”On tärkeää osata hämmentyä maailman edessä”

Markku Toivosen tuore teos, Herra Plumin tuumat (Enostone 2024) on aforistinen teos, joka tarkastelee maailmaa yllättävistä, arjen absurdeista näkökulmista. 167 sivuun mahtuu 84 lyhyttä tarinaa. Herra Plumin tuumat on Toivosen yhdestoista kirja. Biografiaan mahtuu proosan lisäksi myös lyriikkaa, esseitä ja näytelmiä.

Kansi: Kalervo Sammalvehrä

Plum on yksinäinen surullisen hahmon ritari, jolle mikään ympäröivässä maailmassa ei ole itsestäänselvyys, vaan jatkuvan pohdinnan ja ihmetyksen aihe. Tarinoihin kiteytyy kosolti satiiria: ”Se, joka kulkee koko ajan harhassa, ei valaistu eksymisestä. Plum uskoo vahvasti, että tyhmyyksien tekemisestä on apua ainoastaan fiksuille.”

Plum on Henri Michauxin (1899 – 1984) proosarunojen surrealistisen sankarin, Plumen sukulaissielu. Aina hämillään tapahtumien fokuksessa, mutta kiusallisen ulkopuolisena. Kirjallista viitettä löytyy myös Italo Calvinon (1923 – 1985) teoksesta Herra Palomar. Kirjan 130 sivua sisältää 27 Palomarin pohdiskelevaa kertomusta.

Toivosen Plum pärjää upeasti omillaan. Vahvuus on tapahtumien ja ”ongelmien” samaistuttavuudessa ja lyyrisessä kielessä, jonka patoutunut voima kannattelee tarinoita. Lukiessa innostuu asioiden yllättävistä näkökulmista, tai huomaa tuntevansa samoin: ”Esimerkiksi tietokonetta on käsiteltävä varovasti: se hajoaa useimmiten silloin, kun virta kytketään päälle. Plum kumartaa ja ristii kätensä. Nähdessään ruudulla tutut tervetulotoivotukset, hän tekee voitonmerkin.” 

Jos kirjeessä on käsin kirjoitettu osoite ja postimerkki, en minäkään halua lähestyä sitä hätäisen välinpitämättömästi: ” Kirjeen vastaanotto arvokkain elkein takaa, että se sisältää hyviä uutisia. Plum avaa sen veitsellä ylen rauhallisesti, kuin halkaisisi kalan vatsan. Ennen lukemista Plum ”lepyttää” kirjettä, niin kuin tussipiirtäjä leyhyttää musteen kostuttamaa arkkia.”

Herra Plumin tuumat on filosofinen teos, jonka tekstiin kertyy aforistisia kiteytyksiä. Fragmentaarisuudestaan huolimatta muoto kehii lopulta sisäänsä draaman kaaren. Viimeisissä välähdyksissä tehdään tiliä elämästä ja pohditaan ikuista nuoruutta ja kaukaisia ystäviä: ”Jos he eivät enää tapaa tässä maailmassa, kunkin olemus pysyy täysin entisellään. He ovat toisilleen kuin sarjakuvahahmot, jotka eivät ikinä vanhene, tai kuin varhain lähteneet ja siksi kuolemattomat tähdet: James Dean, Marilyn Monroe, Jimi Hendrix. Heidän piirteensä ovat loputtomiin seesteiset ja jäntevät.”

Markku Toivonen, kuva Jyrki Nisonen

Teos on nautittavaa luettavaa. Ei liikaa kerralla – omalle ajattelulle pitää jättää tilaa. Viimeiset rivit jättävät mieleen tulevan haikean toivon: ”Plum tahtoisi siivota kotinsa vasta sitten, kun tämä erityinen ihminen käy hänen luonaan seuraavan kerran. Siisti keittiö olisi iloinen tervetulotoivotus. Mutta Plum ei tiedä, tapaavatko he enää koskaan. /…/ Ikkunalaudalla lepäävään kodinonneen on puhjennut pieniä valkoisia kukkia. Huoneen ilmaan on jäänyt hymyjen ja kosketusten jälkiä, kirkkaita ja sakeita lauseita, talven himmeää valoa.

……………………………..

Ekstralinkit

1. Buster Keaton ja Kari Hotakaisen proosa

2. Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä

……………………………..

Tie uuteen ajatteluun on kuin taivaalle kohoava pallo

Olli Jalosen (s.1954) bibliografiaan on ehtinyt kertyä mittava määrä julkaisuja: kaksi novellikokoelmaa, viisitoista romaania, lukuisia tietokirjallisuutta sivuavia julkaisuja. Näytelmät, kuunnelmat ja elokuvat -otsikon alle kertyy kuusitoista merkintää. Väitöskirja Hitaasti kudotut nopeat hetket. (Kirjoittamisen assosiaatiosta 1900-luvun suomalaisessa proosassa) valmistui vuonna 2006.

Palkintojen ja tunnustusten listalla on kolmetoista merkintää. Finlandia-palkinto vuosina 1991 ja 2018. Palkinnon 34-vuotisen historian aikana sen on Jalosen lisäksi saanut kahdesti vain Bo Carpelan.

