650 miljardin euron varainhoitaja sijoittaa 100 miljoonaa euroa työhuoneeni kiinteistöön

Päivän postaus on lyhyt ja ytimekäs. Mutta tähän palataan, kun draama tiivistyy. Työhuoneeni kiinteistön omisti työeläkeyhtiö Varma. Toissapäivänä saamani sähköpostin mukaan ”Varma on sopinut kiinteistön myymisestä Aberdeen Standard Investmentsin hallinnoimalle yhtiölle.”

Lehdissä on kaupan seurauksista täysin harhaanjohtavaa tietoa: ”Aberdeenin tarkoituksena on käyttää tämä vuosi suunnitteluun ja aloittaa rakennustyöt vuodenvaihteessa.”

Aamulehti 8.2.2018

Tiedusteluuni miten kauan voin jatkaa työhuoneellani, vastattiin näin: ”Aberdeenin kehityshanke alkaa maaliskuun alusta. Muuttoaikataulu on helmi- maaliskuun vaihteessa. Pidämme yhteisen vuokralaisia koskevan hankkeen tiedotusillan maaliskuun alussa.”

Vuokrasopimuksessani on kolmen kuukauden irtisanomisaika. Aberdeen aikoo heittää minut pihalle kolmen viikon kuluttua. Samaan aikaan, kun he pitävät asiasta infotilaisuuden. Yhtiö tarjoaa kiinteistöstä ”väistötiloja”. Itselläni on kesken kolme sovittua, aikataulutettua ja tulevaisuuden kannalta tärkeätä työtä. En voi mitenkään järjestää kamojen kasausta tähän väliin vaikka saisin apua pikamuuttoon. Nähtäväksi jää, miten sovitellaan näkemykset minun ja 650 miljardin euron yhtiön välillä.

Uusi omistaja: ”Aberdeen Standard Investments on maailman johtavia varainhoitajia, joka toimii osana Standard Life Aberdeen -sijoitusyhtiöryhmää. Yli tuhat sijoitusammattilaista hallinnoi lähes 650 miljardin euron varallisuutta 80 maassa. Suomessa parinkymmenen hengen toimisto vastaa noin miljardin euron kiinteistövarallisuudesta. Yhtiöllä on 1,2 miljoonaa osakkeenomistajaa ja se on listattu Lontoon pörssissä. Standard Life Aberdeen muodostettiin Standard Life PLC:n ja Aberdeen Asset Management PLC:n yhdistyessä 14. elokuuta 2017.”

Ja sitten kiitollisuudenaiheet: olen saanut tehdä työtä ainutlaatuisessa miljöössä 17 vuotta. Tehdas huokuu historiaa. Pyynikin Trikoon perusti Alfred Kordelin 1903. Tänään kiinteistössä on mikroyrityksiä ja eri alojen taiteilijoita. Vuokrattavaa pinta-alaa on yhteensä 34 000 neliötä. Vuokrani on ollut vähintään kohtuullinen, sijaintiin nähden halpa.

Saneerauksen jälkeen apurahoituksen varassa työskentelevällä kirjailijalla on tuskin varaa työhuoneeseen tässä kiinteistössä. Todennäköisimmin työ jatkuu muualla. Mielenkiintoista katsoa, mistä löydän yhtä hyvällä hengellä täyttyneen miljöön. En epäile, etteikö niin käy.

Lopuksi muutama säe 365 runon kokoelmastani Babel, jota olen täällä useasti lainannut. Sellainen on ajatus, että meistä jokainen voi olla maailmankaikkeuden keskipiste. Niin kuin minä täällä kirjoittaessani. Ja sinä tätä lukiessasi. Mikä lopulta on yksi ja sama asia.

……………………………….

Universumin verkko kutoutuu kahden vesistön välissä

kaiken olevan keskipisteessä

etelässä uimaranta ja 46 metrin syvä

pohjoisessa soraharju ja Haulikallio

idässä Joseliininniemi ja kaupungin korttelit

lännessä Lapiosaari ja Pyhäjärven selkä:

kartan tasokoordinaatit: N 6822111 – E 325721

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Vuodelta 2014: ”Mitä on taide, entä estetiikka?”

2. Vuodelta 2010: ”Kulttuurin seinät vai sisältö?”

………………………

Kuolemattomuuden kaava

Kierrätän vanhan päivityksen. Se on jälleen mitä ajankohtaisin. Tampereen pääkirjasto Metsossa avautuu maanantaina 18.9. Juri Gagarin -näyttely Lapsuuden sankarille. (klik) Palokunnan kuoro Tulikukot laulaa ja puheita pidetään. Luen tilaisuudessa Gagarinin avaruuslennon innoittaman runoni.

