”Taiteiden erottaminen toisistaan kuluttajien iän perusteella on idioottimaista.”

Kierrätän tasan kuuden vuoden takaisen päivityksen. Tähän väliin en uutta ehdi. Jo perjantaina kalastelen Kyrösjärvellä kirjailijaliiton mökillä ja sitä ennen pitäisi ehtiä monta puuhaa. Toinen syy on yhtä ajankohtainen: aina uuden kulttuuriministerin aloittaessa hänen mieltymyksistään maalaillaan uhkakuvia. Sitä paitsi tänään on Claes Anderssonin syntymäpäivä. Hänen mielipiteensä löytyy otsikosta.

Tovi sitten aamukahvini valahti väärään kurkkuun silkasta hämmästyksestä. ”Sorsiiko valtio nuoria kulttuuritukia jaettaessa?” kysyttiin Hesarin asiantuntijaraadilta. Tulos ei tässä ole tärkeä: 47% vastasi kyllä, 34% ei. Loput levittelivät käsiään.

Verenpaine alkoi kohota sivistyneen ihmisen sitaatista. Dosentti ja tuplatohtori, neljän ranskalaisen tiedeakatemian ulkojäsen ja ritarin arvolla kruunattu suomalaisen kulttuuripolitiikan päättäjä sanoo: ”Kulttuuri edellyttää kypsää makua, jota kaikilla ei voi kovin nuorella iällä vielä olla.”

Muumioitunut mielipide nousee suoraan kumpujen yöstä. Selvennetään asiaa esimerkein, että eliittikin ymmärtää. Kun äiti tai mummu leipoo lapsen kanssa karjalanpiirakoita, se on kulttuuria. Ruokaperinne ja suomalainen design siirtyy sukupolvelta toiselle.

Kun lapsi kuuntelee kirjastossa satutuntia, se vasta kulttuuria onkin. Tarinoiden ikiaikaiset kaavat ja maailmankirjallisuuden myytit ja ikonit siinä kylvetään uuteen ja innostuneeseen kasvualustaan. Entä nuorten sanataidekoulutus, joka saattaisi kaivata valtionkin rahaa…

Kuva: Kangasalan kirjasto

Telkassa pyörähti taannoin ”Tanssien tähtiin”. Ohjelmassa haetaan brittien lahjakkainta tanssijaa tai tanssiryhmää ja osallistua voi ikään katsomatta. Ensimmäisestä semifinaalista loppukilpailuun selvisivät nuorimmat osallistujat, toistakymmentä käyvä Emily ja Tanssiryhmä Jukebox Junior. Edellä mainittu taitaa olla viihdemössöstä puristettu ovela formaatti. Sitäkin. Ja mitä suurimmassa määrin esimerkillään nuoria tanssikulttuuriin innostavaa katsottavaa. Jukebox Juniorin tanssijat ovat 9-15 vuotiaita.

Jatkan vielä ”tosta poikki ja tohon jenga” -näkemystäni:

1. Kulttuuri kuuluu kaikille. 2. Kulttuuri ja taide voivat merkitä eri asioita. 3. ”Korkeakulttuuria” ja arjen kulttuuria ei kannata erotella, niille on vain eri mittarit. 4. Toiset tekevät taidetta ammatikseen, toiset harrastavat – samoin on kulttuurin laita. 5. Vastakulttuuri pitää instituutiot vireänä.

Kertaan vielä Hesarin raadista Claes Anderssonin mielipiteen: ”Taiteiden erottaminen toisistaan kuluttajien iän perusteella on idioottimaista.” Tukea tulee myös Matti Apuselta: ”Jako nuorten ja vanhojen taiteeseen on todella keinotekoinen.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Hoitiko entinen alusvaatemalli kulttuuriministerin pestin yhtä mallikkaasti kuin kirjailija?

2. Kissataulu kulttuuriministerille

……………………………………………..

Arvostetaanko sinua ansioidesi mukaan?

On pakko napata kiinni vielä edellisen päivityksen häntään. Ihmettelin siinä olisiko taloudellisesti menestynyt kirjailija katkeroitunut arvostuksen puutteesta? Näinkin saattaa olla.

Bull's Party, Erongo Mountains Namibia.
Bull’s Party, Erongo Mountains Namibia.

