Onko kirjailijalla brändi – kuka hoitaa markkinointihommat?

Tänään piti päivittämäni Vesa Sisätön tuoreesta ja hiton hauskasta kirjasta 100 klassikkoa tunnissa. Siinä jää Väyrysen Paavonkin lukuvauhti toiseksi. Mutta ”yleisön pyynnöstä” nostan tänne muutaman ajatuksen viime keskiviikon mediavalmennustilaisuudesta: ”Tavoitteena on antaa varmuutta ja valmiuksia median kohtaamiseen ja samalla auttaa välttämään mahdolliset sudenkuopat.” Keskustelimme myös kirjailijan brändistä ja maineenhallinnan ulottuvuuksista.

Tilaisuuden pitivät Otavan viestintäpäälliköt ja paikalla oli kaksi viestinnän ulkopuolista asiantuntijaa, joita en halua yksilöidä koska tilaisuus ei ollut julkinen ja esitän huomiooni vain sellaisina, joina ne omaan ymmärrykseeni kiteytyivät. Osallistujista valtaosa oli esikoiskirjailijoita, mutta joillain oli jo useita julkaisuja takana. Kustantajani on Otava-konserniin kuuluva Like, joka pitää yllä ja kehittää omaa ”kulttimainetta” saavuttanutta brändiään.

Lähdin tilaisuuteen hieman skeptisenä, suurimpana pontimenani uteliaisuus. Tulos: sain omaa ajatteluani selkiytettyä, asiat niihin pilttuisiin, jonne ne kuuluvat. Plus muutama asia, jotka on syytä pitää mielessä ja pohtia tarkemmin.

1. Suhtauduin ensimmäiseen asiantuntijaesitykseen kriittisesti. Taso lähti liian korkealta, ikään kuin jokainen kirjailija olisi kaikkien tuntema ”julkkis” tai ainakin matkalla sellaiseksi. ”Henkilökohtaiselle vuorelle nouseminen” ja ”Tahtotila” ovat ulkokohtaiseksi kuluneita, abstrakteja ilmaisuja. 

Silti tästäkin esityksestä jäi kolme hyvää pointtia. Ensiksi: ”Media ei ole kirjailijan henkilöllisyyden jatke.” Älä siis ripustaudu siihen mitä sinusta kirjoitetaan. Tai eritoten mitä kirjoittamatta jätetään – vaikka niin kiihkeästi haluaisit mahdollisimman paljon palautetta. Toiseksi: ”Kieltäytyminen” voi olla brändi sinällään, vaikkakin pidemmän tien päässä. Ilkka Remes varjelee yksityisyyttään ja mahdolliset viestit kulkevat vain kustantamon kautta. Juha Seppälää on turha odottaa messuille tai edes yhteiskuvaan muiden Finlandia-ehdokkaiden kanssa. Ja vielä: ”Loista, kun siihen on tilaisuus.” Eli ensimmäisen kirjoittajaopettajani sanoin: ”Älä vähättele ittees, kyllä muut siitä huolen pitää.”

2. Toinen esitys oli silkkaa konkretiaa ja pääsi minua lähemmäs. Mitkä ovat puitteet hyvän lehtijutun synnylle? Mitä aikakausilehden toimittaja odottaa haastateltavaltaan? Mitä hän ei odota? Millaisin edellytyksin juttu syntyy? Entä luottamus ja vilpittömyys?

Kun päivälehti nostaa teoksen sivuilleen, mennään kirja ja sisältö edellä. Olen kuitenkin havainnut kasvavan kehityksen, jossa saatetaan tehdä vain henkilöjuttu ja tuore kirja jää lopulta jopa ilman kritiikkiä. Aikakausilehdet nostavat henkilön pääosaan, uhraavat enemmän tilaa ja kuvia. Ja sitten se tärkein yhteinen nimittäjä: jutun kirjoittaja metsästää tarinaa. Kirjailijaa saattaa raastaa, että kirja jää taka-alalle. Turha murehtia, jos haastateltava pääsee koskettamaan lukijaa läheltä, hän hankkii kirjan. Ja se tarina – älä typistä itseäsi yhden tarinan varaan, ei sitä loputtomiin toisteta. Kyllä elämästä aina uusi kulma löytyy.

Molemminpuolinen kunnioitus ja luottamus on avain hyvän jutun synnylle. Sivuutan tämän lyhyesti ja ajattelen päinvastaista esimerkkiä: Trumpin loputonta kärhämää median kanssa. Ja vielä, minäkään en pitäisi, jos haastateltava tarkistuttaisi juttua ja loputtomiin ja kirjoituttaisi sen yhä uudelleen. Faktat ovat faktoja, mutta yhteisymmärrys kaikesta muusta on aina tulkintakysymys. Ajattelen itseäni – kaikki tuntemani ihmiset näkevät minut varmasti omasta kulmastaan ja eri valossa.

Älä ole falski. Jos poliitikko kertoo painavansa duunia 24/7 ja esittää samaan hengenvetoon perheen elämänsä ykkösasiaksi, yhtälö ei taida toimia. Vilpittömyys vie pitkälle, mutta sinä itse lopulta päätät esitätkö itsekkään narsistin pahoinpitelemää uhria vai nostatko esiin jonkin merkittävän muutoksen elämässäsi. Tästä on kokemusta. Muutama vuosi sitten lehtijutun otsikkoon päätyi ”totuutena” jotain sellaista mitä en ollut – mutta mitä itsestäni toivoin ja tavoittelin. 

