Terveiset tuonpuoleisesta: George Saundersin Lincoln bardossa on kirjallisuuden tuleva klassikko

George Saunders voitti romaanillaan Lincoln bardossa vuoden 2017 Man Booker -palkinnon. Tosin, kirjallisuudentutkija ja kulttuurivaikuttaja Alex Matson, jonka pääteos on Romaanitaide, pyörii takuulla haudassaan. Tai ehkä hän on yhä kuolemanjälkeisessä välitilassa, joka on Saundersin teoksen perustava idea.

George Saunders, kuva: Getty.

Lincoln bardossa on hämmentävä kirja, jotain aivan erilaista mitä on totuttu pitämään romaanimuotoon kirjoitettuna teoksena. Kuitenkin – mitä kiinnostavinta ja omaperäisintä kirjallisuutta. Ja kliseeksi kaluttua määrettä käyttääkseni: haastava.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle helmikuussa vuonna 1862. Yhdysvaltojen sisällissotaa on käyty vuosi. Presidentti Abraham Lincoln johtaa pohjoisvaltojen joukkoja ja kokee henkilökohtaisen tragedian, kun perheen 11-vuotias Willie poika sairastuu ja kuolee. Hän jää välitilaan, jota kutsutaan tiibetiläisessä traditiossa bardoksi.

Laura Lindstedtin Finlandialla palkittu Oneiron kurottaa myös tuonpuoleiseen, mutta on selkeästi narratiivinen teos. Saundersin kirja etenee 166 henkilön replikointeina ja ajatuksina. Sanan mittaisista lauseista ja pidemmistä virkkeistä muodostuu tekstin rytmi. Välillä puhujat jatkavat toistensa juttua kuin Tupu, Hupu ja Lupu. Henkilöt kertaavat elämäänsä, katuvat, riitelevät, kävelevät toistensa lävitse tai ottavat hahmoja, jotka asettuvat toistensa sisään. Jokainen merkitään tekstiin erikseen repliikkinsä jälkeen.

Romaanitekstin asettelu myötää 166 puhujan replikointia.

”Elämä” bardossa on yhtä aikaa hilpeää ja hirveää. Sieluista käydään kamppailua, jotkut ovat viettäneet uudessa olomuodossaan pidemmän ajan, toiset joutuvat siirtymään seuraavaan etappiin nopeammin:

”Yhtäkkiä meidän takaamme kuului kuin kolmen salaman räsähdyksen nopeana sarjana tuttu mutta aina selkäpiitä karmiva laukausääni, joka liittyy ainevalonlehahdusilmiöön.”

hans vollman

En uskaltanut katsoa, ketkä olivat menneet.

roger bevins iii

Kuolleita! poika huusi suorastaan riemukkaasti ja tepasteli keskelle huonetta. Kuollut, kuollut, kuollut! Se sana. Se hirvittävä sana.

hans vollman”

Saunders pirstoo proosan rakenteen, jossa ympäristön kaoottisesta todellisuudesta suodattuu repliikkejä lukijan tietoisuuteen. David Foster Wallace on sukulaissielu, mutta voisin lyödä vaikka vetoa, että Saundersin kotihyllystä löytyy John Ashberyn (1927-2017) Vuokaavio, yli 200-sivuinen runoteos, joka tempaa lukijansa keskelle hälisevää arkea, jossa lukijasta tulee kirjan toinen tekijä.

Lincoln bardossa on erinomaisen ilmeikästä kieltä, joka hyödyntää murreilmaisua ja uudissanoja, jotka assosioivat tekstiä aivan uudella tavalla. Briljantin suomennoksen on tehnyt Kaijamari Sivill. George Saunders osoittaa mihin kirjailijan mielikuvitus ja kielen mahdollisuudet riittävät. Tässä teille tuleva klassikko.

………………………………….

1. Blogin ekstralinkissä aiempi juttu Saundersin novelleista.

2. David Foster Wallace: Kirjailija ja vastenmieliset tyypit.

………………………………….

”Näin sinusta, Alma, tuli strutsinsulkahattuinen ongelma, enkä minä jumalauta tiedä itkeäkö vai nauraa.”

Hanna Weseliuksen esikoisromaani Alma! voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon 2016. Seuraavana vuonna teokselle myönnettiin Tulenkantaja-palkinto, joka on Aamulehden ja Tulenkantajien kirjakaupan perustama palkinto teokselle, jolla arvioidaan olevan mahdollisuuksia menestyä käännöksenä Euroopassa.

Hanna Weselius, kuva: Aleksi Poutanen

Alma! ehti olla lukulistalla vuodenvaihteeseen saakka, jolloin poimin pokkarin matkalukemiseksi Akateemisesta. On palkittuja kirjoja, jotka on helppo tunnustaa ”hyviksi” ja kirjallisilta ansioiltaan korkeatasoisiksi, mutta jotka eivät iske minuun emotionaalista kipinää. Alma! on molempia, palkintojensa arvoinen, lukukokemuksena ja kieltään elämyksellinen.

Weselius (s.1972) on kirjailija, valokuvataiteilija ja taiteen tohtori, joka työskentelee Aalto-yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmassa. Ja ettei ”renessanssi-ihmisen” monipuolisuus jäisi epäselväksi, hän myös laulaa ykkössopraanoa Koiton laulu -kuorossa.

