Blogin päivitys on päässyt venähtämään monestakin syystä. Yksi niistä on syksyllä ilmestyvä romaanini Valovuosi. Nyt on viimeiset editoinnit menossa. Pilkkuja lisätään ja poistetaan. Tykkään editointivaiheesta, tekstiä läpikäydessä voi vielä koettaa tiristää käsiksestä sen viimeisenkin potentiaalin pisaran. Vaihdan verbin, löydän johonkin lauseeseen paremman rytmin ja ties mitä.
Entisen elämäni ammatissa tein yritysilmeitä eri sektoreille, asiakkaina oli kaupunkeja ja kuntia, kaksi yliopistoa, sairaala, seurakunta ja kirjasto, vientiyrityksiä Japania myöten, pohjoismaiden suurin kemiantehdas, rokotetutkimuskeskus… kun käydään kaupassa, visualisoimani pakkaukset on kestäneet hyvin aikaa. Suunnittelin aikanaan logon ja ilmeen Tampereen kaupungin ensimmäiseen Euroopan kulttuuripääkaupunkihakemukseen 2011. Myös kirjan kansia eri kustantajille, esimerkiksi Atenalle.
Siksipä tykkäsin tehdä tämän tulevankin kannen. Se syntyi yhteistyössä Irina Luodon kanssa. Olen kirjoittanut pääduuneiksi yli 20 vuotta, joten mun koneisiin ei enää vanhat graafiset ohjelmat käy. Ideoin kannen kuvineen ja Irina pisti hienosti jutun painokelpoiseen pakettiin.
Kustantajan katalogissa ja nettisivuilla romaania kuvaillaan tälleen: ”Valovuosi on romaani kolmen rakkauden mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta. sekä ihmismielen hauraudesta.
Menestynyt arkkitehti joutuu hakemaan elämälleen uutta merkitystä, kun mielen luomat kuvat alkavat sekoittua ympäröivään todellisuuteen. Menneet muistot nousevat pintaan: saavutukset ja menestykset, kokemukset maailmalta ja hetket Toscanassa. Suomessa mies tapaa somalitaustaisen naisen ja heidän välilleen syntyy syvältä koskettava suhde.
Universumin kokoisiin kysymyksiin kiertyy yksilöiden moraali, uskonnot, rasismi ja ennakkoluulot. Lopulta rakkauden ja kuoleman on otettava mittaa toisistaan.”
Kirja on mun neljästoista, en halua julkaista kovin tiheään tahtiin. Mutta tämä on niin yksilöllistä. Vanhana (sic) latinistina voisin sanoa ”Quod licet Iovi, non licet bovi.” Mikä sopii Juppiterille, ei sovi härälle.
Kirjan fyysinen valmistuminen on mulle aina pelottava hetki. Vartin ilon jälkeen pitää sulatella masennusta. Siihen auttaa, että olen jo aloittanut kaksi uutta käsistä. Eilen kirjoitin toiseen Jänisräpin: ”Mä on mää ja sä oot sää, / räppi meitä yhdistää. / Tassulla lyön tahtia / tanssissa on mahtia / yhdessä kun räpätään. / Hei hei moikka, ota kunnon loikka / yhdessä kun räpätään.” Ja niin edelleen… ehkä universumin kokoisten asioiden funtsimisen jälkeen on hyvä lyödä leikiksi.
Jukka Viikilän Finlandia-voittajan perkuu on ollut työlistalla turhan pitkään. Mutta toisaalta, ikuisuusasiat eivät ole niin päivän päälle. Lähdetään Taivaallisen vastaanoton kansiliepeestä: ”kuriton kertomus yksinäisyydestä, hengenvaarallisesta sairaudesta ja romaanin vastaanotosta. Kirjailija Jan Holm joutuu pikaiseen leikkaukseen: veri hänen sydämessään on kiertänyt väärään suuntaan ties kuinka kauan. Holm julkaisee sairaalasta päästyään omakohtaisen romaanin, josta ja jonka kirjoittajasta jokaisella on pian mielipide.” Totta on. Palaan tähän kirjailijan oman mielipiteen jälkeen.
”Romaanini muoto on himmeli. Se on yhtäläinen joka suunnasta. Olen koonnut sen oljista. Pienimmätkin lämpötilanvaihtelut saavat sen liikkeeseen. Jos sen ohi yrittää hiipiä, se alkaa pyöriä. Yhdestä tikunraapaisusta se roihahtaa liekkeihin.”
Kirjailijan oma rakenteen määritelmä on hyvä. Toki se voisi olla myös rihmasto, jossa kaikki lopulta viittaa kaikkeen kuin Jorge Luis Borgesin ”Haarautuvien polkujen puutarha”, klassikko, joka vie lukijan tarinalliseen labyrinttiin. Viikilän romaani puhuu yli sadan kertojan äänellä – jotka kaikki palvelevat kirjoittajan päämääriä. Tarinan ja kronologian pirstaloimisesta muodostuu oma rakenneratkaisunsa.
Viikilän metodina on pistää omat sanan toisen suuhun: ”Eräänlaisena ihmeenä pidän kuitenkin lukukokemukseni immersiivisyyttä. Fragmentaarisuus tarkoittaa usein jotakin vastakkaista immersiivisille ilmiöille, mutta niin kuin pinta voi olla syvä, voi fragmenttikin olla laaja. Laajuudella en tarkoita merkkimääräistä laajuutta, enkä myöskään merkitystihentymiä. Saatan tarkoittaa etäisyyksiä ja väliainetta.” Kirjoittajaksi on merkitty Veli-Matti.
Entä Taivaallisen vastaanoton maallinen vastaanotto? Empiiristen havaintojeni mukaan tilanne on tasan. Kesken heittäneitä, tai sisulla loppuun taistelleita on yhtä paljon kuin teoksesta pitäneitä. Oma lukunsa ovat ne, jotka eivät edes harkitse kirjaa lukevansa. Keskustelin kirjasta muutama päivä sitten kollegan kanssa: ”Edellinen palkittu riitti minulle. Engel oli laskelmoitua, kaavan mukaan kasattua ja kvasi-aforistista.”
Pidin itse edellisestä Finlandia-voittajasta. (Lopussa linkki arviooni) mutta näin sen pitää olla, hyvä kirja jakaa mielipiteitä. Nyt käsillä oleva teos on kuitenkin monin tavoin edellistä rouheampi ja raadollisempi: fyysisyyttä, ristiriitoja, seksuaalisuuta, autofiktiivistä tilitystä ja syvempiin pohdintoihin sekoittuvaa arkea.
