Aamulehden toimittaja Matti Kuusela kysyy – runoilija Viljo Kajava vastaa

Aamulehti seuraa päivä päivältä sadan vuoden takaisen sisällissodan etenemistä Tampereella. Lähteinä mm. Kaarlo Tiililän autenttiset päiväkirjat ja Timo Malmin ja Ari Järvelän teos Tampere tulessa 1918. Tiililä kirjoittaa taistelujen keskeltä: ”Teknillinen opisto ammuttiin iltapäivällä palamaan – ja kirkkaina sen liekit paloivat, kun katselin ikkunastani ja kuuntelin kranaattien vonkunaa.”

Kuva: Museokeskus Vapriikki.

Toimittaja Matti Kuusela nostaa kipeän aiheen kolumniinsa: ”Puhunko vieläkin lahtareista ja luokkasodasta?” Hän hakee jutussaan vastausta tuntemaansa katkeruuteen ja inhimillistä näkökulmaa tapahtumiin: ”Kun tämän ymmärrän, saan vihdoin sielulleni rauhan eikä minun tarvitse enää koskaan puristaa kättä nyrkkiin, kun kuulen Jääkärimarssin. Eikä itkeä salaa, kun kuulen Punaorvon valan.”

Kolumninsa lopuksi Kuusela puntaroi luokkavihaa, eri osapuolten totuuksia ja kysyy: ”Mitä tämä tällainen sovinnon kevät oikein on?” Hän päättää tekstinsä katharsiksen kaipuuseen. Jo antiikin tragedioista tuttuun valaistumisen tunteen tavoitteluun, joka johtaa elämänhalun uudistumiseen ja voimistumiseen: ”Voisiko joku, esimerkiksi ihminen, kertoa minulle edes yhden tarinan, joka auttaisi eteenpäin, kohti sovintoa.” Kuusela kysyy.

Kuva: Museokeskus Vapriikki.

Annetaan siis puheenvuoro aikalaistodistajalle, joka kirjoitti ulos vihansa, mutta lopulta myös sovinnon ja kirkkaamman tulevaisuuden. ”Ja minä lapsi / seisoin täynnä mustaa vihaa / mutta vaiti”, kirjoittaa Viljo Kajava kokoelmassaan Tampereen runot. (Otava 1966).

Ennen sitä henkilökohtainen muisto. Vaarini oli minulle läheisempi ihminen kuin oma isäni: miehen malli, ravustuskaveri, opettaja ja auktoriteetti monessa asiassa. Hän puhui sodista harvoin, jos lainkaan. Muistan vain yhden virkkeen: ”Kolme sotaa (sisällissota, talvisota, jatkosota) oli käytävä… siihen viimeiseenkin piti lähteä, muuten oltaisiin tänään kaikki toppatakkien renkejä.”

Toppatakit olivat tietty neuvostosotilaita. Eikä tässä yhteydessä ole merkitystä kummalla puolella vaarini taisteli sisällissodassa. En koskaan kuullut hänen sanovan mitään negatiivista tai vihaan viittaavaa sotien vastapuolesta. En tiedä oliko tarkoituksellista katkaista sukupolvelta toiselle siirtyvä katkeruus vai tavoitteliko vaarini menneiden muistojen unohtamista. Minä jäin ikään kuin asian ulkopuolelle. Vasta aikuisiällä olen lukenut kymmenet kirjat siitä, millaiset jäljet sodista on historiaan jäänyt.

Viljo Kajavan (1909 – 1998) tuotanto käsittää liki viisikymmentä teosta, enimmäkseen runoja, mutta myös novelleja. Kajava uudisti aikansa modernia runokäsitystä. Itse pidän Tampereen runoja hänen keskeisimpänä teoksenaan. Jo mitta, 137 sivua oli lyhyiden kokoelmien aikana poikkeuksellinen. Teos on tiheää, proosamaista tekstiä, joka kokonaisuutena muodostaa tiukan kronologisen draaman kaaren.

Kajava kirjoittaa historiasta muistojensa ja mielikuvien näkökulmasta, sisällissodasta lapsen itse kokemana ja tulevaisuudesta aikuisen näkökulmasta. Kokoelma on otsikoitu kahdeksaan lukuun ja rakenne jakautuu imperfektiin, preesensiin ja futuuriin.

Kajava aloittaa Tampereen runot ”sukupolvien takaa ajalta kauan ennen syntymääni.” Ja jatkaa miten ”Pitkä pumpulilanka / yhdisti tämän kaupungin 1820-luvulla / Liverpooliin / ja sitä pitkin tänne tuli / englantilaista ja skotlantilaista / teollista taitoa ja älyä; / monta miestä tuli, / töitä riitti heille.”

Sisällissodan kokemukset käsittävät valtaosan kokoelman runoista. Liikuttavia, raakoja ja lukijaa liki tulevia tekstejä. Mutta myös nousua tragedian yläpuolelle ja oleellisen kiteytystä:

Tulipalon maku suussani kävelen Hämeenkatua,

palaneitten talojen luurangot

eivät minua pelota,

Pyynikin vahankeltaiset vainajat

eivät minua pelota,

Pispalantien tappio

ei minua pelota,

minua pelottaa teräs

jota oma aikani hioo lähimmäisensä kurkkua vasten.

Sorsapuiston lasten liikennepuisto, kuva: Tamperelainen.

Kolumninsa lopuksi Matti Kuusela kysyy apua eteenpäin, kohti sovintoa. Ja näin Viljo Kajava vastaa kokoelman viimeisessä osiossa, joka on otsikoitu: Eteenpäin.

