Kun journalismin tai julkisuuden valokiila suunnataan yhteen kohteeseen kerrallaan, muu ympärillä jää pimentoon. Maailmankuvastamme tulee helposti yksisilmäinen ja stereotypioiden vääristämä. Julkkisten sekoilujen seuraaminen saattaa saada suuremmat mittasuhteet kuin kokonaisen kansanmurhan tuijottaminen telkasta.
Tekstini aloitus on kliseinen, mutta paranee, kun pääsen siteeraamaan muita. Kuva musliminaisen julkisesta rankaisemisesta on provosoiva, mutta liittyy osaltaan jutun loppuun ja pieniin tekoihin, joilla on iso merkitys naisten aseman parantamisessa.
Viime sunnuntaina Hesari julkaisi kirjailija ja ohjaaja Alexis Kourosin sivun mittaisen jutun tulevaisuuden visioista otsikolla ”Ihmiskunnan pitää aikuistua”. Iranilaissyntyinen Kouros on koulutukseltaan lääkäri ja hänen tekstinsä oli sekoitus biologiaa, genetiikkaa ja humanismia. Harmi, että juttu on jälkikäteen löydettävissä vain Hesarin maksullisessa digilehdessä. Toivoa sopii, että se nostetaan vapaasti luettavaksi.
Kourosin ydinajatus on siinä miten mielen voima, ihmisen aivojen mahdollisuudet ja kyvyt tulevat yllättämään meidät. ”Jos ihminen pystyy horjuttamaan elämän tasapainoa, hän pystyy sen myös korjaamaan”, hän kirjoittaa. Hän väittää, että luonnonvalintaan perustuva geneettinen evoluutio on loppusuoralla ja tulevaisuudessa ”televisio ja internet ovat kenties merkittävimpiä evoluution väyliä”.
Kirjailijan mielestä globalisoituminen ja kulttuurien yhtenäistyminen ovat väistämättömiä. ”Väkivalta konfliktien ratkaisukeinona jää pidemmällä aikavälillä historiaan. Vietnamin, Irakin ja Afganistanin sodat ovat vahvistaneet käsitystä, että muiden kansojen, alueiden tai maiden valloittaminen väkivalloin ei ole mahdollista. On voitettava sydämet ja mielet.”
Pintaa raapaisevan juttuni lopuksi jouluksi saamani sähköpostiruno. Se on Khalida Frughin kirjoittama ja toisen afgaaninaisen suomentama. Tiedustellessani tekstin taustaa, Kritiikkiportin toimitussihteeri Päivi Nikkilä vastasi: ”Ostimme muutamia runokirjoja Kabulin yliopiston kirjakaupasta lokakuussa 2009, ja toimme ne Suomeen. Matka oli osa Naistoimittajat ry:n afganistanilaisten naistoimittajien koulutushanketta, jota koordinoin toisena työnäni. Se on meidän siviilihankepanos naisten aseman kohentamiseksi maassa, jossa naisilla voisi olla vahva rauhanrakentajan rooli.”
ME OLEMME KIRJASTO
Kun olemme valmiita, syksy saapuu, pimenee, tulee yö. Ylitettyämme tiet, pihat ja kynnykset, askelten alla on elämän käytävä.
Emme ole vielä tiemme päässä, mutta aikamme valuu yli kuin lasista vesi. Se mitä olemme, olemme yhdessä, Kärsimys, aina surullinen, saapuu.
Me olemme kirjat kuulussa itämaisessa kirjastossa, valomme loistaa ympäri maailman, mutta tänään kirjamme palavat, ulkomaiden sotaretki on alkanut.
Runo ei kenties ole maailmankirjallisuutta ja sen ajatuskin saattaisi alkukielellä ymmärettynä terävöityä. Silti perusviesti on edelleen muuttumaton: Sanalla voi muuttaa maailman, eikä ”Tiedon valo” ole vieläkään kuolleeksi hiutunut klisee.