Finlandialla ”kruunattu” Taivaanpallo (Otava 2018) on kaiken muun ohella viimein luettu. Kiteytän blogiin muutaman olennaisen ajatuksen. Lähdetään tärkeimmästä oivalluksesta. Ihminen luulee monesti käsittävänsä – mutta ei ymmärrä. Kun luin Alex Matsonin pääteosta Romaanitaide, kuvittelin tajuavani hänen romaanin tärkeimpänä ominaisuutena pitämänsä Muodon vaatimuksen. Vasta Jalosen Taivaanpallo kirkasti mitä Matson todella tarkoitti.

Olen aina ajatellut romaanin rakentamisen kolminaisuutta näin: kieli, rakenne ja tarina. Ja juuri tuossa järjestyksessä. Ilman kielen hallintaa ei ole mitään. Yksi väärin valittu lause törröttää kuin naula lattiassa ja pilaa romaanin sadat sivut. No… nyt romaanin kaava näyttäytyy minulle tällaisena: kieli + rakenne + tarina = muoto.

Olli Jalosen romaanin muoto on tiukka ja järkähtämätön. Koko romaanin kronologista rakennetta kuljettaa täysin omaperäinen kieli, joka syntyy kaksitoistavuotiaan pojan ajatuksista ja tajunnanvirrasta. Muutaman vuoden matkalla kieli muuttuu vain hieman päähenkilön tajunnan laajentuessa. Tarinan lopusta kiteytyy iso metafora siitä, miten koko ihmiskunta ja ajattelu on sysännyt meitä jatkuvasti eteenpäin. Lopulta hyvässä tai pahassa.

Kirjan henkilögalleriaan jää lopulta kaksi henkilöä, joiden varaan suuri kertomus lasketaan. Edmond Halley (1656 – 1742) oli englantilainen tähtitieteilijä ja nerokas tutkija, jonka saavutukset jäivät suurelta osin hänen aikalaisensa Isaac Newtonin varjoon. Kirjan ehdoton päähenkilö on Angus, lapsi vielä, jonka Halley ottaa apulaisekseen tehdessään havaintoja syrjäisellä Saint Helenan saarella. Lopulta Anguksen harteille lasketaan suuria asioita, joiden mukana hän kasvaa omaa itseään isompiin mittoihin.

Olli Jalonen. Kuva Ylen sivuilta.

Taivaanpallo perkaa sosiaalisia suhteita, uskonnon ja tieteen välisiä näkemyksiä, taikauskoa ja totuutta, asioiden hyväksymistä ja kyseenalaistamista, ennakkoluuloja ja uusia näkemyksiä.

Olen kääntänyt koirankorvan mm. sivulle 358: ”Me rämmimme yhä toinen jalka nilkkaa myöten entisaikojen savessa, herra Halley sanoo kerran kun olemme kahdestaan ja hän haluaa opettaa minua irti Vanhasta testamentista. Uudesta hän ei sano yhtä pahoin mutta Vanhasta hän sanoo että siellä on ilmiselviä virheitä, ja jos on tosiasioin osoitettavia virheitä niin miten sellainen sana voi olla virheettömästä Jumalasta syntynyttä.”

Summa sumarum: Taivaanpallo kuuluu ehdottomasti luettaviin teoksiin. Kirja avaa menneisyyttä kiinnostavalla tavalla – miten maailmankuva alkoi 1600-luvulla avautua silkasta uskonnosta kohti tiedettä ja asioiden ja ilmiöiden tutkimista. Muoto vaatii tekstiin tiettyä toisteisuutta, mutta ehkäpä muutaman kymmenen sivun karsinta ei olisi ollut haitaksi.

Kirjan lopetus on erityisen hieno. Jotain tulee valmiiksi, mutta ei kiinni naulatuksi. Taantumuksen ja tulevaisuuden kamppailua ei alleviivata. Tie uuteen ajatteluun on auki kuin taivaalle kohoava pallo.

……………………………..

Ekstralinkit

1. Viime perjantain radiohaastattelussa puhuin myös tästä runoilijasta

2. Kevään kirjastokeikalla suosittelin näitä

……………………………..

Joskus helppo voi olla vaikeaa

Viikko on ollut vilkas ja vikkelä monin tavoin. Ilahduttavaksi voi laskea palaverin kustantajani viestintäpäällikön kanssa. Hän asioi Tampereella, joten juteltiin työhuoneellani. Miinuspuolelle menevät ongelmat työkoneiden kanssa. Kun ne alkavat olla kuusi-seitsemän vuotta vanhoja, ei uusimpia päivityksiä voi enää ladata. Ja jos ilmenee muuta häikkää, korjaus ei enää kannata. Odotettavissa on siis tuhansien eurojen meno uusine ohjelmistopaketteineen. Myöskään tiedostosiirrot ja asennukset alustuksineen eivät ole minun juttujani. Kiireen kierässä päivän postaus käyttää ajankohtaista kierrätyskamaa tasan neljän vuoden takaa.

Mitä (maailmanlaajuiseen) maineeseen tai laadun määritykseen tarvitaan silloin, kun tuloksia ei voida mitata, merkitä ja taulukoida. Yksinkertaistaminen ja arveluttava ajatusketju kuljetti kahteen johtopäätökseen:

1. Meille kerrotaan mikä on hyvää tai huonoa, esteettistä tai epäesteettistä. Riittävän laajasti ja usein toistettu ”totuus” muokkaa mielipiteitä ja kerää kuuluisuutta lumipalloefektin tavoin. Jos mielikuvien pöytä putsataan, mitä mahtaa jäädä Joycen Odysseuksesta (käsikirjoitus hylättiin 87 kertaa ennen julkaisua) Picassosta tai Mona Lisasta. Kyllä… olen itsekin jonottanut kameran kanssa, eihän Louvresta voi poistua näkemättä ja kuvaamatta La Giogondaa.