Unessani kierrän piikkilankaa kerälle

revin sen lihastani irti

irrotan sen aivojeni kudoksesta.

Kierrän piikkilankaa kerälle

ja kun se vihdoin on kerällä

heitän sen ulkoisimpaan pimeyteen

ja vähitellen

niin kuin varhainen kukka maasta

puhkeaa huulteni välistä riemulaulu.

…….

Istuudun penkille.

Vihreä tähti putoaa Näsijärveen.

On kylmä. Päällystakkini hajoaa.

Minusta hajoaa turha pois.

………………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Anneli Kanto ja Lahtarit – kun sota karkaa käsistä

2. Mikä oli miehiään Tampereen perustaja, Kustaa III

…………………………….

Juha Hurmeen teksti on silkkaa barokkia ja rokkia, jossa ei tarpeen tullen kartella sen paremmin pillua kuin persettäkään

Niin kuin hyvin tiedetään, on Juha Hurme kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas ja hänen teoksensa Niemi voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2017. Kahlasin kirjan vuoden vaihteessa, mutta runsaudensarvi vaati sulattelua siksi paljon, että ehdin nostamaan kirjan blogiin vasta nyt.

Juha Hurme, kuva: Malmintalo/tapahtumat/Puupää

Jukka Petäjä kirjoitti Hurmeen romaanista Hesarin lauantaiesseessään tasan kuukausi sitten: ”Yllättävän iso osa keskustelijoista on ollut vakaasti sitä mieltä, että Niemi ei ole romaani vaan tietokirja. Erityisesti sosiaalisessa mediassa moni on ihmetellyt, miten palkinto on voitu myöntää teokselle, joka on ilmiselvästi tietokirja. Kortilla ovat olleet ne vastaukset, jotka olisivat perustelleet, miksi Niemi on romaani.”

Oma perusteluni on lyhyt: Kieli tekee romaanin, ei tieto, eivätkä faktat. Hurmeen romaanissa ei ole tietoakaan päähenkilöstä, rakenteellisista ratkaisuista tai draaman kaaresta. Kaikesta siitä mitä Alex Matson kaipaa klassikkoteoksessaan Romaanitaide (1947) josta mm. Väinö Linna ja Lauri Viita hakivat ohjenuoraa. ”Niin muuttuu maailma, Eskoni.” Romaani ei ole enää entisensä. Ja mikäs sen parempaa.

Petäjä oli otsikoinut juttunsa: ”Romaani pysyy harvoin sille varatussa uomassa, eikä faktan määrälle ole ylärajaa”. Ei käy kiistäminen. Mutta se kieli, jonka jo mainitsin – Hurmeen teksti on silkkaa barokkia ja rokkia, jossa ei tarpeen tullen kartella sen paremmin pillua kuin persettäkään.

Hurme kertoo Birgitta Birgersdotterista, ruotsalaisen ylimysperheen tyttärestä, joka alkoi uskoa olevansa maailmaa pelastamaan lähetetty Jeesuksen morsian. Kuningas Magnus Eriksson vakuuttui visiosta ja hyökkäsi Birgitan ohjein Venäjälle 1348 tuhotakseen uskoa vääristelevät ortodoksit:

”Tyhmät venäläiset eivät arvostaneet Jeesuksen ja Birgitan sotasuunnitelmaa, vaan liiskasivat ruotsalaisjoukot. Myös musta surma pilasi hyvän sodan, kun se iski molempiin osapuoliin. Magnuksen ja Birgitan välit menivät poikki; Birgitan mielestä Magnus ei ollut noudattanut ohjeita, ja kuninkaan mielestä Birgitan ohjeet olivat perseestä.”

Birgitta poistui Roomaan, jossa eli kuolemaansa saakka: ”Kaikki olivat Roomassa sitä mieltä, että siinä oli pyhä mimmi jos kuka. Birgitta Birgersdotter oli jo eläessään eurooppalainen julkkis, saatikka kuolemansa ja pyhityksensä jälkeen.” Hurme popularisoi aiheensa, kieli on letkeää ja lennokasta. Kaikkea muuta kuin yksinomaan tiedon ja faktan varassa etenevää kirjallisuutta.

Niemi lähtee liikkeelle alkuräjähdyksestä. Ensimmäisessä luvussa käsitellään Maailmankaikkeuden synty, kosminen ja biologinen evoluutio. Ihmislajin kehitys. Neadertalin ihminen. Nykyihmisen synty. Viimeisessä Chydeniuksen nuotit. Kustavilainen aika. Döbeln. Minna Canthin odotus.

Niemen verrokkina voisi lukea Dietrich Schwanitzin Sivistyksen käsikirjan – kaikki mitä tulee tietää. Siinä on tolkullinen ja aiheiden mukainen jaottelu. Hurmeen teos sen sijaan on kurittomasti kaikkialle haarova rihmasto, jonka painotus on Suomen synnyssä, kielen kehityksessä, kansanrunoudessa ja Kalevalassa. Jonkin sortin kronologia on ainoa rakenteellinen ratkaisu.

Juuri odottamattomuuden ja huikean menon vuoksi Niemi on mukaansatempaavaa luettavaa. Käsittelyyn päätyvät muun muassa Mesopotamialainen tähtitiede. Antiikin tiede, kirjallisuus ja draama, Islamin synty. Kristinuskon ja kirjainten tulo Niemelle. Machiavellismi ja Montaigne… Yksittäiselle henkilölle saattaa olla omistettuna kokonainen luku, mutta kirjan henkilöhakemistosta löytyy hengästyttävät 495 nimeä. Ja esimerkiksi Mikael Olavinpoika Agricolalle kertyy 22 viitettä.