Kun Suomi voitti jääkiekon ensimmäisen MM-kultansa 1995, Tampereen keskustorille kerääntyi 30 000 hurmahenkistä juhlimaan. Kyse oli korostuneesta kansallistunteesta – tai sen puutteesta. Kolmekymmentäneljä vuotta aiemmin nähtiin samankaltaista nälkää. Kosmonautti Juri Gagarin oli vieraillut ensimmäisenä ihmisenä avaruudessa ja suomalaiset halusivat saada osansa sankarin gloriasta.

Gagarin kohosi kaikkeuden porteille 12.4.1961. Vostok 1 kiersi maapallon parissa tunnissa. Jo reilut kaksi kuukautta myöhemmin majuri Gagarin saapui Helsinkiin. Kansa näki idolinsa ja presidentti onnitteli – aivan kuten kiekkoleijoniakin. Tunnelma ei tiettävästi ollut yhtä riehakas, vaikka Kekkonen alan miehenä tunnettiinkin.

Gagarinin matka jatkui Helsingistä Tampereelle. Heinäkuun ensimmäisenä päivänä hän jakoi nimikirjoituksia hotelli Tammerin portailla (kuvassa) ja keskustorilla. Maailmanluokan julkkis ja kylmän sodan kuumin nimi sai liikkeelle kaikki kynnelle kykenevät.

Miljoonasade julkaisi debyyttisinglensä 1986. Heikki Salon sävellyksestä ja sanoituksesta ”Lapsuuden sankarille” kehittyi klassikko. Gagarinin lennosta ja Tampereen vierailusta tulee tänä vuonna kuluneeksi viisikymmentäkuusi vuotta. Tein runon 2013 julkaistuun kokoelmaani Babel. Patetian rima värähtää, mutta ei putoa.

Kello 9.07 Moskovan aikaa

sosialismin sankari syöksyy avaruuteen

toveri Teräsmiehen nopeus on 28 000 kilometriä tunnissa

kun hän aloittaa kokeensa painottomassa tilassa:

harjoittelee liikesarjoja, kirjoittaa ja syö

ja kello 9.37 Juri Aleksejevitsh ehtii nähdä

auringonlaskun Havaijin yllä – Vostok kiertää

maan varjoon ja Moskovan radio kertoo lennosta,

matka maapallon ympäri kestää 108 minuuttia ja

tähtitaivaan Kolumbus ehtii jo itsensä edelle,

kosmonautista tulee kuolematon,

hän hymyilee New Yorkissa, Lontoon lentokentällä

ja Tampereen keskustorilla – laulaja kysyy:

Näätkö rakastavaiset kaupungin päällä 

kuuletko lapsien syntyvän täällä

kello 10.55 Juri Aleksejevitsh Gagarin leijuu

varjonsa varassa Uzmorjen pellolle

lähelle rakettinsa kuumentunutta kapselia.

Viisikymmentäyksi vuotta myöhemmin

yöllä satanut lumi säkenöi aamupäivän auringossa,

sairaalan synnytysosastolla kaikki sujuu hienosti,

kuin oppikirjasta, kätilö sanoo.

Äiti saa lapsen rinnoilleen ja ajattelee miten maailma

voi yhdessä hetkessä olla ihmettä täynnä.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. In memoriam Simo Salminen

2. Beniamino Gigli kuolee ja bin Laden syntyy

……………………………………………..

 

”En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta”

Nostan perjantain päivitykseen juttuni kolmen vuoden takaa. Aiheeseen satakolmekymmentä vuotta sitten kirjoitettu teksti käy monin tavoin yhä ajankohtaisemmaksi.

Charles Baudelaire (1821–1867) tunnetaan kitkeristä mielipiteistä ja aikalaisinhostaan. Moninaisten kirjallisten ansioidensa ohella häntä voisi pitää myös proosarunon eurooppalaisena ”isänä” tai ainakin lajityypin merkittävänä uudistajana.

Baudelaire muistetaan parhaiten runokokoelmastaan Pahan kukkia (1857) ja Pariisin ikävä. Henkilökohtaisessa elämässään ja tuotannossaan hän toteutti kapinallisen taiteilijan myyttiä tinkimättä ja kyseenalaisti aina katkeruuteen saakka vallitsevia käytäntöjä ja arvoja. Vastapainona olivat estetiikan, kauneuden ja moraalin pohdinnat. Jos hänen persoonaansa pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, se olisi ”ristiriitainen”.