2. Toinen menestyksen edellytys vaatii keskinkertaisuutta, helppoutta ja kaiken epäilyttävän yksilöllisyyden karsimista. Hampurilainen on äärimmäisen yksinkertainen keksintö. Voit kävellä mäkkäriin yhtä hyvin Pekingissä, Pariisissa kuin Bogotássakin. Viime vuonna päivitetyn tiedon mukaan McDonald’s -ketjuun kuuluu 35.000 ravintolaa. Maailmasta löytyy vain 7 maata, joista tämä ruokakulttuurin latistaja puuttuu.

Mietin myös, onko lukuromaanin reseptillä tietoisesti kasattu kirja aina heppoista huttua? (nimitystä viihdekirja ei enää sovi käyttää) Ei ole. Nappaan tähän ensimmäisenä mieleeni nousevan esimerkin.

Eric-Emmanuel Schmitt (s.1960) on Ranskan menestyneimpiä kirjailijoita. Metafysiikasta väitellyt filosofian tohtori, jonka kirjojen myynti on miljoonaluokkaa, käännöksiä 25 kielelle. Näytelmien ja elokuvakäsikirjoitusten hioma rautainen ammattitaito puskee läpi myös menestyskirjasta Herra Ibrahim ja koraanin kukkaset. (Like 2005, suom. Marja Haapio)

Ei teosta romaaniksi sovi kutsua, reilun kokoisella fontilla taitettuja sivuja kertyy vain 87, novellin mitta ja yhdeltä istumalta luettu. Tarinasta tehtiin myös elokuva vuonna 2003. François Dupeyron ohjasi ja pääosaan hankittiin harmaantunut legenda Omar Sarif. Kakkosroolin tekee nuori Pierre Boulanger.

Leffa ylittää keskinkertaisuuden riman – viidestä tähdestä kolme. Jokunen kriitikko on intoutunut antamaan neljä. Hyvää mieltä ja haikeaa huumoria ei auta väheksyä. Niitä tarvitaan, ja niille on paikkansa. Tässäkin tapauksessa uskallan suositella kirjaa, mutta molempi parempi.

Herra Ibrahim tekee kunniaa ”keittiöpsykologialle” mutta onnistuu vaikuttamaan ja koskettamaan tavalla, josta jää kauan kestävä muistijälki. Tarinasta kehittyy myös kadotetun isä- ja äitisuhteen kuvaus ja yksitoistavuotiaan Momon kasvutarina, joka lähtee liikkeelle 1960-luvun Pariisista.

Eric-Emmanuel Schmitt osaa tiivistää ja karsii tekstistään kaiken epäoleellisen. Jokainen dialogin repliikki imee eteenpäin ja lopulta tarinasta kehkeytyy tarkkanäköinen elämänkaaren metafora. Lopputulos on kuin aikuisten satu, johon on helppo uskoa. Jotain kadotettua nousee lukijan mieleen uudelleen.

Bongasin tänne taannoin kaksikymmentä loistavaa romaanin aloitusta. Herra Ibrahim mahtuu listalle ensimmäisellä lauseellaan: ”Yksitoistavuotiaana minä rikoin säästöpossuni ja lähdin huoriin.” (LINKKI)

Poikkeukset vahvistavat sääntöjä ja auttavat ennakkoluuloihin. Joskus helppo voi olla vaikeaa.

………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Ihan erilaista luettavaa

2. Kaikille, jotka pohtivat kirjoittamisensa epävarmuutta!

………………………………….

Vappu: ”Jos tämä viini olisi nainen, petikaveria ei tarvitsisi kauan etsiskellä”

Päivitän tähän kahdeksan vuoden takaisen vappujutun. Aika on suhteellista, juhlan nimi juontaa 700-luvulla eläneestä abbedissa Valburgista. Suomessa vappua on juhlittu keskiajalta saakka. Noitia karkotettiin, hyvää satoa toivottiin ja kokkoja sytyteltiin. Työläisten juhlapäivä lähti liikkeelle Yhdysvalloista 1880-luvulla. Nyt vappu on poliittisten julistusten ohella kevään riehakas juhla. Tätä päivää… ja muutakin sopii miettiä viinimaljoja nostellessa.

Michael Curtiz: The Egyptian, 1954

Mika Waltarin romaanissa Sinuhea ja hänen palvelijaansa Kaptahia petettiin karkeasti viinituvassa. Kumppanusten jo juovuttua isäntä tarjosi viinin leikkaamattomana, ilman sekaan lisättyä vettä. Muinaisessa Egyptissä puhdas ja raikas vesi saattoi olla viiniä kalliimpaa. Viiniä laimennettiin myös kitkerän maun tähden.

Vanhojen lehtileikkeideni seasta löysin viiniraadin testin. Ja annas olla, Sinuhen päivistä ovat ajat muuttuneet. Nyt viinejä luonnehditaan näin: ”Paljon trooppista hedelmää, miellyttävä, pitkä jälkimaku, helppo ja kaunis kuin suomenruotsalainen tai vaalivoittaja. Suuhun jää miellyttävä mustaherukan ja mummolan maku.”