Usea ystävä on kertonut epäröineensä Niemeen tarttumista. Kirjan lukeneet eivät ole katuneet vaan kehuneet. Lukekaa ”juntit” siis Juha Hurmeen kirja. Lunastan vielä ”klikkiotsikkoni” toisen sanan, jonka vuoksi moni päivitykseni lukee. Elias Lönnrot löysi säkeet ensimmäisellä keräysmatkallaan 1828.

Ei pillu ole pahoista tehty

eikä aivan arvosista:

tehty kuusta, tehty voista,

silkasta sian lihasta,

emä reikä Enkelistä,

Kieli Kiesuksen lihasta.

Mainitsin päivityksessä Alex Matsonin. Siinäpä on yhtä viisas mies kuin Juha Hurme. Kun joskus kerkeen, nostan tänne hänen 1959 julkaistut muistiinpanonsa. Julkaisuvuosi on sama kuin Hurmeen syntymävuosi.

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset: ”Miltä tuntuu olla elossa?”

2. Ajatuksia lukemisesta: ”Liian vaikea kysymys vastattavaksi”

…………………………

650 miljardin euron varainhoitaja sijoittaa 100 miljoonaa euroa työhuoneeni kiinteistöön

Päivän postaus on lyhyt ja ytimekäs. Mutta tähän palataan, kun draama tiivistyy. Työhuoneeni kiinteistön omisti työeläkeyhtiö Varma. Toissapäivänä saamani sähköpostin mukaan ”Varma on sopinut kiinteistön myymisestä Aberdeen Standard Investmentsin hallinnoimalle yhtiölle.”

Lehdissä on kaupan seurauksista täysin harhaanjohtavaa tietoa: ”Aberdeenin tarkoituksena on käyttää tämä vuosi suunnitteluun ja aloittaa rakennustyöt vuodenvaihteessa.”

Aamulehti 8.2.2018

Tiedusteluuni miten kauan voin jatkaa työhuoneellani, vastattiin näin: ”Aberdeenin kehityshanke alkaa maaliskuun alusta. Muuttoaikataulu on helmi- maaliskuun vaihteessa. Pidämme yhteisen vuokralaisia koskevan hankkeen tiedotusillan maaliskuun alussa.”

Vuokrasopimuksessani on kolmen kuukauden irtisanomisaika. Aberdeen aikoo heittää minut pihalle kolmen viikon kuluttua. Samaan aikaan, kun he pitävät asiasta infotilaisuuden. Yhtiö tarjoaa kiinteistöstä ”väistötiloja”. Itselläni on kesken kolme sovittua, aikataulutettua ja tulevaisuuden kannalta tärkeätä työtä. En voi mitenkään järjestää kamojen kasausta tähän väliin vaikka saisin apua pikamuuttoon. Nähtäväksi jää, miten sovitellaan näkemykset minun ja 650 miljardin euron yhtiön välillä.

Uusi omistaja: ”Aberdeen Standard Investments on maailman johtavia varainhoitajia, joka toimii osana Standard Life Aberdeen -sijoitusyhtiöryhmää. Yli tuhat sijoitusammattilaista hallinnoi lähes 650 miljardin euron varallisuutta 80 maassa. Suomessa parinkymmenen hengen toimisto vastaa noin miljardin euron kiinteistövarallisuudesta. Yhtiöllä on 1,2 miljoonaa osakkeenomistajaa ja se on listattu Lontoon pörssissä. Standard Life Aberdeen muodostettiin Standard Life PLC:n ja Aberdeen Asset Management PLC:n yhdistyessä 14. elokuuta 2017.”

Ja sitten kiitollisuudenaiheet: olen saanut tehdä työtä ainutlaatuisessa miljöössä 17 vuotta. Tehdas huokuu historiaa. Pyynikin Trikoon perusti Alfred Kordelin 1903. Tänään kiinteistössä on mikroyrityksiä ja eri alojen taiteilijoita. Vuokrattavaa pinta-alaa on yhteensä 34 000 neliötä. Vuokrani on ollut vähintään kohtuullinen, sijaintiin nähden halpa.

Saneerauksen jälkeen apurahoituksen varassa työskentelevällä kirjailijalla on tuskin varaa työhuoneeseen tässä kiinteistössä. Todennäköisimmin työ jatkuu muualla. Mielenkiintoista katsoa, mistä löydän yhtä hyvällä hengellä täyttyneen miljöön. En epäile, etteikö niin käy.

Lopuksi muutama säe 365 runon kokoelmastani Babel, jota olen täällä useasti lainannut. Sellainen on ajatus, että meistä jokainen voi olla maailmankaikkeuden keskipiste. Niin kuin minä täällä kirjoittaessani. Ja sinä tätä lukiessasi. Mikä lopulta on yksi ja sama asia.

……………………………….

Universumin verkko kutoutuu kahden vesistön välissä

kaiken olevan keskipisteessä

etelässä uimaranta ja 46 metrin syvä

pohjoisessa soraharju ja Haulikallio

idässä Joseliininniemi ja kaupungin korttelit

lännessä Lapiosaari ja Pyhäjärven selkä:

kartan tasokoordinaatit: N 6822111 – E 325721

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Vuodelta 2014: ”Mitä on taide, entä estetiikka?”