Baudelairen päiväkirjat sisälsivät muistiinpanoja, ideoita ja luonnoksia keskeneräisiksi jääneisiin teoksiin. Kirjailijan sapekas mielipide lehdistöstä on julkaistu 1887. Eila Kostamon suomennos ensimmäisen kerran 1972, teoksessa Välähdyksiä/Alaston sydämeni. Vaikuttaako teksti tutulta, mikä… vai onko mikään muuttunut 130 vuoden jälkeen? Kannattaa lukea toisenkin kerran:

”Ei yksinkertaisesti voi selailla ainuttakaan sanomalehteä, oli päivä, kuukausi tai vuosi mikä hyvänsä, löytämättä joka riviltä pöyristyttäviä näyttöjä ihmisen turmeltuneisuudesta ja samalla mitä hämmästyttävintä rehellisyydellä, hyvyydellä, lähimmäisenrakkaudella kerskailua ja aivan häpeämättömiä vakuutuksia edistyksen ja sivistyksen voittokulusta.

Jokainen lehti on alusta loppuun yhtä kauhujen kudosta. Sotia, henkirikoksia, varkauksia, riettauksia, kidutuksia, ruhtinaiden rikoksia, kansakuntien rikoksia, yksityisten rikoksia, maailmanlaajuisen julmuuden huuma.

Ja tämän oksettavan aperitifin sivistynyt ihminen nauttii joka-aamuisen ateriansa palanpainikkeeksi. Kaikki tässä maailmassa tihkuu rikoksia: sanomalehti, seinät ja ihmisten kasvot. En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkki

1. Mitä Esko Valtaoja tähän sanoo: ”Ihmisen suurin ja vaikein saavutus”

………………………………………………

Hirsipuussa vastustajat hiljenee

Blogin päivitys ottaa kipinää parinviikon takaisesta muutaman rivin uutisesta, joka pohjustaa tulevia Turkin kansalaisten teloituksia. Maa on virallisesti tasavalta. Käytännössä diktatuuri. Tämän päivän Hesari kertoo miten 15 000 virkamiestä on pantu viralta.

Euroopassa kuolemanrangaistus on voimassa vain Valko-Venäjällä. Maa ei kunnioita humanitaarisia oikeuksia eikä noudata oikeusvaltion ja demokratian periaatteita. Presidentti Aljaksandr Lukasenka johtaa yli yhdeksänmiljoonaista kansaa itsevaltiaan ottein. Turkki on seuraamassa diktaattorin viitoittamaa tietä.

Amnesty International raportoi 1634 teloitusta yli kahdessakymmenessä maassa vuonna 2015. Raportoiduista teloituksista 90 prosenttia tapahtui Iranissa, Pakistanissa ja Saudi Arabiassa.

Käytännössä teloitettujen lukumäärä on paljon korkeampi. Esimerkiksi Kiinassa teloitettujen määrää on valtionsalaisuus. Luvuissa ei tästä syystä ole mukana Kiinan kuolemantuomioita tai teloituksia. Maan uskotaan teloittavan enemmän ihmisiä kuin koko muun maailman yhteensä.

Nazim Hikmet, kuva: line.do/tr/
Nazim Hikmet, kuva: line.do/tr/

Olen lainannut tänne ennenkin Turkkilaisen runoilija Nazim Hikmetin (1902 – 1963) tekstiä. Runoilijan tuotanto oli kielletty Turkissa vuoteen 1965 saakka. Nykyään häntä pidetään maan kansallisrunoilijana. Hallittu patetia, sentimentaalisuus ja romantisointi lienee runouden lajeista ”vaikein”. Ehkä Hikmetin rivejä tarvitaan kipeästi juuri nyt. Säkeet on suomentanut Brita Polttila ja Ultra Bra on aikanaan runon levyttänyt.

Lähettäkää minulle kirjoja

jotka päättyvät hyvin

joissa siipirikko lentokone

laskeutuu turvallisesti

Joissa lääkäri hymyillen

jättää leikkaussalin

ja sokean lapsen silmät

avautuvat näkemään

Joissa syytön vapautuu

murhaajan jo tähdätessä

jossa kymmenen vuotta

odotettu kirje

saapuu vihdoin lintujen mukana

Joissa ihmiset seisovat

ja jonottavat runoilijoiden kirjoja

eikä kukaan menehdy kaivaten

leipää ruusuja aurinkoa ja vapautta

Lähettäkää minulle kirjoja

jotka päättyvät hyvin

sillä kerran myös

meidän tuskallinen ja rohkea

tarinamme päättyy hyvin

……………………………………………………………….