Ja meno paranee. Tässä kyydissä vedotaan kaikkiin aisteihin ja kaivetaan alitajunnasta esiin lapsuusmuistojen unohtuneet hetket, kuvottavia kaihtamatta: ”Tuoksussa on vahvasti muurahaisten ympäröimää mustaherukkapensasta, toffeella maustettua kissanpissaa, raparperimehua ja anispastillia. Liitutaulua, märkää villasukkaa – jopa kissankakkaa ja huussinseinää. Kuin bensiiniä joisi.”

Craziadaily.co.uk

Entäs arvioiden erotiikka? Italian Umbriasta tulee tällainen viini: ”kahvin sekä tammen tuoksu. Maku on vielä enemmän, tiukka, runsas ja rasvainen. Kuin Marilyn hulmuavine helmoineen tuuletinaukon päällä, liikaa yhdelle miehelle. Onko tämä jo liian paljon? Enologin märkä uni.”

”Voitykkien” joukosta löytyy tallinovea, karvaisen miehen kainaloa, jalohomeen ihanaa henkäystä, pulskaa simarusinaa, ruohonleikkuria ja paljon potkua alusta asti. Alsacen viinin maku yllättää raatilaiset: ”Karvas ja kurkkua polttava, rasvainen kuin huoltoaseman autokorjaamo.” Nuuhkimisen, ryystämisen, purskuttelun ja sylkemisen jälkeen syntyy voittajan luonnehdinta: ”Jos tämä viini olisi nainen, petikaveria ei tarvitsisi kauan etsiskellä.”

VIRKEETÄ VAPPUA YSTÄVÄT!

…………………………

Blogin aiempi vappulinkki:

Miten ihanaa olisi olla todella Älykäs

”Vittusaatana, tässä ei ole järkeä!”

Arja Tiaisen esikoisrunokokoelma Nukun silmät auki, julkaistiin vuonna 1971. Tuleva kirjailija oli kaksikymmentäneljävuotias. Neljä kuukautta sitten hän täytti seitsemänkymmentä. Vuodenvaihteessa ilmestyi hänen viidestoista kirjansa, Kirjeitä karkailevalle puolisolle (Palladium Kirjat).

Annikin runofestivaali / Arja Tiainen. Kuva Teemu Juutilainen.

Tiainen on kirjoittanut myös kritiikkejä, kuunnelmia, artikkeleita ja antologiatekstejä. Rauli Badding Somerjoen Paratiisi -kappaleen sanoitus on hänen tunnetuin tekstinsä. Se on ollut yhä edelleen useana vuotena radiosoittolistojen kärjessä.

Kokoelma Palava susi ilmestyi 1977. Kun vuosikaudet myöhemmin selasin kirjaa divarissa, säkeet ottivat heti kipinää. Nyttemmin kokoelma on kadonnut jollekin lainauskierrokselleen. Hankin uuden, kun osuu kohdalle. Vai olisiko jollain kustantamolla rohkeutta julkaista Tiaisen Kootut runot?

Kirjailijaan itseensä on liitetty epäkäytännöllisen ihmisen ja sopeutumattoman boheemin maine. No, vaikka ihmisellä ei olisikaan tietokonetta, tai edes kännykkää, kolikolla on puolensa: ”Ihmisen täytyy olla pedantti voidakseen elää boheemia elämää koko ikänsä”, sanoo Arja Tiainen tuoreessa haastattelussaan.

Kirjeitä karkailevalle puolisolle on täsmäkirja niille, jotka väittävät, etteivät ymmärrä runoutta. Helposti lähestyttävää tekstiä, lyriikkaa, jolla on tarinallinen jatkumo ja draaman kaari. Äärimmäisen absurdisti kärjistettynä: kun Karl Ove Knausgård käyttää autobiografiansa setvimiseen kolmetuhatta sivua, Arja Tiainen tiivistys sisältää kahdeksankymmentäneljä ilmavaa sivua.

Tiasen tuore kokoelma on jaettu kolmeen osaan. Alkuun lähdetään perheyhteydestä: ” Olen Kannaksen evakoitten kersa / mutsi synnytti 8 lasta, koki 3 sotaa / 97 muuttoa eikä koskaan valittanut / ei mukavuuksia eineksiä imureita pesukoneita / kun sähköt menee modernista maailmasta / mä pärjään.”

Lapsuudesta mennään kronologisesti kakkososaan, jossa ollaan jo legendaarisella Oriveden opistolla vuonna 1972. Siitä pitäen elämää perataan kaikkine käänteineen. Runo puolison kuolemasta yhdistää arjen ja elämää isommat asiat koskettavasti ja kirkkaasti.

”Kun hän siinä teholla niissä letkuissa / ja sitten toisessa kuoleman odotussalissa makasi / ja me heidän vaimonsa yritimme ilahduttaa ja / hoivata, koristella huonetta joulukuntoon / soitin Jussi Björlingiä, luin ääneen / Arto Paasilinnaa, halusivat kuulla / miten juttu jatkuu. / Oma puolisoni nukahti kesken kaiken. / Mäkihyppykilpailu raikasi telkkarissa. / Hain jätesäkissä edesmenneen kamppeet, / aamutakin silmälasit kirjat tossut, / oli jumalattoman kaunis talvipäivä, / lumi kimalsi timantit koivujen oksilla, / sitten istuinkin jo hautaustoimiston autossa / etupenkillä, takana arkku, / sama kaunis talvinen keskipäivä / ruusunpunainen taivas horisontissa.”