Haen arveluuni vastausta siksikin, että edellinen päivitys kiinnosti poikkeuksellisen paljon. Paradoksaalista sinänsä, että juttu, johon olen saattanut lukea pohjiksi viisisataa sivua huomion arvoista tekstiä, saa vain murto-osan lukijoita verrattuna huolimattomasti heitettyihin mielipiteisiin, joita kukaan ei kaipaa. Juha Vuorisen letkautukset apurahoista keräsivät blogiin ensimmäisen vuorokauden aikana noin 3000 käyntiä.

Punnitsin asiaa ja löysin ensin oikean kysymyksen ja sitten siihen vastauksen käden ulottuvilta. Olen ennenkin nostanut blogiin Ernst Billgrenin ajatuksia kirjasta Mitä on taide ja sata muuta tosi tärkeää kysymystä (Teos 2101) Itseään viisaampia on ilo lainata. Billgren kirjoittaa taitelijoista, mutta vastaus koskee meitä kaikkia:

”Miten minusta tulee tyytyväinen ja onnellinen taiteilija?

Lyhyt vastaus: Kun tähtäät johonkin itseäsi isompaan.

Pitkä vastaus: Oman egonsa tyydyttäminen on Sisyfoksen hommaa, väsyttävää ja loputonta. En ole koskaan tavannut taiteilijaa, joka olisi sitä mieltä että häntä arvostetaan ansioidensa mukaan.

Äiti Teresan ja Dalai-laman tapaiset uskovaiset näyttävät usein iloisilta palvellessaan itseään suurempaa asiaa, samaten kuin sellaiset ihmiset jotka ovat juuri onnistuneet pelastamaan monen pikkulapsen hengen.

Taiteessa pätee sama kuin elämässä. Yritä saada taiteesi toimimaan jotenkin mielekkään tuntuisesti, niin sinusta tulee tyytyväinen ja onnellinen.”

Billgren (1957) on yksi merkittävimpiä pohjoismaisia nykytaiteilijoita ja Ruotsin kuninkaallisen taideakatemian jäsen.

Lähden maanantaina Ateenaan ja palaan kirjailijaliiton residenssistä loppiaiseksi. Jos entiset merkit paikkansa pitävät, yhteys Ioannou Soutsou -kadun kämpästä pelaa takkuillen, mutta kumminkin. Ehkä laitan blogiin periltä joitain kuvia ja sanoja.

………………………..

Ekstralinkissä pöyristyttäviä näyttöjä ihmisen turmeltuneisuudesta. ”En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta.”

………………………..

Juha Vuorinen – katkeroituneen kirjailijan haastattelu

Lauantain Hesarissa oli Juha Vuorisen haastattelu. Tiedättehän Juoppohullun päiväkirja, Yhden tähden vessapaperia, jne… yhteensä noin kolmekymmentä julkaisua ja liki kaksi miljoonaa myytyä kirjaa. Tuskin kukaan nykykirjoittaja meillä yltää vastaaviin lukuihin.

Tässä olisi hatunnoston paikka. Mutta miten käy, kun Vuorinen avaa suunsa. Hän ilmoittaa karsastavansa apurahataidetta. Jutun toimittaja kirjoittaa: ”Hänen puheensa kuulostavat siltä, että apurahat ovat turmiollisia kirjailijoille ja kirjallisuudelle.” Eikä tässä kaikki. Vuorinen vihjaa erittäin ikävästi mahdollisiin väärinkäytöksiin: ”Mutta apurahasta voi olla sen saajalle haittaa, jos hän käyttää sen väärin.”

Vuorinen voisi olla monipuolisen ja rikkaan kulttuurin puolestapuhuja. Mieluummin hän kuitenkin haluaa kampittaa kollegoita, jotka eivät ole taloudellisesti menestyneet yhtä hyvin kuin hän itse: ”Eiköhän jo sana apuraha kerro, mitä mieltä olen tästä asiasta.”

En voi parhaalla tahdollanikaan pitää Vuorisen tuotantoa ”kioskikirjallisuutta” ja pakinoita kummempana – niitäkin toki tarvitaan. Ehkä on niin, ettei raha korvaa hyväksynnän ja julkisen kiitoksen tarvetta. En jaksa myöskään ymmärtää miten taloudellisesti riippumaton ihminen karsastaa nälkärajalla kituuttavan kollegan työskentelyedellytyksiä.

