riviä Raymond Carverin esseestä. Juttu pitää paikkansa kaiken lajin luovassa työssä ja leikissä: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leimansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”

Satie (1866 – 1925) sai kuvataiteista impressionistisia vaikutteita musiikkinsa. Hän kirjoitti myös absurdeja, lyhyitä tarinoita, joiden omaleimaisuudelle on vaikea löytää vertailukohteita. Kenties Daniil Harms, Jorge Luis Borges tai unkarilainen István Örkény minuuttinovelleineen voisivat olla sukulaissieluja.

Kapakkapianistista ja Pariisin konservatorion ”laiskimmasta oppilaasta” kehkeytyi lopulta vuosisadan vaihteen nuorten avantgardistien esikuva. Elämäntyyli vahvisti boheemin mainetta: ”Ja kaikki minua kohdannut onnettomuus on Musiikin syytä. Siitä taiteesta on ollut minulle enemmän haittaa kuin hyötyä: se on saattanut minut riitoihin monen tärkeän, erittäin arvokkaan, vähintäänkin sivistyneen, täysin kunnollisen ihmisen kanssa.”

Satie asui muutaman neliön kopissa, jonka ovi ei mahtunut aukeamaan sänkyä siirtämättä. Hän hankki seitsemän samanlaista samettipukua ja käytti niitä aina tyyliään vaihtamatta. Hän perusti myös oman kirkon, jonka ainoa jäsen hän itse oli. Hänen erikoisin sävellyksensä lienee Vexations, kahdeksantoista nuotin melodia, joka on tarkoitettu toistettavaksi 840 kertaa peräkkäin. Esitys kestää vuorokauden.

Otso Kantokorpi, kulttuurikentän moniottelija, toimittaja, kriitikko, tietokirjailija… perusti 1994 kustannusosakeyhtiö jack-in-the-boxin, joka toimi vuoteen 2003 saakka ja julkaisi viisitoista kirjaa. Ehkä merkittävin julkaisu oli nobelveikkauksiinkin yltäneen John Ashberyn Vuokaavio, modernin runouden järkälemäinen merkkipaalu Leevi Lehdon suomentamana.

Vuonna 1996 Kantokorven kustantamo julkaisi Erik Satien Muistinsa menettäneen muistelmat, jonka Silva Kauko suomensi. Ohut kirja, viisikymmentäseitsemän sivua, parikymmentä juttua. Satien tarinoita on dramatisoitu näyttämölle, kirjan voisi vielä löytää divarista tai kirjastosta.

Otsikossa mainittu preludin nimi on tyypillistä Satien parodiaa. Kun hänen sävellyksiään moitittiin muodottomiksi, hän alkoi säveltää ”Päärynänmuotoisia kappaleita”. Säveltäjän työkalupakki on kaikille sama, samoin kirjailijan äänteelliset aakkoset (tai kuvasymbolit). Kyse on assosiaatiokyvystä, elementtien ja asioiden yllättävästä yhdistämisestä. Satien esimerkkitarina on lyhyt. Minua se huvittaa suuresti. Siinä on jotain enemmän kuin silkassa huumorissa:

HUIMAUKSESTA

”Ollessani kerran maalla erään ystäväni kanssa puhuimme huimauksesta. Ystävääni ei ollut koskaan huimannut. Havainnollistin hänelle huimausta monta kertaa muta täysin tuloksetta. Ystäväni ei kyennyt ymmärtämään ahdistusta, jonka voi tuntea nähdessään katontekijän työskentelevän korkealla. Kaikille huomautuksille, joita minä esitin, ystäväni vain kohautti olkapäitään, mikä ei ole kovin kohteliasta eikä kovin ystävällistä.

Äkkiä näin rastaan, joka istahti oksan päähän, korkean oksan, vanhan oksan päähän. Eläimen asento oli mitä vaarallisin… Tuuli huojutti vanhaa oksaa, johon eläinparka takertui pienin kouristunein käsin.

Käännyin seuralaiseni puoleen ja sanoin: – Katsokaa, tuo rastas saa minut kananlihalle ja minua alkaa huimata. Nopeasti, kannetaan patja puun alle, sillä jos lintu menettää tasapainonsa, se katkaisee varmasti selkänsä.

Ja tiedättekö, mitä ystäväni vastasi?