Weselius määrittelee työtään itse: ”Minulle kirjoittaminen ja valokuvaaminen eivät ole mitenkään erillisiä asioita, kirjoitan valokuvista. Valokuvissani olen käsitellyt samantyyppisiä asioita kuin kirjoitustyössäni. Kaikki on enemmän tai vähemmän sitä samaa kysymystä.”

Hanna Weselius: Cugnus Vulgaris

Tulenkantaja-palkinnon perusteiden mukaan: ”Alma! on loistavasti kirjoitettu, täynnä upeita lauseita ja kieltä, joka luo alati uusia yhteyksiä ja synnyttää kuvia.” Kyllä, totta vieköön, kerronnallisessakin otteessaan Alma! on hyvin visuaalista ja rikasta kieltä.

Kirjan ydin on historiallinen analyysi naisen osasta. Romaani liikkuu mm. 1900-luvun alun Wienissä, New Yorkissa 1945, lähimenneisyydessä ja nykypäivässä. Kaikesta huolimatta pokkarissa on vain parisataa sivua. Tarina kulkee kaleidoskooppimaisena, lukujen vaihtuessa kerrontaan helähtää aina uusi näkökulma.

Alma Mahler on romaanin historiallinen keskushenkilö, mutta mukana ovat niin kuvataiteilija, yökerhotanssija kuin lastenvalvojakin. Suhdettaan kirjan henkilökuviin Weselius määrittelee: ”Myös tarina taidemaalari Oskar Kokoschkan Alma Mahlerista tekemästä luonnollista kokoa olevasta nukesta on totta. Minä en olisi keksinyt sellaista. Jos keksin henkilön, hän on todella tavallinen, ja hänen elämänsä tapahtuu ihmisen sisällä. Henkilöni eivät tee mitään kirjassa, he vain ajattelevat.”

Weselius kirjoittaa ilman suoraa dialogia ja käyttää runsaasti apostrofia, puheessaan ja ajatelussaan poissaolevan puoleen kääntymistä: ”Alma, Alma miksi sinä annat tämän tapahtua?/…/ Sinä istut pianojakkaralla ja vääntelet käsiäsi kuin Sylvia Plath.” Rakenteelliset ja kerronnalliset ratkaisut luovat tekstiin lyyrisen ja meditatiivisen otteen.

Romaanissa ei ole varsinaista juonta, vaan useita toisiinsa kietoutuvia teemoja ”naisen osasta”, sukupuoleen kohdistuvista odotuksista ja oletuksista, tukahdutetuista tunteista, mutta myös rajojen rikkomisesta.

Säveltäjä Gustav Mahlerin vaimo Alma asettuu muiden naiskuvien peiliksi ja romaanin perustaksi: ”Tältä pohjalta ne ovat luoneet sinun mukaasi nimetyn, laajalti tunnetun käsitteen, jota ovat jälkeenpäin, kaikin mokomin, itse itselleen antamallaan luvalla soveltaneet kenen tahansa kuolleen säveltäjän keneen tahansa leskeen joka uskaltaa sanoa sanankin miesvainajansa sielunelämästä tai edes omastaan. Tämän käsitteen nimi on The Alma Problem. Näin sinusta, Alma, tuli strutsinsulkahattuinen ongelma, enkä minä jumalauta tiedä itkeäkö vai nauraa.”

Summa summarum ja lukukokemukseni kiteytys: Weselius käsittelee feministiset teemansa vakuuttavasti ja saa historian ja nykyhetken ottamaan tulta tosistaan. Tarinallinen muistijälki on silti alkanut haalistua. Kieli sen sijaan ei. Ilmaisu karttaa kaikkea tavanomaisuutta. Arkisiinkin havaintoihin avautuu persoonallinen näkökulma: ”Kupit ja lautaset irvistelevät, pahvilaatikko huutaa suu auki.”

Itseäni on aina rieponut kritiikkien kliseinen, lattea ja mitäänsanomaton lopetus: ”Jään mielenkiinnolla odottamaan…” En odottele. Mutta lupaan lukea. Weseliuksen rima on korkealla.

…………………………………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Paperi T ja nobelistin esimerkki. ”Tarinaa tärkeämpää on, miten kirjoittaja käyttää kieltä.”

2. Tusinaproosan tunnusmerkki?

…………………………………………….

Koko päivä on yhtä suunnatonta ponnistelua

Pitää vielä tarttua edellisen päivityksen häntään, jossa kehuin kääntäjän työtä. Juttu otti lisää kipinää ja selailin kotihyllyjä. Tartuin kollegan muistutuksesta Juan Rulfoon. Hänen 1950-luvulla julkaistut kaksi kirjaansa – kolmensadan sivun tuotanto riitti nostamaan meksikolaiskirjailijan klassikoksi.

Omasta hyllystä löytyi Rulfon niukka ja tiukka romaani Pedro Páramo. Suomennos Tarja Roinilan. Ja saman suomentajan kääntämät Thomas Bernhardin romaanit Haaskio ja Hakkuu. Vaikuttavaa työtä, mutta parin esimerkin poimiminen pinseteillä ei riitä. Eikä se ole tarkoituksenikaan. Joku kaivelee käännöksistä alkuperäisilmaisujen tarkkuutta. Minä haluan löytää siihen emotionaaliseen tilaan, johon tarkka käännös ei kykene. Kääntäjä tarvitsee samaa luovuutta kuin kirjailija.