Vuorinen väittää, ettei ole apurahoja hakenut. Aivan oikein toimittu. Ne on tarkoitettu edistämään taiteilijoiden työskentelyedellytyksiä. Apurahan hyödyllisyydestä Vuorisella on varsin omaperäinen mielipide: ”Yhtä hyvin voisit kysyä, onko erektiokynästä miehelle hyötyä vai haittaa, koska en ole saanut apurahoja, enkä käyttänyt erektiokynää. Vielä. En siis tiedä.”

Tarkennetaan hieman: apurahoituksella on käännetty luettavaksemme maailmankirjallisuuden klassikoita. Sillä on tehty osaltaan myös valtaosa kotimaisesta kirjallisuudesta, joka avaa meille uusia maailmoja. Tätä Vuorinen ei tiedä tai ymmärrä, ja hakee vertauskohdakseen – erektiokynän.

Miten pitkälle Vuorisen näkemys yltää? Mahtaako hän älytä, että taide ja raha ovat aina kietoutuneet toisiinsa ja koko länsimainen kulttuurikuvamme on alkujaan taiteilijoiden ja mesenaattien yhteistyötä. Alkuun kannattaa lukea jutun lopusta linkki: ”Raha, Kristus ja ikuisuus”.

Tusinaviihteelleen arvostusta kaipaavat ovat aina vedonneet mielellään kansan makuun, Vuorinen lainaa Juicea: ”Kansa päättää, mikä on hitti. Kansan maku ei aina ole kaikkein järkevin, mutta se on aina oikea.”

Kai muistatte jutun parin tuhannen vuoden takaa. Pääsiäisjuhlan aikaan oli tapana vapauttaa vanki. Ehdolla olivat lähimmäisenrakkautta saarnaava profeetta ja murhamies. ”Päästä Barabbas!”, kansa vaati… ja saamansa piti. Jukka Kemppinen kirjoitti taannoin blogissaan kansan tahdosta: ”Jos noudattaisimme kansan oikeustajua, kaikille hirtettäville ei riittäisi lyhtypylväitä.”

Olen työskennellyt vaihtelevan suuruisten apurahojen turvin viidentoista vuoden ajan. Olen ollut myös osaltani jakamassa niitä toimiessani Pirkanmaan taidetoimikunnan asiantuntijajäsenenä 2007 – 2012. Siispä lopuksi hieman rautalankaa:

Taiteen edistämiskeskuksen alainen valtion taidetoimikunta myöntää apurahoja yksityisille taiteilijoille, ryhmille ja yhteisöille. Apurahoja myöntävät myös alueelliset taidetoimikunnat, yhteensä 13 toimijaa. Näiden ohella apurahoja myöntävät useat yksityiset säätiöt, esimerkiksi Alfred Kordelinin säätiö, Koneen säätiö, Suomen Kulttuurirahasto…

Apurahojen jako perustuu hakijan työn taiteellisen laadun arviointiin ja työsuunnitelmaan. Menetelmänä käytetään vertaisarviointia, eli päätöksiä ovat tekemässä taitelijat, joilla on merkittävää alan tuntemusta. Henkilöt valitaan tehtäväänsä yhdistysten ja taiteilijoiden etujärjestöjen asettamista ehdokkaista. Näin varmistetaan tasapuolisuus ja toimenkuvan laaja taustatuki. Kaikki apurahapäätökset ovat julkisia.

Yli neljän kuukauden työskentelyapurahasta maksetaan Melan vahvistama sosiaaliturvamaksu. Valtion taitelija-apuraha on 1676,45 euroa kuussa, mahdollisesti ylimenevistä ansioista maksetaan veroa normaalisti. Apurahan saajalta edellytetään myös kirjallista selvitystä avustuksen käytöstä ja tuloksista.

Apurahapelleistä ja yhteiskunnan pullasorsista huolestuneet toimittajat kaivoivat Finladia-palkinnon jälkeen esiin Laura Linstedin apurahat. Koko avustuskaudelle jaettuna ne tekivät 897 e/kk. Ei kovin kadehdittavaa.