3. Lopuksi tärkein. Entisessä elämässäni olin yrittäjä, joka vastasi myös useiden muiden työntekijöiden rahallisesta toimeentulosta. Ja siitä, että kaikki alihankkijoita myöten tekivät duuninsa sovitusti ja asiakas sai lopulta sijoitukselleen katetta. Ehkä siksi suhtaudun näihinkin juttuihin ja kirjailijan duuneihin parituhatta vuotta sitten eläneen miehen sanoin: ”Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.”

Edellä oleva tahtoo sanoa, että tykkään selkeästä työnjaosta, täsmällisyydestä ja siitä, että sovitut asiat pitävät. Näin tämä on kustantamon ja kustannustoimittajani kanssa toiminut. Keskiviikon tilaisuus vielä alleviivasi markkinoinnin osuutta. He hoitavat kevään katalogin esittelyt, kirjakauppojen ennakko-ostot ja jatkon… tiedotuksen, arvostelukappaleet ja muut yhteydet medioihin. 

Ja tämän tajuan hyvin: jos kirja ei muuten ensin ”lähde lentoon”, markkinointiponnistelut eivät siinä auta. Jos nostetta on, sitä voi rahallisin panoksin vauhdittaa. Nähtäväksi jää miten uuden kirjani käy. Se tietysti vaikuttaa omaan osuuteeni jatkossa. Eka siirto on suoritettu ja tuleva kirja päivitetty kotisivun kaikkiin linkkeihin. Ymmärrän hyvin heitä, joilla on enemmän keikkaa ja oma markkinointi ahdistaa. Oma julkaisutahtini on 2-3 vuotta ja yhteisölliset menot olen tarkoituksella karsinut minimiin. Katson, että osuuteni tuli hoidettua kuuden vuoden taidetoimikuntakaudella.

Lopuksi Vilja-Tuulia Huotarisen mainio veto. Hänen tuore romaaninsa Niin kuin minä heidät näin arvioitiin Hesarissa 15.11. Hän jakoi sen sos-mediaan ja kirjoitti viestin: ”Kirjailijaa monesti onnitellaan hesariarvioista, mutta kyllä se kuulkaa menee niin päin, että onnea HS, että saat meiltä teoksia!” 

………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Sitaatti kahdeksaltatoista kirjailijalta: ”Miten kirjani ovat syntyneet”

2. Claes Andersson yrittää omakuvaa

………………………………….

Knockout – nostalginen muisto noitien talosta

Tarvitsin tulevaan artikkeliin tietoa ensimmäisistä julkaistuista teksteistäni ja kolusin kirjahyllyä. Käteen osui Riina Katajavuoren ja Helena Sinervon toimittama MOT MOT Elävien runoilijoiden klubin vuosikirja (WSOY 1995) Debyyttisikermäni nosti mieleen haikeankarheita muistoja. Erityisesti runo, joka innoittajana oli aikanaan Mohammad Ali.

Kuva: 100photos.time.com (Sonny Liston vs Mohammad Ali 1965)

Ali oli raskaansarjan kolminkertainen maailmanmestari ja yksi kaikkien aikojen suurimmista urheilijoista. Siis Cassius Glay, joka vaihtoi ”orjan nimeksi” kutsumansa uuteen. Siitä ei enempää, Wikipedia tietää kyllä jos yksityiskohdat kiinnostavat.

Kun Ali määrättiin Vietnamin sodan kutsuntoihin uudelleen Houstonissa 1967, hän ilmoitti ettei aio osallistua sotaan, koska hänellä ei ole mitään riitaa Vietkongin kanssa: ”Eikä kukaan vietkong ole kutsunut minua nekruksi.”

Tuli viiden vuoden vankilatuomio, meni mestaruusvyö ja ottelulisenssi. Ali oli vapaana takuita vastaan ja pääsi uudelleen mestaruusotteluun kolmen vuoden kuluttua – vahvempana kuin koskaan.

Mutta lähdetään ensikosketuksesta vuonna 1965. Luvassa oli raskaansarjan maailmanmestaruusottelu: Ali, vastaan Sonny Liston, jota rääväsuinen haastaja kutsui ”Isoksi, rumaksi karhuksi”. Kuljin päivittäin kouluun ohi Linkosuon kahvilan. Näyteikkunalle oli nostettu valtaisa täytekakku, koristeena nyrkkeilykehä, jonka kulmissa istuivat ottelun alkua odottavat marsipaanimiehet.

Kun ottelu oli ratkennut, marsipaani-Liston makasi näyteikkunassa kakun kanveesilla ja Ali seisoi tyrmäyskäsi koukussa hänen vierellään. Uransa aikana Ali kävi itse neljästi kanveesissa. Hän sanoi, että ensimmäisestä kerrasta (1962) tuli yksi hänen vahvuuksistaan. ”Kerran lattiassa käytyään ja noitien talossa vierailtuaan tietää miltä se tuntuu. Pelosta voi päästä ja voittaa ottelun.”