Edellisen päivitykseni McCarthyn romaanin käännösesimerkki kävisi musiikista. Barokkisen runsasta draamaa, mutta myös soljuvaa, svengaavaa ja hienosti hengittävää. Ba-rokkia. Nyt haluan nostaa tähän esimerkin täysin päinvastaisesta kulmasta. Herta Müllerin Matala maa julkaistiin Keltaisessa kirjastossa 1989. Suomennos Raija Jänicken.

Müller takoo tekstiä kuin vasara, joka upottaa naulan lautaan. Pelkkiä päälauseita. Lyhyitä. Silloin tällöin sivulause sekaan. Myönnytyksenä tekstin rytmille. Müller kuittasi kirjallisuuden Nobelinsa vuonna 2009.

Mainitsemani Pedro Páramon aloituslause on komea ja lukemista kiihottava: ”Tulin Comalaan koska isäni kuulemma asuu tällä.” Nyt haen kuitenkin näkökulmaa, joka ottaa kipinää omasta emootiostani.

Olen neurootikko, joka oikoo taulut hammaslääkärin vastaanotolla ja nyppii kotona pullanmurut lattialta. Väärät sukat pilaavat päivän, ja samaistun voimakkaasti Müllerin romaanin katkelmaan, jossa liian lyhyeksi leikatut kynnet aiheuttavat kärsimystä ja ponnistelua. Kyllä kynsien pitää olla millin kymmenesosalleen oikean mittaiset, jotta elämä sujuu.

 

”Silmänsä sulkeva nukkeni makaa kasvot tuolin toppaukseen päin. Käännän sen selälleen. Siltä on lähtenyt nenä. Sillä on paksut talvivaatteet päällä. Silmät ovat rikki. Kurkistan niihin, siellä on syvä kolo jonka sisällä muovipallot riippuvat jousessa. Sellaiset ovat nukkeni kauniit siniset silmät.

Jääkukat kutovat ikkunaan tiheikköään. Iholla kulkee ihana väristys. Äiti leikkaa kynteni niin lyhyiksi että sormenpäihin sattuu. Kun kynnet on leikattu, tuntuu kuin en osaisi oikein kävellä.

Minä kävelen jatkuvasti käsilläni. Tuntuu myös kuin en pystyisi oikein puhumaan enkä ajattelemaankaan, kun kynnet ovat näin lyhyet. Ja koko päivä on yhtä suunnatonta ponnistelua.

Jääkukat syövät omat lehtensä, niillä on maitomaisten sokeiden silmien ilme. Pöydällä höyryää kuuma makaronisoppa. Äiti sanoo: nyt syömään, ja jos en ole heti ensi käskystä paikalla, seiso ihan pöydän reunan vieressä, äidin kovan käden jälki piirtyy poskeeni.

Isoisää saa huutaa monta kertaa. Joskus uskon hänen tekevän niin minun mielikseni. Minä pidän hänestä kun hän ei tottele äitiä. Hän pesee sahajauhon käsistään ja istuu paikalleen pöydänpäähän. Kukaan ei sano enää sanaakaan. Kurkkuani kuivaa. En voi pyytää vettä, koska en saa puhua syödessä. Kun tulen isoksi, keitän jääkukkia, puhun syödessä ja juon vettä jokaisen suupalan päälle.”

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Herta Müller ja Simpanssin kauneus

2. Laululyriikkaa: Miten suomentaa Barbara ja Brestin verisade?

……………………………………………

Anneli Kanto ja Lahtarit – kun sota karkaa käsistä

Blogi nostaa päivitykseen Anneli Kannon tuoreen romaanin Lahtarit. (Gummerus 2017) Lainaan luonnehdinnan kustantajan esittelystä, jotta päästään pikaisesti alkuasetelmiin.

”Lahtarit kertoo ilmajokelaisista pojista valkoisten sotaretkellä Vaasasta Viipuriin. Eri rekistereitä taidokkaasti hyödyntävä teos on tarkka ja todelta tuntuva kuvaus kansalaissodan kaoottisuudesta ja raakuudesta. Mosaiikkimaisesti rakennetussa historiallisessa romaanissa ääneen pääsevät nuorten suojeluskuntalaisten lisäksi niin jääkäri, rintamalääkäri, muonittaja, arkuttaja, englantilainen kääntäjä kuin suomenhevonenkin.

Kanto yhdistää romaaniin dokumentaarista ainesta: päiväkäskyjä, sanomalehtikirjoituksia sekä otteita muistelmista ja kirjeistä. Lahtarit ilmestyy kansalaissodan alkamisen vuosipäivänä 27.1.2017. Se on sisarteos Kannon romaanille Veriruusut (2008), joka kertoi punaisista naiskaartilaisista.”

