650 miljardin euron varainhoitaja sijoittaa 100 miljoonaa euroa työhuoneeni kiinteistöön

Päivän postaus on lyhyt ja ytimekäs. Mutta tähän palataan, kun draama tiivistyy. Työhuoneeni kiinteistön omisti työeläkeyhtiö Varma. Toissapäivänä saamani sähköpostin mukaan ”Varma on sopinut kiinteistön myymisestä Aberdeen Standard Investmentsin hallinnoimalle yhtiölle.”

Lehdissä on kaupan seurauksista täysin harhaanjohtavaa tietoa: ”Aberdeenin tarkoituksena on käyttää tämä vuosi suunnitteluun ja aloittaa rakennustyöt vuodenvaihteessa.”

Aamulehti 8.2.2018

Tiedusteluuni miten kauan voin jatkaa työhuoneellani, vastattiin näin: ”Aberdeenin kehityshanke alkaa maaliskuun alusta. Muuttoaikataulu on helmi- maaliskuun vaihteessa. Pidämme yhteisen vuokralaisia koskevan hankkeen tiedotusillan maaliskuun alussa.”

Vuokrasopimuksessani on kolmen kuukauden irtisanomisaika. Aberdeen aikoo heittää minut pihalle kolmen viikon kuluttua. Samaan aikaan, kun he pitävät asiasta infotilaisuuden. Yhtiö tarjoaa kiinteistöstä ”väistötiloja”. Itselläni on kesken kolme sovittua, aikataulutettua ja tulevaisuuden kannalta tärkeätä työtä. En voi mitenkään järjestää kamojen kasausta tähän väliin vaikka saisin apua pikamuuttoon. Nähtäväksi jää, miten sovitellaan näkemykset minun ja 650 miljardin euron yhtiön välillä.

Uusi omistaja: ”Aberdeen Standard Investments on maailman johtavia varainhoitajia, joka toimii osana Standard Life Aberdeen -sijoitusyhtiöryhmää. Yli tuhat sijoitusammattilaista hallinnoi lähes 650 miljardin euron varallisuutta 80 maassa. Suomessa parinkymmenen hengen toimisto vastaa noin miljardin euron kiinteistövarallisuudesta. Yhtiöllä on 1,2 miljoonaa osakkeenomistajaa ja se on listattu Lontoon pörssissä. Standard Life Aberdeen muodostettiin Standard Life PLC:n ja Aberdeen Asset Management PLC:n yhdistyessä 14. elokuuta 2017.”

Ja sitten kiitollisuudenaiheet: olen saanut tehdä työtä ainutlaatuisessa miljöössä 17 vuotta. Tehdas huokuu historiaa. Pyynikin Trikoon perusti Alfred Kordelin 1903. Tänään kiinteistössä on mikroyrityksiä ja eri alojen taiteilijoita. Vuokrattavaa pinta-alaa on yhteensä 34 000 neliötä. Vuokrani on ollut vähintään kohtuullinen, sijaintiin nähden halpa.

Saneerauksen jälkeen apurahoituksen varassa työskentelevällä kirjailijalla on tuskin varaa työhuoneeseen tässä kiinteistössä. Todennäköisimmin työ jatkuu muualla. Mielenkiintoista katsoa, mistä löydän yhtä hyvällä hengellä täyttyneen miljöön. En epäile, etteikö niin käy.

Lopuksi muutama säe 365 runon kokoelmastani Babel, jota olen täällä useasti lainannut. Sellainen on ajatus, että meistä jokainen voi olla maailmankaikkeuden keskipiste. Niin kuin minä täällä kirjoittaessani. Ja sinä tätä lukiessasi. Mikä lopulta on yksi ja sama asia.

……………………………….

Universumin verkko kutoutuu kahden vesistön välissä

kaiken olevan keskipisteessä

etelässä uimaranta ja 46 metrin syvä

pohjoisessa soraharju ja Haulikallio

idässä Joseliininniemi ja kaupungin korttelit

lännessä Lapiosaari ja Pyhäjärven selkä:

kartan tasokoordinaatit: N 6822111 – E 325721

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Vuodelta 2014: ”Mitä on taide, entä estetiikka?”

2. Vuodelta 2010: ”Kulttuurin seinät vai sisältö?”

………………………

Tervehdys, te ihmelapset ja hitaasti kehittyneet ääliöt!

Päivitän aiheesta, joka on askarruttanut itseäni viimeiset parikymmentä vuotta. Miten jotkut ihmiset saattavat syntyä tänne aivan valmiina ottamaan maailman haltuunsa? Toisten kohdalla oman potentiaalin kasvu kestää koko elämän mitan.