Kirjeitä karkailevalle puolisolle -kokoelman viimeisessä osassa ollaan elämän preesensissä. Rakastetaan. Ja raivotaan, kun rakastettu katoaa omille retkilleen. Yhteiskunta jää sivummalle, oman reviirin rajat piirtyvät tarkasti, mutta sittenkin runoilija kiteyttää: ” Muutos on nimesi ihminen.”

Kun ihmisen haluista karsitaan turha pois ja kysytään, mitä elämältä halusit?  kirjailija Raymon Carver päätyy lopulta pariin riviin. ”Kutsua itseäni rakastetuksi, tuntea itseni / rakastetuksi tässä maailmassa.” Tiaisen kiteytys samasta tunteesta on railakkaampi.

Ei voi mitään. Tuota miestä minä rakastan.

Noen tervan kyynelten rahkasammalen

sahanpurun yrttien nuotiosavun tuoksua

minä rakastan. Vittusaatana,

tässä ei ole järkeä!

Hän ainoana tajusi tulla paikalle

kun multa hajos kaikki.

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Runon vastapainoksi proosaa ja kirjan reipas aloitus: ”Yksitoistavuotiaana minä rikoin säästöpossuni ja lähdin huoriin”

2. ”Carver ja sanomatta jättämisen kauneus” Mukana yksi suosikkirunoistani.

………………………..

Maailmantähti Patti Smith tuntee kirkasta iloa

Patti Smith (s.1946) on amerikkalainen muusikko ja runoilija. Hän on tuonut punk- ja rockmusiikkiin oman aatteellisen ja feministisen näkökulmansa. Jo vuonna 1975 julkaistu ensilevy Horses nosti Smithin kuuluisuuteen tyylilajinsa uranuurtajana. Maailmantähti oli myös tämänkesäisen Ruisrockin odotettu artisti.

Patti Smith, kuva Helsingin Sanomat / Nyt -liite 26.4.16
Patti Smith, kuva Helsingin Sanomat / Nyt -liite 26.4.16

Smithin diskografiaan lukeutuu yhteensä seitsemäntoista albumia. Bibliografiasta löytyy teoksia tusinan verran. Proosaa ja runoa. Vuonna 2010 julkaistu Just Kids sai National Book Award for Nonfiction -palkinnon. (Ihan kakaroita, WSOY 2010, suom. Antti Nylén)

Woolgathering ilmestyi Patti Smithin 45-vuotispäivänä vuonna 1992. Suomennos saatiin nimellä Uneksuntaa tänä kesänä Palladium Kirjojen kustantamana ja J.K.Ihalaisen kääntämänä. Kirjan esipuhe on päivätty Barcelonassa 2011. Viimeisessä kappaleessa Smith luonnehtii tekstiään ja esittää toiveensa kirjan merkityksestä lukijalle.

”Joku kysyi pitäisinkö Uneksuntaa satuna. Minä olen jumaloinut sellaisia tarinoita, mutta pelkäänpä, ettei tätä kelpuuteta. Kaikki tässä pienessä kirjassa on totta, ja kirjoitettu niin kuin kaikki tapahtui. Kirjan kirjoittaminen nosti minut oudosta lamaannuksestani ja minä toivon, että se jollain tavoin täyttää lukijan oudolla ja epämääräisellä ilolla.”

Smithin teos on pienten hetkien ja tuntemuksien kirjaamista, sellaisten, jotka saattavat tarkkaamattomalta lipua ohi huomaamatta. Otan esimerkin vuosia sitten lukemastani haastattelusta, jossa saattohoidossa oleva nainen teki tiliä elämästään: ”Parhaita päiviä olivat ne, joina ei tapahtunut yhtään mitään.”

Kannen kuva: Jean Francois Millet, Shepherdess with Her Flock (1863)
Kannen kuva: Jean Francois Millet, Shepherdess with Her Flock (1863)

Smithin teksti muodostuu lyhyistä kappaleista, minän ja ympäröivän todellisuuden vuoropuhelusta ja irrallisista muistoista. Muutamin kohdin ilmaisu tavoittaa tajunnanvirtaa ja runollista kieltä. Kiteytyksenä: pidän Uneksuntaa inspiraatiokirjana. Tekstillä on kyky tulla liki lukijaansa ja aiheuttaa ”luovaa oloa” suuntautuupa se sitten omaan kirjoittamiseen tai puhtaasti ajatuksenjuoksuun.

Lopuksi kirjan kanteen liittyvä lainaus. Kappale osoittaa kirjoittajansa intellektuaalista otetta. Samoin sitä, että olen itsekin pitänyt kuvaa ja sanaa yhtenä asiana. Kummatkin syntyvät samassa paikassa: lukijan tai katsojan aivoissa.

”Aika kuluu ja sen mukana tietyt tuntemukset. Silti aina välillä pellon magia ja kaikki mitä siellä tapahtui nousee pintaan. Ei välttämättä luonnossa vaan kirjan lehtien välissä. Milletin maalauksessa tai Corotin tunnelmissa. Kulkien läpi pitkän galleriasalin, epäilemättä hollantilaisessa valossa, se palaa minuun. Minä näen itseni säteilevänä niityn yllä, ja tunnen kuten tunsin – kirkasta, sanoinkuvaamatonta iloa”

………………………………………….