En kuvitellut olevani kirjan varsinaista kohderyhmää. Suurin syy lienee, etten lukijana uskonut löytäväni enää kiinnostavaa ja tuoretta näkökulmaa paljon käsiteltyyn aiheeseen. Nyt on kuitenkin käännettävä kelkka ja nostettava tähän muutama kiteytys, joiden vuoksi uskallan suositella kirjaa mahdollisimman monelle lukijalle.

1. Romaani hakee muotonsa ja rakenteensa aiheen mukaan. Lahtarit on kirjoitettu kaleidoskooppimaisesti eri kertojien tarinalliseen jatkumoon. Näkökulmien vaihtaminen monipuolistaa menneen ”todellisuuden”  lähtökohtia, ajankuvaa, ideologioita ja moraalikoodistoa. Lyhyiksi pirstotut luvut tukevat sodan kaoottisiksi kehittyviä tunnelmia.

2. Kanto kertoo saaneensa innostuksen aiheeseen löydettyään isoisänsä valkoisten sotilaiden ryhmäkuvasta. Ehkä juuri tästä seuraa koko romaanin kantavin voima. Kirjoittajalla on emotionaalinen vastuu tekstistään. Eri kertojat ovat taustoineen vahvasti läsnä tarinassa ja kirjailija kykenee seisomaan uskottavasti heidän henkilökuviensa takana.

3. Historiallinen romaani ei voi pyrkiä tunnontarkkaan jäljitelmään menneestä. ”Uskottavuuden illuusio” vaatii kurottamaan samanaikaisesti kadonneeseen aikaan ja lukijan nykyhetken todellisuuteen. Kanto saa romaaniinsa eloa ja vaihtelua kerronnan rekistereihin eri murteiden käytöllä. Murteita ei voi sinällään litteroida, mutta Lahtareiden puheenparren modifiointi on nautittavaa luettavaa.

4. Kanto tekee romaaninsa osoittelematta ja limittää dokumentaarisen aineksen, taustatyönsä ja henkilöiden fiktiiviset ajatukset ja kokemukset luontevasti toisiinsa. Lopputulos on sutjakkaa luettavaa. Kanto rakentaa henkilöilleen myös sodan jälkeisen tulevaisuuden, kenelle ristiriitaisemman, kenelle seesteisemmän.

Lopuksi: kustantajan esittely puhuu kansalaissodasta, joku toinen kapinasta tai vapaussodasta. Edesmennyt äitini käytti ilmausta: ”Kun alkoi se venäläisten poisajo Suomesta.” Kyllä hänkin lopputilanteen tajusi, mutta ilmaus kertoo miten vähin valmiuksin ja ylevin ideologioin taisteluihin lähdettiin, miten järkyttävää jälkeä sisällissodasta seurasi, kun tilanne karkasi käsistä puolin ja toisin. Lahtarit on monin tavoin täsmäkirja tähän vuoteen!

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Anneli Kanto ja Pyöveli

2. Uskottavuuden illuusio – ihme juttu

………………………………………………

Mikä yhdistää kaikkia kirjailijoita?

Jatkan muutamalla rivillä viime viikon päivitystä. Suomen kirjailijaliitto täyttää 120 vuotta ja järjestää kirjailijoiden haastattelutilaisuudet neljällä paikkakunnalla. Eilisessä pääkirjasto Metson tilaisuudessa kirjailija Sari Peltoniemen haastateltavana olivat Reidar Palmgren, Riikka Pulkkinen ja Juha Siro. Illan teemana oli ”Miten kirjani ovat syntyneet?”

Palmgren kertoi kirjailijan- ja näyttelijäntyön yhtäläisyyksistä ja eroista. Kirjailijana hän sanoi pitävänsä tarinallista otetta itselleen läheisenä ja tärkeänä. Henkilöhahmoja rakentaessaan hän miettii usein miten hän haluaa henkilöillensä käyvän, millaista kohtelua ihmiset luonteensa mukaan ansaitsevat.

Pulkkinen punnitsi miten hänen käsityksensä kirjailijan ammatista on vuosien varrella muuttunut. Hän kertoi myös äidistään tarkkana esilukijana ja siitä miten työskentelyn edellytykset ja metodit saattavat ajan kuluessa vaihtua.

Kaikki haastateltavat lukivat myös näytteen tuotannostaan. Yhden pidemmän sijaan luin itse kolme lyhyttä pätkää. Nappaan tähän tilaisuuden lopettaneet rivit. Kirjoittamisen pohtiminen kirjan sisällä ei ole kovin omaperäistä, mutta löydettyäni vastauksen otsikon kysymykseen jätin päähenkilöni Marian sivun mittaisen pohdinnan tuoreimpaan romaaniini Idoli.

”Aloin merkitä muistiin muutakin kuin kurssitehtäviä. Tallensin tiedostoja koneelle vailla sen kummempaa päämäärää. Istuin kannettava sylissäni tai naputtelin sitä vuoteessa. Kuvittelin valon läikittämiä vintin portaita ja huonetta, jossa olin Truffaut’n elokuvan jälkeen tutkinut itseäni, ajattelin aurinkoista syyspäivää ja poikaa, jonka moottoripyörän perässä olin painautunut hänen nahkatakkinsa tuoksuun, muistelin seitsemää ikuisesti elävää Elvistä ja äkkipikaista isääni, häpeäntunnetta ensimmäisen rakasteluyrityksen jälkeen ja päättäväistä valokuvaajaa, jonka rannetta kiersi hopeakäärme.