En jatka pidempään, vaikka mieli tekisi. Vuorisen harrastaman oman navan tuijottelun ja löysien vitsien heittelyn sijaan kannattaa katsoa tulevaisuuteen. Yksi jaettaville apurahoille määritellyistä painopistealueista on lastenkulttuuri.

………………………………………

 1. Ekstralinkki: Raha, Kristus ja ikuisuus

 2. Ekstralinkki: Juice, Tommy Tabermann ja viihdekulttuuri

…………………………………….

Kirjallisuuden Finlandia(t): Valovoimaa vai päähän kihahtanutta kusta?

Ennen eilistä tripla-Finlandian jakotilaisuutta monen huoli oli, että yhteisjaossa julkisuuden kokonaismäärä vähenee. Niin ei taida käydä, hienoista voittajista riittää keskustelua pitkään. Suomen Kirjasäätiön hallituksen puheenjohtaja Minna Castrén perusteli palkintojen yhteisjakoa: ”Haluamme korostaa niiden yhtäläistä arvoa.”

Finlandia Laura Lindstenille teoksesta Oneiron.
Finlandia Laura Lindstenille teoksesta Oneiron.

Suurin jälkikohu nousi Laura Lindstedtin palkintopuheesta. Kieltämättä, henkäisin penkissäni pari kertaa tavallista syvempään hänen aloittaessaan. Puheen tulokulmasta kasvoi hieno, kirjailija käänsi fokuksen omasta navastaan ympäröivään yhteiskuntaan.

Totta kai Lindstedt provosoi, vähemmillä eväillä ei keskustelu lähde kunnolla käyntiin. Jakolinja on tullut nopeasti selväksi. Puhetta kokonaisuudessaan on jaettu SOS-mediassa ja lämmitelty sen rohkeuden jälkihehkussa. Toisaalla on paheksuttu uusia mekkoja ja virheetöntä habitusta, kaivettu esiin kirjailijan saamat apurahat, nimitelty tuottamattomaksi loiseksi, tekopyhäksi ja kusipääblondiksi.

Lindstedt käytti palkitun Oneironin kirjoittamiseen kahdeksan vuotta väitöskirjan valmistumisen ja muiden töidensä ohella. Perfektionisti haluaa ajatella ja tehdä työnsä niin hyvin kuin suinkin mahdollista. Aamun Hesarissa hän sanoo: ”Väitöskirjani kielen vaihdoin taannoin ranskaksi, joten se muuttui minulle ikään kuin uudeksi työksi.”

Valovoimaiset ihmiset jakavat mielipiteet Kunnioittaviin ja Kampittaviin. Olen puhunut aiemminkin kahdesta kateuden lajista: negatiivinen kateus pyrkii alistamaan, positiivinen haluaa kurkottaa kohteensa kaltaiseksi. Silkat solvaukset johtuvat niiden esittäjien pohjattomasta alemmuudentunteesta.

Nostan tähän vielä palkintopuheen lopetuksen, joka sisältää enemmän kuin ensiluvulla näyttää: ”Meille eläville tämä elämä on välitila, jossa solidaarisuuden mahdollisuus on käytettävä. Toista tilaisuutta emme saa.” Maailmassa punnitaan ihmisyyden arvoja juuri nyt. Solidaarisuus ei ole enää ainoastaan se kaksikymppinen, joka lahjoitetaan katastrofikeräykseen.

Kun toimittaja Arto Nyberg jakoi Tieto-Finlandian Tapio Tammiselle teoksesta Kansankodin pimeämpi puoli, hän totesi: ”Yleisen kiihkon vallassa kansasta voi tulla joko sankari tai pyöveli.” Tamminen käsittelee Ruotsin historian yhteyttä natsismin oppeihin. Nybergin kiteytys pätee myös tässä ja tänään.

Suomen-Viron instituutin johtaja Anu Laitila jakoi Finlandia Juniorin Nadja Sumaselle hänen esikoisteoksestaan Rambo. Hän korosti empatian välittämistä yhtenä kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä: ”Jotta voisi ymmärtää ihmisyyttä, pitää lukea lasten- ja nuortenkirjallisuutta.”

Sumanen itse kiteytti palkintopuheessaan kirjoittamisensa motivaatiota ja merkitystä lasten ja aikuisten suhteissa: ”Jotta tavalliset Erkit ja Annikit ymmärtäisivät kuinka tärkeää heidän hyväksyvä läsnäolonsa voi olla.”