Blogihistorian ekstralinkeissä kuvaa ja sanaa

1. Rene Magrittén rakastavaiset ja onni.

2. Bo Carpelan ja Paul Klee.

………………………………………….

Ville Andersson, Vuoden nuori taiteilija 2015

Vuoden nuori taiteilija on valittu vuodesta 1984 saakka. Kunniaan kuuluu seuraavan vuoden näyttely Tampereen taidemuseossa ja nykyisin 20.000 euron stipendi. Perinne viettää 30-vuotisjuhlavuottaan, ja nimityksen on tähän mennessä saanut 37 kuvataitelijaa – yksittäisiä taiteilijoita, taiteilijapareja ja ryhmiä.

Vuoden nuori taitelija, nimitys ja näyttely on antanut merkittävää potkua valittujen taitelijoiden uralle. Taso on ollut kova, moni tekijöistä on vuosien varrella menestynyt myös kansainvälisesti. Ville Andersson on syntynyt Loviisassa 1986. Hänen näyttelynsä Tampereen taidemuseossa jatkuu 23. elokuuta saakka.

Andersson nousi esiin lavastetuilla valokuvillaan, joiden maailma on unenomainen ja salaperäinen. Osa valokuvista muistuttaa veistoksia ja niiden kiiltävä plastisuus on sukua Jeff Koonsin glitterinä peilaaville pinnoille tai Francois-Raoul Larchen tanssillisille liikekokeiluille.

Andersson liikkuu suvereenisti tekniikasta toiseen: valokuvan eri vedostusmenetelmien lisäksi maalausta, piirroksia ja installaatioita. Tyylikkyys ja viimeistelty osaaminen ovat taitelijan tunnusmerkkejä. Ideatasolla hän käyttää runsaasti kulttuurisia ja taidehistoriallisia viittauksia kommentoimalla niitä omaperäisistä näkökulmista.

 

Muotokuvan perinteeseen Andersson onnistuu tuomaan aivan uutta näkemystä, jossa sarjallisuus on osa ideaa. Innostuin kovin hänen jatkumoistaan. Nainen silmät avoimena ja suljettuna ottaa katsojan mukaan ja saa pohtimaan kuka näkee kenet. Mustat välitilat laajentavat mieleen Kasimir Malevitšin suprematistiset kokeilut.

 

Viiva taiteellisen ilmaisun perusyksikkönä kiinnostaa pedanttia piirtäjää. Tyyli liikkuu sarjakuvamaisesta mangasta 1800-luvun lopun muotokuvakommentteihin. Jotkin yksityiskohtia jäsentävät piirrokset nostavat mieleeni Gustave Dorén, kaivertajan ja taiteilijan, joka nousi maineeseen englantilaisen Raamatun kuvittajana 1865, sittemmin koko läntisen maailman tietoisuuteen.

Eri tekniikat ja teosten moninaisuus saattaisi tehdä ripustuksesta epäyhtenäisen ja levottoman. Näin ei käy. Harkittu mustavalkoisuus ja ehdoton tyylitaju saa rinnastukset toimimaan. Tähän on haettava kiteytys muusikolta. Miles Davisin sanoin: ”For me, music and life are all about style.” Olipa taiteenlaji mikä tahansa, vakuuttavaa jälkeä syntyy suvereenista välineen hallinnasta ja omasta, tinkimättömästä tyylistä.

Anderssonin näyttely avoinna ti-pe 9-17, la-su 10-18. Perjantaisin klo 15-17 vapaa pääsy.

…………………………………….

Ekstralinkissä viime vuoden nuori taiteilija: ”Tuntemattomien juhlien jäänteet” + Jutun jatkolinkeistä löytyy lisää nuoria taiteilijoita.

…………………………………….

Milan Kundera ja kadonneet nimet

Blogiin on kertynyt liki 500 päivitystä. Ideani alkaa saada syvyyttä ja tarpeeksi materiaalia. En ole kirjoittamassa erillisiä juttuja, vaan muokkaamassa rihmastoa, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Päivän aiheita täydentävät ekstralinkit löytyvät juttujen lopusta.

Edellinen päivitys keskittyy kahteen kirjaan. Tämä kaivaa esiin vielä mielenkiintoisen seikan: kummankaan romaanin päähenkilöillä ei ole täydellisiä nimiä. Tiessä tarinaa kuljettaa vain isä ja poika, Coetzeella Michael K.

Milan Kundera kirjoittaa vastaavista ratkaisuista esseekokoelmassaan Petetyt testamentit. (suom. Jan Blomsted, wsoy 2001)

”Balzacista Proustiin nimetön henkilöhahmo ei olisi ollut ajateltavissa.. Mutta Diderotin Jaakolla ei ole sukunimeä eikä hänen isännällään ole enempää suku- kuin etunimeä. Oikeusjutun päähenkilö ei ole joku Josef Kaufman tai Krammer tai Kohl, vaan Josef K. Linnan päähenkilö kadottaa etunimensäkin ja saa tyytyä yhteen kirjaimeen.

/…/ Aina ensimmäisistä novelleistani lähtien välttelin vaistomaisesti täydellisten nimien antamista henkilöilleni. Romaanin Elämä on toisaalla päähenkilöllä on vain etunimi, hänen äitinsä mainitaan ’äitinä’, tyttöystävä ’punapäänä’ ja tämän rakastaja ’nelikymmenvuotiaana’. Oliko tämä maneeri? Toimin spontaanisti ja vasta myöhemmin tajusin valintani merkityksen: en halunnut uskotella että henkilöni ovat todellisia ja että he voisivat tarpeen tullen esittää virkatodistuksensa.”

