Nähdä Pariisi ja kuolla

Mäntän kuvataideviikot ja Pekilon näyttely LÖYTÄJÄ SAA PITÄÄ. Löytötavaraa, rojua, rompetta ja installaatioita. Videoita ja maalauksia harkitun kaaoksen keskellä. Kuulen tehdashalleissa vakikommentit tavallista useammin: ”Tähän pystyy lapsikin” ja ”Taidanpa minäkin alkaa taiteilijaksi”.

Mäntän kuvataideviikot 2012.

Mäntän kuvataideviikot 2012.

Näyttely on virkistävä ja kulkiessani sen läpi ajattelen ”ota tai jätä”. Eeva Peuran jänismaalauksen äärellä kaverini kommentoi: ”Siinä ei ole mitään luonnollista.” Mieleen nousee Albrecht Dürerin Nuori jänis ja Lennart Segerstrålen Talvipukuinen jänis. Ja totta vieköön, tämän työn voima taitaa olla sen ennennäkemättömässä epäesteettisyydessä.

Mäntän kuvataideviikot 2012, Eeva Peura.

Päätän etukäteen valita näyttelystä työn, joka jää lujimmin mieleen. Se on Hanna Saarikosken See Paris and die. En ole liiemmin pitänyt videotöistä, mutta tämä on toista maata. Saarikoski ei ole koskaan käynyt Pariisissa ja liikkuu siellä ensimmäiset neljä päivää kaupunkia näkemättä, silmät suljettuihin luomiin maalattuna.

Mäntän kuvataideviikot 2012. Hanna Saarikoski.

Katson videota ja alan kuvitella miten kaupungin kokisi näkemättä sitä. Äänet tuoksut, kosketukset. Päätän seuraavalla reissulla kokeilla ja istua ainakin yhden metromatkan silmät suljettuna.

Serlachiuksen Göstaksi nimetyssä museossa on esillä kaksi näyttelyä: Helmet ja Harvinaisuudet. Jälkimmäisessä myös huone, jossa on esillä harvemmin nähtyä, väärennettyä taidetta.

Serlachiuksen taidemuseo 2012. Roland Oudot.

Yläkerran aulassa säväyttää Roland Oudot. Mieshän maalaa kuin Otto Mäkilä. Hiukan vaisummin vain, mutta tunnelma on vahva. Jossain vaiheessa huomaan, että olen kameran kanssa puuhatessani laskenut muistikirjani hukan teille. Juttuni teostiedot ovat siis vajavaiset.

Kotona haen Hanna Saarikosken blogisivut ja löydän lyhyen kuvauksen Pariisin videosta, jota oli kuvattu marraskuussa 2010. Tässä ote tekijän tunteista:

Suunnat katoavat melkein heti kun sulkee silmänsä ja on talutettavana. Junassa matkalla keskustaan oletan istuvani kasvot menosuuntaan päin. Penkit ovat punaista ja sinistä tekonahkaa; punaisen arvaan, sinisen kuulen. Ajattelen viileiden metallitankojen ja penkkien reunusten olevan valkoisia. Ajattelen istuvani vapaudessa, veljeydessä, tasa-arvossa, vähän rähjäisessä. Huvittaa. Ennen liikkeelle lähtöä juna odottaa, kuulutetaan jotain, kiireiset poistuvat. Vahvistettu naisääni laulaa – taustanauhan jumputus hämää, mistään en tietäisi kyseessä olevan live-esityksen.”

4 Replies to “Nähdä Pariisi ja kuolla”

  1. Olin juhannuksena ihan lähellä, mutta kun olin sukulaisissa en voinut pyydellä että jos joku veisi museolle. Tuskin se olisi ollut edes auki.

    Katson yleensä videot kun käyn Kiasmassa, mutta harvoin niissä on jotain todella koskettavaa. Joskus ehkä joku hetki.

    Vai että Otto Mäkilä! Tuossa maalauksessa on kyllä vähän suttuiset värit, että hyväksyisin vertauksen. Mutta en ole tietysti kaikkea Mäkilää nähnytkään. Mutta fiiliksessä on kyllä jotain samaa, siveltimen liikkeessä myös.

  2. Onnittelen ! Teillä on laadukkaita taide-elämyksiä kesäisinkin. Täällä kaksi Berliiniläistaitelijaa – värit ehkä mielenkiintoiset – ”maanalaissävyt-
    ja ”skulptören” oli nainen – ei ehkä tavallista tänäänkään – kuvan veisto (?) on ehkä yhtä rankkaa kuin raskas ruumistyö. Siltä ainakin näytti taidekoulussa.
    Karin Boye olisi muuten halunnut kouluttautua tälle alalle.

  3. Tarkennan vähän Otto Mäkilää. Hän tuli mieleeni Oudot´n maalausta katsellessani kolmesta syystä:

    Taustan kompakti ja litteä miehen silhuetti on harvinainen. Mäkilä käytti vastaavaa tehokeinoa maalauksessa ”He näkevät mitä me emme näe. (1936)

    Naisten ryhmä vasemmalla tuo mieleeni osan Mäkilän työstä Caput Mortuum. (1947) Erityisesti istuva nainen ja sen maalaustapa.

    Ja vielä Seireenit (1948), erityisesti versio II, jonka värimaailma on tätä Oudot´n työtä liki. Siinä ollaan myös meren rannalla ja ”maisemaa” kummatkin maalarit katsovat samasta pisteestä. Horisontin pelkistetty viiva ja eri suuntiin katsovat kolme naista luovat yhtäläisen vaikutelman.

    Oikeastaan, jos nämä kolme Mäkilän työtä miksattaisiin tuloksena olisi tuo Roland Oudot. Toki Mäkilä maalaa roheammin, mutta se tunnelma… läsnä ja poissa samaan aikaan.

    Jos kiinnostaa, blogini hakuun voi kirjoittaa Otto Mäkilä. Kaksikin vuoden takaista juttua löytyy. Kummassakin Mäkilän kuvat. Toisessa Mika Waltari on tekemässä kauppaa taiteijan taulusta Kolmijalkainen mies. Toisessa Waltari juo kärpässienikonjakkia.

  4. Juha,

    joo, ja myös aivan varmasti Mäkilä on vaikuttanut kuvataiteeseen paljon. Selvä edelläkävijä. Kuinka monta surrealistia meillä ylipäänsä on ollut? Ei monta.

    Muistan että olet Mäkilästä kirjoittanut. Ja hänen iso näyttelynsä oli ei niin kovin kauan sitten, taisi olla Turussa. Muistelen myös että kolmijalkainen mies oli aikoinaan vitsi. Ei välttämättä pahansuopainen, vaan sellainen että onpas siinä taiteilija keksinyt.

    Minulla on sellainen tunne, että olisin lapsena nähnyt hänen töitään Tampereella. Muistan värit. Siis sellaiset kirkkaammat, ei niin kuin Marraskuu-ryhmällä. Vai oliko se Marraskuulaiset?

    Waltari juomassa kärpässienikonjakkia on hillitön idea. Kammiossa kirjailija joka tapauksessa latautumassa aina välillä…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!