Blogi perehtyy kirjoihin aikanaan.

………………………………….

Ekstralinkki ottaa kontaktia aiempaan Finlandiaan ja kuoleman jälkeiseen ylösnousemukseen.

…………………………………

Tuhon ja toivon välissä

Etelä-Sudan, maailman nuorin valtio itsenäistyi heinäkuussa 2011. Ennen tätä Sudanissa käytiin katkeria kamppailuja. Maan ensimmäinen sisällissota alkoi jo 1950-luvulla. Puute täydensi koettelemuksia, vuonna 1988 nälkä tappoi neljännesmiljoona ihmistä.

Päivän Hesari kertoo tämänhetkisestä tilanteesta: ”Kymmenet tuhannet ihmiset ovat kuolleet, maassa on tehty etnisiä puhdistuksia, siviilejä on raiskattu ja poltettu elävältä, tuhansia lapsia on pakotettu sotilaiksi, miljoonilla on ollut pulaa ruoasta ja vedestä. Ainakin kaksi miljoonaa on joutunut jättämään kotinsa.”

Sisällissota leimahti vuonna 2013. Presidentti Salva Kiir syytti varapresidentti Riek Macharia vallankaappausyrityksestä ja syrjäytti tämän. Miehet kuuluivat maan eri etnisiin ryhmiin, dinkoihin ja nuereihin.

Yksilö on tärkeä, muutaman kiihkoilijan toimista kärsivät lopulta miljoonat. Tai toisin päin, hyvän puolesta kannattaa ponnistella. Irrallaan täällä ei ajelehdi kukaan, lopulta kaikki liittyy kaikkeen.

Suomen Pekka Haavistolla oli tärkeä osuus neuvotteluprosessissa joka johti Etelä-Sudanin itsenäistymiseen. Kun itsenäisyydestä viimein päästiin äänestämään 98,83 prosenttia väestöstä kannatti sitä. YK:n perustamassa rauhanturvaoperaatiossa maahan lähetettiin 7000 rauhanturvaajaa.

Tein aikanaan Etelä-Sudanille onnittelurunon maan itsenäistyessä. Nostan rivit tähän uudelleen. Koska toivoa on. Koska maailmaa voidaan muuttaa. Koska pelosta ja ennakkoluuloista on mahdollista luopua. Jos ajattelet, että päivitys puhuu inhimillisyyden ja monikulttuurisuuden puolesta, olet oikeassa.

Kansa on painanut sormensa musteeseen ja paperiin,

äänestänyt irtautumisesta ja omasta valtiosta,

kouluissa valmistaudutaan juhlaan ja opetellaan

uuden kansallislaulun sanoja. Maailma on synnyttänyt

uuden maan. Raja on yhä räjähdysherkkä ja kesken,

tulokas on tehty sitkeästä sisällissodasta

verestä sorrosta sotilaista rauhansopimuksesta

pakolaisista peloista puhdistuksista paluumuuttajista

sankareista veteraaneista puolustusvoimien budjetista

taistelulauluista lapsista kapinallisista rauhanturvaajista

dollareista öljystä aavikon pölystä tiikistä mahongista

mellakkapoliiseista rääsyistä rikkauksista veljistä sisarista

naisista neuvotteluista nälästä ja Niilin vedestä –

avaruudesta asti näkee, että maa on entistä isäntäänsä

vehreämpi, metsiä ja viljelymaita ravitsee Valkoinen Niili,

elämän pääsuoni ammoisista ajoista lähtien.

*  *  *

Yleisö puhkeaa ylistyksiin: Thank you Jesus!”

huutaa nainen, jonka kampausta koristavat

uuden isänmaan pienoisliput.

”South Sudan – ou jee, women ou jeeeeee!

iueee-iueee-iueee-iueee, iu-iu-iu-iu-iu-iu-iu-iu!”

Lentokentän laidalla Jubassa vedetään salkoon Suomen lippu,

yhdeksänkymmentäneljä täyttävä maa

tervehtii tuoreinta tulokasta.

………………………………..

Blogin ekstralinkki: ”Sensuroitu typeryksiltä ja diktaattoreilta”

………………………………..