Kunderan ratkaisu kiinnosti minua sattuneesta syystä. En ole koskaan pitänyt täydellisten tai arkisten nimien antamisesta romaanihenkilöille. Se kaventaa henkilöiden persoonaa. Ikään kuin leikkaa jotain pois lukijan mielikuvituksesta. Lopuksi muutaman rivin lainaus romaanistani Marilynin hiuspinni. (Like 2009) Päähenkilöillä ei ole nimiä, he ovat vain Mies ja Vaimo. Teksti, johon kohtauksen suomenkieliset nimet on upotettu, löytyy Ian McEwanin romaanista Sovitus.

Ian McEwan, Sovitus (Atonement) Otava 2002. Suom. Juhani Lindholm.
Ian McEwan, Sovitus (Atonement) Otava 2002. Suom. Juhani Lindholm.

Nimet johtavat harhaan, Mies ajattelee. Ihmisten nimet. He lukevat vuoteessa Vaimon kanssa yhtä aikaa, kun Mies sanoo: ”Anna kun katson sitä kirjaasi.”

”Miksi?”

Mies nappaa kirjan ja sanoo, että ihmisten nimet muuttavat asioiden sävyn aivan toiseksi. /…/ Hän kääntää muutaman sivun ja sanoo: ”Täällä on sellaisia nimiä kuin Leon, Paul Marshall, Danny Hardman ja Cecilia… Jos ne muutetaan suomalaisiksi, koko kirja muuttuu. Siihen tulee omituinen sävy.”

”Älä höpise.”

”Kokeillaan”, Mies sanoo ja lukee kappaleen:

”Hän tuli leveälle porrastasanteelle eteisaulan yläpuolelle samalla hetkellä, kun Lasse ohjasi Pauli Mattilan sisään avoimesta etuovesta. Tapio Hartikainen seisoi matkatavarat käsissään heidän takanaan. Ukko Hartikainen tuijotti sanattomana kädessään olevaa viiden punnan seteliä kauempana pihassa, juuri näkyvissä… Kuulostaako eri kirjalta”, Mies kysyy.

”En minä sitä noin ole ajatellut”, Vaimo sanoo.

”Vaan miten?”

”Balzacin romaaneissa on yli neljätuhatta henkilöä, pitäähän niillä nimet olla”, Vaimo sanoo. ”Ovat sitten mitä tahansa. Anna se kirja tänne.”

”Seija tunsi Pauli Mattilan tuijotuksen, mutta ei halunnut katsoa tätä ennen kuin olisi keksinyt jotain sanottavaa…” Mies ojentaa kirjan takaisin.

”Kiitos”, Vaimo sanoo. ”Haluat olla nykyään kaikessa vastakarvaan.”

…………………………………………

1. Ekstralinkki: Hyvikset ja pahikset sekä Ian McEwan.

2. Ekstralinkki: Hesari kirjoittaa tänään: ”Brittiläisen Guardian -lehden mukaan Madridin keskustassa sijaitsevan luostarin alta löydettiin jäännökset, jotka saattavat kuulua 400 vuotta sitten kuolleelle kirjailijalle, Miguel de Cervantesille.”

Lue mitä blogi uutisoi asiasta jo kolme vuotta sitten.

…………………………………………

Hatunnosto – Puupäähatun?

Tiitu Takalo (s.1976) tunnetaan yhtenä Suomen taitavimmista sarjakuvataiteilijoista ja sarjakuvien käsikirjoittajista. Suoraan asiaan mennäkseni nostan tähän vain muutaman maininnan: Takalon julkaisulistalta löytyy lehtiä, kuvituksia ja kuusi sarjakuva-albumia, kolme Sarjakuva-Finlandia -ehdokkuutta ja taustalla klassisen taiteen ammattikorkeakoulutus. Tyhjentävämpi CV löytyy Wikipediasta.

Takalon alkuvuodesta julkaistua kirjaa ei voi enää nimittää silkaksi sarjakuvaksi tai albumiksi, sarjakuvaromaani kuvaa teosta osuvammin. Näin Hesarin kriitikko: ”Minä, Mikko ja Annikki on hänen laajin työnsä. Siinä käsikirjoitus loistaa, ja Takalo tekee lopullisen läpimurron.”

Minä ja Mikko ovat tarinan keskeiset henkilöt, Annikki sitä vastoin Tampereen vanha puutalokortteli, jonka asukkaat pelastivat purkamiselta ja urakoivat asuttavaan kuntoon. Pistän arvioni tiukkaan pakettiin ja listaan tähän syyt, jotka tekevät Takalon työstä suomalaisen sarjakuvan merkkiteoksen.

1. Rakenne. Kirjan aloittaa osio HARJU JA KOSKI, ja sen ensimmäinen ruutu: ”Siitä on noin kymmenentuhatta vuotta”… 237 sivua myöhemmin päädytään Annikinkadun asukkaiden kunnostaman puutalokorttelin ilta-aurinkoiseen kuvaan.

Tuhansien vuosien tarinasta kehkeytyy elämänmakuinen kertomus. Yhtä aikaa historiallinen ja henkilökohtainen, ihmissuhteita ja ideologiaa yhdistävä. Takalo rikkoo rohkeasti kronologian ja limittää aikatasot. Suuret linjat rikotaan pienemmillä, episodimaisilla tarinoilla.