2. Vuodelta 2010: ”Kulttuurin seinät vai sisältö?”

………………………

Tervehdys, te ihmelapset ja hitaasti kehittyneet ääliöt!

Päivitän aiheesta, joka on askarruttanut itseäni viimeiset parikymmentä vuotta. Miten jotkut ihmiset saattavat syntyä tänne aivan valmiina ottamaan maailman haltuunsa? Toisten kohdalla oman potentiaalin kasvu kestää koko elämän mitan.

Helsingin sanomat 8.11.2017

Aihe otti taas kipinää, kun kollega sos-mediassa väitti, että hän itse, kuten niin moni muukin hiipuu kirjailijana ikääntyessään: ”nuorena kirjoitin parhaiten, nyt kilkutetaan tässä apurahakirjallisuudessa ja pannaan ulos mitä sattuu.” Ymmärrän kärjistyksen. Ja senkin, että väitettä on saattanut värittää jokin aivan ulkopuolinen asia.

Entä säveltäjä Elliot Carter, jonka Late Works -levyn Hesari kehuu kuukauden takaisessa kritiikissään: ”Noin 90 vuoden iässä Carter oppi säveltämään ilmavammin. Samalla vanhan veijarin huumorintajukin kävi entistä ymmärrettävämmäksi. Levyn päättää Carterin viimeinen sävellys Epigrams (2012), jonka 103-vuotias sävelsi pianotriolle itseään huvittaakseen.”

Tähän sopii lainata pari ajatusta Aamulehden taannoisesta haastattelusta. Finlandiavoittaja Juha Hurme kertoo ettei ole lopettanut koskaan lukemista ja maailmankaikkeuden opiskelua, että hän on kerännyt tietopankkia itselleen kaksikymmentäviisi vuotta. ”Hurme nimittää itseään hitaasti kehittyneeksi ääliöksi.”

Sarah Chang (s.1980) konserttijuliste 2017

Kaivan arkistostani Hesarin konserttiarvion maaliskuulta 1996, ja löydän vastakkaisen esimerkin: ”Viulun ihmelapsi, Sarah Chang, 15, nauraa puheille kadotetusta lapsuudesta. Mutta kun minä haluan soittaa.” Yhdysvaltalainen Chang sai ensimmäisen viulunsa 3-vuotiaana, pääsi konservatorioon seitsemän ikäisenä ja konsertoi New Yorkin filharmonikkojen solistina ensi kerran 8-vuotiaana.

Samaistun itse ”hitaasti kehittyneisiin ääliöihin”. Ja tämänkin olen kertonut aiemmin. Kysyessäni ikiaikoja sitten Christer Kihlmanilta miten ikä vaikuttaa kirjoittamiseen, hän vastasi: ”Ei mitenkään, kuvien virta vain muuttuu erilaiseksi.”

Peruskysymykseen löysin vastauksen jo vuonna 1998, kun luin Anni Sumarin kokoelman Mitta ja määrä, joka palkittiin Yleisradion Tanssivalla karhulla. Sumari tarvitsee vain seitsemän säettä löytääkseen aivan ongelman ytimeen.

Joissakin voima on patoutuneena

ja pyyhkäisee kaiken tieltään padon murtuessa.

Toisista voima hioutuu hitaasti esiin

turhan rapautuessa ympäriltä.

Muutamissa voima siirtyy ja muuttaa muotoaan,

niin että he ovat aina valmiit kohtaamaan ajan ja olosuhteet.

Toisista voima vain kuluu ja vähenee.

Kysymys johtaa aina seuraavaan. Ymmärrän miten ihminen kehittyy ja taito karttuu. Mutta miten on mahdollista ”olla seppä syntyessään”. Ehkä kaikki eivät lähdekään elämän alkuun samalta viivalta? Onko kahdeksanvuotias sinfoniaorkesterin solisti saanut elämäänsä jotain muutakin kuin silkkaa lahjakkuutta? Ja mistä sellainen tulee?

……………………………………………

BLOGIN AIEMMAT EKSTRALINKIT

1. Ihmisen suurin ja vaikein saavutus

2. Hänellä oli pukunaan vereen kastettu viitta

…………………………………………….

Julkinen teurastus: ”mielenkiinnottomia idioottihenkilöitä ja ikuisia mitättömyyksiä”

Siivoilin leikemappeja. Käsiini osui useita vuosia sitten tallennettu kritiikki, jota rankempaa ja ilkeämpää en ole sittemmin lukenut. Lainaan sen tähän. Se on julkaistu maan toiseksi suurimmassa päivälehdessä. Kirjan kustantaja on maamme suurin. Kirjailijaa en kerro sen paremmin kuin teosta tai kriitikon nimeä. Kirjailija julkaisee edelleen. Kriitikko on toivottavasti ”kasvanut ihmisenä ja arvostelijana”.

Animaatioelokuva Rottatouille: Disney & Pixar, 2007

En tunne monta ihmistä, joka lukee aktiivisesti kaikki kirjallisuuskritiikit useammasta lehdestä. Se antaa suhteellisuudentajua. Ihminen, joka lukee satunnaisesti yhden kritiikin saa helposti kokonaisuudesta vääristyneen kuvan. Olkoon tällä kertaa esipuhe lyhyt ja lainaus pitkä. Arvio on hyvä lukea jos kuvittelee jonkun saaneen työstään erityisen huonoa palautetta. Tässä kylmää kyytiä kustantajalle, kollegoille, kirjailijalle (ja kirjailijoille) plus kaikille lukijoille:

”En arvioi X:n teosta kustantajan, takakansitekstin tai sen perusteella miten lukutaidottomat sitä lukevat tai tulevat lukemaan. Näiden lähestymistapojen sijasta vedän jälkistrukturaaliset kumihansikkaat käsiini puristellakseni rumimpia finnejä (suomalaisuuksia) X:n teoksesta. Hoito voi tehdä kipeää mutta se saattaa myös auttaa ja kaunistaa.