Jennylle tein oman kansion, johon lisäsin asioita sitä mukaa kun muistin. Ja kun kirjoitin illasta, jona löysin Jennyn kuolleena pinkissä pyjamassaan ja palasin noutamaan kellon hänen ranteestaan, ikävä kirpaisi kuin olisin keikahtanut laiturilta läpi hileisen jään ja jäänyt veteen haukkomaan henkeä.

Joskus itseltään on vaikea kysyä, kun pelkää vastauksia. Vasta viimeksi aloin tehdä merkintöjä ajasta Tuomaksen kanssa. Lopulta myös juhannuksesta, joka oli alkanut oudosti muistuttaa tarinaa teatterin näyttämöllä. Minut oli toivotettu tervetulleeksi sukuun, mutta Tuomas oli alkanut etääntyä yhä kauemmas.

Joku olisi saattanut sanoa, että puursin tekstieni kimpussa vain terapian tähden. Vasta myöhemmin oivalsin, että jokainen – alkeita haparoiva tai nobelisti – kirjoittaa samasta syystä. Kaivaakseen esiin jotain mitä ei muuten kykene löytämään.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Kirjailija tänään ja tuhat vuotta sitten: ”Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin”

2. ”Nobelistin näyttö ja kolmen sanan lause”

………………………………………………

Tusinaproosan tunnusmerkki?

Otsikkoni provosoi ja vetää mutkat suoriksi. Tekstin kelvottomuuden tai kehut ratkaisee tiettyyn pisteeseen saakka instituutio tai henkilö, jolla on valtaa saada näkemyksensä yleiseen tietoisuuteen. Karkeina esimerkkeinä vaikkapa Ruotsin akatemian Nobel-komitea tai valtakunnallisen päivälehden kriitikko.

Faktiset suureet määritellään, punnitaan ja mitataan, vain makuasioista voidaan kiistellä. Ja vain lukija on oman todellisuutensa jumala ja tuomari, jolla on valta päättää mistä pitää.

Itse löydän proosaa lukiessa nopeasti pari asiaa, jotka saavat minut heittämään kirjan kesken. Lauseenvastikkeiden yletön käyttö tuo tekstiin väkisin väkerretyn sävyn. Tästä joskus enemmän. Nostan päivitykseen yleisemmän maneerin: johtolauseen, joka alleviivaa asiaansa turhaan ja teennäisesti.

Johtolause tarjoaa tulkinnan sitaatille. Lauseen subjekti ilmaisee alkuperäisen tekstin esittäjän ja verbinä on kommunikaatioverbi. Esimerkiksi: sanoa, kertoa, väittää, esittää, todeta…

Yliviritettyjä johtolauseita löytää yhtä hyvin taannoin Finlandia-palkitusta teoksesta kuin lentokenttäpokkareista. Kaivan esimerkkini Sujata Masseyn kansainvälisestä Rei Shimura -dekkarisarjasta. Olkoonkin, että teksti aavistuksen paranee edetessään, heitin lukemisen sikseen sivulla 188.

Useimmiten repliikin perään ei tarvita johtolausetta. Dialogissa riittää ilmaisu ”sanoi”. Minulle repliikin jälkeisten johtolauseiden korostus on tusinaproosan merkki: ”Hugh sanoi hilpeästi / rouva Chapman sopersi / nainen sanoi sydämellisellä äänensävyllä / herra Yamamoto kiljahti / Yuki visersi koulutytön englannillaan / Yuki tuhahti / Taro mutisi / hän lisäsi lujasti / minä käänsin urheasti / rouva Yamamoto pulputti innostuneesti…”

Selitys ja ylimääräinen osoittelu pilaa tekstin kuin tekstin. Jouko Tyyrin tiivistys sopii tähänkin hyvin: ”Salakuljeta huutomerkki tekstiin niin voit jättää sen pois”

Negaation jälkeen vastapainoa. Luvun alla on George Saundersin novellikokoelma Joulukuun kymmenes (suom. Markku Päkkilä). Omaperäisintä ja kiinnostavinta lyhytproosaa, jota olen aikoihin lukenut. The Wall Street Journalin kriitikon sanoin: ”George Saunders on muuttanut amerikkalaisen fiktion suuntaa.”

Näin yksinkertaisesti Saunders käsittelee johtolauseita:

Se oli kamala juttu mitä teille tapahtui, isä sanoi. Mutta pahemminkin olisi voinut käydä.

Paljon pahemmin, äiti sanoi.

Mutta teidän ansiostanne ei käynyt, isä sanoi.

Te teitte oikein, äiti sanoi.

Hyvin toimittu, isä sanoi.

…………………………………………………….

EKSTRALINKISSÄ

Vastenmielisiä ja vaikeita kirjoja – lisälinkissä raakaa alistamista ja väkivaltaa

Finlandiavoittaja 2016: helmiä vierähtelee joka kappaleesta

Tämänvuotisen kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajan valitsi toimittaja Baba Lybeck. Hän nosti ykkössijalle Jukka Viikilän romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista. Blogi ruotii kirjan lyhyesti, mutta terävästi.