2. Piirrostyylien variaatiot. Takalo kuvaa ihmisiä erittäin ilmeikkäästi. Kun historiaosuudet vaativat, tai tarinan kulma muuttuu, Takalo vaihtaa tyyliä ja hyödyntää erivärisiä kartonkipohjia dramaattisella piirrosotteella ja niukalla väripaletilla.

Tai kun Annikin korttelin rakennuskaavasta käydään loputonta ja byrokratian naurettavuuksiin yltävää taistelua, Takalo valitsee keskiaikaisen piirrostyylin. Näin vältetään jankkaava osoittelu ja istutetaan kertomuksen kulminaatiokohdat kokonaisuuteen luontevasti.

3. Käsikirjoitus. Minä, Mikko ja Annikki on niin laaja ja monipolvinen tarina, että se edellyttää erityistä valinnan ja tiivistämisen taitoa. Kokonaisuuteen on silti synnyttävä lukemisen imu. Näitä ongelmia Takalo ratkaisee pienillä sisäkertomuksilla. Huomioikaa vaikkapa sivujen 184-186 kahdentoista ruudun anekdootti, jonka kuvista muodostuu myös taidehistoriallinen viite.

4. Työn etiikka – kaikissa sanan merkitsemissä määreissä. Takalolla on ideologiansa, josta hän pitää kiinni tinkimättä. Se on kunnioitettavaa, vaikka joku ei maailmankatsomuksesta aivan yhtä mieltä olisikaan. Heitäkin teos onnistuu herättelemään.

Kirjan lopussa tekijä listaa yli neljäkymmentä kirjallista ja kuvallista lähdettä. Kuvaan ja sanaan on suhtauduttu kunnioitettavalla perehtyneisyydellä ja sitkeydellä. Pohjatyöt on tehty niin, että kirjan pitäisi kuulua vähintään Tampereen koulujen opintovaatimuksiin.

Summa summarum:  Tiitu Takalo avaa omaperäisiä näkemyksiä sarjakuvan mahdollisuuksiin. Ansioituneiden sarjakuvantekijöiden Puupää-hattuja on jaettu vuodesta 1972 saakka, Sarjakuva-Finlandiaa vuodesta 2007. Tampereen kaupungin luovan kirjallisuuden palkinto on ollut hengissä vuodesta 1944. Olisipa komeata jos Tiitu Takalo tekisi hattutempun ja nappaisi koko potin.

………………………………………………………………………………………..

Ekstralinkissä blogin parin vuoden takainen juttu. Sieltä löytyy muutama ikoninen sarjakuvasankari sekä kiroilun taidetta.

………………………………………………………………………………………..

Samoissa hommissa: minä ja Andy Warhol

Sara Hildénin taidemuseo Tampereella tarjoaa Suomen mielenkiintoisimmat näyttelyt. Viikonloppuna avautui Andy Warholin (1928 – 1987) An American Story, jossa on esillä n.200 teosta taiteilijan keskeisiltä vuosilta. Pop-taiteen ikoniin voi tutustua 28.5. saakka.

Sara Hildén 7.2.2014. Walter Guadagnini, toinen näyttelyn kuraattoreista

Hildénin edellinen näyttely oli Ellen Gallagherin, josta Hesari kirjoitti: ”Jos katsot vain yhden taidenäyttelyn, vuodessa, valitse tämä.” Sitaatti on ulkomuistista tempaistu, mutta asia tulee selväksi. Juttuni Gallagherista löytyy tästä.

Sara Hildén 7.3.2014

Warhol veti avajaisiin tavallista enemmän väkeä. Se oli odotettua, sillä nyt on sekin nähty, että henkilökohtainen kutsu pyydettiin esittämään ovella. Ensimmäistäkään kuvaa en ehtinyt ottaa, kun valvoja pyysi pistämään kameran pois. Pressikortti auttoi asiassa, mutta määräys on outo, kun liki jokaisella vieraalla on kamerapuhelin. Vahdi siinä sitten.

Sara Hildén 7.3.2015

Sara Hildén 7.3.2015

Sara Hildén 7.3.2015

Warholin työt ovat ikonisen tuttuja, enkä ruodi niitä tässä enempää. Mukana on kuitenkin harvinaisempaa valokuvamateriaalia, filmejä, taitelijan tekemiä levykansia ja loppuvaiheen abstrakteja töitä. Hildénin näyttelykokonaisuus pistää katsomaan toistettuja teemoja uusin silmin.

Sara Hildén 7.3.2015

Sara Hildén 7.3.2015

Sara Hildén 7.3.2015

Kun Warhol sekoitti krääsän korkeakulttuuriin, taide muuttui käänteentekevästi. Ja tämä mieheltä, joka väitti ettei ole taitelija lainkaan. No, samaltakin lankulta ollaan Andyn kanssa ponnistettu elämän pyörteisiin. Olemme kummatkin jossain nuoruuden vaiheessa hääräilleet tavaratalon näyteikkunalla somistushommissa.

Sara Hildén 7.3.2015

……………………………………………….

Otsikkokuvassa Walter Guadagnini, toinen näyttelyn kuraattoreista.

Ekstrana juttu, jossa vuoden nuori taiteilija Anna Tuori Tampereen taidemuseossa ja intialanen Subodh Gupta Hildénillä huhtikuussa 2011. Linkki

………………………………………………