Kylmästi,… yksinkertaisesti: – Olette pessimisti.

Ihmisten vakuuttaminen ei ole helppoa.

………………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Musiikkia ja assosiaatioita: ”Mitä Hitler unohti juonistaan?”

2. ”Joidenkin henkilöiden elämään alkaa kasautua Kristus-efektiä”

………………………………

Erik Satie – Gymnopédie No.1

………………………………

Pirun pätsi ja barokin tyttäret

Päivityslistalla odottaa muiden aiheiden ohella mielenkiintoista proosaa. Kirjat ovat kuitenkin luvun alla, joten blogi päivittää ytimekkäästi Perjantairunolla.

Peter Paul Rubens: Venus at the Mirror (1612-1615)

Antti Majander kirjoitti Hesarin lauantaiesseessään 21.1. miten ”Runous pääsee keulille kirjallisuuden tappolistalla.” (klik) Tämänaamuisesta lehdestä löytyvät Anna-Riikka Carlsonin & Hannu Harjun ja Tommi Parkon vastineet artikkeliin. Ne laajentavat ja selkiyttävät runouden tämänhetkistä tilannekuvaa.

Yhä useammalla kirjailijalla saattaa olla eri kustantajia. Monet sekä proosaa että lyriikkaa kirjoittavat tekijät julkaisevat proosansa perinteisten kustantajien kautta, mutta löytävät runoilleen pienemmän ja joustavamman julkaisukanavan. Toki kyse on myös pienten toimijoiden kevyemmästä kulurakenteesta, joka mahdollistaa kirjallisella kentällä toimimisen.

Mutta asiaan. Parin viikon takaisessa päivityksessä mainitsin miten kokoelmani Babel (Palladium 2013) päivittää maailmantilanteen ja päätyy vieraalle planeetalle viidensadan vuoden päähän. Tässä runo nro 323 – ajatelkaa, voitte lukea tänään tekstin, jota pohditaan tulevaisuuden universumissa.

Kuva: www.unrealengine.com

Joutsenen tähdistöstä on löytynyt maan kaltainen planeetta

jossa vallitsevat elämän edellytykset: vettä leipää ja laulua.

Tutkijat haluavat selvittää onko Kepler -22 b kaasua vai

kiinteää ainetta: löytyykö enkeleitä ja pirun isännöimä pätsi?

Planeetta sijaitsee 15% lähempänä kuin Maa omaa

aurinkoaan: entä barokin tyttäret, valkoinen ja runsas liha?

Jos planeetan pinta ja ilmakehä ovat suotuisat, lämpötila on

noin 22 astetta: kevään ensimmäinen lämmin päivä. Pääskynen.

Kun viisisataa vuotta on kulunut Kepler-22b

tarkkailee meitä 600 miljoonan valovuoden päästä.

Siellä pohditaan, onko täällä alkeellisen elämän edellytyksiä?

…………………………………………………………….

1. Ekstralinkki neljän vuoden takaa: Julkaistaanko meillä jo liikaa kirjoja?

2. Terveiset marginaalista: ”Ne verenimijät ovat myös kielellisiä punkkeja”

…………………………………………………………….

Viggo Wallensköld ja salaperäinen sienitieteilijä

Vuoden ensimmäinen aiheeni käsittelee sienitieteilijää, josta tuskin olet kuunaan kuullut. Päivitykseni nousee marginaalista, mutta vain näennäisesti. Kun siirrät fokusta hieman sivuun siitä mikä on eniten esillä, saattaa olla, että löydät mielenkiintoisemman ja omaperäisemmän maailman.

Viggo Wallensköld: Maila Vuorisalo Guggenheim
Viggo Wallensköld: Maila Vuorisalo Guggenheim

Päivityksen innoittaja on Kustannus Oy Taiteen 2016 julkaisema teos Anatolij D. Mbdrinov aikalaistensa silmin. Kanteen ja nimiölehdelle kustantajaksi on merkitty Kustannusliike V. Wallensköld. Mutta tuskin spoilaan paljon paljastaessani koko teoksen hyberbolan ja metafiktion. Kyse on siis sepitteestä ja ”sadusta”.