Ekstralinkit:

1. Adolf Hitlerin aivot (linkki sivuaa tuoretta Norman Ohlerin teosta Hitlerin tabut Kolmannen valtakunnan huumeinen todellisuus)

2. Asia koskee sinua kun naapurisi seinä palaa

……………………………………………………………….

Huijarin mieli ja pahan palkka

Suuresta maailmasta kuuluu isoja uutisia! Miten vastata hämmästykseen ja valheiden voittoon? No, huumorilla tietysti. Paras kaivaa hyllystä Pessimistin aforismit. Alter egoni on sellaisenkin kirjan taannoin kasannut.

Piru parka sisältää puolentoista sataa aforismia, osa ikivanhoilla embleemeillä kuvitettuna. Takakansi kehottaa nauramaan itselleen ja sanoo: ”Elämä ei kulje ihmissuhdekonsulttien käsikirjoituksen mukaan ja surun liekit syttyvät useimmiten toivon kipinästä.” Tässä kuusitoista ajankohtaista aforismia, olkaa hyvä:

Paheita katsotaan läpi sormien. Vasta hyveet herättävät epäilyksiä.

……………………………….

Varmin mielipide on aina sillä, joka vähiten tietää.

……………………………….

Mitä useammin teet väärin, sen oikeammalta tuntuu.

………………………………..

Kun omistat puoli valtakuntaa (tai olet TV:stä tuttu) saat prinsessa kuin prinsessan.

Muista sanan mahti: toivosta epätoivoon on vain kolmen kirjaimen matka.

………………………………..

Kun kansa pyytää leipää, kannattaa lähettää kivääreitä.

………………………………..

Kyllä tuhansien kilpailukyky aina yhdelle hyvän voiton takaa.

………………………………..

Mollaa matalammaksi kaikki, mihin et muuten ylety.

………………………………..

Lehdet kirjoittavat eniten niistä, joilla on vähiten sanottavaa.

Ilkeys, kateus ja omahyväisyys tuottaa enemmän energiaa kuin tyytyväisyys.

…………………………………

Huijarin on syytä tuntea toisen mieli paremmin kuin omansa.

…………………………………

Mitä tyhjempi pää, sen enemmän saavat juorulehdet vastakaikua.

…………………………………

Paha saa aina palkkansa. Useimmiten hyvän.

…………………………………

Ekstralinkissä hyvä ja paha: Maailma, älä kysy (23.3.2016)

”Personal hero” minulle ja Barack Obamalle

Nyrkkeilijä ja kansalaisoikeusaktivisti Muhammad Ali (s.1942) kuoli 3.6.2016. Urheilu-ura tuotti raskaan keskisarjan olympiavoiton 1960, sekä ammattilaisten raskaansarjan maailmanmestaruuden kolmesti. Sport Illustrated valitsi Alin Vuosisadan urheilijaksi 1999. ”Minä olin nyrkkeilijä, mutta Ali oli osa historiaa”, MM-tittelin Alille menettänyt George Foreman tiivisti.

Presidentti Barack Obama kertoo pitäneensä oman ehdokkuustaistelunsa aikana työhuoneensa seinällä kuvaa 1.10.1975 käydystä Alin ja Joe Frazierin kamppailusta. Se oli innostuksen ja kiitoksen osoitus hänen periksi antamattomalle, ”henkilökohtaiselle” sankarilleen.

Seurasin nuorena Alin uraa, enkä aina ymmärtänyt kaikkea muuta sen ympärillä tapahtuvaa kohua. Tajusin vasta myöhemmin kuinka kova juttu oli vuonna 1967 kieltäytyä asepalveluksesta ja varmasta pestistä Vietnamiin.

Yleinen mielipide leimasi miehen petturiksi. Kaikki mistä hän oli urheilijana unelmoinut, otettiin pois ja kilpailulinsenssit peruttiin. Ali ei silti tinkinyt periaatteistaan. ”Minulla ei ole mitään riitaa Vietkongin kanssa, eikä kukaan vietkong ole kutsunut minua nekruksi.” Korkein oikeus vapautti Alin ja hän palasi kehiin 1970.

Ali sai kasteessa nimen Cassius Marcellus Clay. Hänen mielestään se oli orjan nimi, ja hän haki uuden identiteetin muuttamalla nimensä ja liittymällä Nation of Islam -järjestöön. Elämänkatsomustaan hän toteutti myöhemmin lahjottamalla satoja miljoonia dollareita hyväntekeväisyyteen.

