Kuntoilupäivänä loikin jälleen Lucabettoksen kappelille. Portaissa pulssi kohoaa mukavasti. Perillä huomaan, että auringonlaskun lämmintä valoa ovat tulleet tavoittelemaan myös muotikuvaajat. Mallia tuunataan ja puunataan, tukkaa pöyhitään pörhölleen. Ja taas minua kielletään kuvaamasta. Kun kysyn miksi, tiukka heppu tiuskaisee: ”Because She doesn´t like it.” Naurattaa, mutta suljen suuni.
Iäkkäämmältä naiselta saattaisi ostaa ikonin tai rukousnauhan. Kuvaan hänen profiilinsa muina miehinä. Näinä aikoina arvottavat kommentit pitäisi esittää kieli keskellä suuta, mutta jos voisin valita toisen naisista iltraseuraksi ouzolasin ääreen, en miettisi kahta kertaa. Voi miten mielenkiintoinen olisi uurteisten kasvojen elämäntarina.
Yöllä herään klo 03.15. Kuten joka yö. Alan kelata elämää ja käsikirjoitusta. Arvaamatta Viktor Klimenko aloittaa päässäni uusintaesityksen ikuisuuksien takaisesta eroviisukappaleestaan. En ymmärrä miten muistan säkeet.
”Onneni auringon luulin taivaalle seisahtuneen, kunnes näin sinisen linnun lentävän etelää päin. Näin sen ja ymmärsin sen, poissa aika on rakkauden. Kun aurinko laskee länteen, kun aurinko laskee länteen.”
Eihän Viktor moisella patetialla kisassa pärjännyt. Minä vaan valvon ja mietin kahta naista kappelissa.
Ps. Läppäri on henkitoreissaan, käynnistyy joskus, mutta lämmetessään pimenee varoittamatta. Kuvia olisi täältä vielä, toivottavasti saan niistä muutaman blogiin. Käsiksen jatkoon on onneksi vanha konsti, kulman kaupasta ostettu vihko ja kynä.
