Repäisin kuvan kommentin muutaman päivän takaisesta Hesarista. Mitä siitä pitäisi ajatella: että kirjat ovat kotiakin tärkeämpiä. Että kyse on jostain erityisistä kirjoista, ehkä uskonnollisista. Että järkytyksen hetkellä tartutaan johonkin konkreettiseen… ajatellaan aivan pientä, kun isoa ei jaksa? Että minä olen typerys, koska en tiedä juuri mitään Pakistanista. Viimeinen vaihtoehto on todennäköisin.
Jos tuota katkelmaa pyörittelee, niin se tuntuu avaavan mahdollisuuden novellin kautta tulkittuun maailmaan. Kirjat ovat väylä laajempiin näkemyksiin. Kirjojen, perinteen kautta, lainauksen puhuja rakentaa itselleen kodin sinne missä on konkrettisen esineen kautta. Kirjoja saa lisä, perinne, kulttuuri, ajatukset eivät katoa. Lisätulkinta, ehkä väärä ja liian ”kirjallinen”.
Joo… ja semmoinenkin ajatus kävi mielessä, että uusi kirja on ikään kuin ”vanha” ja tuttu, kun sisällön tai kontekstin tuntee. Jotain menettämäänsä voi saada takaisin.
Se taas johti mainitsemaasi ajatukseen perinteestä ja kulttuurista, siitä miten paljon luemme oman kulttuurikäsityksemme mukaisesti. En ole tutustunut koraaniin, en tiedä olisiko syytä. Jostakin syystä olen lukenut viime aikoina muutamia intialaisia kirjailijoita peräkkäin. Viimeksi Suri Manilin Vishnun unet. Kirjallisilta ansioiltaankin kääntämisen arvoinen, mutta mulle lukijana se ei olisi ollut kiintoisa ilman intialaisen arkikulttuurin kehystä.
Olen huomannut, että esimerkiksi aasialaisia elokuvia katsellessani olen aika ymmälläni kulttuurisista viitteistä. Mitä määrätyt värit merkitsevät, miksi ihmiset tekevät määrättyjä rituaaleja. Vaikka nautin esimerkiksi eri kulttuurien arjen kuvauksista niin kirjallisuudessa tai elokuvissa, en pysty tulkitsemaan merkkejä ”oikein”. Esimerkkinä esimerkiksi elokuva Vihreän papaijan tuoksu. (Toivottavsti linkitys onnistui.)
Jep, jotkin kulttuurikehykset on helpompia, toisista menee ohi enemmän tai vähemmän. Ehkä siitä syystä en ole esimerkiksi suuri haikurunouden ystävä. Japanilaisessa kulttuurissa on tärkeää mainitaanko runossa pääsky vai kotka. Mulle lintu on lintu ja syvemmät merkitykset syntyvät eri teitä. Noin karkeasti ottaen. Aivan riemastuttavaa on kyllä lukea Yoshida Kenkon mietteitä 1300-luvulta. Kuten japanilaisen herran kirjaamaa esteettistä kiistaa siitä, pitäisikö kirjakääröt asettaa pajuhyllyyn säleiden suuntaisesti vai poikittain.
Vihreän papaijan tuoksua en ole nähnyt. Viime sunnuntaina tuli telkasta meksikolaisen Alejandro Innárritun leffa Babel. Oli pakko katsoa juttu loppuun vaikka aikeita ei ollut. Parasta näkemääni miesmuistiin. En nyt tähän hätään sitä osaa tähän linkittää, mutta näin sanoo Wikipedia: ”Elokuvan tarina kertoo onnettomuudesta ja sen seurauksista ympäri maailman. Syvemmin elokuva keskittyy käsittelemään kulttuurien välisiä kommunikaatio-ongelmia ja ennakkoluuloja.”
Vihreän papaijan tuoksu kannattaa katsoa, jos kestää elokuvat joissa ei puhuta paljon, ja joissa monia tapahtumia katsotaan sivusta eikä moniakaan juttuja selitetä. Omalla tavallaan kaunis elokuva, mutta sen loppu on minulle edelleen selittämätön.
Kestän oikein hyvin leffat joissa ei paljon puhuta. Täytyypä joku kerta katsoa jos Vihreä p. löytyy vuokraamosta. Avaruusseikkailu 2001 on leffa, jota ei voi ”ymmärtää”, siksi juuri niin kiehtova lajissaan.
Kirjojen kanssa on sama juttu. ”Täydellisessä” ymmärtämisessä ei ole enää mitään mielenkiintoista. Hyvä teksti ei ajattele lukijan puolesta. Vaikuttavaan kirjaan sisältyy aina salaisuus. Pidän kirjoista joissa juttu jää päähän jatkumaan viimeisen pisteen jälkeen.
Ja vielä lisäys edelliseen postauksen haiku-juttuun. Onhan meillä Tampereella oma mitallisen(kin) runouden maestro. Arto Lappi tekee arkisista eväistä runoa, joka paikalleen napsahtaessaan näyttää miten vähästä syntyy monimerkityksinen ajatus. Arton Harakan paja -blogin suosikkini on edelleen seuraava kolmisäe:
Viiri värisee
innosta näyttäessään
tuulelle suuntaa.
Arto Lappi onkin hyvä haikuilija/tankojen kirjoittaja. Pidän etenkin siitä miten perin japanilaiseen muotoon istuu suomalainen luontomaisema ja arkielämän havainnot.
Kirjan salaisuus – totta, jotkut kirjat jäävät elämään päähän lukemisen jälkeen. Huomaan, että jotkut vaivaavat minua vuosiakin lukemisen jälkeen tai ehkä paremminkin niin, että niiden minussa herättämä tunnelma kestää kauan ja se osaltaan estää joidenkin kirjojen pariin palaamisen – mitäpä jos kirjan herättämä tunne onkin toinen (yleensä onkin), mitäpä jos kirja nyt tuntuisi aivan hoopolta?
En malta olla tähän vielä jatkamatta. Luin aikanaan (murrosikäisenä tietty) Hermann Hessen Matkan aamun maahan pariinkin kertaan, ja muutkin pakolliset. Paras säilyttää hyvät muistot… ja antaa Hessen pölyyntyä rauhassa.
Hesse, niin. Kovasti vaikea pala minulle. Luin mieluummin Mannia.
Itse olen kirjojen kanssa maanikko – luen kirjan kannesta kanteen 2-3:ssa päivässä. Lapset ja mies jää ilman ruokaa, eikä kaupassa tule käytyä, onneksi töissä ei tarvitse käydä. Onkohan tuo tyyppi samanlainen, mitä minäkin ? Onneksi minulla on järki päässä, eikä auta kun jäättää kirjat lukematta – näin perhe saa ruokaa ja koti pysyy siistinä. Voi myös olla, että tuon Sakhawatin koti on ankea loukko, josta ankeus haihtuu kirjoja lukemalla. Minulla on ihana kirja teema omassa blogissani – käy katsomassa. t Annu