Helsingin sanomat 8.11.2017

Aihe otti taas kipinää, kun kollega sos-mediassa väitti, että hän itse, kuten niin moni muukin hiipuu kirjailijana ikääntyessään: ”nuorena kirjoitin parhaiten, nyt kilkutetaan tässä apurahakirjallisuudessa ja pannaan ulos mitä sattuu.” Ymmärrän kärjistyksen. Ja senkin, että väitettä on saattanut värittää jokin aivan ulkopuolinen asia.

Entä säveltäjä Elliot Carter, jonka Late Works -levyn Hesari kehuu kuukauden takaisessa kritiikissään: ”Noin 90 vuoden iässä Carter oppi säveltämään ilmavammin. Samalla vanhan veijarin huumorintajukin kävi entistä ymmärrettävämmäksi. Levyn päättää Carterin viimeinen sävellys Epigrams (2012), jonka 103-vuotias sävelsi pianotriolle itseään huvittaakseen.”

Tähän sopii lainata pari ajatusta Aamulehden taannoisesta haastattelusta. Finlandiavoittaja Juha Hurme kertoo ettei ole lopettanut koskaan lukemista ja maailmankaikkeuden opiskelua, että hän on kerännyt tietopankkia itselleen kaksikymmentäviisi vuotta. ”Hurme nimittää itseään hitaasti kehittyneeksi ääliöksi.”

Sarah Chang (s.1980) konserttijuliste 2017

Kaivan arkistostani Hesarin konserttiarvion maaliskuulta 1996, ja löydän vastakkaisen esimerkin: ”Viulun ihmelapsi, Sarah Chang, 15, nauraa puheille kadotetusta lapsuudesta. Mutta kun minä haluan soittaa.” Yhdysvaltalainen Chang sai ensimmäisen viulunsa 3-vuotiaana, pääsi konservatorioon seitsemän ikäisenä ja konsertoi New Yorkin filharmonikkojen solistina ensi kerran 8-vuotiaana.

Samaistun itse ”hitaasti kehittyneisiin ääliöihin”. Ja tämänkin olen kertonut aiemmin. Kysyessäni ikiaikoja sitten Christer Kihlmanilta miten ikä vaikuttaa kirjoittamiseen, hän vastasi: ”Ei mitenkään, kuvien virta vain muuttuu erilaiseksi.”

Peruskysymykseen löysin vastauksen jo vuonna 1998, kun luin Anni Sumarin kokoelman Mitta ja määrä, joka palkittiin Yleisradion Tanssivalla karhulla. Sumari tarvitsee vain seitsemän säettä löytääkseen aivan ongelman ytimeen.

Joissakin voima on patoutuneena

ja pyyhkäisee kaiken tieltään padon murtuessa.

Toisista voima hioutuu hitaasti esiin

turhan rapautuessa ympäriltä.

Muutamissa voima siirtyy ja muuttaa muotoaan,

niin että he ovat aina valmiit kohtaamaan ajan ja olosuhteet.

Toisista voima vain kuluu ja vähenee.

Kysymys johtaa aina seuraavaan. Ymmärrän miten ihminen kehittyy ja taito karttuu. Mutta miten on mahdollista ”olla seppä syntyessään”. Ehkä kaikki eivät lähdekään elämän alkuun samalta viivalta? Onko kahdeksanvuotias sinfoniaorkesterin solisti saanut elämäänsä jotain muutakin kuin silkkaa lahjakkuutta? Ja mistä sellainen tulee?

……………………………………………

BLOGIN AIEMMAT EKSTRALINKIT

1. Ihmisen suurin ja vaikein saavutus

2. Hänellä oli pukunaan vereen kastettu viitta

…………………………………………….

Julkinen teurastus: ”mielenkiinnottomia idioottihenkilöitä ja ikuisia mitättömyyksiä”

Siivoilin leikemappeja. Käsiini osui useita vuosia sitten tallennettu kritiikki, jota rankempaa ja ilkeämpää en ole sittemmin lukenut. Lainaan sen tähän. Se on julkaistu maan toiseksi suurimmassa päivälehdessä. Kirjan kustantaja on maamme suurin. Kirjailijaa en kerro sen paremmin kuin teosta tai kriitikon nimeä. Kirjailija julkaisee edelleen. Kriitikko on toivottavasti ”kasvanut ihmisenä ja arvostelijana”.