Kuva: money.cnn.com (Ali vs Joe Frazier 1975)

Sikermäni runo lähti Alin asenteesta. Kun minut itseni ”iskettiin kanveesiin” kolmekymmentäkuusi vuotta myöhemmin, mielessäni saattoi häivähtää jotain samaa. Makasin teho-osaston letkuissa, morfiinista ja kipulääkkeistä sekavana sopertelin hoitajalle: ”Selviänkö hengissä?” Ja sain vilpittömän vastauksen selvällä Tampereen kiälellä: ”Em mää vaan tiärä.”

No… hengissä ollaan ja tänäänkin kirjoitetaan Pyynikin punatiilitehtaalla. Uusi romaani menee painoon ennen vuodenvaihdetta. Kannen luonnoksen olen nähnyt ja kovasti tykännyt. Kun lopullinen visualisointi on valmis, palataan siihen. Mutta tässä rivit 23 vuoden takaa.

Lepään kanveesilla ilman paitaa

jalat oikoisena, käsi koukussa kesken iskun

muissa maailmoissa autuaana

kuin vastasyntynyt ensimmäisen maitonsa imeneenä.

Utuverhon takana erotuomari

pudottelee pehmeitä numeroitaan,

ne leijuvat kirkkaassa valossa ja

kiertyvät perhosina pääni ympärille.

Olen kaukana ja poissa,

kunniavieraana noitien sokkeloisessa talossa,

vaskitorvet soivat

ja pasuunoihin puhalletaan

pronssikellot kilisevät silmieni takana.

Minut istutetaan juhlapöytään,

saan päähäni suipon hatun ja käteeni

paistokepin lävistämän vuohen kallon.

Viini juoksee lasiini

kimaltavana nauhana kuin pyhä virtsa.

Aika täyttyy ja minun on noustava,

astun kädet koholla köysien läpi, säteilen

ja loistan hehkuvana purjeena auringossa.

Tämä erä on minun!

…………………………………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Toinen lapsuuden sankarini: ”Ensimmäinen avaruuslento ja syntymän ihme”

2. Toinen mestari: Robert De Niro ja ”Racging Bull”

…………………………………………….

650 miljardin euron varainhoitaja sijoittaa 100 miljoonaa euroa työhuoneeni kiinteistöön

Päivän postaus on lyhyt ja ytimekäs. Mutta tähän palataan, kun draama tiivistyy. Työhuoneeni kiinteistön omisti työeläkeyhtiö Varma. Toissapäivänä saamani sähköpostin mukaan ”Varma on sopinut kiinteistön myymisestä Aberdeen Standard Investmentsin hallinnoimalle yhtiölle.”

Lehdissä on kaupan seurauksista täysin harhaanjohtavaa tietoa: ”Aberdeenin tarkoituksena on käyttää tämä vuosi suunnitteluun ja aloittaa rakennustyöt vuodenvaihteessa.”

Aamulehti 8.2.2018

Tiedusteluuni miten kauan voin jatkaa työhuoneellani, vastattiin näin: ”Aberdeenin kehityshanke alkaa maaliskuun alusta. Muuttoaikataulu on helmi- maaliskuun vaihteessa. Pidämme yhteisen vuokralaisia koskevan hankkeen tiedotusillan maaliskuun alussa.”

Vuokrasopimuksessani on kolmen kuukauden irtisanomisaika. Aberdeen aikoo heittää minut pihalle kolmen viikon kuluttua. Samaan aikaan, kun he pitävät asiasta infotilaisuuden. Yhtiö tarjoaa kiinteistöstä ”väistötiloja”. Itselläni on kesken kolme sovittua, aikataulutettua ja tulevaisuuden kannalta tärkeätä työtä. En voi mitenkään järjestää kamojen kasausta tähän väliin vaikka saisin apua pikamuuttoon. Nähtäväksi jää, miten sovitellaan näkemykset minun ja 650 miljardin euron yhtiön välillä.

Uusi omistaja: ”Aberdeen Standard Investments on maailman johtavia varainhoitajia, joka toimii osana Standard Life Aberdeen -sijoitusyhtiöryhmää. Yli tuhat sijoitusammattilaista hallinnoi lähes 650 miljardin euron varallisuutta 80 maassa. Suomessa parinkymmenen hengen toimisto vastaa noin miljardin euron kiinteistövarallisuudesta. Yhtiöllä on 1,2 miljoonaa osakkeenomistajaa ja se on listattu Lontoon pörssissä. Standard Life Aberdeen muodostettiin Standard Life PLC:n ja Aberdeen Asset Management PLC:n yhdistyessä 14. elokuuta 2017.”

Ja sitten kiitollisuudenaiheet: olen saanut tehdä työtä ainutlaatuisessa miljöössä 17 vuotta. Tehdas huokuu historiaa. Pyynikin Trikoon perusti Alfred Kordelin 1903. Tänään kiinteistössä on mikroyrityksiä ja eri alojen taiteilijoita. Vuokrattavaa pinta-alaa on yhteensä 34 000 neliötä. Vuokrani on ollut vähintään kohtuullinen, sijaintiin nähden halpa.

Saneerauksen jälkeen apurahoituksen varassa työskentelevällä kirjailijalla on tuskin varaa työhuoneeseen tässä kiinteistössä. Todennäköisimmin työ jatkuu muualla. Mielenkiintoista katsoa, mistä löydän yhtä hyvällä hengellä täyttyneen miljöön. En epäile, etteikö niin käy.