Persoonallisuus on ihmiselon suurin voima: Oma itsesi voit olla vain sen varassa, joka erottaa sinut muista. Ali toteutti määrettä johdonmukaisesti. Ja mikä hienointa, hän kykeni näyttämään heikkoutensa. Kun Parkinsonin tautia sairastava sankari sytytti olympiatulen Atlantassa 1996, katsojat jännittivät miten hän suoriutuu tehtävästä.

”Mies, joka näkee maailman viisikymmenvuotiaana samoin kuin kaksikymppisenä, on hukannut kolmekymmentä vuotta elämästään”,  Ali sanoi. Hän on niitä harvoja kuuluisuuksia, joka kykeni muuttamaan persoonaansa ja säilyttämään idolin statuksensa kirkkaana loppuun saakka. Hänestä voisi kirjoittaa romaanin mitan, mutta lopetan lyhyeen ja henkilökohtaiseen lainaukseen.

Kuva. Thomas Hoepker
Kuva. Thomas Hoepker

Kun kirjoitin ensimmäistä romaaniani Kuningatarperhonen ( Like 2004) selasin säästämiäni lehtileikkeitä. Lopulta kirjaan päätyi Alista nelisen sivua. Romaani käsittelee sankaruutta monin tavoin.  Lainaan tähän kappaleen ja Hesarissa neljätoista vuotta sitten julkaistun kuvan, joka innoitti riveihin.

”Ali seisoo pilvenpiirtäjän katolla. Chicago-joki virtaa horisonttiin, hinaaja kiskoo proomua, taustalla erottuu Jim Beam -viskimainos. Pilvenpiirtäjien tornit piikittävät taivasta ja Blue Islandin takana terästehtaiden ja teurastamoiden sekavat korttelit hukkuvat sumuun. Nyrkkeilijä on kohottanut kätensä taivasta kohti. Hän seisoo kuvassa ilman paitaa puvun housuissaan, jalassa italialaiset, käsintehdyt kengät. Suu on auennut huutoon. Hän on kuuluisampi kuin Tarzan, enemmän kuin koko takana piirtyvä miljoonakaupungin maisema kaikkineen. Hän on Goljatia vahvempi ja Michelangelon Daavidin patsasta kauniimpi.”

………………………………………………….

Ekstralinkissä lisää nyrkkeilystä ja leffa, joka on Yhdysvaltain elokuvainstituutin urheiluelokuivien listalla numero 1.

………………………………………………….

Hymyilevä mies ja runoilija Myllylahti

Nostan blogiin pienen anekdootin. Se ei ole tärkeä. Asiayhteys on. Nyrkkeilijä Olli Mäen rakkaudesta kertova suomalaiselokuva Hymyilevä mies voitti viime viikonloppuna Cannesin elokuvafestivaalin kakkossarjan pääpalkinnon.

Hymyilevä mies, Suomen ensi-ilta 20.8. Valtakunnallisissa elokuvateattereissa 2.9.
Hymyilevä mies, Suomen ensi-ilta 20.8. Valtakunnallisissa elokuvateattereissa 2.9.

Ohjaaja Juho Kuosmanen kertoi taannoin, että hänellä oli aluksi vaikeuksia käsikirjoituksen kanssa. Kun hän otti työhön parikseen Mikko Myllylahden, tarina alkoi avautua uudella tavalla ja palaset loksahtivat paikoilleen.

Mikko Myllylahti on ohjannut lyhytelokuvia ja julkaissut neljä runokirjaa: esikoiskokoelmansa Autojen kuumat moottorit kotiinpaluun jälkeen vuonna 2003 Savukeitaan kustantamana.

Kirjoitin kokoelmasta tuoreeltaan kritiikin MotMot, Elävien runoilijoiden klubin vuosikirjaan. Muistin tekstin yllättäen, ja kyllä – arvion loppuun kiteytyi ”näyttämöllinen ennustus”, josta kolmentoista vuoden jälkeen on tullut täyttä totta.

Mikko Myllylahti, kuva Turun Sanomat.
Mikko Myllylahti, kuva Turun Sanomat.

Mikko Myllylahti on kirjoittanut energisen esikoiskokoelman. Autojen kuumat moottorit kotiinpaluun jälkeen pidättelee sisällään vauhtiin kirjoitettuja säkeitä. Myllylahden tekstimaailma on kielen kuvilla ja kertautuvilla metaforilla kuorrutettu, rönsyilevä ja kuriton:

”Meri raivoaa ja sylkee päällemme, luun ja lentohiekan / hiertämä juna jatkaa matkaansa / ja kuljettaa rakastelumme kartat kohti etelää / kenties jossain pikkukaupungissa / väsynyt hyttisiivooja seisahtuu ovelle, repii lakanat / vuoteista tietämättä miten myrkyllistä ja katoavaa / on rakkaus.”