Aloittakaamme kielestä, joka on runsaat sata vuotta vanhan eltaantuneen kuolan peitossa. Teosta voisi helposti luulla parodiaksi tai pastissiksi 1800-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden pahimmista paatoksellisista paiseista, mutta se ei ole edes sitä. X käyttää täysin vailla ironian ja automatisoitumisen tajua kieltä, joka uhmaa lahjakkaimpienkin ruumiinpesijöiden elvytysyrityksiä: ”hekuma”, ”syntisäkki”, ”olemus”, ”kirottu” jne.

Animaatioelokuva Rottatouille: Disney & Pixar, 2007

…Teos toistaa itseään eli siinä soi kriitikoidemme kansallishymni: ikävystyttävä monotonisuus, jota heillä on tapana kutsua eheydeksi. X:n tekstin voi määritellä myös skitsotekstin symmetriseksi vastakohdaksi, neuroottisen lukkiutuneeksi tekstiksi. Se on asetelmallista lähes huonoimmalla mahdollisella tavalla. Yhden lukukerran jälkeen tekstiin ei ole mitään syytä palata. Teos kuuluu niihin, joihin perehtyessään pätevä kriitikko tulee kadehtineeksi tavallisen lukijan vapautta lopettaa lukeminen.

Pahinta on ehkä se, että stillkuvat on tungettu täyteen yhtä mahtipontista kuin jälkeenjäänyttäkin pohdiskelua, joka naiiviutensa puolesta sopisi ponitallikirjoihin. Yleissivistys olisi lääke näihinkin vaivoihin. Naurettavimpia ovat taiteeseen liittyvät ajatteluyritykset, joista tapaa aloittelevien taideopiskelijoiden, ikuisten mitättömyyksien ja moraalisten pseudovähemmistöjen koko sanavaraston: Taide! Elämä! Totuus! Pahuus! Jumaluus! Ooh!

Teoksen huvittavin tahaton ristiriita lienee siinä, että X:n teksti yrittää uskotella mielenkiinnottomien idioottihenkilöidensä olevan mm. poikkeavia lahjakkuuksia tai pahoja ihmisiä. Jos kirjallisuus on X:lle itselleen yhtä tärkeää kuin hänen päähenkilöilleen, suosittelen pitkäaikaista pidättäytymistä rakkaasta kirjoittamisharrastuksesta.

Piinallisimmillaan X on pinnistellessään peruskoulun yläasteen uskonnonkirjan ja XX:n uusimman kirjan tasoisessa oivalluskyvyttömässä diletanttibuddhalaisuudessa. Teokseen sisältyvistä huonosti valituista kirjallisuusviittauksista voi hyvällä tahdolla antaa arvosanan: kirjallisuuden historian puolitoista opintoviikkoa, tyydyttävät tiedot.

X:llä on siis kaikki mahdollisuudet nousta kriitikoiden suosikiksi, sillä hänen kirjoituskyvyttömyytensä on juuri oikeassa suhteessa kriitikoiden enemmistön lukutaidottomuuteen: matalaan tiedontasoon ja vuosisadan takaisen esteettiseen hahmotukseen.

Teos on niin kieleltään, muodoltaan kuin sisällykseltään pahinta kitschiä, mutta mitä siitä, täytyyhän XXX:n kaltaisilla olla teoksia, joita ylistää ja kiittää. Kokeellisuudesta vieläpä. Ehdotankin seuraavan esteettisiä ja älyllisiä syvyyksiä turhaan tavoittelevan X:n rillumareikirjan nimeksi Guinea Pig.”

……………………………………………..

Funtsin päivitystäni pitkään, paskaa on turha levittää. Lopputulos lienee kuitenkin se, että kriitikon oma pätemisen- ja alemmuudentunne on ennen kokemattoman syvä. Seuraavassa päivityksessä onkin sitten vuoro puhua oikeilla nimillä ja kehua eräs henkilö oikein kunnolla!

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. ”En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta”

2. Hirsipuussa vastustajat hiljenee

…………………………………………….

Kuolemattomuuden kaava

Kierrätän vanhan päivityksen. Se on jälleen mitä ajankohtaisin. Tampereen pääkirjasto Metsossa avautuu maanantaina 18.9. Juri Gagarin -näyttely Lapsuuden sankarille. (klik) Palokunnan kuoro Tulikukot laulaa ja puheita pidetään. Luen tilaisuudessa Gagarinin avaruuslennon innoittaman runoni.

Kun Suomi voitti jääkiekon ensimmäisen MM-kultansa 1995, Tampereen keskustorille kerääntyi 30 000 hurmahenkistä juhlimaan. Kyse oli korostuneesta kansallistunteesta – tai sen puutteesta. Kolmekymmentäneljä vuotta aiemmin nähtiin samankaltaista nälkää. Kosmonautti Juri Gagarin oli vieraillut ensimmäisenä ihmisenä avaruudessa ja suomalaiset halusivat saada osansa sankarin gloriasta.