 

Pakko päivittää Jorma Etton tunnetuin runo

SOS-media on suolannut uuden hallituksen pystyyn ennen sen ensimmäistäkään konkreettista toimenpidettä. Muistuttaa arviota kirjasta, jota ei ole luettu. Tai mielipidettä elokuvasta, jota ei ole nähty. Hallitusohjelma on toki tutkittu ja leikkauslistat syynätty. Blogi pitää kuitenkin mielessä vanhan sananlaskun: ”Käytäntö ratkaisee, olipa teoria mikä tahansa.”

Arvioiden ja odotusten ristitulessa myös blogi luottaa edelleen Rooman keisareiden hallintomalliin: ”Panem et circenses.” Leivän ja sirkushuvien tarjoaminen merkitsee kansalta karannutta valtaa, joka on vaihdettu viihteeseen. Colosseumin näytökset on korvattu television tarjonnalla.

Mitä tulee telkasta eniten? Jos katsotaan mainoksia, yksi asia painaa päälle enemmän kuin muut yhteensä. Nyt pitää grillata! Mikään ei ole niin ihanaa kuin grillaaminen! Eikä ohjelmatarjontakaan säästä meitä formaatilta, jossa taistellaan tässä kansallisessa lajissa. Ja kyllä, katsoin jakson, jossa kilpailijat valmistivat raaka-aineista makkaraa. Nöyryytystäni lisää, etten ole syönyt lihaa seitsemääntoista vuoteen.

Perjantairunon konstit ovat nyt niin vähissä, ettei auta kuin päivittää Jorma Etton kuuluisin runo, joka valaisee sielunelämäämme. Tekijä julkaisi runonsa ”Suomalainen” kokoelmassa Ajastaikaa vuonna 1964. En malta olla mainitsematta myös Etton esikoiskokoelman nimeä: Elämä on: Epälyyrillisiä runoja. Siinä on mainosmies käynyt runoilijan kupilla ja napannut ensimmäisistä sanoista tämän päivän kenties tunnetuimman kaupallisen sloganin.

Suomalainen on sellainen, joka grillaa kun ei kysytä,

kysyy kun ei grillata, ei vastaa kun grillataan,

sellainen, joka eksyy tieltä, grillaa rannalla

ja vastarannalla grillaa toinen samanlainen:

metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.

Tuolta tulee suomalainen ja grillaa, on tässä ja grillaa,

tuonne menee ja grillaa, on kuin löylyssä ja grillaa

kun toinen heittää kiukaalle vettä.

Sellaisella grillaajalla on aina kaveri,

koskaan se ei ole yksin, ja se kaveri on grillaaja.

Eikä grillaajaa erota grillistä mikään,

ei mikään paitsi kuolema ja poliisi.

…………………………………………………

Ekstralinkkissä aina ajankohtaista rocklyriikkaa.

………………………………………………..

Suomen tuorein kulttuurikeskus: kun Paavali Jumppanen Steinwayn valitsi ja Kimmo Pyykkö Urkkia auttoi

Kangasala on kasvava kunta, matkaa Tampereelta parikymmentä kilometriä, asukkaita reilut 30.000. Kangasala-talo on maan tuorein kulttuurikeskus, avattu yleisölle helmikuun 2015 alusta.

Kangasala-talo kaikkineen on ainutlaatuinen kulttuuriteko. Kunnanvaltuusto tarvitsi uudet kokoontumistilat ikkunattoman ”kellarin” tilalle ja päätti tarjota kohtaamispaikan myös taiteen tekemiselle ja vastaanottamiselle.

Arkkitehtuuritoimisto Heikkinen-Komonen on suunnitellut rakennuksen, jossa on valtuuston kokoussalin lisäksi 290-paikkainen konserttisali, Kimmo Pyykkö -taidemuseo ja vaihtuvien näyttelyiden galleria. Yläkerrasta on suora yhteys vuonna 2010 laajennettuun ja peruskorjattuun kirjastoon.

