Massamurhaaja Breivik innosti päivitykseen

Ajattelin siirtää totalitarismia ja sotahistoriaa sivuavat päivitykset hamaan tulevaisuuteen. Kun massamurhaaja Anders Behring Breivikin oikeudenkäynti Norjan valtiota vastaan alkoi maanantaina ja näin miten hän oikeussaliin saapuessaan teki natsitervehdyksen, oma päätökseni oli pakko perua.

Scanpix Norway / Lehtikuva / Lise Åserud
Scanpix Norway / Lehtikuva / Lise Åserud

Saamani käsityksen mukaan Breivik ei voi olla älyltään poikkeuksellisen heikkolahjainen. Ehkäpä päinvastoin. Olen ymmärtänyt, että hän on lukenut mies ja haluaa opiskella myös vankilassa. Pohdittuani asiaa, tulin siihen johtopäätökseen, että hän on altistunut vain yhdensuuntaisen ideologian vaikutuksille.

Tuomas Akvinolainen (1225 – 1274) oli aikansa oppineimpia ja merkittävimpiä miehiä. Viisikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen hänet julistettiin pyhimykseksi. Vaikka hän oli katolinen filosofi ja teologi, hän lausui: ”Pelkään yhden kirjan lukijaa.”

Akvinolainen ei tarkoittanut tällä sananmukaisesti vähäistä lukeneisuutta, vaan yhtä ja ainoaa ideologiaa. ”Audiatur et altera pars” – kuunneltakoon myös toista oaspuolta, sanottiin jo antiikin aikoina. Oikeudenmukaisuutta etsittäessä on tunnettava vastakkaisten mielipiteiden perustelut.

Propaganda ja yksioikoinen ideologia ei koske ainoastaan massamurhaajia, vaan meitä kaikkia. Ihmiset ovat avoimempia tiedolle, joka vahvistaa heidän ennakko-odotuksiaan. Harvassa ovat ”takinkääntäjät”, jotka hyvät perustelut kuultuaan ovat valmiit muuttamaan käsityksiään ja katsomaan maailmaa aivan uudesta kulmasta. Vieläpä toimimaan sen mukaan.

Dachau, huhtikuu 1945. AFP PHOTO / Eric Schwab
Dachau, huhtikuu 1945. AFP PHOTO / Eric Schwab

Natsi-ideologian lopputulos oli järkyttävä: toisen maailmansodan yhteiseen teurasluetteloon voidaan laskea viisikymmentämiljoonaa ihmishenkeä. Sen lisäksi koituneita seurauksia on mahdoton laskea tai arvioida. Eikä kuolema vauhtiin päästyään erittele uhrejaan, kaikki rodut ja uskonnot kelpaavat.

Asiaan liittyen suosittelen eri näkökulmista kiinnostuneille toissailtana loppuun luettua Alex Kershawin kirjaa Dachaun vapauttaja. Historiantutkija Kershaw kertoo tarinansa yhdysvaltalaisupseeri Felix Sparksia seuraten. Hänen jalkaväkiyksikkönsä 500 päivän sotaretki alkoi Sisilian maihinnoususta heinäkuussa 1943.

Gummerus julkaisi tietokirjan 2013 Simo Liikasen suomennoksena. Jätän itse kirjan esittelyn lyhyeen: Sparks osallistui neljään maihinnousuun ja johti miehensä Sisilian, Italian ja Ranskan vuoriston kautta Dachaun keskitysleirin porteille. Hän yleni kapteenista everstiksi ja kykeni vain ihmeiden kautta säilymään hengissä Euroopan kovimpien taisteluiden keskellä. Kirja kehii tarinaansa hipun pateettista gloriaa, mutta yhtäkaikki, se on valtaisan tutkimustyön ja haastatteluiden pohjalta tarkasti kirjoitettu teos.

Lopuksi muutan mielipidettäni. Kirjoitin blogiin 13.11.2015 tekstilainausten merkitsemisestä fiktiiviseen tekstiin. Olipa tyylilaji mikä tahansa, lähteiden merkitsemisen voi tehdä tarkasti. Alex Kershaw käyttää siihen 33 sivua, joilla on 1268 viitettä ja lähdetietoa, jotkin niistä itse tekstiä mielenkiintoisesti täydentäen.