Animaatioelokuva Rottatouille: Disney & Pixar, 2007

En tunne monta ihmistä, joka lukee aktiivisesti kaikki kirjallisuuskritiikit useammasta lehdestä. Se antaa suhteellisuudentajua. Ihminen, joka lukee satunnaisesti yhden kritiikin saa helposti kokonaisuudesta vääristyneen kuvan. Olkoon tällä kertaa esipuhe lyhyt ja lainaus pitkä. Arvio on hyvä lukea jos kuvittelee jonkun saaneen työstään erityisen huonoa palautetta. Tässä kylmää kyytiä kustantajalle, kollegoille, kirjailijalle (ja kirjailijoille) plus kaikille lukijoille:

”En arvioi X:n teosta kustantajan, takakansitekstin tai sen perusteella miten lukutaidottomat sitä lukevat tai tulevat lukemaan. Näiden lähestymistapojen sijasta vedän jälkistrukturaaliset kumihansikkaat käsiini puristellakseni rumimpia finnejä (suomalaisuuksia) X:n teoksesta. Hoito voi tehdä kipeää mutta se saattaa myös auttaa ja kaunistaa.

Aloittakaamme kielestä, joka on runsaat sata vuotta vanhan eltaantuneen kuolan peitossa. Teosta voisi helposti luulla parodiaksi tai pastissiksi 1800-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden pahimmista paatoksellisista paiseista, mutta se ei ole edes sitä. X käyttää täysin vailla ironian ja automatisoitumisen tajua kieltä, joka uhmaa lahjakkaimpienkin ruumiinpesijöiden elvytysyrityksiä: ”hekuma”, ”syntisäkki”, ”olemus”, ”kirottu” jne.

Animaatioelokuva Rottatouille: Disney & Pixar, 2007

…Teos toistaa itseään eli siinä soi kriitikoidemme kansallishymni: ikävystyttävä monotonisuus, jota heillä on tapana kutsua eheydeksi. X:n tekstin voi määritellä myös skitsotekstin symmetriseksi vastakohdaksi, neuroottisen lukkiutuneeksi tekstiksi. Se on asetelmallista lähes huonoimmalla mahdollisella tavalla. Yhden lukukerran jälkeen tekstiin ei ole mitään syytä palata. Teos kuuluu niihin, joihin perehtyessään pätevä kriitikko tulee kadehtineeksi tavallisen lukijan vapautta lopettaa lukeminen.

Pahinta on ehkä se, että stillkuvat on tungettu täyteen yhtä mahtipontista kuin jälkeenjäänyttäkin pohdiskelua, joka naiiviutensa puolesta sopisi ponitallikirjoihin. Yleissivistys olisi lääke näihinkin vaivoihin. Naurettavimpia ovat taiteeseen liittyvät ajatteluyritykset, joista tapaa aloittelevien taideopiskelijoiden, ikuisten mitättömyyksien ja moraalisten pseudovähemmistöjen koko sanavaraston: Taide! Elämä! Totuus! Pahuus! Jumaluus! Ooh!

Teoksen huvittavin tahaton ristiriita lienee siinä, että X:n teksti yrittää uskotella mielenkiinnottomien idioottihenkilöidensä olevan mm. poikkeavia lahjakkuuksia tai pahoja ihmisiä. Jos kirjallisuus on X:lle itselleen yhtä tärkeää kuin hänen päähenkilöilleen, suosittelen pitkäaikaista pidättäytymistä rakkaasta kirjoittamisharrastuksesta.

Piinallisimmillaan X on pinnistellessään peruskoulun yläasteen uskonnonkirjan ja XX:n uusimman kirjan tasoisessa oivalluskyvyttömässä diletanttibuddhalaisuudessa. Teokseen sisältyvistä huonosti valituista kirjallisuusviittauksista voi hyvällä tahdolla antaa arvosanan: kirjallisuuden historian puolitoista opintoviikkoa, tyydyttävät tiedot.

X:llä on siis kaikki mahdollisuudet nousta kriitikoiden suosikiksi, sillä hänen kirjoituskyvyttömyytensä on juuri oikeassa suhteessa kriitikoiden enemmistön lukutaidottomuuteen: matalaan tiedontasoon ja vuosisadan takaisen esteettiseen hahmotukseen.

Teos on niin kieleltään, muodoltaan kuin sisällykseltään pahinta kitschiä, mutta mitä siitä, täytyyhän XXX:n kaltaisilla olla teoksia, joita ylistää ja kiittää. Kokeellisuudesta vieläpä. Ehdotankin seuraavan esteettisiä ja älyllisiä syvyyksiä turhaan tavoittelevan X:n rillumareikirjan nimeksi Guinea Pig.”

……………………………………………..

Funtsin päivitystäni pitkään, paskaa on turha levittää. Lopputulos lienee kuitenkin se, että kriitikon oma pätemisen- ja alemmuudentunne on ennen kokemattoman syvä. Seuraavassa päivityksessä onkin sitten vuoro puhua oikeilla nimillä ja kehua eräs henkilö oikein kunnolla!

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. ”En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta”

2. Hirsipuussa vastustajat hiljenee

…………………………………………….