Lopuksi muutama säe 365 runon kokoelmastani Babel, jota olen täällä useasti lainannut. Sellainen on ajatus, että meistä jokainen voi olla maailmankaikkeuden keskipiste. Niin kuin minä täällä kirjoittaessani. Ja sinä tätä lukiessasi. Mikä lopulta on yksi ja sama asia.

……………………………….

Universumin verkko kutoutuu kahden vesistön välissä

kaiken olevan keskipisteessä

etelässä uimaranta ja 46 metrin syvä

pohjoisessa soraharju ja Haulikallio

idässä Joseliininniemi ja kaupungin korttelit

lännessä Lapiosaari ja Pyhäjärven selkä:

kartan tasokoordinaatit: N 6822111 – E 325721

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Vuodelta 2014: ”Mitä on taide, entä estetiikka?”

2. Vuodelta 2010: ”Kulttuurin seinät vai sisältö?”

………………………

Kuolemattomuuden kaava

Kierrätän vanhan päivityksen. Se on jälleen mitä ajankohtaisin. Tampereen pääkirjasto Metsossa avautuu maanantaina 18.9. Juri Gagarin -näyttely Lapsuuden sankarille. (klik) Palokunnan kuoro Tulikukot laulaa ja puheita pidetään. Luen tilaisuudessa Gagarinin avaruuslennon innoittaman runoni.

Kun Suomi voitti jääkiekon ensimmäisen MM-kultansa 1995, Tampereen keskustorille kerääntyi 30 000 hurmahenkistä juhlimaan. Kyse oli korostuneesta kansallistunteesta – tai sen puutteesta. Kolmekymmentäneljä vuotta aiemmin nähtiin samankaltaista nälkää. Kosmonautti Juri Gagarin oli vieraillut ensimmäisenä ihmisenä avaruudessa ja suomalaiset halusivat saada osansa sankarin gloriasta.

Gagarin kohosi kaikkeuden porteille 12.4.1961. Vostok 1 kiersi maapallon parissa tunnissa. Jo reilut kaksi kuukautta myöhemmin majuri Gagarin saapui Helsinkiin. Kansa näki idolinsa ja presidentti onnitteli – aivan kuten kiekkoleijoniakin. Tunnelma ei tiettävästi ollut yhtä riehakas, vaikka Kekkonen alan miehenä tunnettiinkin.

Gagarinin matka jatkui Helsingistä Tampereelle. Heinäkuun ensimmäisenä päivänä hän jakoi nimikirjoituksia hotelli Tammerin portailla (kuvassa) ja keskustorilla. Maailmanluokan julkkis ja kylmän sodan kuumin nimi sai liikkeelle kaikki kynnelle kykenevät.

Miljoonasade julkaisi debyyttisinglensä 1986. Heikki Salon sävellyksestä ja sanoituksesta ”Lapsuuden sankarille” kehittyi klassikko. Gagarinin lennosta ja Tampereen vierailusta tulee tänä vuonna kuluneeksi viisikymmentäkuusi vuotta. Tein runon 2013 julkaistuun kokoelmaani Babel. Patetian rima värähtää, mutta ei putoa.

Kello 9.07 Moskovan aikaa

sosialismin sankari syöksyy avaruuteen

toveri Teräsmiehen nopeus on 28 000 kilometriä tunnissa

kun hän aloittaa kokeensa painottomassa tilassa:

harjoittelee liikesarjoja, kirjoittaa ja syö

ja kello 9.37 Juri Aleksejevitsh ehtii nähdä

auringonlaskun Havaijin yllä – Vostok kiertää

maan varjoon ja Moskovan radio kertoo lennosta,

matka maapallon ympäri kestää 108 minuuttia ja

tähtitaivaan Kolumbus ehtii jo itsensä edelle,

kosmonautista tulee kuolematon,

hän hymyilee New Yorkissa, Lontoon lentokentällä

ja Tampereen keskustorilla – laulaja kysyy:

Näätkö rakastavaiset kaupungin päällä 

kuuletko lapsien syntyvän täällä

kello 10.55 Juri Aleksejevitsh Gagarin leijuu

varjonsa varassa Uzmorjen pellolle

lähelle rakettinsa kuumentunutta kapselia.

Viisikymmentäyksi vuotta myöhemmin

yöllä satanut lumi säkenöi aamupäivän auringossa,

sairaalan synnytysosastolla kaikki sujuu hienosti,

kuin oppikirjasta, kätilö sanoo.

Äiti saa lapsen rinnoilleen ja ajattelee miten maailma

voi yhdessä hetkessä olla ihmettä täynnä.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. In memoriam Simo Salminen

2. Beniamino Gigli kuolee ja bin Laden syntyy

……………………………………………..

 

”En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta”

Nostan perjantain päivitykseen juttuni kolmen vuoden takaa. Aiheeseen satakolmekymmentä vuotta sitten kirjoitettu teksti käy monin tavoin yhä ajankohtaisemmaksi.

Charles Baudelaire (1821–1867) tunnetaan kitkeristä mielipiteistä ja aikalaisinhostaan. Moninaisten kirjallisten ansioidensa ohella häntä voisi pitää myös proosarunon eurooppalaisena ”isänä” tai ainakin lajityypin merkittävänä uudistajana.