Kirjan kuvastossa liikutaan notkeasti mantereelta toiselle: kaupungit, meret, vuoret, valtatiet, junat, Glasgow, Meksikonlahti ja Santa Fe. Runon etappeja ovat yhtälailla suttuinen trattoria kuin kauppatorin bussi. Viskiä juodessa, matkalla Albuquerqueen, voi samalla miettiä askeleita Rauhankadulla. Ja kun mies potee pohjoisen koti-ikävää, runoon syntyy tiukka pysäytyskuva: ”Aurajoki on kuulas ja syväterävä, / minä likinäköinen, köyhä ja Lapista.”

Ja vaikka Myllylahti saattaa yllättäen sijoittaa säkeisiinsä haikumaisen runokuvan vuorista, lumesta ja kirsikoista, siihenkin tulvii preesensissä tapahtuvaa liikettä: ”Vuoret satavat lumen, kirsikat / paleltuvat rinteille.”  Liikkuvuudestaan ja materiaalin rikkaudesta huolimatta runoihin jää kokijan keskipiste, jota kaikki kokoelmaan kirjoitettu kiertää.

Myllylahti tekee havaintoja herkeämättä, maailma ja ihmiset virtaavat ohi: tapahtumat, esineet, assosiaatiot ja metaforiset kuvat. Johtopäätökset tai filosofiset kiteytykset eivät sovi hänen tyylilajiinsa. Ajoittaisesta omien tunteiden läsnäolosta huolimatta säkeet käyvät jatkuvaa dialogia runoksi muuttuvan ulkoisen todellisuuden kanssa: ”Motellit luutuvat aavikon kämmenille / Käärme nielee hiekasta hylsyn.”

Materiaalia Myllylahden kokoelmaan mahtuu kaaokseksi saakka. Välillä lyyrinen kieli saattaa kuljettaa miestä ajatuksen kustannuksella: ”Puinen tuuli kulkee laaksossa / ja hipaisee pilviä kuin alpaa, / kesän rikkoutuneita tunteja / me olemme vanhan vuoteen perilliset, marmorijalavat / bulevardien hiertyneillä käsivarsilla / aineet jotka polttavat kuun sikiön vatsaani kiinni.”

Myllylahden ansioita ovat ilmaisun voima ja intensiteetti. Omaperäiset, rationaalisuudesta piittaamattomat ja nopeat näkökulmien vaihdot. Kielellisen materiaalin ehtymättömyyden ja rikkauden tuntu. Rytmiikan notkeat vaihdot: hengästyttävän menon vastapainoksi saattaa joen uoma pakastua hitaaseen valoon. Kuluneiden ilmaisujen, kuten kultaisen meren kohdun vastapainoksi kirjoitetut, persoonallisesti kiteytetyt kuvat: ”Taksitolpat ja toimistot mätänevät kaupungin suuhun kuin juopon hampaat.”

Kun Myllylahti malttaa karsia runostaan liikaa runollisuutta, tekstillä on tilaa hengittää vapaammin ja hänen säkeensä jakavat elämyksellisyyden tunteen lukijan kanssa. Näin Myllylahti rakentaa runoonsa näyttämötilan ja kohtauksen, joka on yhtä aikaa intiimi ja mittaamattomia ulottuvuuksia sisältävä:

”Tänään olemme puhuneet liikaa, leikkaat leivän ja juuston, / minä istun pöydällä ja heiluttelen jalkojani, en löytänyt korttipakkaa tai kirjaa, / sinä juot viinin janoosi ja syöt leivän / koska sinä olet kaksikymmentä vuotta ja nälkäinen / tupakat joita poltamme tulivat tänne laivalla meren yli / ja nyt puhallamme savun ikkunasta sateiselle / kadulle jossa tähden ja moottorin veri on tuoksunut koko yön.”

…………………………………………………..

Blogin ekstralinkissä yksi maailmankaikkeuden parhaista leffoista: ”Rivejä neron päiväkirjasta” 

…………………………………………………..

Maailma, älä kysy

Kirjassaan Hyvä, paha ja pyhä (Otava 2002) Martti Lindquist kirjoittaa: ”Paha on realiteetti ja varteenotettava vastustaja. Hankalaksi vastustajaksi pahan tekee erityisesti se, että se asuu meissä itsessämme, meidän uskomuksissamme, rakenteissamme ja tarinoissamme.”