Kuolemattomuuden kaava

Kierrätän vanhan päivityksen. Se on jälleen mitä ajankohtaisin. Tampereen pääkirjasto Metsossa avautuu maanantaina 18.9. Juri Gagarin -näyttely Lapsuuden sankarille. (klik) Palokunnan kuoro Tulikukot laulaa ja puheita pidetään. Luen tilaisuudessa Gagarinin avaruuslennon innoittaman runoni.

Kun Suomi voitti jääkiekon ensimmäisen MM-kultansa 1995, Tampereen keskustorille kerääntyi 30 000 hurmahenkistä juhlimaan. Kyse oli korostuneesta kansallistunteesta – tai sen puutteesta. Kolmekymmentäneljä vuotta aiemmin nähtiin samankaltaista nälkää. Kosmonautti Juri Gagarin oli vieraillut ensimmäisenä ihmisenä avaruudessa ja suomalaiset halusivat saada osansa sankarin gloriasta.

Gagarin kohosi kaikkeuden porteille 12.4.1961. Vostok 1 kiersi maapallon parissa tunnissa. Jo reilut kaksi kuukautta myöhemmin majuri Gagarin saapui Helsinkiin. Kansa näki idolinsa ja presidentti onnitteli – aivan kuten kiekkoleijoniakin. Tunnelma ei tiettävästi ollut yhtä riehakas, vaikka Kekkonen alan miehenä tunnettiinkin.

Gagarinin matka jatkui Helsingistä Tampereelle. Heinäkuun ensimmäisenä päivänä hän jakoi nimikirjoituksia hotelli Tammerin portailla (kuvassa) ja keskustorilla. Maailmanluokan julkkis ja kylmän sodan kuumin nimi sai liikkeelle kaikki kynnelle kykenevät.

Miljoonasade julkaisi debyyttisinglensä 1986. Heikki Salon sävellyksestä ja sanoituksesta ”Lapsuuden sankarille” kehittyi klassikko. Gagarinin lennosta ja Tampereen vierailusta tulee tänä vuonna kuluneeksi viisikymmentäkuusi vuotta. Tein runon 2013 julkaistuun kokoelmaani Babel. Patetian rima värähtää, mutta ei putoa.

Kello 9.07 Moskovan aikaa

sosialismin sankari syöksyy avaruuteen

toveri Teräsmiehen nopeus on 28 000 kilometriä tunnissa

kun hän aloittaa kokeensa painottomassa tilassa:

harjoittelee liikesarjoja, kirjoittaa ja syö

ja kello 9.37 Juri Aleksejevitsh ehtii nähdä

auringonlaskun Havaijin yllä – Vostok kiertää

maan varjoon ja Moskovan radio kertoo lennosta,

matka maapallon ympäri kestää 108 minuuttia ja

tähtitaivaan Kolumbus ehtii jo itsensä edelle,

kosmonautista tulee kuolematon,

hän hymyilee New Yorkissa, Lontoon lentokentällä

ja Tampereen keskustorilla – laulaja kysyy:

Näätkö rakastavaiset kaupungin päällä 

kuuletko lapsien syntyvän täällä

kello 10.55 Juri Aleksejevitsh Gagarin leijuu

varjonsa varassa Uzmorjen pellolle

lähelle rakettinsa kuumentunutta kapselia.

Viisikymmentäyksi vuotta myöhemmin

yöllä satanut lumi säkenöi aamupäivän auringossa,

sairaalan synnytysosastolla kaikki sujuu hienosti,

kuin oppikirjasta, kätilö sanoo.

Äiti saa lapsen rinnoilleen ja ajattelee miten maailma

voi yhdessä hetkessä olla ihmettä täynnä.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. In memoriam Simo Salminen

2. Beniamino Gigli kuolee ja bin Laden syntyy

……………………………………………..

 

”Julkisuus on minulle elintärkeätä”

Blogi päivittää kevyesti ja hakee pohjaksi kesäkertauksen neljän vuoden takaa. Aihe otti kipinää, kun luin kollegan jutun sos-mediasta. Hän oli hakenut kirjastosta teosta Euroopan reuna. Kesätyöntekijä kysyi kirjailijaa. Saarikoski, vastasi asiakas. Etunimi? Pentti, asiakas vastasi. ”Etsä tunne?” ”En ole kyllä koskaan kuullut”, totesi kesätyöntekijä.

Jussi Pohjakallio, Turun Sanomien arkisto.

Niin ne vaihtuu sukupolvet. Minut olisi helppo narauttaa jonkin nuorisoidolin nimellä. Vai kuuluuko Saarikoski kaikkien yleissivistykseen? No, nuorilla on aikaa hankkia sitäkin.