Sydänleikkauksen teema sitoo kerrontaa, mutta yllättävästi myös toinen aihe. Viikilä pohtii läpi kirjan itse kirjoittamista ja sen prosesseja. ”Ei ole mitään kirjallisuutta tärkeämpää (Minttu) Mitä teemoja kirja sitten käsittelee? Ainakin sitä, että todellisuus on parasta nauttia etänä, laitteiden kautta, muutoin nautittuna se on ruma ja ilkeä pinnallinen ja tylsä. (Aatos) Yksi taitavan prosaistin soivaksi viritetty lause varastoi energiaa enemmän kuin kolme aukeamaa Murakamia. Minun on vaikea suhtautua kirjailijoihin, joiden kieli ei tallenna energiaa tuntuvasti koko ajan, vaan lupailee massiivisia rakenteellisia purkauksia juonen taitepisteissä. Todelliset purkaukset eivät ole mahdollisia, ellei kieli ole kerännyt energiaa ahkerasti pitkin matkaa.” (Mirvan muistikirja)
Minulle Taivaallisen vastaanoton liki 400 sivua olivat hyvinkin lukemisen arvoista tekstiä. Joskus hienoista tyhjäkäyntiä, mutta sitten taas intensiteettiä, joka piti kokonaisuutta kasassa. Itselleni kieli on niin tärkeä elementti, että se käy kirjallisuudessa kaiken edelle. No, romaani on monen tekijän summa, jotka kaikki on hyvä hallita. Voisin silti olla liki yhtä mieltä Viikilän muutaman rivin kappaleesta, jonka hän on naamioinut Veli-Matin mielipiteeksi.
”Tarinallisuuden kanssa on oltava tarkkana. Pienikin lupaus tarinasta saa lukijan lopettamaan yksityiskohtien lukemisen, kielen kuuntelemisen, kaiken mikä kirjallisuudessa on arvokkainta. Jos menet puolikkaalla lauseella lupaamaan, että henkilö odottaa vaikkapa pakettia saapuvaksi, kaikki hänen ympäriltään tuhoutuu. Koko kirja masentuu, menettää herkkyytensä ja tarkkuutensa. On enää odottaminen, johon lukija osallistuu kaikella tarmollaan.”
Likipitäen noin – vaikka ei aivan täsmälleen. Taivaalliselle vastaanotolle lukusuositus. Jouni K. Kemppainen teki tuoreeseen Hesarin kuukausiliitteeseen seitsemän sivun jutun (kuvat Aapo Huhta) Viikilästä otsikolla ”Palkintosonni”. Se onkin sitten ihan eri juttu se.
Välipostaus, vaan ei vähäinen. Olen kirjoittanut Juhani Ahon romaanista jo aiemmin. Nyt päivitetty versio. Työn alla blogiin on vielä meillä julkaisematon Paolo Giordanon romaani ”Jopa taivas on meidän”. Tiiliskiven luku-urakka on edennyt vasta reilut 300 sivua, mutta nousee tänne aikanaan.
Kesäklassikko tulee 128 vuoden takaa. Juhani Aho julkaisi romaaninsa Papin rouva 1893. Luin kirjan neljä vuotta sitten ja hämmästyin miten ajankohtainen, tuore ja aistivoimainen sen tarina on. Maailmankirjallisuutta millä tahansa kriteereillä punnittuna. Kaikkea sitä, mikä ohittaa yksinkertaisen kielen, osoittelevat johtolauseet ja lauseenvastikkeet. Tässä teille syvään sukeltavan psykologisen romaanin malliesimerkki.
Rafael Koskimies kirjoitti 50-vuotispainoksen esipuheessa: ”Ihmiskohtaloita kotoisesta ympäristöstä yleiseurooppalaiseen valaistukseen siirrettyinä ja siinä tutkittuina.” Tapahtumat kiteytyvät muutamaan kesäviikkoon ja tragedian jännite kasvaa sivu sivulta.
Tyynelän pappilan kesäidylliin saapuu pastori Aarnion ja hänen vaimonsa Ellin vieraaksi miehen vanha opiskelutoveri Olavi Kalm. Seuraa tukahdutetun rakkauden täyttymyksen odotus ja ikuinen kaipuu. Tunne siitä, miten ihminen jää väärin valitun elämänsä vangiksi.
Kolmiodraama käsittelee ”kiellettyä” rakkautta. Osa aikalaiskritiikeistä piti Papin rouvaa siveettömänä. Romaani kuvaa vastentahtoiseen avioliittoon ajautuneen naisen tunteet niin syvästi, herkästi ja monisyisesti, että niiden fyysinen täyttymys latistaisi tarinan jännitteen.
Papin rouva kasvaa tarinansa yli myös kuvaukseksi naisen asemasta yhteiskunnassa ja omassa suljetussa yhteisössään. Satakaksikymmentä vuotta on muuttanut aviollisia asetelmia paljon. Tunteet, halut ja mielenliikkeet ovat kuitenkin yhä samat. Vain niihin suhtautuminen on muuttunut.
Osa aikalaiskritiikeistä oivalsi Ahon psykologisen kuvauksen taitavuuden. O.E. Tudeer kirjoitti Valvojassa 1894: ”Kuinka hienotajuisesti Aho osaa tunkeutua kuvattavaansa, naissielun salaperäiseen tunne-elämään, kuinka ihmeen notkeasti hän antautuu sen hienoimpiakin väreitä seuraamaan.” Tässä romaani kaikille niille, jotka epäilevät kirjailijan kykyä asettua eri sukupuolten asemaan.
Ahon romaania on kuvattu ”suomalaisen kirjallisuuden Madame Bovaryksi”. Epäilemättä Papin rouvassa on suoraa autobiografiaa kirjailijan omista tunnekuohuista, ”itsetunnustusta”, kuten Koskimies juhlapainoksen esipuheessa kirjoittaa. Flaubert puolestaan sanoi romaanistaan suoraan: ”Emma Bovary, c’est moi – Minä olen Emma Bovary.”
Vahva suositus kesälukemistoon. Huomioikaa painokseni ainutlaatuisen hieno kansitaide. Myöhemmät versiot eivät yllä lähellekään sen tyylikkyyttä. Harmi, ettei painoksessa ole tekijää mainittu.
