Edellisen Perjantairunon prologiin tuli napattua säe esikoiskokoelmastani. Pistetään tähän päivitykseen koko kyseinen proosaruno, yksi seitsemän tekstin sarjasta nimeltään Pieni kertomus. Kirja oli aikanaan ehdolla Hesarin esikoispalkinnolle ja sai Kirjailijaliiton vastaavan palkinnon.
Melodraama on aina viehättänyt minua. Niin runossa kuin proosassakin. Samalla se on lajeista vaativin. Pitäisi osua aseetonta lukijaa suoraan sydämeen. Huti tulee helposti ja järki katsoo sivusta, kun tunteiden kattila kiehahtaa riveiltä yli.
Simo Salminen lauloi Rotestilaulussaan, että ”romantiikka se ei sovi jätkälle…” Totta. Vähintään vaarallista se on. Ja jos patetiaan yhdistetään Happy End, runon kuolleisuus on 100 prosenttia. Mutta yrittänyttä ei laiteta, otetaan haaste vastaan tietoisena ja rohkeasti.
…………………………………………………………………………………………………………………..
Tämä on vieras kirja, jota täytyy ajatella jatkuvasti. Niin suuria tarinoita ei enää ole, että voisi myydä sielunsa pirulle. Vuosia sitten satoi kaatamalla ja me maalasimme sängyn päätyyn oliivipuun. Jätimme koskematta kaviaarin ja kylmäsavustetut hanhenmaksat. Mutta suudelmat antoivat aavistuksen miltä maistuisi paavin kuolinryyppy. Mitä muuta minulle jäi kuin leipää ja lämmintä, huomiseen tästä on tuskin vuottakaan. Käännän takin, koko ei ole miksikään muuttunut. Sinun sydämeesi syöpyi kymmenen pennin kolikko, minun onnenlanttini tyynen pintasi alla. Sitä et saa pois edes suurella rahalla, se on kuin varjosi, ei pesemällä haalistu. Minun suonissani yhtyvät veri ja punainen viini. Mene jo, mene sellaisena kuin olet.
……………………………………………………………………………………………………………………..
Kuva: Neil Folberg, ”Olive Tree”, 1997 (rajattu). Hopeagelatiinivedos, The Everson Museum of Art.