Baudelaire muistetaan parhaiten runokokoelmastaan Pahan kukkia (1857) ja Pariisin ikävä. Henkilökohtaisessa elämässään ja tuotannossaan hän toteutti kapinallisen taiteilijan myyttiä tinkimättä ja kyseenalaisti aina katkeruuteen saakka vallitsevia käytäntöjä ja arvoja. Vastapainona olivat estetiikan, kauneuden ja moraalin pohdinnat. Jos hänen persoonaansa pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, se olisi ”ristiriitainen”.

Baudelairen päiväkirjat sisälsivät muistiinpanoja, ideoita ja luonnoksia keskeneräisiksi jääneisiin teoksiin. Kirjailijan sapekas mielipide lehdistöstä on julkaistu 1887. Eila Kostamon suomennos ensimmäisen kerran 1972, teoksessa Välähdyksiä/Alaston sydämeni. Vaikuttaako teksti tutulta, mikä… vai onko mikään muuttunut 130 vuoden jälkeen? Kannattaa lukea toisenkin kerran:

”Ei yksinkertaisesti voi selailla ainuttakaan sanomalehteä, oli päivä, kuukausi tai vuosi mikä hyvänsä, löytämättä joka riviltä pöyristyttäviä näyttöjä ihmisen turmeltuneisuudesta ja samalla mitä hämmästyttävintä rehellisyydellä, hyvyydellä, lähimmäisenrakkaudella kerskailua ja aivan häpeämättömiä vakuutuksia edistyksen ja sivistyksen voittokulusta.

Jokainen lehti on alusta loppuun yhtä kauhujen kudosta. Sotia, henkirikoksia, varkauksia, riettauksia, kidutuksia, ruhtinaiden rikoksia, kansakuntien rikoksia, yksityisten rikoksia, maailmanlaajuisen julmuuden huuma.

Ja tämän oksettavan aperitifin sivistynyt ihminen nauttii joka-aamuisen ateriansa palanpainikkeeksi. Kaikki tässä maailmassa tihkuu rikoksia: sanomalehti, seinät ja ihmisten kasvot. En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkki

1. Mitä Esko Valtaoja tähän sanoo: ”Ihmisen suurin ja vaikein saavutus”

………………………………………………

Hirsipuussa vastustajat hiljenee

Blogin päivitys ottaa kipinää parinviikon takaisesta muutaman rivin uutisesta, joka pohjustaa tulevia Turkin kansalaisten teloituksia. Maa on virallisesti tasavalta. Käytännössä diktatuuri. Tämän päivän Hesari kertoo miten 15 000 virkamiestä on pantu viralta.

Euroopassa kuolemanrangaistus on voimassa vain Valko-Venäjällä. Maa ei kunnioita humanitaarisia oikeuksia eikä noudata oikeusvaltion ja demokratian periaatteita. Presidentti Aljaksandr Lukasenka johtaa yli yhdeksänmiljoonaista kansaa itsevaltiaan ottein. Turkki on seuraamassa diktaattorin viitoittamaa tietä.

Amnesty International raportoi 1634 teloitusta yli kahdessakymmenessä maassa vuonna 2015. Raportoiduista teloituksista 90 prosenttia tapahtui Iranissa, Pakistanissa ja Saudi Arabiassa.

Käytännössä teloitettujen lukumäärä on paljon korkeampi. Esimerkiksi Kiinassa teloitettujen määrää on valtionsalaisuus. Luvuissa ei tästä syystä ole mukana Kiinan kuolemantuomioita tai teloituksia. Maan uskotaan teloittavan enemmän ihmisiä kuin koko muun maailman yhteensä.

Nazim Hikmet, kuva: line.do/tr/
Nazim Hikmet, kuva: line.do/tr/

Olen lainannut tänne ennenkin Turkkilaisen runoilija Nazim Hikmetin (1902 – 1963) tekstiä. Runoilijan tuotanto oli kielletty Turkissa vuoteen 1965 saakka. Nykyään häntä pidetään maan kansallisrunoilijana. Hallittu patetia, sentimentaalisuus ja romantisointi lienee runouden lajeista ”vaikein”. Ehkä Hikmetin rivejä tarvitaan kipeästi juuri nyt. Säkeet on suomentanut Brita Polttila ja Ultra Bra on aikanaan runon levyttänyt.

Lähettäkää minulle kirjoja

jotka päättyvät hyvin

joissa siipirikko lentokone

laskeutuu turvallisesti

Joissa lääkäri hymyillen

jättää leikkaussalin

ja sokean lapsen silmät

avautuvat näkemään

Joissa syytön vapautuu

murhaajan jo tähdätessä

jossa kymmenen vuotta

odotettu kirje

saapuu vihdoin lintujen mukana

Joissa ihmiset seisovat

ja jonottavat runoilijoiden kirjoja

eikä kukaan menehdy kaivaten

leipää ruusuja aurinkoa ja vapautta

Lähettäkää minulle kirjoja

jotka päättyvät hyvin

sillä kerran myös

meidän tuskallinen ja rohkea

tarinamme päättyy hyvin

……………………………………………………………….

Ekstralinkit:

1. Adolf Hitlerin aivot (linkki sivuaa tuoretta Norman Ohlerin teosta Hitlerin tabut Kolmannen valtakunnan huumeinen todellisuus)

2. Asia koskee sinua kun naapurisi seinä palaa

……………………………………………………………….