Saksalainen Johan Carl Ludvig Engel pestattiin Helsingin kaupunginarkkitehdiksi 1816. Viikilän romaani on hänen yöpäiväkirjansa vuosilta 1816–1840. Kirjan 213 sivua käsittää reilut kaksisataakuusikymmentä Engelin fiktiivistä muistiinmerkintää.

1. Aloitetaan kirjan nimestä. Engel mainitsee maalanneensa akvarelleja. Nyt ei ole siitä kyse. Akvarellit voi käsittää Viikilän teksteiksi. Kuva ja sana ovat yhtä. Samoin kuin akvarelli on nopeasti maalattu impressio ”alla prima”, kirjan merkinnät on syytä käsittää hetken tunnelmiksi, joita ei myöhemmin korjailla.

2. Romaanin kieli. Kirjailijan on kumottava edellinen väite. Sujuvuus ja vaivattomuuden tunne on varattu lukijalle. Kirjailijan osaksi jää ”helppo se vasta vaikeata onkin”. Viikilä on hionut tekstinsä häikäisevän hienoksi: jokaisella lauseella on merkitys. Ei mitään turhaa.

3. Proosaa vai runoa? Jos Viikilä olisi nimennyt teoksensa proosarunojen kokoelmaksi, siihen ei olisi nokan koputtamista. Proosarunon ”kantaisä” on Baudelairen Pariisin ikävä (1869). Viikilä kirjoittaa ”paremmin” ja sensitiivisemmin. Uusia näkökulmia arkisiin asioihin ja tunteisiin on niin tiheästi, että kirjaa on luettava jatkuvasti kertaamalla. En muista koska olisin käyttänyt vastaavan mittaiseen kirjaan yhtä paljon aikaa.

4. Rakenne. Teksti kulkee kronologisesti ja päiväkirjaratkaisu jäsentää Viikilän tiheää kieltä. Lyhimmät kappaleet ovat kahden rivin mittaisia. Pisimmät merkinnät reilun sivun. Kielellä on rytminsä, mutta metatasolla se koskee koko teoksen rakennetta.

5. Tarina. Teos ei pyri tarinalliseen jännitteeseen vaan intensiivisyys syntyy aforistisista kiteytyksistä, helmistä, joita vierähtelee joka kappaleesta. Lopulta kaiken summasta kasvaa vahva sanoma: Engel punnitsee koko elämäntyönsä ja suhteet läheisiin ihmisiinsä. Tekemiset ja tekemättä jättämiset, niiden inhimillisen arvon.

7. Lopuksi. Akvarelleja Engelin kaupungista vaatii tarkkaa lähilukua. Viikilän teoksessa toteutuu kirjailijan ja lukijan yhteistyö. Teksti syntyy uudelleen lukijan mielessä ja ruokkii oivalluksia. Oma kiteytykseni löytyy jo sivulta 12. Kokonainen kirja ja Engelin pohdinnat tiivistyvät yhteen symboliseen lauseeseen: ”Miten raskas onkaan rakentamaton kupoli tiheäksi muuratun palatsin harteilla!”

…………………………………………………

Ekstralinkeissä:

Mikko Rimminen, Finlandiavoittaja unohdettujen runojen klinikalla.

Finlandiavoittaja 2013 kertoo runoilijasta.

Runoilija romaanin aiheena: Rakkaus! Rakkaus!

……………………………………………….

Paperi T ja nobelistin esimerkki

Proosan pyhä kolminaisuus syntyy kielestä, rakenteesta ja tarinasta. Siinä on työkalupakki ja tuossa tärkeysjärjestyksessä. Tuloksen laji, laatu, ajankohtaisuus tai kirjallinen merkittävyys syntyy kolmikon summasta.

Jussi Saarinen nosti Aamulehden toissapäiväiseen kolumniinsa juttuuni innoittaneen lainauksen. Kirjallisuudesta tykkäävä räppäri Paperi T sanoo: ”kirjoissa tarinaa tärkeämpää on, miten kirjoittaja käyttää kieltä ja miten hän hallitsee käyttämänsä tilan.” Räppiin ei kompetenssini riitä. Parempaan kirjalliseen kiteytykseen en olisi pystynyt.

Sama vähän pidemmin sanottuna: romaanin rakenteilla ja tarinalla ei ole mitään merkitystä, ellei niitä voi kuvata kielellä, jolla on oma itseisarvo. Kirjoittaessa ja lukiessa kieli on itselleni tärkein. Yksi huono lause riittää pilaamaan romaanin.

Paperi T mainitsee suosikkinaan Thomas Bernhardin. Hieno esimerkki. Omien idolieni listasta tulisi pitkä ja usea nimi on täällä jo ruodittu, joten tyydyn nyt nostamaan tähän vain yhden lainauksen ja pari toisiaan täydentävää linkkiä.

Herta Müllerin (s.1953, nobel 2009) viidestäkymmenestä pienestä tarinasta rakentuu romaani. Vain reilut sata sivua. Käytössä on siis Andrei Tarkovskin menetelmä, jossa vastaanottajalle annetaan vain vähän. Kun lukija tai katsoja rakentaa loput omassa päässään, tulos on mahdollisimman puhutteleva.