Gagarin kohosi kaikkeuden porteille 12.4.1961. Vostok 1 kiersi maapallon parissa tunnissa. Jo reilut kaksi kuukautta myöhemmin majuri Gagarin saapui Helsinkiin. Kansa näki idolinsa ja presidentti onnitteli – aivan kuten kiekkoleijoniakin. Tunnelma ei tiettävästi ollut yhtä riehakas, vaikka Kekkonen alan miehenä tunnettiinkin.

Gagarinin matka jatkui Helsingistä Tampereelle. Heinäkuun ensimmäisenä päivänä hän jakoi nimikirjoituksia hotelli Tammerin portailla (kuvassa) ja keskustorilla. Maailmanluokan julkkis ja kylmän sodan kuumin nimi sai liikkeelle kaikki kynnelle kykenevät.

Miljoonasade julkaisi debyyttisinglensä 1986. Heikki Salon sävellyksestä ja sanoituksesta ”Lapsuuden sankarille” kehittyi klassikko. Gagarinin lennosta ja Tampereen vierailusta tulee tänä vuonna kuluneeksi viisikymmentäkuusi vuotta. Tein runon 2013 julkaistuun kokoelmaani Babel. Patetian rima värähtää, mutta ei putoa.

Kello 9.07 Moskovan aikaa

sosialismin sankari syöksyy avaruuteen

toveri Teräsmiehen nopeus on 28 000 kilometriä tunnissa

kun hän aloittaa kokeensa painottomassa tilassa:

harjoittelee liikesarjoja, kirjoittaa ja syö

ja kello 9.37 Juri Aleksejevitsh ehtii nähdä

auringonlaskun Havaijin yllä – Vostok kiertää

maan varjoon ja Moskovan radio kertoo lennosta,

matka maapallon ympäri kestää 108 minuuttia ja

tähtitaivaan Kolumbus ehtii jo itsensä edelle,

kosmonautista tulee kuolematon,

hän hymyilee New Yorkissa, Lontoon lentokentällä

ja Tampereen keskustorilla – laulaja kysyy:

Näätkö rakastavaiset kaupungin päällä 

kuuletko lapsien syntyvän täällä

kello 10.55 Juri Aleksejevitsh Gagarin leijuu

varjonsa varassa Uzmorjen pellolle

lähelle rakettinsa kuumentunutta kapselia.

Viisikymmentäyksi vuotta myöhemmin

yöllä satanut lumi säkenöi aamupäivän auringossa,

sairaalan synnytysosastolla kaikki sujuu hienosti,

kuin oppikirjasta, kätilö sanoo.

Äiti saa lapsen rinnoilleen ja ajattelee miten maailma

voi yhdessä hetkessä olla ihmettä täynnä.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. In memoriam Simo Salminen

2. Beniamino Gigli kuolee ja bin Laden syntyy

……………………………………………..

 

”Julkisuus on minulle elintärkeätä”

Blogi päivittää kevyesti ja hakee pohjaksi kesäkertauksen neljän vuoden takaa. Aihe otti kipinää, kun luin kollegan jutun sos-mediasta. Hän oli hakenut kirjastosta teosta Euroopan reuna. Kesätyöntekijä kysyi kirjailijaa. Saarikoski, vastasi asiakas. Etunimi? Pentti, asiakas vastasi. ”Etsä tunne?” ”En ole kyllä koskaan kuullut”, totesi kesätyöntekijä.

Jussi Pohjakallio, Turun Sanomien arkisto.

Niin ne vaihtuu sukupolvet. Minut olisi helppo narauttaa jonkin nuorisoidolin nimellä. Vai kuuluuko Saarikoski kaikkien yleissivistykseen? No, nuorilla on aikaa hankkia sitäkin.

Ikonin asemaan noussut kirjailija ja kääntäjä Pentti Saarikoski oli Suomen ensimmäinen ”julkkis”. Häntä ennen tehdyt jutut näkyvistä henkilöistä olivat uutisia tai haastatteluja. Eivät säännöllistä seurantaa tai tyhjästä lehtiin polkaistuja. Henkilökohtaisuudet jätettiin repostelematta, kohdetta kunnioitettiin eikä lyöty.

Viikon takaisessa jutussa mainitsin Pentti Saarikosken lemmikiksi pantterin. Väärin muistettu, ja onneksi minua oikaistiin. Elukka oli oselotti. Kiinnostuin alkuperäisestä jutusta ja koetin kaivaa lehden esiin. Epäonnekseni kohde Huutonetissä oli juuri sulkeutunut ja joku toinen saanut Apulehden nro 28/1967 omakseen yhden euron hintaan.

Oselotti: www-tunturisusi.com

Lehden otsikoinnissa näkyi jo tulevan humpuukijournalismin ote. Avioero ja ”uutisen” keinotekoinen koukku: ”Kun runoilija eron otti kotiin muutti oselotti”. Muistan myös jutun, jossa Saarikoski kertoi juovansa joka päivä pullon Koskenkorvaa. Fysiikka kesti hyvin, kun muisti vain ottaa päivittäiset vitamiinit.

Tekstissäni 29.10. Lainasin Saarikoskea kirjasta Punaiset liput. Lupasin palata teoksen. Näin Saarikoski kirjoittaa mielipiteistään ja julkisesta kuvastaan:

”En siis ole näinä kymmenenä vuotena muuttunut ’toiseksi ihmiseksi’: kaikki nämä mielipiteet ovat minua, osia siitä omakuvasta jonka tekemistä elämäni on. Tätä kuvaa tehdään kaikkien nähden, minä olen koko ajan näytteillä, ja minä nautin siitä, julkisuus on minulle elintärkeätä: niin kuin taulu, minä en olisi olemassa, ellei kukaan minua katsoisi. /…/

En ole mielipiteistäni vastuussa, niin kuin ei kukaan muukaan omistaan. Meidän vikamme sen enempää kuin ansiommekaan eivät ole meidän omiamme.”