Kuvittaja/kirjoittaja, Viggo Wallensköld (s.1969) on palkittu kuvataiteilija, joka tunnetaan eri tavoin fyysiseen marginaaliin jääneiden ja yksinäisyyttä korostavien ihmisten muotokuvista. Kaunokirjallisuuden kuvitus on ylikäymättömän vaikea laji. Nyt jokainen, vaihtuva kertoja saa tekstinsä oheen oman, tussilaveeratun muotokuvansa ja ideasta kasvaa oleellinen osa teosta.

Kustannus Oy Taide julkaisee Taide-lehteä ja kustantaa kirjoja. Useimmiten kirjat ovat kulttuuriselta merkitykseltään niin tärkeitä, että jäävät helposti vaille huomiota ja marginaaliin.

Anatolij D. Mbdrinov aikalaistensa silmin on 219-sivuinen kirja kuvitteellisesta ja salaperäisestä henkilöstä, jota satakunta nimettyä aikalaista koettaa kuvata, kuka kohteeseensa tarkentaen, kuka omaehtoisemmin.

Viggo Wallensköld: Runoilija Savva Fedorov
Viggo Wallensköld: Runoilija Savva Fedorov

Maailmankirjallisuuden perinteestä nousevat mieleen Daniil Harms ja Jorge Luis Borges. Aivan oma lukunsa on puolalainen Olga Tokarczuk, joka ujuttaa sienet aivan konkreettisesti joka ainoaan romaaniinsa. Kirjallisia sukulaisia ovat myös Italo Calvinon henkilöt Herra Palomar ja Terralban varakreivi Menardo.

Wallensköldin omalakista maailmaa voisi luonnehtia Calvinon tapaan metafiktiiviseksi. Tyylin perusteisiin kuuluu avoin tietoisuus kertomuksen fantasialuonteesta ja sen luomasta totuuden illuusiosta.

Käsillä oleva teos jatkaa vuonna 2005 julkaistua, kuvitettua, pienimuotoisempaa teosta Anatolij D. Mbdrinov Sienitieteilijä. Wallesköldin luomaa kirjallista maailmaa valaisee viisto huumori. Kun media nostaa jonkin kirjailijan esiin, sillä on tapana kaluta samaa luuta loputtomiin. Ehkä kannattaisi kurkistaa myös marginaaliin.

Suvi Ahola kirjoitti Hesarissa (27.11.2016) näkökulmatekniikasta, joka nykyproosassa jyrää. Tässä punnittavaa teemaan – sadan kertojan näkökulma. Esimerkkinä yksi viitetarina salaperäisen sienitieteilijän elämään.

Viggo Wallensköld: Svante Norrbäck
Viggo Wallensköld: Svante Norrbäck

”Svante Norrbäck:

Baba Nekrasova on yksi kaikkein pitkäaikaisimpia asiakkaitani. Miksi minä pysyisin vaiti, kun jopa psykiatriliiton puheenjohtaja puhuu suunsa puhtaaksi asiakkaistaan! Tässä maassa maan tavalla, eikö vain? Baba Nekrasova on paitsi vainoharhainen, myös herkkäuskoinen. Minä voin esittää vakavalla naamalla olevani kauppiaan hevonen, ja hän luulee tosissaan, että olen hevonen, kunnes yhtäkkiä muutun kissaksi. Sitten loppuajan olen kissa. Näin tässä maassa tehdään. Baba Nekrasovin mies on kaivosinsinööri, ja hänellä on hyvä palkka. Siitä palkasta kuluu aimo annos minun palkkioihini. Ja äijä maksaa. Eikä siinä mitään, meillä on Baban kanssa hyvinkin lystiä. Mistään Mbdrinovista en tiedä. Se on taas niitä Baban päähänpistoja. Ja niitähän riittää.”

…………………………………………………………

Ekstralinkit

Wallensköld seitsemän vuoden takaisessa jutussa: Sanattomia tarinoita

Italo Calvinon Halkaistu varakreivi: Hyvän ja pahan taistelu

…………………………………………………………

Maailmantähti Patti Smith tuntee kirkasta iloa

Patti Smith (s.1946) on amerikkalainen muusikko ja runoilija. Hän on tuonut punk- ja rockmusiikkiin oman aatteellisen ja feministisen näkökulmansa. Jo vuonna 1975 julkaistu ensilevy Horses nosti Smithin kuuluisuuteen tyylilajinsa uranuurtajana. Maailmantähti oli myös tämänkesäisen Ruisrockin odotettu artisti.