Huijarin mieli ja pahan palkka

Suuresta maailmasta kuuluu isoja uutisia! Miten vastata hämmästykseen ja valheiden voittoon? No, huumorilla tietysti. Paras kaivaa hyllystä Pessimistin aforismit. Alter egoni on sellaisenkin kirjan taannoin kasannut.

Piru parka sisältää puolentoista sataa aforismia, osa ikivanhoilla embleemeillä kuvitettuna. Takakansi kehottaa nauramaan itselleen ja sanoo: ”Elämä ei kulje ihmissuhdekonsulttien käsikirjoituksen mukaan ja surun liekit syttyvät useimmiten toivon kipinästä.” Tässä kuusitoista ajankohtaista aforismia, olkaa hyvä:

Paheita katsotaan läpi sormien. Vasta hyveet herättävät epäilyksiä.

……………………………….

Varmin mielipide on aina sillä, joka vähiten tietää.

……………………………….

Mitä useammin teet väärin, sen oikeammalta tuntuu.

………………………………..

Kun omistat puoli valtakuntaa (tai olet TV:stä tuttu) saat prinsessa kuin prinsessan.

Muista sanan mahti: toivosta epätoivoon on vain kolmen kirjaimen matka.

………………………………..

Kun kansa pyytää leipää, kannattaa lähettää kivääreitä.

………………………………..

Kyllä tuhansien kilpailukyky aina yhdelle hyvän voiton takaa.

………………………………..

Mollaa matalammaksi kaikki, mihin et muuten ylety.

………………………………..

Lehdet kirjoittavat eniten niistä, joilla on vähiten sanottavaa.

Ilkeys, kateus ja omahyväisyys tuottaa enemmän energiaa kuin tyytyväisyys.

…………………………………

Huijarin on syytä tuntea toisen mieli paremmin kuin omansa.

…………………………………

Mitä tyhjempi pää, sen enemmän saavat juorulehdet vastakaikua.

…………………………………

Paha saa aina palkkansa. Useimmiten hyvän.

…………………………………

Ekstralinkissä hyvä ja paha: Maailma, älä kysy (23.3.2016)

”Personal hero” minulle ja Barack Obamalle

Nyrkkeilijä ja kansalaisoikeusaktivisti Muhammad Ali (s.1942) kuoli 3.6.2016. Urheilu-ura tuotti raskaan keskisarjan olympiavoiton 1960, sekä ammattilaisten raskaansarjan maailmanmestaruuden kolmesti. Sport Illustrated valitsi Alin Vuosisadan urheilijaksi 1999. ”Minä olin nyrkkeilijä, mutta Ali oli osa historiaa”, MM-tittelin Alille menettänyt George Foreman tiivisti.

Presidentti Barack Obama kertoo pitäneensä oman ehdokkuustaistelunsa aikana työhuoneensa seinällä kuvaa 1.10.1975 käydystä Alin ja Joe Frazierin kamppailusta. Se oli innostuksen ja kiitoksen osoitus hänen periksi antamattomalle, ”henkilökohtaiselle” sankarilleen.

Seurasin nuorena Alin uraa, enkä aina ymmärtänyt kaikkea muuta sen ympärillä tapahtuvaa kohua. Tajusin vasta myöhemmin kuinka kova juttu oli vuonna 1967 kieltäytyä asepalveluksesta ja varmasta pestistä Vietnamiin.

Yleinen mielipide leimasi miehen petturiksi. Kaikki mistä hän oli urheilijana unelmoinut, otettiin pois ja kilpailulinsenssit peruttiin. Ali ei silti tinkinyt periaatteistaan. ”Minulla ei ole mitään riitaa Vietkongin kanssa, eikä kukaan vietkong ole kutsunut minua nekruksi.” Korkein oikeus vapautti Alin ja hän palasi kehiin 1970.

Ali sai kasteessa nimen Cassius Marcellus Clay. Hänen mielestään se oli orjan nimi, ja hän haki uuden identiteetin muuttamalla nimensä ja liittymällä Nation of Islam -järjestöön. Elämänkatsomustaan hän toteutti myöhemmin lahjottamalla satoja miljoonia dollareita hyväntekeväisyyteen.

Persoonallisuus on ihmiselon suurin voima: Oma itsesi voit olla vain sen varassa, joka erottaa sinut muista. Ali toteutti määrettä johdonmukaisesti. Ja mikä hienointa, hän kykeni näyttämään heikkoutensa. Kun Parkinsonin tautia sairastava sankari sytytti olympiatulen Atlantassa 1996, katsojat jännittivät miten hän suoriutuu tehtävästä.

”Mies, joka näkee maailman viisikymmenvuotiaana samoin kuin kaksikymppisenä, on hukannut kolmekymmentä vuotta elämästään”,  Ali sanoi. Hän on niitä harvoja kuuluisuuksia, joka kykeni muuttamaan persoonaansa ja säilyttämään idolin statuksensa kirkkaana loppuun saakka. Hänestä voisi kirjoittaa romaanin mitan, mutta lopetan lyhyeen ja henkilökohtaiseen lainaukseen.

Kuva. Thomas Hoepker
Kuva. Thomas Hoepker

Kun kirjoitin ensimmäistä romaaniani Kuningatarperhonen ( Like 2004) selasin säästämiäni lehtileikkeitä. Lopulta kirjaan päätyi Alista nelisen sivua. Romaani käsittelee sankaruutta monin tavoin.  Lainaan tähän kappaleen ja Hesarissa neljätoista vuotta sitten julkaistun kuvan, joka innoitti riveihin.