Oma kesäni on kulunut ”helvetin voipuneena” ja uutta voimaa etsiessä. Työpöydällä lojuu yhä romaanikäsis viimeistelyä vailla, ja mielessä kiertää kaksi uutta proggista. Koko perheen pienoisromaani Oiva ja aikasormus on aivan kohta kaupoissa ja kirjastoissa. Se tietää keikkoja ja kirjamessuja. Myös YLE Radio 1 teki juuri haastattelun, mutta siitä lisää, kun tulos on kuunneltavissa. Merelle ja kalahommiin pitäis päästä… Kirkkaita kesäpäiviä ystävät!
Nostan blogiin merkittäviä kirjoja. Niiden ei tarvitse olla julkisuudella stailattuja tai myyntimenestyksellä silattuja. Vuorossa on Minna Marshin Henkäys. (Basam books 2021) Alaotsikkona ”Selviytymistarina särkyneille”. Siitä ainoa epäilykseni pointti. Selitys viittaa kirjallisuuden genreen, jossa kettu jakelee Saint-Exupéryn Pikku prinssi -kirjassaan kliseviisauksia. Mutta – nyt ollaan aivan eri tasolla, Henkäys on täysiverinen romaani.
Autofiktio on muodikas sana. Kriitikot, lukijoista puhumattakaan, arvailevat totuuden astetta. Sellaista ei ole, jokainen kertoo tarinat muistinsa värittäminä. Ja ihmisen muisti – sehän muokkaa kaiken mielensä mukaan. Uskottavuus on eri asia. Marshin kirja onnistuu sen tavoittamisessa koko tarinansa mitalta: ”Valehtelen miehille, että olen 17, vaikka en ihan vielä. En halua paljastaa, että olen vielä tyttö kaikin tavoin.”
Tarina kertoo lapsen kokemasta todellisuudesta ja moniväkivaltaisesta isästä, siitä miten miestään palvova äiti ei kykene katkaisemaan ikiaikaista ongelmaketjua, jossa ”perheen pää” sanelee kaiken ja alistaa muut fyysiselle ja henkiselle väkivallalle.
Kirjaa voisi lukea myös sukupolviromaanina, sen kuvauksena millainen perhe-elämä oli pahimmillaan muutama vuosikymmen sitten. Tai sitten miettiä tekstin suhdetta tai yhteneväisyyttä nykypäivään. Sellainenkin kipinä osui kohdalle, että luin Marshin kirjan parina Susanna Alakosken August-palkitun romaanin Sikalat (Svinlägorna, 2006, suom. Katriina Savolainen, Schildt) Vaikuttavuudessaan ja kielellisessä ilmaisussaan Henkäys on aivan samalla viivalla Alakosken palkitun romaanin kanssa. Jos kotimaista vertailukohtaa hakisi, Taija Tuomisen Tiikerihai (wsoy 2000) osuu lähelle.
Minna Marsh, kuva Iltalehti / Ossi Ahola.
Marshin kirjasta muodostuu kolmio: tytär, isä ja äiti. Tarinalle sivuhenkilöt ovat enemmän tai vähemmän alisteisia. Kun tyttären käsi katkeaa, äidin äänessä on hätä: ”Kato Minnan kyynärpäätä. Isä vilkaisee minua ja kääntää sitten sanomalehden sivua ja toteaa: Poikki mikä poikki.”
Äiti tilaa taksin ja lähtee tyttärensä kanssa sairaalaan.
Henkäys ei ole rankasta aiheestaan huolimatta silkkaa ”lööppiluettavaa”. Tarinan kaaressa toteutuu myös minun, vanhan latinistin suosikkisanonta: Audiatur et altera pars – kuunneltakoon myös toista osapuolta. Romaanin kaarta tai tarinan lankaa on tässä(kin) tapauksessa turha setviä enempää. Tämä on suositus alussa vieroksumalleni alaotsikolle. Ehkä tarinasta on jollekin vertaistukea, vaikka romaani lunastaa paikkansa aivan omaehtoisena teoksena.
Marshin ratkaisu kielellisenä ja typografisena keinona on mielenkiintoinen. Runollisuuden, säeromaanin ja perinteen sekoitus, joka minua lukijana kiinnostaa kovin. Tekstin rytmi saattaa katketa lyhyisiin riveihin, jotka nostavat ja korostavat tunnetta.
” Kunpa ei murhaaja tulis,
kuiskaa joku korvaani.
Kunpa ei isä tulis,
ajattelen.”
Kirja on naiseksi kehittyvän tytön kirpeä kertomus. Ja paljon enemmän. Kuvaus perhettään tyrannisoivasta isästä, äidin alistumisesta, tyttären hitaasta kasvusta ja toipumisesta omaksi itsekseen. Tämä ei nyt mene lainkaan ”self help” -kirjallisuuden piikkiin. Henkäys on itsenäinen romaani, jolle blogin vahva suositus.
Minna Marsh on kirjoittanut aiemmin kolme tietokirjaa. Henkäys on hänen esikoisromaaninsa. Sellainen tunne tästä jää, että tarina on ollut ”pakko” kirjoittaa. Ja myös lukea yhdeltä istumalta.
Lainaus Pattaya rakastettuni -romaanin jälkisanoista: ”Ajatteliko Mika Terho tekevänsä jotain rangaistavaa, kun hän kirjoitti ja julkaisi romaanin Niittyvilla – Pattaya all nightlong (Enostone 214)? Ei. Hän oli uskollinen kirjailijanlaadulleen. Koko hänen tuotantonsa on vahvasti omiin elämänkokemuksiin perustuvaa. Niinpä oli järkytys, että Terhon työnantaja katsoi hänen rikkoneen vaitiolovelvollisuutta. Tilanne eteni syyteharkintaan. Kustantaja veti kirjan pois myynnistä. Syytettä ei lopulta nostettu, mutta jupakka jätti jälkensä kirjailijaan ja peitti alleen romaanin ytimen, inhimillisyyden ja elämän ihmeen ylistämisen.”
Alkuperäinen kustantaja ei halunnut palauttaa romaania markkinoille. Nyt romaani on julkaistu uudelleen stilisoituna (Kovasana 2021). Muistan vesilasissa värähtäneen myrskyn ja muutaman jutun maininnat, kun kirjailijan sananvapautta aikanaan pitkään punnittiin. Tekijälle takuulla kirpeää, uutisena ohimenevää, mutta lainkäyttäjän ennakkotapauksena tärkeää.