William Kentridge: World Walking, 2007
William Kentridge: World Walking, 2007

Kuten William Kentridgen kuvassa, maailma on liikkeessä, hyvä ja paha hakee taas tasapainoa. Punnitsin eilisten uutisten jälkeen miltä kantilta päivittää blogi. Selasin myös Lindquistin kirjaa, mutta päädyin siihen, että kipeäkin runo voi tuoda lohtua ja voimaa oudolla tavalla. Kliseistä ja totta samalla kertaa.

William Kentridge: Bird Catcher, 2006
William Kentridge: Bird Catcher, 2006

Valitsin tekstin, jonka tekijällä on kanttia monin tavoin. Saksan juutalainen Nelly Sachs syntyi Berliinissä 1891. Hän pääsi pakenemaan kansallissosialismin terroria ja kuolemaa Ruotsiin 1940. Oman tuotantonsa ohella hän ryhtyi kääntämään uutta ruotsalaista runoa saksaksi. Nobelin Sachs sai vuonna 1966. Kirjailija kuoli Tukholmassa 1970.

William Kentridge: piirros filmiin Other faces, 2011
William Kentridge: piirros filmiin Other faces, 2011

Sachsin teksti on vapaasti assosioivaa modernia runoa, aiheet elämän kääntöpuolelta. Säkeisiin sisältyy kuitenkin melkein aina sovitus ja toivo. Niin tässäkin, päivänkohtaista ja pidempää näkemystä tavoittavassa tekstissä Maailma, älä kysy. (Suom. Aila Meriluoto)

Maailma, älä kysy kuolemasta temmatuilta

minne he menevät,

hautaansa kohti he menevät aina.

Vieraan kaupungin kiveystä

ei ollut laskettu pakolaisaskelten musiikkia varten –

Talojen ikkunat, jotka heijastavat maan aikaa

ja sen kuvakirjataivaiden vaeltavia lahjapöytiä –

ei niitä hiottu silmiä varten

jotka joivat kauhun lähteiltä.

Maailma, heidän hymynsä poimun on polttanut heihin väkevä rauta;

niin kernaasti he luoksesi tulisivat

kauneutesi tähden,

vaan ken on koditon, häneltä kuihtuvat kaikki tiet

kuin leikkokukat –

Mutta meille on vieraassa maassa suotu

yksi ystävätär: ilta-aurinko.

Kidutetulla valollaan siunaten

se on kutsunut luokseen meidät ja murheen

joka rinnallamme kulkee: yön psalmin.

…………………………………………

Blogin ekstralinkki viiden vuoden takaa: ”Monikulttuurisuudesta islamofobiaan – ja toisinpäin”

…………………………………………

Neljä vuotta sitten Malagan taidemuseossa: William Kentridge ja ”Todella järkyttävän upeeta!!!”

………………………………………..

Kirjallisuuden Finlandia(t): Valovoimaa vai päähän kihahtanutta kusta?

Ennen eilistä tripla-Finlandian jakotilaisuutta monen huoli oli, että yhteisjaossa julkisuuden kokonaismäärä vähenee. Niin ei taida käydä, hienoista voittajista riittää keskustelua pitkään. Suomen Kirjasäätiön hallituksen puheenjohtaja Minna Castrén perusteli palkintojen yhteisjakoa: ”Haluamme korostaa niiden yhtäläistä arvoa.”

Finlandia Laura Lindstenille teoksesta Oneiron.
Finlandia Laura Lindstenille teoksesta Oneiron.

Suurin jälkikohu nousi Laura Lindstedtin palkintopuheesta. Kieltämättä, henkäisin penkissäni pari kertaa tavallista syvempään hänen aloittaessaan. Puheen tulokulmasta kasvoi hieno, kirjailija käänsi fokuksen omasta navastaan ympäröivään yhteiskuntaan.

Totta kai Lindstedt provosoi, vähemmillä eväillä ei keskustelu lähde kunnolla käyntiin. Jakolinja on tullut nopeasti selväksi. Puhetta kokonaisuudessaan on jaettu SOS-mediassa ja lämmitelty sen rohkeuden jälkihehkussa. Toisaalla on paheksuttu uusia mekkoja ja virheetöntä habitusta, kaivettu esiin kirjailijan saamat apurahat, nimitelty tuottamattomaksi loiseksi, tekopyhäksi ja kusipääblondiksi.