Päivän aiheesta voisi vääntää useammankin väitöskirjan, mutta käytän konkreettista esimerkkiä samoin kuin eräs merkittävä sanankäyttäjä parituhatta vuotta sitten. Tässä kokonainen luku Müllerin teoksesta Ihminen on iso fasaani (Tammi1990, suom. Raija Jänicke)

MESSU

Windischin vaimo seisoo pihalla mustien viinirypäleiden takana. ”Etkö sinä mene messuun”, hän kysyy. Rypäleet kasvavat hänen silmistään. Vihreät lehdet kasvavat hänen leuastaan.

”Minä en lähde talosta”, sanoo Windisch, ”jotteivät ihmiset pääse sanomaan minulle: se on nyt sinun tyttäresi vuoro.”

Windisch nojaa kyynärpäänsä pöytään. Hänen kätensä ovat raskaat. Windisch hautaa kasvot raskaisiin käsiinsä. Kuisti ei kasva. On kirkas päivä. Kuisti putoaa hetkeksi paikkaan missä se ei ole vielä koskaan ollut. Windisch tuntee töytäisyn. Hänen kylkiluittensa alla riippuu kivi.

Windisch sulkee silmänsä. Hän tuntee silmämunat käsissään. Silmät vailla kasvoja. Silmät alastomina ja kivi kylkiluittensa alla Windisch sanoo ääneen: Ihminen on iso fasaani täällä maan päällä” Eikä Windischin kuulema ääni ole hänen omansa. Hän tuntee alastoman suunsa. Ja seinät ne puhuivat.

………………………………………………….

1. Ekstralinkissä Olga Tokarczuk: ”Tässä teille kirjallisuuden tuleva nobelisti”

2. Ekstralinkissä lisää Herta Mülleristä: ”Kirjallisuuden nobel 2009”

………………………………………………….

Paholaisen kätyri kouluttaa kansanjohtajia

Olen esittänyt mielipiteenäni, että joskus on luettava huonoja kirjoja ymmärtääkseen miten hyvät rakentuvat. ”Huonon” kirjan määritelmä on häilyvä, joten tarkennan: on luettava myös oman makunsa vastaista kirjallisuutta.

Tartuin kirppiksellä Norman Mailerin (1923 – 2007) viimeiseksi jääneeseen teokseen Adolfin linna. Gummerus julkaisi romaanin kirjailijan kuolinvuonna Kalevi Nyytäjän ja Tommi Uschanovin suomennoksena. Maileria pidetään syystäkin ansioituneena kirjailijana. Lisäksi aihe kiinnosti.

Kansi: Timo Mänttäri
Kansi: Timo Mänttäri

Viittaan edelliseen päivitykseeni nonfiktiivisestä kirjallisuudesta. Mailer tunnettiin tyylilajin edelläkävijänä.  Siitä on myös Adolfin linnassa lopulta kyse. Historiallisia faktoja löytyy sitomaan tarinaa, jonka kertoo paholaisen kätyri. Jumalan ja Saatanan sanansaattajat taistelevat kasvuikäisen Adolfin sielusta.

Tarina rihmastoituu Hitlerin sukuun ja Mailerin perusideana on osoittaa miten sukupolvesta toiseen jatkuva insesti on toiminut poikkeuksellisesti jalostavana tekijänä ja luonut yksilön, jolle on kasautunut ylivertaisia vaikuttamisen kykyjä, joita paholainen hienovaraisesti ohjailee.

Mailerin kuusisataasivuinen romaani on liian moneen suuntaan rönsyävä, fokuksensa pirstova ja pitkästyttävä. Kielellisesti lattea ote jää pinnallisen kuvailun tasolle. Tarina on tylsä ja toisteinen selostus sellaisesta, jonka kirjailija olisi voinut luoda nähtäväksi, aistittavaksi ja koettavaksi.

Päivitykseni aloittavasta mielipiteestä huolimatta olisin heittänyt Adolfin linnan kesken, ellei romaani olisi liittynyt tekeillä olevan käsikirjoitukseni lähdeaineistoihin. Mielikuva vastustamattomasta pahasta on ollut kautta historian voimakkaimpia vallankäytön välineitä, jota myös uskonnot kärkkäästi hyödyntävät.

Mailerin kirja toimi itselleni eräänlaisena vastamyrkkynä: tähän tapaan en halua käsitellä hyvän ja pahan problematiikkaa. Ja kuitenkin, romaanin helmi vierähtää vasta sivulta 519. Ajatus, joka vaikuttaa jo itsestään selvältä. Juuri siksi se kannattaa lukea yhä uudelleen ja uudelleen.

”Kun on tullut kuoleman työnjohtajaksi, jolla on valta likvidoida joukoittain ihmisiä, tarvitsee myös hyvin kovan kuoren minälleen, jotta ei kokisi syvää kauhua siitä hinnasta, mitä tämä vaatii sielulta. Useimmat sodan aikana menestyksekkäiksi johtajiksi tulleet valtiomiehet ovat jo valmiiksi nousseet tällaisiin korkeuksiin. He ovat saavuttaneet kyvyn olla menettämättä yöuniaan toisen puolen ihmisuhrien vuoksi.