Patti Smith, kuva Helsingin Sanomat / Nyt -liite 26.4.16
Patti Smith, kuva Helsingin Sanomat / Nyt -liite 26.4.16

Smithin diskografiaan lukeutuu yhteensä seitsemäntoista albumia. Bibliografiasta löytyy teoksia tusinan verran. Proosaa ja runoa. Vuonna 2010 julkaistu Just Kids sai National Book Award for Nonfiction -palkinnon. (Ihan kakaroita, WSOY 2010, suom. Antti Nylén)

Woolgathering ilmestyi Patti Smithin 45-vuotispäivänä vuonna 1992. Suomennos saatiin nimellä Uneksuntaa tänä kesänä Palladium Kirjojen kustantamana ja J.K.Ihalaisen kääntämänä. Kirjan esipuhe on päivätty Barcelonassa 2011. Viimeisessä kappaleessa Smith luonnehtii tekstiään ja esittää toiveensa kirjan merkityksestä lukijalle.

”Joku kysyi pitäisinkö Uneksuntaa satuna. Minä olen jumaloinut sellaisia tarinoita, mutta pelkäänpä, ettei tätä kelpuuteta. Kaikki tässä pienessä kirjassa on totta, ja kirjoitettu niin kuin kaikki tapahtui. Kirjan kirjoittaminen nosti minut oudosta lamaannuksestani ja minä toivon, että se jollain tavoin täyttää lukijan oudolla ja epämääräisellä ilolla.”

Smithin teos on pienten hetkien ja tuntemuksien kirjaamista, sellaisten, jotka saattavat tarkkaamattomalta lipua ohi huomaamatta. Otan esimerkin vuosia sitten lukemastani haastattelusta, jossa saattohoidossa oleva nainen teki tiliä elämästään: ”Parhaita päiviä olivat ne, joina ei tapahtunut yhtään mitään.”

Kannen kuva: Jean Francois Millet, Shepherdess with Her Flock (1863)
Kannen kuva: Jean Francois Millet, Shepherdess with Her Flock (1863)

Smithin teksti muodostuu lyhyistä kappaleista, minän ja ympäröivän todellisuuden vuoropuhelusta ja irrallisista muistoista. Muutamin kohdin ilmaisu tavoittaa tajunnanvirtaa ja runollista kieltä. Kiteytyksenä: pidän Uneksuntaa inspiraatiokirjana. Tekstillä on kyky tulla liki lukijaansa ja aiheuttaa ”luovaa oloa” suuntautuupa se sitten omaan kirjoittamiseen tai puhtaasti ajatuksenjuoksuun.

Lopuksi kirjan kanteen liittyvä lainaus. Kappale osoittaa kirjoittajansa intellektuaalista otetta. Samoin sitä, että olen itsekin pitänyt kuvaa ja sanaa yhtenä asiana. Kummatkin syntyvät samassa paikassa: lukijan tai katsojan aivoissa.

”Aika kuluu ja sen mukana tietyt tuntemukset. Silti aina välillä pellon magia ja kaikki mitä siellä tapahtui nousee pintaan. Ei välttämättä luonnossa vaan kirjan lehtien välissä. Milletin maalauksessa tai Corotin tunnelmissa. Kulkien läpi pitkän galleriasalin, epäilemättä hollantilaisessa valossa, se palaa minuun. Minä näen itseni säteilevänä niityn yllä, ja tunnen kuten tunsin – kirkasta, sanoinkuvaamatonta iloa”

………………………………………….

Blogihistorian ekstralinkeissä kuvaa ja sanaa

1. Rene Magrittén rakastavaiset ja onni.

2. Bo Carpelan ja Paul Klee.

………………………………………….

Muistutan kaikkia paitsi itseäni

Edellinen juttuni tähtäsi tarkoituksella asian sivuun, sillä on varsin vähän tekemistä tämän päivän monikulttuurisuuden kanssa. Ainoa tarkoitus oli muistuttaa miten ohut on oma kulttuurimme, miten paljon olemme tarvinneet muita. Tamperelaisena lainaan Väinö Linnaa: ”Kannattaa aina tietää enemmän. Aloittakaa historiasta.”