Ikonin asemaan noussut kirjailija ja kääntäjä Pentti Saarikoski oli Suomen ensimmäinen ”julkkis”. Häntä ennen tehdyt jutut näkyvistä henkilöistä olivat uutisia tai haastatteluja. Eivät säännöllistä seurantaa tai tyhjästä lehtiin polkaistuja. Henkilökohtaisuudet jätettiin repostelematta, kohdetta kunnioitettiin eikä lyöty.

Viikon takaisessa jutussa mainitsin Pentti Saarikosken lemmikiksi pantterin. Väärin muistettu, ja onneksi minua oikaistiin. Elukka oli oselotti. Kiinnostuin alkuperäisestä jutusta ja koetin kaivaa lehden esiin. Epäonnekseni kohde Huutonetissä oli juuri sulkeutunut ja joku toinen saanut Apulehden nro 28/1967 omakseen yhden euron hintaan.

Oselotti: www-tunturisusi.com

Lehden otsikoinnissa näkyi jo tulevan humpuukijournalismin ote. Avioero ja ”uutisen” keinotekoinen koukku: ”Kun runoilija eron otti kotiin muutti oselotti”. Muistan myös jutun, jossa Saarikoski kertoi juovansa joka päivä pullon Koskenkorvaa. Fysiikka kesti hyvin, kun muisti vain ottaa päivittäiset vitamiinit.

Tekstissäni 29.10. Lainasin Saarikoskea kirjasta Punaiset liput. Lupasin palata teoksen. Näin Saarikoski kirjoittaa mielipiteistään ja julkisesta kuvastaan:

”En siis ole näinä kymmenenä vuotena muuttunut ’toiseksi ihmiseksi’: kaikki nämä mielipiteet ovat minua, osia siitä omakuvasta jonka tekemistä elämäni on. Tätä kuvaa tehdään kaikkien nähden, minä olen koko ajan näytteillä, ja minä nautin siitä, julkisuus on minulle elintärkeätä: niin kuin taulu, minä en olisi olemassa, ellei kukaan minua katsoisi. /…/

En ole mielipiteistäni vastuussa, niin kuin ei kukaan muukaan omistaan. Meidän vikamme sen enempää kuin ansiommekaan eivät ole meidän omiamme.”

Helsingissä huhtikuussa 1966 

Pentti Saarikoski

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Tähdellistä tietoa ja silkkaa sontaa

2. Googlella ja Kafkalla on asiaa juuri sinulle

…………………………………………….

Arkinen päivitys

Työhuoneeni ovella minua tervehtii Federico Garcia Lorca. Muisto runoilijan kotimuseosta muutaman vuoden takaa. Ja tunnuslauseet – ne ovat sellaisia varten, joita täytyy muistuttaa. Muille asiat ovat itsestään selviä.

Pikapäivitykseni on lyhyt, sekalainen ja vain viimeisen kuvan osalta ytimekäs. Lomapäiviä on vietetty vain muutama, nyt kaiken ajan vie kohta loppusuoralle kaartuva romaanikäsikirjoitus, joka on ehtinyt vuoteen 2026.

Kun kahden vuoden urakka on valmis kustannustoimittajan lukuun, on pienen breikin aika. Sen jälkeen uusi aihio odottaa jo koneella. Kirjoitusvauhtini on hidas, usein vain vajaa liuska päivässä.

Pidän myös lähdetöistä ja tiedonhausta. Kirjoista, arkistoista ja nettiverkoista huolimatta joskus on mutkia matkassa. Tulevan romaanin tiedot tenori Beniamino Giglin konserteista Berliinissä 1924 alkoivat tarkentua vasta haastateltuani Suomen Beniamino Gigli -seuran puheenjohtajaa Torsten Branderia.

Kirjoittaessani minun on hahmotettava tapahtumista kuvat mieleeni ja kirjoitettava niiden pohjalta. Usein myös netin, karttojen ja lehtileikkeiden kuvat ovat avuksi. Olen miettinyt miten kuva ja sana ovat sama asia, syntyvät aivoissa kummatkin. Kuvista tulee sanoja – ja toisinpäin, lukiessa sanat syntyvät kuviksi.

Vielä kuvapari, joka on käsitteellisellä tasolla yhteneväinen. Kaktukset löytyvät makuuhuoneemme ikkunalaudalta, mutta eivät aviosuhteen vertauskuvana. Kuvaruno sen sijaan ilmentää yleistä keskustelua valitettavan usein. Ekstralinkistä löydät kaikki neljä kuvarunoa. Rentoo viikonloppua ystävät!

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit

1. Nokturno, digitaalista ja kokeellista runoutta

2. Miltä meidän pitäisi näyttää?

……………………………………………..

Väärässä paikassa väärään aikaan

Päivitän jutun, jota olen käyttänyt täällä aiemmin. Syy on Jukka Petäjän lauantaiessee Hesarissa. Teksti kertoo kirjailija Truman Capoten ”joutseniksi” kutsutuista ihailijoista. Seurapiiri suuttui, kun kirjailija käytti negatiivisesti heidän yksityisyyttään romaaninsa materiaalina.