”Ali seisoo pilvenpiirtäjän katolla. Chicago-joki virtaa horisonttiin, hinaaja kiskoo proomua, taustalla erottuu Jim Beam -viskimainos. Pilvenpiirtäjien tornit piikittävät taivasta ja Blue Islandin takana terästehtaiden ja teurastamoiden sekavat korttelit hukkuvat sumuun. Nyrkkeilijä on kohottanut kätensä taivasta kohti. Hän seisoo kuvassa ilman paitaa puvun housuissaan, jalassa italialaiset, käsintehdyt kengät. Suu on auennut huutoon. Hän on kuuluisampi kuin Tarzan, enemmän kuin koko takana piirtyvä miljoonakaupungin maisema kaikkineen. Hän on Goljatia vahvempi ja Michelangelon Daavidin patsasta kauniimpi.”

………………………………………………….

Ekstralinkissä lisää nyrkkeilystä ja leffa, joka on Yhdysvaltain elokuvainstituutin urheiluelokuivien listalla numero 1.

………………………………………………….

Hymyilevä mies ja runoilija Myllylahti

Nostan blogiin pienen anekdootin. Se ei ole tärkeä. Asiayhteys on. Nyrkkeilijä Olli Mäen rakkaudesta kertova suomalaiselokuva Hymyilevä mies voitti viime viikonloppuna Cannesin elokuvafestivaalin kakkossarjan pääpalkinnon.

Hymyilevä mies, Suomen ensi-ilta 20.8. Valtakunnallisissa elokuvateattereissa 2.9.
Hymyilevä mies, Suomen ensi-ilta 20.8. Valtakunnallisissa elokuvateattereissa 2.9.

Ohjaaja Juho Kuosmanen kertoi taannoin, että hänellä oli aluksi vaikeuksia käsikirjoituksen kanssa. Kun hän otti työhön parikseen Mikko Myllylahden, tarina alkoi avautua uudella tavalla ja palaset loksahtivat paikoilleen.

Mikko Myllylahti on ohjannut lyhytelokuvia ja julkaissut neljä runokirjaa: esikoiskokoelmansa Autojen kuumat moottorit kotiinpaluun jälkeen vuonna 2003 Savukeitaan kustantamana.

Kirjoitin kokoelmasta tuoreeltaan kritiikin MotMot, Elävien runoilijoiden klubin vuosikirjaan. Muistin tekstin yllättäen, ja kyllä – arvion loppuun kiteytyi ”näyttämöllinen ennustus”, josta kolmentoista vuoden jälkeen on tullut täyttä totta.

Mikko Myllylahti, kuva Turun Sanomat.
Mikko Myllylahti, kuva Turun Sanomat.

Mikko Myllylahti on kirjoittanut energisen esikoiskokoelman. Autojen kuumat moottorit kotiinpaluun jälkeen pidättelee sisällään vauhtiin kirjoitettuja säkeitä. Myllylahden tekstimaailma on kielen kuvilla ja kertautuvilla metaforilla kuorrutettu, rönsyilevä ja kuriton:

”Meri raivoaa ja sylkee päällemme, luun ja lentohiekan / hiertämä juna jatkaa matkaansa / ja kuljettaa rakastelumme kartat kohti etelää / kenties jossain pikkukaupungissa / väsynyt hyttisiivooja seisahtuu ovelle, repii lakanat / vuoteista tietämättä miten myrkyllistä ja katoavaa / on rakkaus.”

Kirjan kuvastossa liikutaan notkeasti mantereelta toiselle: kaupungit, meret, vuoret, valtatiet, junat, Glasgow, Meksikonlahti ja Santa Fe. Runon etappeja ovat yhtälailla suttuinen trattoria kuin kauppatorin bussi. Viskiä juodessa, matkalla Albuquerqueen, voi samalla miettiä askeleita Rauhankadulla. Ja kun mies potee pohjoisen koti-ikävää, runoon syntyy tiukka pysäytyskuva: ”Aurajoki on kuulas ja syväterävä, / minä likinäköinen, köyhä ja Lapista.”

Ja vaikka Myllylahti saattaa yllättäen sijoittaa säkeisiinsä haikumaisen runokuvan vuorista, lumesta ja kirsikoista, siihenkin tulvii preesensissä tapahtuvaa liikettä: ”Vuoret satavat lumen, kirsikat / paleltuvat rinteille.”  Liikkuvuudestaan ja materiaalin rikkaudesta huolimatta runoihin jää kokijan keskipiste, jota kaikki kokoelmaan kirjoitettu kiertää.

Myllylahti tekee havaintoja herkeämättä, maailma ja ihmiset virtaavat ohi: tapahtumat, esineet, assosiaatiot ja metaforiset kuvat. Johtopäätökset tai filosofiset kiteytykset eivät sovi hänen tyylilajiinsa. Ajoittaisesta omien tunteiden läsnäolosta huolimatta säkeet käyvät jatkuvaa dialogia runoksi muuttuvan ulkoisen todellisuuden kanssa: ”Motellit luutuvat aavikon kämmenille / Käärme nielee hiekasta hylsyn.”