Renè Magritte: Not to be Reproduced (1937)
Renè Magritte: Not to be Reproduced (1937)

Päivän Perjantairuno haluaa mennä pidemmälle ja syvemmälle. Teksti kysyy, kuka minä olen? Entä sinä? Nappaan runon Intian englanninkielisen nykyrunouden antologiasta, Hän jota ei ole. Nihil Interit julkaisi Merja Virolaisen ja Markus Jääskeläisen suomentaman kokoelman 2003.

Antologia esittelee viisitoista intialaista kirjailijaa. Tekstin valinta oli helppo. A.K. Ramanujan (1929 – 1993) työskenteli alkujaan tutkijana intialaisissa yliopistoissa, mutta siirtyi myöhemmin Chicagon yliopiston kielten- ja kulttuuritutkimuksen professoriksi. Olin aikanaan kääntänyt koirankorvan hänen lyhyen tekstinsä kohdalle.

Ramanujanin runous käsittelee minuuden muodostumisen ongelmia, sen eri persoonia ja omaksuttuja rooleja. Jokainen meistä on historiansa, kokemustensa ja tekojensa summa. Ei lainkaan niin kirkas ja selkeä kuin itse kuvittelemme. Runo nimi on Omakuva. Yhtä hyvin minun kuin edesmenneen intialaisen kirjailijan.

………………………………………

Muistutan kaikkia

paitsi itseäni ja joskus

kauppojen ikkunoissa,

vastoin kaikkia

optiikan lakeja,

näen muukalaisen muotokuvan,

päiväys tuntematon,

kulmassa usein

isäni signeeraus.

…………………………………….

Blogin ekstralinkissä: ”Ajattelemattomuus on kuolemaksi. Toisille.”

…………………………………….

Stoner nousi kuolleista maailmanmaineeseen

John Williamsin Stoner on romaaniksi harvinainen tapaus. Kanteen poimittu The New Yorkerin lainaus väittää: ”Suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut”. Kansipaperin liepeestä löytyy lisäksi usean kirjailijakollegan suositus. Monesti koettuja markkinointikeinoja, mutta tässä tapauksessa olen valmis allekirjoittamaan ne.

Williamsin romaani ilmestyi Amerikassa jo vuonna 1965. Stoner sai kohtuulliset arviot, myikin, mutta teos vaipui nopeasti suurelta yleisöltä unhoon. Romaanin uusi elämä ja maailmanmenestys alkoi Europasta neljäkymmentä vuotta myöhemmin, kun kirja käännettiin useille kielille. Bazar on julkaissut Stonerin Ilkka Rekiaron käännöksenä tänä vuonna.

Asetelma ei ole ennen kokematon. Haluan mainita tässä yhteydessä unkarilaisen Sándor Márain romaanin A gyertyák csonkig égnek, jonka hän julkaisi 1948. Sosialismin aikainen kritiikki lyttäsi teoksen, eikä se muuallakaan lentoon lähtenyt. Viidenkymmen vuoden kuluttua romaani heräsi henkiin ja ylsi kulttimenestykseen mm. Italiassa ja Saksassa. Atena julkaisi Tuomo Lahdelman suomennoksen vuonna 2001 nimellä Kynttilät palavat loppuun. Tarkalla lähiluvulla Williamsin ja Márain romaaneista voi löytää tyylillisiä yhteneväisyyksiä.

Blogi ei nosta arvioihinsa sisältöselostuksia tai juonireferaatteja. Ne avautuvat mahdolliselle lukijalle romaanin myötä oikeassa kontekstissaan. Laajempaa kulmaa hakevalle voin suositella Tommi Melenderin ansiokasta arviota Parnassossa 1/2015. Teksti löytyy myös Image -lehden blogilistalta, jonne Melender nykyään kirjoittaa.

Listaan suositukseeni muutaman kiteytyksen Williamsin romaanin menestyksen syistä: mitä Stoner on – ja mitä se ei ole.

1. Williamsin kieli välttää kaikkea korostusta ja alleviivausta. Kerronta ei hae mitään itsensä ulkopuolelta, räväkkyyden tai tekstillisen briljanssin sijaan Stoner tarjoaa äärimmäisen levollisia lauseita, jotka kuljettavat kerrontaa pienin elein.

2. Romaanin rakenne on yksinkertainen. Kronologinen kerronta toimii ilman ennakointeja, takaumia tai tarkoituksellisesti tehtyjä tihentymiä. Ei laskelmoituja ”gliffhangereita” lukujen loppuun, yllätyskäänteitä, jotka toimisivat lukemisen kiihokkeina. Päähenkilön elämänmittainen tarina soljuu tasaisen vastustamattomasti käänteistään huolimatta.