En puutu oikeusprosessiin muuten, kuin mainitsemalla Jukka Petäjän vuosien takaisen artikkelin otsikon Hesarissa: ”Kirjailija varastaa kaiken mikä kiiltää”. Itse olin hilkulla jättää alkuperäisen – tai uusitun teoksen lukematta. Onneksi kävi toisin. Kirjallisten arvojen mittarilla Terhon romaani ansaitsisi aivan eri tason huomion. Nykyään se vain on vaikeaa, koska julkisuuden kapoinen valokeila kohdistuu aivan erityyppiseen kirjallisuuteen, ja valtaosin isompien kustantajien tuotteisiin.
Terhon julkaisuluettelossa ennen Pattayaa on viisitoista teosta. Olen lukenut aiemmin runoja ja dokumenttiromaanin, mutta tunne on sellainen, että nyt käsillä oleva teos olisi tähänastisen, suurelta yleisöltä marginaaliin jääneen tuotannon merkityksellisin ja kunnianhimoisin.
Romaanissa näkyy maaninen kirjoittamisen (ja lukemisen) vimma. Yhteen levolliseen lauseeseen tiivistettynä: ”En halua pilkata, en halua käyttää hyväksi, haluan kirjoittaa.” Perustasoltaan Pattaya all night long on silkkaa hyberbolaa – yliviritettyä liioittelua, ilottelua ja täydellisten lauseiden hakua: Sellainen lause, että voisi lätkäistä sen tiskiin passia uusiessaan ja karjaista: ”Ikkunat auki Eurooppaan!” Sellainen lause, että annat sen tytölle ja ilon kyyneleet alkavat virrata hänen silmistään.
Mika Terho, kuva HS-sivuilta, Veli-Matti Pitkänen.
Hesarin kulttuurin pääjutussa 6.6. lehden entinen kriitikko Pertti Lassila sanoo: ”nykykirjallisuutta vaivaa liika juonivetoisuus.” Olen samaa mieltä ja siksi olen kyllästymiseen asti toistanut miten kieli, jolla on oma itseisarvo ja persoonallisuus, on kirjailijan tärkein työväline.
Mika Terhon suhde kieleen on ironisen intohimoinen: ”Kotimainen kirjallisuus on pitkään vedonnut lukijan järkeen ja tunteisiin. Nyt yritämme olla vetoamatta. Haluamme päästä lähelle ihokirjoitusta. Se on tunnustelun ja tunnustuksen välillä liikkuva tekstuaalinen emootio, johon lisätään maagista realismia niin, että muutetaan maaginen makaaberiksi ja realismi haaveiluksi. Rakastan kirjallisuudentutkijoita, koska osa heistä rakastaa kieltä ja tekstiä niin, että on valmis heittäytymään mustien kirjainmerkkien perässä ulos tuottavasta ja tehokkaasta elämästä.”
Jo muutaman kymmenen sivua luettuani ajattelin Sirkka Turkkaa. Myös hänen tekstinsä toimii niittokoneen tavoin. Yllättävään synteesiin kaikki mahtuu ja kelpaa, eläimistä jalkapalloon, tarjousjauhelihaan ja Jeesukseen. Terhon herkeämättä kulmaa vaihtava teksti on täynnä kirjojen nimiä, viittauksia, laulutekstien lainauksia ja sanontoja, mutta sulavasti tekstiin upotettuna. Naula ei jää törröttämään. Se lyödään lautaan niin, että vain kanta jää näkyviin.
Kuva sivustolta: rakentaja.fi
”Olen Topelius ilman lässytystä. Leino ilman helkyttelyä, Kivi ilman neitoja valkial liinal, Linna ilman lottia. Olen Molotovin cocktail Pietarissa, seksuaalihermo keski-ikäisen naisen pakarassa.” Terhon romaanin kipinä syntyy vastakkainasettelusta – maksullisista ja maksuttomista naisista, kiihkeästä seksuaalisuudesta, alkoholismista, raitistumisesta ja arkisesta työstä kehitysvammaisten hoitoyksikössä. Moralisoinnin, rahan ja valta-asetelmat jätän sikseen, fakta ja autofiktio jalostuu tekstissä kirjallisuudeksi.
Juuri kun teksti alkaa kiertyä liiaksi itsensä ympärille, näkökulma laajenee ja tarina ottaa ilmaa alleen. Muistellaan hoitokodin asukkaiden kanssa suurta seikkailua: noustiin porukalla netistä tilattuun ilmalaivaan Forssasta, ja lähdettiin Helsinkiin tapaamaan Jenniä ja Saulia. Päädyttiin Senaatintorille jätskille ja porukan oma bändi, Forssan tukka ja töyhtö esiintyi kannustusten saattelemana. Tätä on hyberbola nautittavimmillaan.
Työstään kehitysvammaisten kanssa Terho kirjoittaa huumorilla ja erityisellä lämmöllä: ”Vaikka kehitysvammaisuus on vakava asia ja rajoittaa radikaalisti normaalia elämää, siinä on puolia, joita sivusta seuraten havaitsee ja toivoisi näkevänsä niin sanotuissa normaaleissa ihmisissä. Yksi on iloisuus. Iloisuus ilman näkyvää syytä, tai hyvin pienestä virikkeestä. Joskus vain iloisuus olemassaolosta tai siitä, että muutkin ympärillä ovat iloisia. Toinen hieno piirre on tyhjänpäiväisen kilpailun ja voitontahdon täydellinen puuttuminen. Kolmas on vapaus teeskentelystä ja miellyttämisen halusta.”
Pattaya all night long on inspiroiva, erottuva ja omaääninen romaani, jolle on vaikea hakea vertailukohtaa kotimaisesta kirjallisuudesta. Jos punaista lankaa hakisi, se on intohimoinen suhde itse kirjallisuuteen ja alati pakeneva täydellisen lauseen metsästys. Kirjan viimeisen luvun otsikkoa ja ainoaa lausetta lainatakseni:
Pyhä Kakukylla on rotilta ja hiiriltä varjeleva pyhimys. Suomen ainoa hänestä maalattu kuva löytyy Hattulan Pyhän Ristin kirkon sakastin ikkunanpielestä. Rotat levittivät tauteja ja likasivat ihmisten ruokatarpeita, mutta tekivät tuhojaan myös kirkoissa, nakersivat pergamentit ja nahkakansiin sidotut kirjat, talikynttilät ja kirkkotekstiilit.