Materiaalia Myllylahden kokoelmaan mahtuu kaaokseksi saakka. Välillä lyyrinen kieli saattaa kuljettaa miestä ajatuksen kustannuksella: ”Puinen tuuli kulkee laaksossa / ja hipaisee pilviä kuin alpaa, / kesän rikkoutuneita tunteja / me olemme vanhan vuoteen perilliset, marmorijalavat / bulevardien hiertyneillä käsivarsilla / aineet jotka polttavat kuun sikiön vatsaani kiinni.”

Myllylahden ansioita ovat ilmaisun voima ja intensiteetti. Omaperäiset, rationaalisuudesta piittaamattomat ja nopeat näkökulmien vaihdot. Kielellisen materiaalin ehtymättömyyden ja rikkauden tuntu. Rytmiikan notkeat vaihdot: hengästyttävän menon vastapainoksi saattaa joen uoma pakastua hitaaseen valoon. Kuluneiden ilmaisujen, kuten kultaisen meren kohdun vastapainoksi kirjoitetut, persoonallisesti kiteytetyt kuvat: ”Taksitolpat ja toimistot mätänevät kaupungin suuhun kuin juopon hampaat.”

Kun Myllylahti malttaa karsia runostaan liikaa runollisuutta, tekstillä on tilaa hengittää vapaammin ja hänen säkeensä jakavat elämyksellisyyden tunteen lukijan kanssa. Näin Myllylahti rakentaa runoonsa näyttämötilan ja kohtauksen, joka on yhtä aikaa intiimi ja mittaamattomia ulottuvuuksia sisältävä:

”Tänään olemme puhuneet liikaa, leikkaat leivän ja juuston, / minä istun pöydällä ja heiluttelen jalkojani, en löytänyt korttipakkaa tai kirjaa, / sinä juot viinin janoosi ja syöt leivän / koska sinä olet kaksikymmentä vuotta ja nälkäinen / tupakat joita poltamme tulivat tänne laivalla meren yli / ja nyt puhallamme savun ikkunasta sateiselle / kadulle jossa tähden ja moottorin veri on tuoksunut koko yön.”

…………………………………………………..

Blogin ekstralinkissä yksi maailmankaikkeuden parhaista leffoista: ”Rivejä neron päiväkirjasta” 

…………………………………………………..

Maailma, älä kysy

Kirjassaan Hyvä, paha ja pyhä (Otava 2002) Martti Lindquist kirjoittaa: ”Paha on realiteetti ja varteenotettava vastustaja. Hankalaksi vastustajaksi pahan tekee erityisesti se, että se asuu meissä itsessämme, meidän uskomuksissamme, rakenteissamme ja tarinoissamme.”

William Kentridge: World Walking, 2007
William Kentridge: World Walking, 2007

Kuten William Kentridgen kuvassa, maailma on liikkeessä, hyvä ja paha hakee taas tasapainoa. Punnitsin eilisten uutisten jälkeen miltä kantilta päivittää blogi. Selasin myös Lindquistin kirjaa, mutta päädyin siihen, että kipeäkin runo voi tuoda lohtua ja voimaa oudolla tavalla. Kliseistä ja totta samalla kertaa.

William Kentridge: Bird Catcher, 2006
William Kentridge: Bird Catcher, 2006

Valitsin tekstin, jonka tekijällä on kanttia monin tavoin. Saksan juutalainen Nelly Sachs syntyi Berliinissä 1891. Hän pääsi pakenemaan kansallissosialismin terroria ja kuolemaa Ruotsiin 1940. Oman tuotantonsa ohella hän ryhtyi kääntämään uutta ruotsalaista runoa saksaksi. Nobelin Sachs sai vuonna 1966. Kirjailija kuoli Tukholmassa 1970.

William Kentridge: piirros filmiin Other faces, 2011
William Kentridge: piirros filmiin Other faces, 2011

Sachsin teksti on vapaasti assosioivaa modernia runoa, aiheet elämän kääntöpuolelta. Säkeisiin sisältyy kuitenkin melkein aina sovitus ja toivo. Niin tässäkin, päivänkohtaista ja pidempää näkemystä tavoittavassa tekstissä Maailma, älä kysy. (Suom. Aila Meriluoto)

Maailma, älä kysy kuolemasta temmatuilta

minne he menevät,

hautaansa kohti he menevät aina.

Vieraan kaupungin kiveystä

ei ollut laskettu pakolaisaskelten musiikkia varten –

Talojen ikkunat, jotka heijastavat maan aikaa

ja sen kuvakirjataivaiden vaeltavia lahjapöytiä –

ei niitä hiottu silmiä varten

jotka joivat kauhun lähteiltä.

Maailma, heidän hymynsä poimun on polttanut heihin väkevä rauta;

niin kernaasti he luoksesi tulisivat

kauneutesi tähden,

vaan ken on koditon, häneltä kuihtuvat kaikki tiet

kuin leikkokukat –

Mutta meille on vieraassa maassa suotu

yksi ystävätär: ilta-aurinko.

Kidutetulla valollaan siunaten

se on kutsunut luokseen meidät ja murheen

joka rinnallamme kulkee: yön psalmin.

…………………………………………

Blogin ekstralinkki viiden vuoden takaa: ”Monikulttuurisuudesta islamofobiaan – ja toisinpäin”

…………………………………………

Neljä vuotta sitten Malagan taidemuseossa: William Kentridge ja ”Todella järkyttävän upeeta!!!”

………………………………………..