3. Päähenkilö Stoner on arkinen, alistuva, työtä ja arvojaan kunnioittava mies, josta muodostuu eräänlainen antisankari. Williams valitsee objektiivisen, kaikkitietävän kertojan ja pääsee lukijan nahkojen alle ”minäkertojaa” paremmin. Lukija alkaa kokea voimakasta samaistumista, kuin seuraisi kertojan kanssa tapahtumia paikan päällä.

4. Romaanin jännite syntyy vastavoimista. Stonerin hiljainen ristiriita ulottuu elämän lähtökohtiin, työhön, tavoitteisiin, avioliittoon, tyttäreen… onnellisuudeksi tulkittavia hetkiä on harvassa, pysyvän rakkauden mahdollisuudestakin on luovuttava ympäristön paineiden vuoksi. Kirjan tarinalliset ainekset ja käänteet ovat vähäiset, tulos syvästi koskettava ja inhimillinen. Myötätunto ja kunnioitus ovat sanoja, jotka lukemisen jälkeen nousevat mieleen.

5. Stonerin tarjoamaa elämystä voisi punnita monesta kulmasta: päähenkilöiden asetelmista löytyy tiettyä kliseisyyttä, tarinasta patetiaa ja melodraamaa. Romaania voisi halutessaan nimittää ”lukuromaaniksi”, ilmaisua millään tavoin väheksymättä. Edellä mainituista syistä huolimatta, ja myös niiden tähden, Stoner jäänee pysyvästi kirjallisuuden historiaan. Omalla listallani Williamsin teos heilahti aivan kärjen tuntumaan. Ja on syytä uskoa, että se pitää siellä paikkansa.

…………………………………………..

John Williams syntyi Teksasissa 1922, palveli toisen maailmansodan aikaan Intiassa ja Burmassa ja teki elämäntyönsä tutkijana ja opettajana Denverin yliopistossa. Hän oli yksi luovan kirjoittamisen opetuksen pioneereista. Williams kuoli 1994.

……………………………………………

Ekstralinkkissä toinen Bazarin kustantama laatukirja: ”Olin tipahtaa omaan ansaani”.

……………………………………………

Jeesus asettaa leikatun korvan takaisin paikalleen

Pohjoismaiden neuvosto jakaa vuosittain palkinnon kaunokirjalliselle teokselle. Vaatimuksena on, että teos on kirjoitettu jollakin pohjoismaisista kielistä. Palkinto on jaettu vuodesta 1962. Vain kahdesti palkinto on osunut vähemmistökielen edustajalle. Rói Paturson palkittiin fäärinkielisestä teoksestaan Likasum, 1986 ja Nils-Aslak Valkeapää saamenkielisestä runoteoksestaan Aurinko, isäni, 1991.

Tänä vuonna palkintoehdokkaana on 14 kirjailijaa ja teosta. (linkki jutun lopussa) Saamelaisen kielialueen ehdokkaana on Niillas Holmberg, vuonna 2013 julkaistulla runokokoelmallaan Amas amas amasmuvvat.

Palladium Kirjat on ehtinyt julkaisemaan tänä vuonna Utsjoelta kotoisin olevan Holmbergin kolmannen runokokoelman Jos itseni pelastan itseltäni. Edellisestä kokoelmastaan runoilija sai Saamelaisneuvoston kirjallisuuspalkinnon 2014.

Kirjoittamisen ohella Holmberg myös näyttelee ja tekee musiikkia. Saamelaiskulttuurin edustajana hän on yhtä aikaa paikallinen ja globaali, perinnettä ja nykypäivää sekoittava uudistaja. Tekstit liikkuvat Utsjoen rantatörmältä Tampereelle, Jakomäkeen ja maailmalle.

Jos itseni pelastan itseltäni on lähellä perinteistä, kokevaa runoa, jossa tekstin puhuja avaa tuntojaan. Kokoelman mittainen ansio on se, miten tekstit sekoittavat kulttuurisia viitteitä ja henkilöitä, mennyttä ja tulevaa. Holmbergin teksteissä yllättävät assosiaatiot liittyvät usein huumorin välähdyksiin:

”Astupa koskemattomaan / ei ole hyvää mieltä oksentaa ulosteeseen / jonka vastakohtana olisi korvan leikkaaminen / mutta Vincent teki jo sen / ja käänsi itselleen toisenkin posken / ja mitä Jeesus teki / asetti korvan takaisin paikalleen!