Helsingissä huhtikuussa 1966 

Pentti Saarikoski

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Tähdellistä tietoa ja silkkaa sontaa

2. Googlella ja Kafkalla on asiaa juuri sinulle

…………………………………………….

Arkinen päivitys

Työhuoneeni ovella minua tervehtii Federico Garcia Lorca. Muisto runoilijan kotimuseosta muutaman vuoden takaa. Ja tunnuslauseet – ne ovat sellaisia varten, joita täytyy muistuttaa. Muille asiat ovat itsestään selviä.

Pikapäivitykseni on lyhyt, sekalainen ja vain viimeisen kuvan osalta ytimekäs. Lomapäiviä on vietetty vain muutama, nyt kaiken ajan vie kohta loppusuoralle kaartuva romaanikäsikirjoitus, joka on ehtinyt vuoteen 2026.

Kun kahden vuoden urakka on valmis kustannustoimittajan lukuun, on pienen breikin aika. Sen jälkeen uusi aihio odottaa jo koneella. Kirjoitusvauhtini on hidas, usein vain vajaa liuska päivässä.

Pidän myös lähdetöistä ja tiedonhausta. Kirjoista, arkistoista ja nettiverkoista huolimatta joskus on mutkia matkassa. Tulevan romaanin tiedot tenori Beniamino Giglin konserteista Berliinissä 1924 alkoivat tarkentua vasta haastateltuani Suomen Beniamino Gigli -seuran puheenjohtajaa Torsten Branderia.

Kirjoittaessani minun on hahmotettava tapahtumista kuvat mieleeni ja kirjoitettava niiden pohjalta. Usein myös netin, karttojen ja lehtileikkeiden kuvat ovat avuksi. Olen miettinyt miten kuva ja sana ovat sama asia, syntyvät aivoissa kummatkin. Kuvista tulee sanoja – ja toisinpäin, lukiessa sanat syntyvät kuviksi.

Vielä kuvapari, joka on käsitteellisellä tasolla yhteneväinen. Kaktukset löytyvät makuuhuoneemme ikkunalaudalta, mutta eivät aviosuhteen vertauskuvana. Kuvaruno sen sijaan ilmentää yleistä keskustelua valitettavan usein. Ekstralinkistä löydät kaikki neljä kuvarunoa. Rentoo viikonloppua ystävät!

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit

1. Nokturno, digitaalista ja kokeellista runoutta

2. Miltä meidän pitäisi näyttää?

……………………………………………..

Väärässä paikassa väärään aikaan

Päivitän jutun, jota olen käyttänyt täällä aiemmin. Syy on Jukka Petäjän lauantaiessee Hesarissa. Teksti kertoo kirjailija Truman Capoten ”joutseniksi” kutsutuista ihailijoista. Seurapiiri suuttui, kun kirjailija käytti negatiivisesti heidän yksityisyyttään romaaninsa materiaalina.

Helsingin sanomat 15.4.2017

Oma fokukseni on kuvassa, jossa Marilyn tanssii El Morocco yökerhossa Capoten kanssa vuonna 1954. Kliseistä ilmaisua käyttääkseni kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Otoksen ristiriitainen tunnelataus on käsin kosketeltava ja moneen suuntaan avautuva.

Marilyn Monroe kuoli 5. elokuuta 1962. En ollut näyttelijästä kiinnostunut, mutta kun aloin pohtia romaania ihmisen identiteetin muotoutumisesta Marilyn kiilasi väistämättä tekstiin mukaan. Romaanin teema tarvitsi hänen pirstaloitunutta imagoaan. Marilyn kyseenalaisti usein identiteettinsä ja pohti mikä on muiden luomaa, mikä hänen aitoa itseään.

Marilyn Monroe, kuva: Richard Avedon

Pohjiksi tuli luettua melkoinen määrä Marilynistä kirjoitettua tekstiä. Mutta yhtä hyvin narratiivisen sosiaalipsykologian väitöskirja. Haastattelin myös sisareni ystävätärtä joka on, ellei nyt maailman, niin Suomen paras Marilyn-asiantuntija. Marilynin hiuspinni julkaistiin 2009, ja nousi Runeberg-palkintoehdokkaaksi.

Kirjan takakannessa tiivistyy oleellinen kysymys: ”Marilynin hiuspinni lähtee liikkeelle Budapestin terrorismin museosta ja kiertää Kiinan ja Lontoon kautta kotiovelle. Miksi emme uskalla muistaa oikein? Kuka meidän identiteettimme oikein määrittelee – ja onko sitä edes olemassa?” Lopuksi kaksi kuvan innoittamaa kappaletta romaanista. Nerokkaana itseään pitävä kirjailija tajuaa juuri olevansa väärässä paikassa väärän aikaan.