Rottien pyhimys on Anneli Kannon tuore romaani, joka kertoo Hattulan kirkon maalausurakasta 1500-luvun alkupuolella. Kirkko on kauttaaltaan koristettu maalauksilla, joissa kuvataan noin 180 Raamatun kertomusta luomisesta viimeiseen tuomioon – mukana pirut, pyhimykset ja maallisemmat vertauskuvat. Kirjan tarinakehykseen mahtuu mielenkiintoisella tavalla koko kyläyhteisö ja keskiaikainen maailmankuva.
Anneli Kanto on alansa ”rautainen ammattilainen”. Ansioluettelo on tähän yhteyteen turhan laaja – Wikipediasta löytyy hengästyttävän monipuolinen ja pitkä bibliografia. Rottien pyhimys on ehditty ottaa monella taholla kiittävästi vastaan ja huomioitu myös televisiossa, mikä näinä päivinä on puhtaasti kirjan tiimoilta harvinaista. Jani Saxell teki valaisevan koko sivun kritiikin Hesariin 22.4.
Lopulta kirjat antautuvat vain lukemalla, joten blogi koettaa tässäkin tapauksessa hakea poikkeavaa lähestymiskulmaa. Tällä kertaa se on itse lukuelämyksestä lähtevää ja hyvin subjektiivista analyysiä. Olen niin monesti puhunut proosan kolmijaosta, että mennään nytkin sen mukaan.
Anneli Kanto, kuva YLE:n sivustolta.
1. Kieli
Romaanin kieli on sujuvaa ja kuljettaa joka virkkeellään tarinaa eteenpäin. Se ei riitä kirjoittajalle, vaan koko kirja etenee kolmen erityyppisen kielen varassa. ”Kaikkitietävä kertojalla” on oma sävynsä, jonka replikointi katkoo. Puhujien kieli kertoo myös heidän asemastaan sosiaalisessa yhteisössä. Tarinan keskushenkilöksi kasvava Pelliina on itsenäinen kertoja, jonka monologit ja mietteet Kanto kirjoittaa aivan omaehtoisella kielellä.
Yhteisön syrjimän Pelliinan virkkeet ovat huomattavasti muuta tekstiä pitempiä ja välimerkittömiä. Näin Pelliinan omiin lukuihin syntyy tajunnanvirtamainen ote ja sävy, joka rytmittää koko kirjan rakennetta. Pellinan itseluottamuksen kasvaessa myös hänen ajatustensa ilmaisemisessa tapahtuu hienovaraista kasvua ja varmuutta.
Yöpöydälläni on aina useampi kirja kesken. Rottien pyhimyksen pariksi nousi Hilary Mantelin maailmanmenestys, Susipalatsin jatko-osa Syytettyjen sali. Englannin kuninkaan Henrik VIII:n ja hänen toisen vaimonsa Anne Boleynin traaginen kohtalo osuu modernin maailman syntyvuosille, aivan samaan aikakehykseen kuin Rottien pyhimys. Mantel kirjoittaa viisisataa sivua samalla vaihteella, sujuvalla, mutta kompaktilla kielellä, joka puudutti minut loikkimaan ja heittämään lopulta stoorin kesken.
2. Rakenne
Kanto käyttää kronologiaa. Se on luontainen valinta yhden kesän mittaan, jona kirkkomaalarien urakka valmistuu – työtä tehdään niin kauan kuin valoa riittää. Kirja on jaettu otsikoituihin, lyhyisiin lukuihin, joita neljänsadan sivun mittaan mahtuu 74. Vuorovedolla mennään, näkökulmat kääntyvät ja pitävät jännitettä yllä.
Romaani kuvaa keskiaikaisen kyläyhteisön eloa ja arvojärjestystä. Välillä zoomataan pieniin yksityiskohtiin ja mielensisäisiin liikkeisiin. Aiheen mukana tulee eeppinen, ”elämää suurempi” näkökulma, mutta se väreilee taustalla ja pulpahtaa välillä pintaan liki aforistisina kiteytyksinä: ”Mestari Rutger sanoi että oikein viisas ihminen pysyy sisältään lapsena se on arvokas ominaisuus ja kaikki keksiminen lähtee siitä että kehtaa olla lapsellinen.”
3. Tarina
Rottien pyhimyksen tarina on pintatasoltaan kertomus keskiaikaisesta Hurttalan kyläyhteisöstä, jonne kirkkomaalareiden kolmikko saapuu koristelemaan Hattulan Pyhän Ristin kirkon. Alun käänteiden kautta tarinan avainhenkilöksi nousee savenvalajan kasvattitytär Pelliina, joka on pakko hyväksyä urakkaryhmään, jotta työ saadaan valmiiksi.
Muita keskeisiä henkilöitä on sormin laskettava määrä, taustalla kylän kuhiseva elämä, rälssi ja rahvas. Tarinasta kehkeytyy rikas ja humaani kudelma: draamaa ja rakkautta, mutta ennen kaikkea Raamatullisen maalaustyön ja maailmankatsomuksen kuvaus. ”Ars longa, vita brevis.”
Koko tarinasta kiteytyy allegoria, kaksoismerkitys, johon sisältyy pinnan alainen ideataso. Jokapäiväinen elämä voidaan nähdä tulkintana jostain syvemmälle käyvästä filosofiasta.
Pyhä Kristoforos mestataan, kuva Antti Kanto.
Muoto
Kun kolme pointtia summataan, syntyy romaanin muoto. Esimerkki valaiskoon tätä. Olga Tokarczuk (Nobel 2018) kirjoittaa historian kokemuksesta fiktiivisten naispäähenkilöidensä kautta. Hän pohjaa kaiken kielelliseen, jopa kätkettyyn ilmaisuun ja jättää lukukokemuksen hyvin avoimeksi. Anneli Kanto kirjoittaa tarinallisemmin. Tuloksena on lukuromaani sen kaikissa mahdollisissa, positiivisissa muodoissa.
”Kun luot, luo maailma.” Sanontaa on soviteltu monenkin kirjailijan suuhun, mutta yhtä kaikki, Rottien pyhimykseen sanonta sopii. Kuvan ja sanan yhtäläisyys on kiinnostanut minua aina. Tuntuu huikealta ajatella miten Hattulan kirkkoa maalatessa, Michelangelo teki samaa työtä Sikstuksen kappelin kattoholvissa. Tuntemattomaksi jäänyt maalariryhmä ja taitelijanero, jonka omana aikanaan kykeni haastamaan vain Leonardo da Vinci. Näin liihottaa lukijan ajatus maailman laajuiseksi.