Helsingin sanomat 15.4.2017

Oma fokukseni on kuvassa, jossa Marilyn tanssii El Morocco yökerhossa Capoten kanssa vuonna 1954. Kliseistä ilmaisua käyttääkseni kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Otoksen ristiriitainen tunnelataus on käsin kosketeltava ja moneen suuntaan avautuva.

Marilyn Monroe kuoli 5. elokuuta 1962. En ollut näyttelijästä kiinnostunut, mutta kun aloin pohtia romaania ihmisen identiteetin muotoutumisesta Marilyn kiilasi väistämättä tekstiin mukaan. Romaanin teema tarvitsi hänen pirstaloitunutta imagoaan. Marilyn kyseenalaisti usein identiteettinsä ja pohti mikä on muiden luomaa, mikä hänen aitoa itseään.

Marilyn Monroe, kuva: Richard Avedon

Pohjiksi tuli luettua melkoinen määrä Marilynistä kirjoitettua tekstiä. Mutta yhtä hyvin narratiivisen sosiaalipsykologian väitöskirja. Haastattelin myös sisareni ystävätärtä joka on, ellei nyt maailman, niin Suomen paras Marilyn-asiantuntija. Marilynin hiuspinni julkaistiin 2009, ja nousi Runeberg-palkintoehdokkaaksi.

Kirjan takakannessa tiivistyy oleellinen kysymys: ”Marilynin hiuspinni lähtee liikkeelle Budapestin terrorismin museosta ja kiertää Kiinan ja Lontoon kautta kotiovelle. Miksi emme uskalla muistaa oikein? Kuka meidän identiteettimme oikein määrittelee – ja onko sitä edes olemassa?” Lopuksi kaksi kuvan innoittamaa kappaletta romaanista. Nerokkaana itseään pitävä kirjailija tajuaa juuri olevansa väärässä paikassa väärän aikaan.

Kuva: UPI

”Mies pysähtyy hyllyn päätyyn lähelle ulko-ovea, ottaa sangat hyllystä ja katsoo kasvojaan peilistä, hän muistaa kuvan, se pulpahtaa mieleen pelästyttävän tarkkana, eikä hän saata muistaa missä olisi voinut nähdä otoksen aiemmin: Marilyn Monroe tanssii yökerhossa miehen kanssa, jonka ilme on hätääntynyt, Marilyn katsoo olkansa yli taakseen, tavoittaa katseellaan toista henkilöä, joka ei näy kuvassa, hymyilee tavalla josta näkee, että hän ja toinen jakavat salaisuuden, jota muut eivät tiedä. Tanssikavaljeerin pyöreät silmälasit – liki pyöreät, muovisankaiset lasit saavat hänet näyttämään koulupojalta, hän on Truman Capote, jonka epätoivoinen ilme kertoo, että hän on vaikeuksissa, että tilanne on riistäytymässä hallinnasta eikä hän ole Marilynille muuta kuin kiusallista rekvisiittaa. Mies tuijottaa peilikuvaansa, samaa hölmistynyttä ja kontrolloimatonta ilmettä kuin mustavalkoisen kuvan kirjailijalla, joka on juuri käsittänyt, että hänen olisi parempi olla jossain muualla.”

……………

”Hän puhuu innostuneesti ja liikkuu samalla. Käsi huitaisee laajan kaaren tämän tästä: Marilyniä on kuvattu lahjakkaaksi autistiksi. Ja mielenvikaiseksi rajatilapersoonallisuudeksi. Häntä on väitetty seksinnälkäiseksi viettelijäksi ja naiivin viattomaksi lapsinaiseksi. Hän oli aito luonnonlapsi. Ja typerä teeskentelijä. Hyvä näyttelijä. Ja huono.

Nainen pitää tauon ja antaa seuraavien sanojen ladata painoa itseensä: Unohtakaa kliseet… ja toisaalta, Marilynin kohdalla on kyse mitä suurimmassa määrin kliseestä! Kyllin paradoksaalista ja hedelmällistä tutkimusaineistoa siis.”

………………………………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Älä kuuntele sydämesi ääntä: ”Kliseillä on aina tilausta”

2. Mitä mensetykseen vaaditaan: ”Keskinkertaisuus ja kuuluisuus”

…………………………………………………………………

Ensimmäinen avaruuslento ja syntymän ihme

Huhtikuun 12. päivänä 1961 Neuvostoliitto lähetti avaruuteen Vostok 1-raketin ja kosmonautti Juri Gagarinin, joka kiersi maapallon ja palasi lennoltaan elävänä takaisin. Mäntän kirjastossa avautuu tänään Arto Huhtisen kokoama näyttely ”Lapsuuden sankarille”. Esillä on vanhoja valokuvia, postikortteja, propagandajulisteita, pinssejä, lehtiä, kirjoja ja leluja.