………………………………….

Blogihistorian ekstralinkki parin vuoden takaa. Sodan loputtua sorto jatkui:

Iloiset päiväni helvetissä

………………………………….

Lääkettä ja vastamyrkkyä

”Thomas Davies sanoi minulle, että samasta kasvista saa lääkettä ja myrkkyä. Niin on. Koskee myös Raamattua.” Lauseet löytyvät Kristina Carlsonin romaanista Herra Darwinin puutarhuri (Otava 2009). Ajatus on helppo laventaa koskemaan koko kirjallisuutta. Niin lukemista kuin kirjoittamistakin, jotka ovat lopulta sama asia.

Tuomas Akvinolainen sanoi pelkäävänsä yhden kirjan lukijaa. Eikä katolisen kirkon keskeisin teologi ja filosofi (s.1225) takuulla tarkoittanut ihmistä, joka on lukenut vain yhden kirjan. Lukiessa ja kirjoittaessa tarvitaan siis lääkettä ja myrkkyä. Vastamyrkkyä.

Kuva: flickr Art Libre

Kesän kantissa lupasin tänne muutaman rivin kahdesta novellistista. Kummatkin ovat myös loistavia romaanikirjailijoita: Annie Proulx ja Carol Shields. Otetaan esimerkki heidän kirjailijanlaadustaan: Shield saattaa kirjoittaa 600-sivuisen romaanin, jonka päähenkilön keskeisin harrastus ja elämän sisältö on tilkkupeittojen teko. Jos epäilette pitääkö mitättömyyden jännite, sitä voi testata romaanilla Sattumankauppaa (Otava 2006). Tai ehkä olisi parempi aloittaa Larryn juhlista.

Annie Proulxin Lyhyt kantama -novellikokoelman takasivulta löytyy ote Allt om Böckerin arviosta: ”Sisältää lauseita, jotka ovat arvokkaampia kuin monen kirjailijan kootut teokset.” No jaa, kyllä siinä vähintään hajulla ollaan. Näkemyksen tueksi voisi lukea novellin Työkokemusta, jossa Proulx puristaa Leeland Leen elämän kahdeksaan sivuun. Kokoelman lopettaa 36-sivuinen Brokeback Mountain, josta Ang Lee teki palkitun leffansa.

Luen usein kahta kirjaa yhtä aikaa, toistensa pareina. Jos meno laajentuu liian metafyysiseksi, voin ottaa vastapainoksi annoksen karkaistua terästä. Lääkettä ja vastamyrkkyä. Tai toisin päin. Tai vaihtaa kirjaa. Nämä moneen kertaan palkitut naiset vain sattuivat yöpöydälleni samaan aikaan.

Shieldsin novellit on koottu yksiin kansiin nimellä Tavallisia ihmeitä. Olin kääntänyt koirankorvan sivulle 494. Siinä kirjailija määrittelee kerrontansa estetiikkaa ja pohtii mikä riittää kirjoittamisen aiheeksi ja eteenpäin vieväksi voimaksi:

”Missä on siis tarkkaan ottaen minun paikkani kerronnan aidatulla kentällä? Tai jos asia imaistaan toisin, miten pieniä voivat fiktiiviset katkelmat olla ilman että ne häviävät kokonaan? Aivan ensiksi pitää unohtaa koko se pesusienimäinen wentworthilainen höttö, jonka mukaan kerronta on liikettä. Kerronta ei ole alituisesti eteenpäin kiitävää indikatiivia, jota vedetään perässä kuin leikkijunaa, vaan se pieni konjunktiivinen mökki tienposkessa. Ei tarvitse muuta kuin avata ovi ja kävellä sisään. Joskus voi käydä niinkin, että huomaa oven olevan raollaan. Hyvä niin. Toisella kertaa taas joutuu kapuamaan sisään ikkunasta.”

Ja juuri tänään tuntuma on sellainen, että intialaisen Aravind Adigan Bookerilla palkittu esikoisromaani Valkoinen Tiikeri on nautittavinta mitä olen miesmuistiin lukenut. En siis sanonut parasta, vaan nautittavinta. Pian sekin asetelma heilahtaa nurin. Toivottavasti.