Sikstuksen kappelin kuvat olen nähnyt, Hattulan kirkon kuvia en vielä muualta kuin koneeni näytöltä. Kummatkin työt sopivat oman kulttuurinsa kehykseen ja täyttävät tarkoituksensa. Ne ovat varmasti olleet katsojilleen suuri ihmetyksen aihe aikanaan. Ja ovat yhä – taide kuljettaa meitä hetkessä viisisataa vuotta.
Ystävä poikkesi työhuoneella työasioissa. Hoidettiin hommat ja juotiin kahvit. Hän kertoi aikanaan päivittäneensä kirjailijayhdistyksen kotisivuja. Kuolleita listalta poistettaessa heräsi monta kysymystä, päällimmäisenä, kuka muistaa henkilön kirjailijana – tai osaa nimetä jonkin hänen teoksensa. Sama kohtalo on lopulta liki kaikilla. Kuolemattomia kiteytyy kovin harvasta.
Ajatuksiini vaikuttaa juuri nyt myös yöpöytälukemiseni. Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Niin pohdittavaa tekstiä, että nostan teoksen blogiin aikanaan. Edellä mainituista syistä – plus muista – päätin summata tähän muutaman, mielestni olennaisen pointin kaunokirjallisuudesta ja kirjoittamisesta.
Mistä kannattaa kirjoittaa?
Kaikesta. Kirja herää eloon tekijän ja lukijan yhteistyönä. On hyvä, että makuja on monia. Sellaista teosta ei ole vielä kirjoitettu, josta kaikki pitäisivät. Oma mielipiteeni on, että taitelija – kuvan tai kirjainten kanssa työskentelevä – tekee aina omakuvaansa. Aihetta ja tyyliäkin vaihtaessaan varioi itseään loputtomiin.
Minulle kirjoittaminen merkitsee aina jonkin ”mahdottoman” yrittämistä, tavalliset asiat me jo osataan – tai opitaan muualta. Toivon, että teksti ja kielellinen ilmaisu olisi tarinaansa isompi. Ruotsin nykykirjallisuuden kärkinimiin kuulunut Torgny Lindgren (1938 – 2017) sanoi haastattelussaan: ”Halusin huutaa, en kirjoita ollenkaan siitä mistä kirjoitan!”
Tein tänne jutun 26.8.2014 otsikolla ”Tässä teille tuleva kirjallisuuden nobelisti”. Neljä vuotta myöhemmin ennustukseni toteutui ja puolalainen Olga Tokaczuk kuittasi Nobelinsa. Hänen teoksissaan on tarinallisuutta tuskin nimeksi. Kaiken kattaa loistelias ja suvereeni kielen hallinta. Rakenteen taustalla leijuu koko ajan jotain aavistettavaa, joka lävistää lukijan tajunnan tehokkaammin kuin suora kerronta.
Vielä esimerkki yhdysvaltalaiselta Raymond Carverilta (1938 – 1988). Hänet luetaan runojensa lisäksi nykynovellin tärkeimmäksi uudistajaksi. Ei juonellisia tarinoita, vaan ”Short cuts”, leikkeitä elämästä, jotka jäävät lukijan mieleen oudosti kiertämään. Pidin kauan tietokoneeni näytön kantissa muistilappua hänen ohjeestaan: ”Älä selitä.” Ja toinen lainaus Carverilta: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leimansa, ei kenenkään muun. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”
René Magritte: The Family objects, 1928
Kenelle kannattaa kirjoittaa?
Erik Satie (1866 – 1925) myös kirjoitti säveltäjäntyönsä ohella. Silva Kauko on suomentanut hänen lyhyen, fragmentaarisen teoksensa Muistinsa menettäneen muistelmat. Satie viis veisasi kohderyhmäajattelusta ja nimesi yhden sävellyssarjansa: ”Todella veteliä preludeja koiralle”. Omalaatuinen nero ylsi kuolemattomien kirjoihin.
Kari Aronpuro on suomentanut runoilija Werner Aspenströmin (1918 – 1997) tekstejä. Arvostettu kirjailija istui aikanaan Ruotsin kuninkaallisen akatemian tuolilla n:o 12. Kun häneltä kysyttiin kenelle hän kirjoittaa, Aspenströmin vaivaanutunut vastaus oli: ”Minä kirjoitan kissalle. Sen saat painaa kursiivilla. Kenen tai minkä sijaisena hän toimii, sitä en tiedä.” Karilta sain sittemmin tietää, että kissan nimi oli Tempus.
Itse en ole koskaan halunnut ajatella kenelle kirjoitan. Minä en ole aihetta valinnut, vaan aihe minut. Legendan mukaan Hollywoodissa elokuvakäsistään kauppaavan on osattava tiivistää ”Isolle pomolle” koko juttu viiteen lauseeseen. Noinkin saatan ajatella, tosin en tarvitse viittä lausetta. Romaaniin Marilynin hiuspinni (Like 2009) riitti aikanaan yksi: Kuka minä olen – ja kuka sen voi määritellä? Aihe lähti lukemastani sosiaalipsykologian väitöskirjasta ja alkoi itse kehiä materiaalia ympärilleen.
Olen kirjoittanut ammatikseni yli kaksikymmentä vuotta, enkä ole koskaan ajatellut myyntituloja. Jonkin verran sivuduuneja on tullut tehtyä leipätöiksi. Samoin saan kiittää julkisen- ja yksityisen sektorin apurahajärjestelmiä. Edellä mainitsemani Torgny Lindgrenin sanoin: ”Kirjoittaminen ei ole ammatti, vaan tapa elää.” Virke ei sulje pois sitä, että jotkut kirjailijat kykenevät saamaan tällä työllä pääasiallisen elantonsa.
René Magritte: Decalcomania, 1966
Työkalupakki
Olen sanonut, että runoilijasta voi tulla kelpo prosaisti, hyvin harvoin toisin päin. Kielellinen ilmaisu on kaiken edellytys. Jos se ei toimi, mikään ei toimi. Ajattelen näin sekä lukijana että kirjoittajana. Kielellinen ”estetiikka” ei vaadi aina draamallista ja ”juonellista” otetta. Kirkas kieli kantaa, huono tappaa hyvänkin tarinan. Proosa saa olla fragmentaarista, ei ”kiinni naulattua”. Niin elämäkin on. Muistijälki jää vain sellaisesta tekstistä, joka askarruttaa ja aktivoi omaa ajattelua. Kirjoittaja ja lukija rakentavat kirjan yhdessä.