Juri Gagarin 1961.

Aamulehti kirjoittaa tänään: ”Näyttelyssä tärkeää roolia kantaa kaksi hienoa runoa, Heikki Salon klassikko Lapsuuden sankarille ja Juha Siron huhtikuun 12. päivästä kertova runo.”

Runoni taustalta löytyy tarina. Ensimmäinen ihminen avaruudessa oli aikanaan etusivun juttu koko maailmassa, joten ihmiskunnan merkkipaalu oli luontevaa ikuistaa vuonna 2013 julkaistuun 365 runon kokoelmaani Babel.

Luin tekstini maailman pienimmän museon kesätapahtumassa – Velaatan maitolaiturimuseolta saattoi matkustaa avaruuteen ja saada todisteeksi kuvan maalamassani tinttamareskissa. Avaruuskeskuksen avajaisissa oli myös intohimoinen keräilijä Arto Huhtinen, joka tunnetaan myös Reino & Aino Kotikengän ja Suomen Kumitehtaan toimitusjohtajana.

Aamulehti 12.4.2017

Kävi ilmi, että ensimmäisen avaruuslennon päivä on hänen syntymäpäivänsä. Julkaisin runoni viisikymmentä yksi vuotta Gagarinin lennon jälkeen. Sattumoisin kuvasin viimeisillä riveillä uuden elämän alun, joka olisi hyvinkin saattanut olla Huhtisen syntymä.

…………………………………………….

Kello 9.07 Moskovan aikaa

sosialismin sankari syöksyy avaruuteen

toveri Teräsmiehen nopeus on 28 000 kilometriä tunnissa

kun hän aloittaa kokeensa painottomassa tilassa:

harjoittelee liikesarjoja, kirjoittaa ja syö

kello 9.37 Juri Aleksejevitsh ehtii nähdä

auringonlaskun Havaijin yllä – Vostok 1 kiertää

maan varjoon ja Moskovan radio kertoo lennosta

matka maapallon ympäri kestää 108 minuuttia

tähtitaivaan Kolumbus ehtii jo itsensä edelle

hän hymyilee New Yorkissa, Lontoon lentokentällä

ja Tampereen keskustorilla – laulaja kysyy:

Näätkö rakastavaisen kaupungin päällä

Kuuletko lapsien syntyvän täällä

kello 10.55 Juri Aleksejevitsh Gagarin leijuu

varjonsa varassa Uzmorjen pellolle

lähelle rakettinsa kuumentunutta kapselia.

Viisikymmentäyksi vuotta myöhemmin

yöllä satanut lumi säkenöi aamupäivän auringossa,

sairaalan synnytysosastolla kaikki sujuu hienosti,

”kuin oppikirjasta”, kätilö sanoo.

Äiti saa lapsen rinnoilleen ja maailma on

yhdessä hetkessä ihmettä täynnä.

…………………………………………

Ekstralinkissä neuvostotaiteilija ja nobelisti, jonka totalitarismin kone koetti jauhaa.

…………………………………………

”Pelkkä kirja ei riitä. Kirjailijan pitää olla esiintymiskykyinen, kielitaitoinen, hurmaava.”

Aamulehden ja Tulenkantajat-kirjakaupan perustama kirjallisuuspalkinto jaettiin viidettä kertaa 25.3. Hanna Weseliuksen esikoisromaani Alma! kuittasi 10 000 euron arvoisen tunnustuksen.

Tulenkantaja-palkinto myönnetään kirjalle, jolla katsotaan olevan hyvät mahdollisuudet, kun julkaisuoikeuksia kaupataan ulkomaisille kustantajille. Tuomariston puheenjohtajan, kirjailija Antti Tuomaisen omia kirjoja on julkaistu 27 maassa.

Vuonna 1972 syntynyt Weselius on helsinkiläinen kirjailija, valokuvataiteilija ja taiteen tohtori, joka työskentelee lehtorina Alto-yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmassa.

Olen tavannut ihmisiä, jotka vain hitusen kärjistäen kuvittelevat yhä, että kirjailijat ovat traumojaan tuskailevia ja punaviiniä litkiviä taitelijoita, jotka kirjoittavat jumalaisen inspiraation voimalla. Elleivät sitten ajele taksilla kapakasta toiseen koska yhteiskunnan pullasorsille heitellään apurahaa.

Weseliuksen palkintouutisen kyljessä oli Aamulehden kulttuuritoimituksen esimiehen, Markus Määttäsen kolumni. Rankkaa tekstiä, eikä kyse ole pelkästään vientivetoisesta kirjallisuudesta. Kotimaassa kirjailijan näkyvyyden/myynnin pelastavat vain julkisuus naistenlehdissä ja televisiossa.