Lindstedt käytti palkitun Oneironin kirjoittamiseen kahdeksan vuotta väitöskirjan valmistumisen ja muiden töidensä ohella. Perfektionisti haluaa ajatella ja tehdä työnsä niin hyvin kuin suinkin mahdollista. Aamun Hesarissa hän sanoo: ”Väitöskirjani kielen vaihdoin taannoin ranskaksi, joten se muuttui minulle ikään kuin uudeksi työksi.”

Valovoimaiset ihmiset jakavat mielipiteet Kunnioittaviin ja Kampittaviin. Olen puhunut aiemminkin kahdesta kateuden lajista: negatiivinen kateus pyrkii alistamaan, positiivinen haluaa kurkottaa kohteensa kaltaiseksi. Silkat solvaukset johtuvat niiden esittäjien pohjattomasta alemmuudentunteesta.

Nostan tähän vielä palkintopuheen lopetuksen, joka sisältää enemmän kuin ensiluvulla näyttää: ”Meille eläville tämä elämä on välitila, jossa solidaarisuuden mahdollisuus on käytettävä. Toista tilaisuutta emme saa.” Maailmassa punnitaan ihmisyyden arvoja juuri nyt. Solidaarisuus ei ole enää ainoastaan se kaksikymppinen, joka lahjoitetaan katastrofikeräykseen.

Kun toimittaja Arto Nyberg jakoi Tieto-Finlandian Tapio Tammiselle teoksesta Kansankodin pimeämpi puoli, hän totesi: ”Yleisen kiihkon vallassa kansasta voi tulla joko sankari tai pyöveli.” Tamminen käsittelee Ruotsin historian yhteyttä natsismin oppeihin. Nybergin kiteytys pätee myös tässä ja tänään.

Suomen-Viron instituutin johtaja Anu Laitila jakoi Finlandia Juniorin Nadja Sumaselle hänen esikoisteoksestaan Rambo. Hän korosti empatian välittämistä yhtenä kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä: ”Jotta voisi ymmärtää ihmisyyttä, pitää lukea lasten- ja nuortenkirjallisuutta.”

Sumanen itse kiteytti palkintopuheessaan kirjoittamisensa motivaatiota ja merkitystä lasten ja aikuisten suhteissa: ”Jotta tavalliset Erkit ja Annikit ymmärtäisivät kuinka tärkeää heidän hyväksyvä läsnäolonsa voi olla.”

Blogi perehtyy kirjoihin aikanaan.

………………………………….

Ekstralinkki ottaa kontaktia aiempaan Finlandiaan ja kuoleman jälkeiseen ylösnousemukseen.

…………………………………

Ammattilaisen opetus: ”Ei kannata pyydellä anteeksi olemassaoloaan.”

Teetin uudet kotisivut. Siskon mies kysyi, mikset tehnyt itse? Siksi, että alan ammattilaisen tekeminä niistä tulee paremmat. Ulkopuolinen näkee selkeämmin miltä sivujen tulisi tänä päivänä näyttää. Puhumattakaan siitä, että paketista tulee toimiva. Se mikä ei yhdellä silmäyksellä näy: sivujen käytön ja navigoinnin logistiikka sekä hakukoneoptimointi vaatii ekstraosaamista.

Tekijä, Simo Ollila on kulttuurialan tiedottamisen ammattilainen, web-designer ja www-tuottaja. Hän halusi sivuista ”krouvin rouheat” ja lohdutteli, ettei sivujen ”ilmeen sovi pyydellä anteeksi olemassaoloaan.” Erottuva ilme alkoi hyvin pian tuntua omalta.

Kotisivuni ovat nyt eri elementtien tiukka paketti: kirjat, kritiikkikatkelmat ja lukunäytteet. Twitter, FB ja äänirunot Soundcloudissa. Linkit blogiin, aamutelkkaan ja Yle-puheelle, tieto-, yhteys- ja palaute-osio…

Sivuilla on mukana myös ensi vuoden alussa julkaistava romaani: Idoli. Kansikuva on vielä ”feikki”, mutta luettavaksi on jo kaapattu parikymmentä ensimmäistä sivua.

Oman navan tuijottelu on tällä erää tässä. Seuraavaksi blogi palaa varsinaiseen kutsumukseensa: peilaamaan kulttuuria ja kirjallisuutta tuhansien vuosien ja päivänkohtaisten tapahtumien kulmasta. Blogisti on kutsuttu myös Finlandia-palkintojen jakotilaisuuteen Helsinkiin 26.11. Siitä(kin) riittää jutun aiheita useampaan päivitykseen.

………………………………

1. Linkki kotisivuilleni

2. Linkki Kulttuuritiedotuksen sivuille

………………………………