Palaan vielä kuolemattomiksi kiteytyneisiin – tai ainakin sellaisiin, jotka vielä hetken lähtönsä jälkeen muistetaan. Ikuisuutta varten kirjoittamisen kaavaa ei ole. ”Pyhää kolminaisuutta” olen esittänyt lähtökohdaksi: kieli, rakenne ja tarina. Nimenomaan tuossa järjestyksessä. Yhdessä ne muodostavat kirjallisuudentutkija Alex Matsonin (1888 – 1972) teoksessaan Romaanitaide kaipaaman Muodon.
Ja kun kaikki kyseenalaistetaan, muistan edesmenneen kuvataiteilijaystäväni määritelmän: ”Yksi tekee nuppineulalla, toinen käyttää rautakankea, mutta hyvää jälkeä saattaa syntyä kummaltakin.”
Lukijana oman top kymppi -listani kärkipaikoilla on edelleen Cormac McCarthyn romaani Veren ääriin, monesti blogissa mainittu. Kokonaisuudesta muodostuu Kristusmyyttiin verrattava metatarina hyvän ja pahan taistelusta. Nobelin kanssa saattaa tulla kiire, kirjailijalla on ikää jo 87 vuotta. Loistavan suomennoksen on tehnyt Kaijamari Sivill.
Annetaan McCarthyn ranskalaisen kääntäjän Francois Hirschin summata lopuksi mistä kielessä ja kirjoittamisessa on kysymys: ”McCarthyn kääntäminen olisi mahdotonta jos et rakasta kieltä, sanoja, niiden sävyjä, niiden tummaa lumoavaa voimaa. Miksi? Koska McCarthy on runoutta. Eeppistä, lyyristä, mikä nimi sille nyt annetaankin. Runoutta.”
Olli Jalosen (s.1954) bibliografiaan on ehtinyt kertyä mittava määrä julkaisuja: kaksi novellikokoelmaa, viisitoista romaania, lukuisia tietokirjallisuutta sivuavia julkaisuja. Näytelmät, kuunnelmat ja elokuvat -otsikon alle kertyy kuusitoista merkintää. Väitöskirja Hitaasti kudotut nopeat hetket. (Kirjoittamisen assosiaatiosta 1900-luvun suomalaisessa proosassa) valmistui vuonna 2006.
Palkintojen ja tunnustusten listalla on kolmetoista merkintää. Finlandia-palkinto vuosina 1991 ja 2018. Palkinnon 34-vuotisen historian aikana sen on Jalosen lisäksi saanut kahdesti vain Bo Carpelan.
Finlandialla ”kruunattu” Taivaanpallo (Otava 2018) on kaiken muun ohella viimein luettu. Kiteytän blogiin muutaman olennaisen ajatuksen. Lähdetään tärkeimmästä oivalluksesta. Ihminen luulee monesti käsittävänsä – mutta ei ymmärrä. Kun luin Alex Matsonin pääteosta Romaanitaide, kuvittelin tajuavani hänen romaanin tärkeimpänä ominaisuutena pitämänsä Muodon vaatimuksen. Vasta Jalosen Taivaanpallo kirkasti mitä Matson todella tarkoitti.
Olen aina ajatellut romaanin rakentamisen kolminaisuutta näin: kieli, rakenne ja tarina. Ja juuri tuossa järjestyksessä. Ilman kielen hallintaa ei ole mitään. Yksi väärin valittu lause törröttää kuin naula lattiassa ja pilaa romaanin sadat sivut. No… nyt romaanin kaava näyttäytyy minulle tällaisena: kieli + rakenne + tarina = muoto.
Olli Jalosen romaanin muoto on tiukka ja järkähtämätön. Koko romaanin kronologista rakennetta kuljettaa täysin omaperäinen kieli, joka syntyy kaksitoistavuotiaan pojan ajatuksista ja tajunnanvirrasta. Muutaman vuoden matkalla kieli muuttuu vain hieman päähenkilön tajunnan laajentuessa. Tarinan lopusta kiteytyy iso metafora siitä, miten koko ihmiskunta ja ajattelu on sysännyt meitä jatkuvasti eteenpäin. Lopulta hyvässä tai pahassa.
Kirjan henkilögalleriaan jää lopulta kaksi henkilöä, joiden varaan suuri kertomus lasketaan. Edmond Halley (1656 – 1742) oli englantilainen tähtitieteilijä ja nerokas tutkija, jonka saavutukset jäivät suurelta osin hänen aikalaisensa Isaac Newtonin varjoon. Kirjan ehdoton päähenkilö on Angus, lapsi vielä, jonka Halley ottaa apulaisekseen tehdessään havaintoja syrjäisellä Saint Helenan saarella. Lopulta Anguksen harteille lasketaan suuria asioita, joiden mukana hän kasvaa omaa itseään isompiin mittoihin.
Olli Jalonen. Kuva Ylen sivuilta.
Taivaanpallo perkaa sosiaalisia suhteita, uskonnon ja tieteen välisiä näkemyksiä, taikauskoa ja totuutta, asioiden hyväksymistä ja kyseenalaistamista, ennakkoluuloja ja uusia näkemyksiä.
Olen kääntänyt koirankorvan mm. sivulle 358: ”Me rämmimme yhä toinen jalka nilkkaa myöten entisaikojen savessa, herra Halley sanoo kerran kun olemme kahdestaan ja hän haluaa opettaa minua irti Vanhasta testamentista. Uudesta hän ei sano yhtä pahoin mutta Vanhasta hän sanoo että siellä on ilmiselviä virheitä, ja jos on tosiasioin osoitettavia virheitä niin miten sellainen sana voi olla virheettömästä Jumalasta syntynyttä.”
Summa sumarum: Taivaanpallo kuuluu ehdottomasti luettaviin teoksiin. Kirja avaa menneisyyttä kiinnostavalla tavalla – miten maailmankuva alkoi 1600-luvulla avautua silkasta uskonnosta kohti tiedettä ja asioiden ja ilmiöiden tutkimista. Muoto vaatii tekstiin tiettyä toisteisuutta, mutta ehkäpä muutaman kymmenen sivun karsinta ei olisi ollut haitaksi.
Kirjan lopetus on erityisen hieno. Jotain tulee valmiiksi, mutta ei kiinni naulatuksi. Taantumuksen ja tulevaisuuden kamppailua ei alleviivata. Tie uuteen ajatteluun on auki kuin taivaalle kohoava pallo.