”Kirjallisuus on raaka laji. Siinä ei pelkkä kirja riitä. Vaikka teos olisi miten nerokas, lajityyppien yläpuolella omaksi genrekseen nouseva vallankumouksen aloittaja, on se silti vasta alku, ensimmäinen askel Kuussa. Kirjan lisäksi kirjailijallakin pitää olla karismaa, vetovoimaa, brändiä – kaikkia niitä tekijöitä, joita minkä tahansa lajin supertähdiltä tai menestyviltä liikeyrityksiltä vaaditaan.

Moni inhoaa juuri luettelemiani sanoja. /…/ Silti ne ovat täyttä totta. Lähes kaikissa muissa taiteenlajeissa tämä jo tajutaan, mutta kirjallisuudessa elää yhä liian vahvana  myytti introvertista taiteilijanerosta, jonka teokset myyvät itse itsensä maailmalle. Eivät myy. Niitä on pakko myydä.

Kirjailijan pitää olla esiintymiskykyinen, kielitaitoinen, hurmaava. Hän ei saa olla liian vanha. Iäkkäästä kirjailijasta ulkomainen kustantaja ajattelee ensimmäiseksi, ettei tuolta enää monta bestselleriä ilmesty.”

Allekirjoitan Määttäsen tekstin. Tuomio on luettu, miten se minuun vaikuttaa? itselläni on ikää, hurmaavuudesta ei tietoakaan ja brändi rapistumaan päästetty. Jotain yhtälöstä kuitenkin jää. Pitää vain kirjoittaa helvetin hyvä kirja. Sellainen on tekeillä. Muuta ei voi, ja muu on muiden huolia. Poikkeukset vahvistavat säännön – toivottavasti.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Helkkarin etevää sakkia ja muita kuolemattomia

2. Mitä lukuromaani merkitsee – onko megamenestys laadun tae?

………………………………………………

”En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta”

Nostan perjantain päivitykseen juttuni kolmen vuoden takaa. Aiheeseen satakolmekymmentä vuotta sitten kirjoitettu teksti käy monin tavoin yhä ajankohtaisemmaksi.

Charles Baudelaire (1821–1867) tunnetaan kitkeristä mielipiteistä ja aikalaisinhostaan. Moninaisten kirjallisten ansioidensa ohella häntä voisi pitää myös proosarunon eurooppalaisena ”isänä” tai ainakin lajityypin merkittävänä uudistajana.

Baudelaire muistetaan parhaiten runokokoelmastaan Pahan kukkia (1857) ja Pariisin ikävä. Henkilökohtaisessa elämässään ja tuotannossaan hän toteutti kapinallisen taiteilijan myyttiä tinkimättä ja kyseenalaisti aina katkeruuteen saakka vallitsevia käytäntöjä ja arvoja. Vastapainona olivat estetiikan, kauneuden ja moraalin pohdinnat. Jos hänen persoonaansa pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, se olisi ”ristiriitainen”.

Baudelairen päiväkirjat sisälsivät muistiinpanoja, ideoita ja luonnoksia keskeneräisiksi jääneisiin teoksiin. Kirjailijan sapekas mielipide lehdistöstä on julkaistu 1887. Eila Kostamon suomennos ensimmäisen kerran 1972, teoksessa Välähdyksiä/Alaston sydämeni. Vaikuttaako teksti tutulta, mikä… vai onko mikään muuttunut 130 vuoden jälkeen? Kannattaa lukea toisenkin kerran:

”Ei yksinkertaisesti voi selailla ainuttakaan sanomalehteä, oli päivä, kuukausi tai vuosi mikä hyvänsä, löytämättä joka riviltä pöyristyttäviä näyttöjä ihmisen turmeltuneisuudesta ja samalla mitä hämmästyttävintä rehellisyydellä, hyvyydellä, lähimmäisenrakkaudella kerskailua ja aivan häpeämättömiä vakuutuksia edistyksen ja sivistyksen voittokulusta.

Jokainen lehti on alusta loppuun yhtä kauhujen kudosta. Sotia, henkirikoksia, varkauksia, riettauksia, kidutuksia, ruhtinaiden rikoksia, kansakuntien rikoksia, yksityisten rikoksia, maailmanlaajuisen julmuuden huuma.

Ja tämän oksettavan aperitifin sivistynyt ihminen nauttii joka-aamuisen ateriansa palanpainikkeeksi. Kaikki tässä maailmassa tihkuu rikoksia: sanomalehti, seinät ja ihmisten kasvot. En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkki

1. Mitä Esko Valtaoja tähän sanoo: ”Ihmisen suurin ja vaikein saavutus”

………………………………………………