Kokoelman päättää Epilogi, pitkä loitsumainen teksti, jossa säe ”Piirtää hiilellä ja Kontion verellä”, toistuu seitsemäntoista kertaa. Toisto tuo runoon rytmiä ja sitoo poukkoilevaa tekstiä yhteen. Minulle kyseinen runo toimii kokoelman mielenkiintoisimpana, ja on Holmbergin tekstien omaleimaisinta antia.

/…/ Olen Aslak Hætta, joka on alkanut / ymmärtää, miksi tokka ei pysy kasassa. / Viima on viheliäinen, sudet ovat oppineet / muuttamaan muotoaan. Niiden hampaat / valuvat veden näköistä verta. / Piirtää hiilellä ja Kontion verellä.

Olen commandopipo, joka peittää / Subcommandante Marcosin kasvot. / Olen hänen piipustaan nouseva savu, / jonka tuuli ottaa asiakseen. / Viva Zapata! / Piirtää hiilellä ja Kontion verellä. /…/

……………………………………………………

Niillas Hombergin kirjan kuvitus: Hanna Leinonen

……………………………………………………

Linkki: Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaat 2015.

Ekstralinkki: Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittaja vuodelta 1963. ”Väinö Linna – huolimaton ja laiska?”

……………………………………………………

Kukapa meistä haluaisi olla samasta puusta veistetty kuin toiset?

Savukeidas kustannus on julkaissut vuodesta 2007 Poetiikka-sarjaa, jossa suomalaiset runoilijat kirjoittavat runouskäsityksistään. Vapaamuotoiset esseet valottavat lyriikan teoreettista puolta, sekä kuvaavat keinoja, lähtökohtia ja näkemyksiä, joita runoilija käyttää teksteissään. Aiemmat kirjat ovat esitelleet neljätoista runoilijaa, tuore Poetiikkaa III esittelee kahdeksan lisää.

Poetiikkaa-sarja on saanut hyvän vastaanoton ja päätynyt tentti- ja pääsykoekirjoiksi yliopistoihin. Esseet ovat sukua prosaistien/lyyrikoiden julkaisusarjalle Miten kirjani ovat syntyneet (ks. ekstralinkki jutun lopusta).

Esseekokoelman on toimittanut Ville Hytönen, joka myös kirjoittaa itse otsikolla: ”Runon etujokot, erotiikka ja valhe”. Koska päivän postaus on myös lukusuositus, nostan tähän hänen esipuheensa lyhyet luonnehdinnat Poetiikkaa kolmosen muista kirjoittajista.

”Poetiikkaa III on moniääninen teos kuten odottaa saattaa: Olli Heikkonen hakee neljättä poetiikkaansa Espanjasta, Miia Toivio pohtii runoutta ääneen, kielen ja tilan kautta, V.S. Luoma-aho käy tuotantonsa läpi kokoelma kokoelmalta ja pohtii sen vaikuttajia, Juha Rautio kirjoittaa runoilijan kehityksestä ja ajelehtimisesta tekstejä ja elämää pitkin, Henriikka Tavi paljastaa kiinnostuksensa kirkkauteen, yksinkertaisuuteen ja tarkkuuteen ja Olli-Pekka Tennilä esittelee fragmenttipoetiikkaansa fragmenttien kautta. Juha Siro nostaa teoksen lopussa runouden individualistisen vaikutuksen oivasti esiin: Vuosien takaisessa haastattelussaan Gösta Ågren pohtii, mitä ihminen ajattelee halveksiessaan runokirjan merkitystä ja sen 70 kappaleen myyntiä. Hän hylkii yksilöllisyyttä ja sen myötä itseään – kukapa meistä haluaisi olla samasta puusta veistetty kuin toiset.

Runous muuttaa maailmaa edelleen, lukija kerrallaan. Yksilölle ei ole suurempaa todellisuutta kuin se mikä hänen päänsä sisään mahtuu.”

………………………………………

Ekstralinkissä lukusuositus kahden vuoden takaa: Miten kirjani ovat syntyneet 5.

………………………………………