Blogin kertyi viime vuonna yli viisikymmentä päivitystä. Ei järin paljon, mutta tekstiä kuitenkin ”laihan” romaanin verran. Kirjallisuutta, kuvataidetta, elokuvaa, yleistä kulttuuriasiaa – ja tietysti mausteeksi kalastusta.
Vuoden ensimmäinen aihe on yksinkertainen. Suosittelen vakavasti kahta kirjaa, jotka ehtivät olla lukulistallani jo jonkin aikaa. Ateenassa työskenneltyjen joulunalusviikkojen myötä kävi hyvä tuuri. Kummatkin kirjat löytyivät residenssin kirjahyllystä ja päätyivät yöpöydän lukupinoon.
Riitta Jalonen julkaisi romaaninsa Kirkkaus Tammen kustantamana 2016. Emma Puikkonen julkaisi samana vuonna episodiromaaninsa Eurooppalaiset unet (wsoy). Kirja ylsi Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Kumpikin kirja täyttää kansainväliset mitat tiukimmillakin kriteereillä arvioitaessa. Kirjat jäivät residenssin hyllyyn, joten nostan tähän vain lyhyet luonnehdinnat.
Kirkkauden pohjatarina kertoo uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta (1924 – 2004). Kirjailija diagnostisoitiin skitsofreenikoksi, jolle annettiin ”hoitona” yli 200 sähkösokkia. Hänelle piti tehdä lobotomia, joka peruttiin, kun kirjailijan ensimmäinen novellikokoelma sai kansallisen kirjallisuuspalkinnon. Riitta Jalonen kokee kirjoittajana sielujen sukulaisuutta ja kaivautuu Framen nahkoihin ja kuvaa hänen kimurantin matkansa maailmanmaineeseen.
Eurooppalaiset unet kuvaa lähihistorian merkittäviä tapahtumaepisodeja, jotka alkavat yllättäen ketjuuntua ja liittyä toisiinsa. Gdanskin telakalla lakkoillaan, Berliinin muuri murtuu. Murroskohtien tapahtumat sysäävät liikkeelle utopian, joka antaa ihmisille rohkeutta ja toivoa.
Kumpaakin, sinänsä aivan eri lähtökohdista ammentavaa teosta yhdistää loistelias kielenkäyttö. Ei yhtään huonoa tai epävarmaa lausetta kummassakaan kirjassa. Kieli on kirjailijan tärkein työvälinen – ilman sen briljanssia ei ole mitään. Kun myös rakenne ja tarina on kunnossa, päästään Romaanitaiteen kirjoittajan Alex Matsonin ihanteeseen muodosta, jota hän piti kirjallisen teoksen tärkeimpänä ominaisuutena.
Vielä pari huomiota blogin yhteenvedosta. Sisällössä on tällä hetkellä 647 juttua, jotka jollain tavoin rihmastoituvat ja linkittyvät toisiinsa. Lopun ekstralinkeistä löytyy aina aiempia, päivitysten aihetta laajentavia ja syventäviä tekstejä.
Juttujen ja arvioiden lähdetyöt ottavat oman aikansa. Luin kesällä Volter Kilven Alastalon salissa. Tuhannen sivun urakasta piti tehdä viisi päivitystä, jotta sai edes jollain tavalla raapaistua klassikon sisältöä ja olemusta. Ekstralinkeissä jutut aikajärjestyksessä. Jos et ole kirjaa vielä lukenut, kyllä päivityksistä jo hajulle pääsee.
Tänään tiukka päivitys kuuluu Aleksis Kivelle (1834 – 1872). Kivi julkaisi yksitoista näytelmää, romaanin, runokokoelman, sekä kertomuksia ja tarinoita. Kun lukee muutaman repliikin Seitsemästä veljeksestä, tuntuu etteivät maailman mahdollisuudet tai uhat ole 146 vuodessa paljon muuttuneet. Kriisejä ja totaalisen tuhon mahdollisuutta pohditaan. Ja miehen mieltä, joka hamuaa maailman herruutta. Perään vielä perkeleet, Jumala ja enkelit ynnä koko ihmissuku.
Kansalliskirjailijamme oli proosaakin kirjoittaessaan runoilija, loistelias ja tarkka kielenkäyttäjä, jonka ote kulkee kansallisromanttisesta hengestä ja kantaa-ottavuudesta rempseään huumoriin.
Seitsemän veljestä, ohjaus Jouko Turkka. Kuva YLE / Antero Tenhunen
JUHANI. Mikä on meidän täällä ollaksemme? Mitä huolisimme vaikka pöllähtäisi tulessa tuhkaksi ja tomuksi koko tämä maailma paitsi Impivaara ja sen ympäristö. Täällä elämme kuin huhdassa vaan, omalla kannallamme ilman kuurtamista ja kaartamista kiukkuisista ihmisistä. Täällä meidän on hyvä olla. Metsä on niittumme, peltomme, myllymme ja pesämme ijankaikkinen.
TIMO. Ja liha-aittamme.
JUHANI. Juuri niin! Täällä on hyvä olla! Kiitoksia, Lauri, keinostas, jonka meille keksit, päästäksemme maailman markkinoilta. Kysynpä vielä: mitä huolisimme, vaikka polttaisi kultainen tuli tämän maailman kaiken, kun vaan säästyy pohjapuoli Jukolan talosta ja sen seitsemän poikaa?
TIMO. Lähtis kulovalkea kerran karsimaan yli koko maailman, niin tuhkaksi ja poroksi menis myös Jukolan pohjapuoli ja vielä sen seitsemän poikaakin kaupan päälle.
JUHANI. Sen hyvin tiedän. Mutta katsos kun mies taitaa aatella mitä hän tahtoo, aatella itsensä koko maailman herraksi tai tönkeileväksi sontiaiseksi. Kas hän taitaa aatella kuolleiksi Jumalan, perkeleet, enkelit ja koko ihmissuvut ja elikot maassa, merellä ja ilmassa, aatella maan, helvetin ja taivaan katoovan kuin tappuratukko tulessa, ja pimeyden astuvan sijaan, jossa kenokaula sinä ilmoisna ikinä ei Herran valkeutta huuda. Niin sinkoilee täällä miehen aatos: ja ken taitaa viskellä verkkoja sen teille?
TIMO. Kuka käsittää maailman rakennusta? Ei ihmislapsi, joka on tyhmä ja typerä kuin määkivä jäärä. Mutta parasta on ottaa päivä tultuansa, sallia sen mennä mentyänsä, käyköön sitten puuhun tai mäntyyn. Täällä ollaan vaan.