Heillä on nyt hallussaan tehokkain yhteiskunnallisen psyykkisen turruttamisen keino – isänmaallisuus! Se on yhä luotettavin massojen johdattamisen väline, vaikkakin sen saattaa vielä joskus korvata ilmoituksellinen uskonto. Rakastamme fundamentalisteja. Heidän uskonsa tarjoaa meille kaiken mahdollisen lupauksen siitä, että se saattaa kehittyä lopullisen joukkotuhon aseeksi.”

………………………………….

Aihetta sivuavat ekstralinkit blogissa:

Köykäinen megamenestys

Helvetin käkikello ja Äiti yö

………………………………….

Oneiron ja taivaallinen orgasmi

Laura Lindstedt palkittiin Finlandialla romaanistaan Oneiron. Ehdin lukemaan kirjan loppuun vasta viime viikolla. Toisaalta, kaikilla teksteillä on oma lukunopeutensa ja Oneiron vaatii tavallista enemmän omaa ajattelua kirjailijan tekstin oheen.

Palkinnon saajan valinnut Hector perusteli puheessaan: ”Voittajateos kiihdyttää lukijansa assosioimaan päähenkilöittensä kokemuksia omiin kokemuksiinsa, ja sen lukemattomat viittaukset taiteen, kulttuurin, historian ja filosofian suuriin nimiin ja ilmiöihin kertovat kirjailijan laajasta perehtymisestä ihmiskunnan hengen lentoon ja kärsimyksiin.”

Kriteerien alkuosasta olen eri mieltä. Lindstedin teos liikkuu sekä ideatasoltaan että kerronnaltaan niin omalakisissa maailmoissa, että assosiointi omiin kokemuksiin on turhan kaukaa haettua. Perusteluun nähden paradoksaalinen on jo Oneironin alaotsikko: ”Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista”.

Sen sijaan Hectorin perustelujen loppuosasta olen yhtä mieltä. Romaanista muodostuu lukemattomien kulttuuriviitteiden ja intertekstuaalisuuden rihmasto. Sellainen voisi luoda helposti briljeeraavan ja päälle liimatun vaikutelman, mutta ei. Lindstedtin aseena on itse kieli, jonka rekisteriä hän vaihtaa notkeasti tilanteen ja kerrontafokuksen mukaan.

Oneironin keskiössä seitsemän naista kokee kuolemanjälkeisen välitilan valkoisessa tyhjyydessä. He eivät ole enää elossa, eivät vielä lopullisesti kuolleitakaan.

Kuva Me naiset / Satu Kemppainen
Kuva Me naiset / Satu Kemppainen

Amerikkalainen performanssitaiteilija Shlomith laihduttaa itsensä hengiltä, hollantilainen Wlbgis menehtyy syöpään, rekkamies surmaa itävaltalaisen Ulriken, brasilialainen Rosa menehtyy sydämensiirron jälkeen, senegalilainen Maimuna kuolee ennen unelmaansa, ranskalainen Nina ei ehdi synnyttää kaksosiaan ja venäläinen Polina menehtyy viinanjuonnin seurauksiin.

Romaania kuljettaa pääosin objektiivinen kertoja, välillä naiset pääsevät itse ääneen ja vielä vilahtaa kolmas taso, jossa lukija temmataan mukaan: ”Me lähdemme siis Shlomitin viimeiselle lenkille mukaan, emme säälistä, emme edes suojelusenkeleiksi, vaan pikemminkin oppaiksi.”

Tarina hyödyntää yhtä hyvin absurdia fantasiaa kuin lähes tieteellistä ja tietokirjamaista otetta. Vaikkapa ”Lyhyt oppitunti hengittämisestä” tai pidempi luentoperformanssi ”Juutalaisuus ja anoreksia” tuovat kerrontaan eri tasoja. Oneiron ei ole perinteisellä tavalla juonivetoinen kirja vaan pirstoo rakenteensa. Lopun ”yhteenveto” toteuttaa kuitenkin draaman kaaren.

Oneironista löytyy myös mustaa huumoria. Luvussa ”Polinan viinaikkuna”, naukkailuun mieltyneellä päähenkilöllä on kissa nimeltä Begemot. Bulgakovin romaanissa Saatana saapuu Moskovaan on saman niminen kissa, joka tarjoaa naisille mielellään viinaa. (ks. linkki lopusta)

Oneiron on täynnä oivaltavia viitteitä. Absurdiudessaan, yhteiskuntakritiikissään ja näkemyksellisessä otteessaan se on etäistä sukua Bulgakovin klassikolle. Mutta, mutta… suomalainen proosa ja romaanin käsite on murtamassa tietään aivan uuteen ilmaisuun. Soihtua kantavat Laura Lindstedtin kaltaiset, polttavan älykkäät naiset.

Entä otsikossa mainittu orgasmi? Sellainen koetaan heti kirjan alkulehdillä, kun porukan viimeinen kuoleman jälkeiseen tilaan tullut joutuu muiden käsittelyyn. Epäilin hetken turhaa tehokeinoa, mutta niin vain sekin kohtaus ottaa tarinassa merkittävän ja perustellun paikkansa.

……………………………………………

1. Ekstralinkki: blogin raportti Finlandia-palkintojen jakotilaisuudesta.

2. Ekstralinkki: Bulgakov ja Begemot.

……………………………………………