Kuva: UPI

”Mies pysähtyy hyllyn päätyyn lähelle ulko-ovea, ottaa sangat hyllystä ja katsoo kasvojaan peilistä, hän muistaa kuvan, se pulpahtaa mieleen pelästyttävän tarkkana, eikä hän saata muistaa missä olisi voinut nähdä otoksen aiemmin: Marilyn Monroe tanssii yökerhossa miehen kanssa, jonka ilme on hätääntynyt, Marilyn katsoo olkansa yli taakseen, tavoittaa katseellaan toista henkilöä, joka ei näy kuvassa, hymyilee tavalla josta näkee, että hän ja toinen jakavat salaisuuden, jota muut eivät tiedä. Tanssikavaljeerin pyöreät silmälasit – liki pyöreät, muovisankaiset lasit saavat hänet näyttämään koulupojalta, hän on Truman Capote, jonka epätoivoinen ilme kertoo, että hän on vaikeuksissa, että tilanne on riistäytymässä hallinnasta eikä hän ole Marilynille muuta kuin kiusallista rekvisiittaa. Mies tuijottaa peilikuvaansa, samaa hölmistynyttä ja kontrolloimatonta ilmettä kuin mustavalkoisen kuvan kirjailijalla, joka on juuri käsittänyt, että hänen olisi parempi olla jossain muualla.”

……………

”Hän puhuu innostuneesti ja liikkuu samalla. Käsi huitaisee laajan kaaren tämän tästä: Marilyniä on kuvattu lahjakkaaksi autistiksi. Ja mielenvikaiseksi rajatilapersoonallisuudeksi. Häntä on väitetty seksinnälkäiseksi viettelijäksi ja naiivin viattomaksi lapsinaiseksi. Hän oli aito luonnonlapsi. Ja typerä teeskentelijä. Hyvä näyttelijä. Ja huono.

Nainen pitää tauon ja antaa seuraavien sanojen ladata painoa itseensä: Unohtakaa kliseet… ja toisaalta, Marilynin kohdalla on kyse mitä suurimmassa määrin kliseestä! Kyllin paradoksaalista ja hedelmällistä tutkimusaineistoa siis.”

………………………………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Älä kuuntele sydämesi ääntä: ”Kliseillä on aina tilausta”

2. Mitä mensetykseen vaaditaan: ”Keskinkertaisuus ja kuuluisuus”

…………………………………………………………………

Ensimmäinen avaruuslento ja syntymän ihme

Huhtikuun 12. päivänä 1961 Neuvostoliitto lähetti avaruuteen Vostok 1-raketin ja kosmonautti Juri Gagarinin, joka kiersi maapallon ja palasi lennoltaan elävänä takaisin. Mäntän kirjastossa avautuu tänään Arto Huhtisen kokoama näyttely ”Lapsuuden sankarille”. Esillä on vanhoja valokuvia, postikortteja, propagandajulisteita, pinssejä, lehtiä, kirjoja ja leluja.

Juri Gagarin 1961.

Aamulehti kirjoittaa tänään: ”Näyttelyssä tärkeää roolia kantaa kaksi hienoa runoa, Heikki Salon klassikko Lapsuuden sankarille ja Juha Siron huhtikuun 12. päivästä kertova runo.”

Runoni taustalta löytyy tarina. Ensimmäinen ihminen avaruudessa oli aikanaan etusivun juttu koko maailmassa, joten ihmiskunnan merkkipaalu oli luontevaa ikuistaa vuonna 2013 julkaistuun 365 runon kokoelmaani Babel.

Luin tekstini maailman pienimmän museon kesätapahtumassa – Velaatan maitolaiturimuseolta saattoi matkustaa avaruuteen ja saada todisteeksi kuvan maalamassani tinttamareskissa. Avaruuskeskuksen avajaisissa oli myös intohimoinen keräilijä Arto Huhtinen, joka tunnetaan myös Reino & Aino Kotikengän ja Suomen Kumitehtaan toimitusjohtajana.

Aamulehti 12.4.2017

Kävi ilmi, että ensimmäisen avaruuslennon päivä on hänen syntymäpäivänsä. Julkaisin runoni viisikymmentä yksi vuotta Gagarinin lennon jälkeen. Sattumoisin kuvasin viimeisillä riveillä uuden elämän alun, joka olisi hyvinkin saattanut olla Huhtisen syntymä.

…………………………………………….

Kello 9.07 Moskovan aikaa

sosialismin sankari syöksyy avaruuteen

toveri Teräsmiehen nopeus on 28 000 kilometriä tunnissa

kun hän aloittaa kokeensa painottomassa tilassa:

harjoittelee liikesarjoja, kirjoittaa ja syö

kello 9.37 Juri Aleksejevitsh ehtii nähdä

auringonlaskun Havaijin yllä – Vostok 1 kiertää

maan varjoon ja Moskovan radio kertoo lennosta

matka maapallon ympäri kestää 108 minuuttia

tähtitaivaan Kolumbus ehtii jo itsensä edelle

hän hymyilee New Yorkissa, Lontoon lentokentällä

ja Tampereen keskustorilla – laulaja kysyy:

Näätkö rakastavaisen kaupungin päällä

Kuuletko lapsien syntyvän täällä

kello 10.55 Juri Aleksejevitsh Gagarin leijuu

varjonsa varassa Uzmorjen pellolle

lähelle rakettinsa kuumentunutta kapselia.

Viisikymmentäyksi vuotta myöhemmin

yöllä satanut lumi säkenöi aamupäivän auringossa,

sairaalan synnytysosastolla kaikki sujuu hienosti,

”kuin oppikirjasta”, kätilö sanoo.

Äiti saa lapsen rinnoilleen ja maailma on

yhdessä hetkessä ihmettä täynnä.

…………………………………………

Ekstralinkissä neuvostotaiteilija ja nobelisti, jonka totalitarismin kone koetti jauhaa.

…………………………………………