Tein viikko sitten jutun Jean Genetistä, rikollisesta, joka kirjoitti itsensä vankilasta maailmankirjallisuuteen. Sain henk. koht. kysymyksen, jossa kysyttiin tunneko vastaavaa tapausta, jossa kirjailijana olisi ollut nainen. En saa heti mieleeni näin leimallista tapausta.
No, Hella Wuolijoki istui vuoden maanpetoksesta, mutta ei tässä ole siitä kyse. Eikä siitäkään, että L.Onerva kirjoitti viisi vuotta Nikkilän mielisairaalassa, josta hän viimein vapautui ystävien avulla.
Mieleeni tuli kirja, josta on pitänyt tehdä juttu jo aiemmin. Steve Sem-Sandbergin Ravensbrük. (Like 2004) Aivan oikein, ei naisen kirjoittama. Mutta kirja perustuu tsekkijournalisti Milena Jesenskán (1896-1944) aineistoon. Sem-Sandberg käyttää kirjeitä ja lehtileikkeitä. Dokumentti ja fiktio lomittuvat ja luovat tarinaan elokuvallisen otteen, jossa Jesenská on vahvasti läsnä.
Ravensbrük oli naisille tarkoitettu natsien keskitysleiri, jonka läpi kulki toisen maailmansodan aikana 130 000 naista. Noin 40 000 jäi henkiin. Sem-Sandbergin kertojanote on kiihkoton. Historiallinen tarina polveilee 1920-luvun Wienin ja Prahan arjesta ja taiteilijaelämästä keskitysleirin kuolemiin.
Romaani ei sovittele Jesenskálle pyhimyksen sädekehää. Nuori Milena varastaa elättääkseen vanhempaa rakastajaansa. Sivujuonne kertoo hänestä Kafkan kirjetoverina ja todennäköisenä rakastajana.
Sem-Sanbergin ajankuva ja sen ”totuus” on helppo ottaa vastaan. Sukulaisuus Reportaasille ja esseelle sekä vaihtuvat näkökulmat tuovat tekstiin dokumentaarista makua. Vertaus Genetin Varkaan päiväkirjaan ei ole ”rehellisyyden illuusiossaan” kaukaa haettu.
Jos joku kiinnostuisi lukemaan ”keskitysleiritrilogian” kolmen kertojan näkökulmasta, suosittelisin edellisen lisäksi puolalaisen Tadeusz Borowskin novellikokoelmaa Kotimme Auschwitz. Borowski kuvaa keskitysleirin arkea kiihkottoman kliinisesti. Hän selviää leiriltä hengissä, mutta surmaa itsensä vuonna 1951. Kirjailijan tytär on tuolloin neljän päivän ikäinen.
Kolmanneksi ”kaunokirjallisin” teos, Imre Kertészin Kohtalottomuus. Unkarilainen nobelisti (2002) kirjoittaa 14-vuotiaan pojan näkökulmasta. Siinä on kehitysromaania kerrakseen.
Yhteistä mainitsemilleni kirjoille on pidättyvyys. Kauhua ei korosteta. Keskitysleirin tuhontäyteinen arki jatkuu päivästä toiseen. Murhaajat ja uhrit elävät keskenään makaaberissa todellisuudessa, jossa silloin tällöin leimahtaa kuolemanvakava huumori.