Kangasala-talon tulevassa ohjelmistossa on klassista- ja kevyttä musiikkia, kuvataidetta, teatteria, elokuvaa, tanssia, kirjallisuutta sekä tapahtumia myös lapsille ja nuorille. (Ohjelmistolinkki)

Ja kuulkaas tätä: konserttisalin flyygeli ei ole mikä tahansa rämpytin, vaan ehta Steinway. Soittimen on valinnut peräti kuuden vaihtoehdon joukosta Paavali Jumppanen, (s.1974) yksi ikäpolvensa menestyneimmistä suomalaispianisteista. Instrumentin äänenavaus kuullaan Jumppasen konsertissa 24.2.

Presidentti Urho Kekkonen kuvanveistäjä Kimmo Pyykön ateljeessa 1975.
Presidentti Urho Kekkonen kuvanveistäjä Kimmo Pyykön ateljeessa 1975.

Kimmo Pyykkö -museo esittelee 1940 syntyneen kuvanveistäjän, joka tuli 1970-luvulla tunnetuksi surrealistisista alumiiniveistoksistaan. Lyhyt ”julkkiskausi” ajoittui samalle vuosikymmenelle, kun Urho Kekkonen teki Pyykön avustuksella reliefiteoksen ”Niin on, jos siltä näyttää”, sekä leipälapiosta ja hevosen kuolaimista koostetun omakuvansa. Taiteilijaprofessorin arvonimi napsahti Pyykölle 1996.

Kimmo Pyykkö: Suuri yksinäinen (osa) 1975. Taustalla reliefiveistos Syksy, samalta vuodelta.
Kimmo Pyykkö: Suuri yksinäinen (osa) 1975. Taustalla reliefiveistos Syksy, samalta vuodelta.
Kimmo Pyykkö, Jokin meissä (osa) 1975.
Kimmo Pyykkö, Jokin meissä (osa) 1975.

Vaihtuvien näyttelyiden galleriassa on Susanna Majurin (s.1978) näyttely 28.2. saakka. Nuori tohtoriopintojaan tekevä valokuvataiteen maisteri on valitsemallaan uralla hienossa kansainvälisessä nosteessa. Valokuvakeskus Nykyaika ry on sopinut Kangasala-talon kanssa koko kevään yhteistyöstä.

Susanna Majuri: Talo (2012)
Susanna Majuri: Talo (2012)

Hurraa! heille, jotka uskovat ja uskaltavat panostaa kulttuurin vetovoimaan. Sijoitukset tulevat takuulla korkojen kera takaisin monin tavoin. Mainitsen vain sivulauseessa esimerkkinä Mäntän, joka on profiloitunut näyttävästi  taidekaupunkina. Itselleni taitaa tulla Kangasalle asiaa entistä useammin.

…………………………………….

Ekstralinkissä: ”Todella järkyttävän upeeta!!!” Erilainen taide-elämys ihan toisessa maassa.

……………………………………..

Kaula katki kulttuurilta?

YLE Tampere uutisoi 4.12. näin: ”Perinteikkään Pirkanmaan kirjoituskilpailun tulevaisuus on vaakalaudalla. Kilpailun järjestäjänä on vuodesta 1952 ollut Tampereen kaupunginkirjasto. Kirjastopalvelujohtaja Pirkko Lindberg perustelee lopettamisajatusta säästöillä.”

Maamme vanhimman kirjoituskilpailun kuoppaamisesta koituisi 10 000 euron säästö. Pienestä on kulttuuritahto kiinni ja lyö korville kaupungin pormestariohjelman 2013-2016 tavoitteisiin kirjattua teesiä: ”Tampereen asemaa kirjallisuuden kaupunkina nostetaan.”

Kuvitus: Gustave Doré, Peukaloinen (Hanhiemon tarinoita)
Kuvitus: Gustave Doré, Peukaloinen (Hanhiemon tarinoita)

Jutun jatko ihmetyttää yhä enemmän: ”Tampereen kaupunginkirjaston mukaan kilpailu ei enää kuulu sen keskeisiin tehtäviin. Tavallaan on varmasti hyvät perustelut sille, että kirjasto sen järjestää, mutta nyt voisimme lähteä katsomaan muita malleja järjestää tämä kilpailu.”

Pirkko Lindberg (s.1956) on toiminut Oulussa kirjastopalvelujohtajana vuodesta 2007, ja Tampereella 2014 alkaen. Suosittelen, että hän kertaa Tampereen kaupunginkirjaston toiminta-ajatuksen: ”Kirjasto avaa ovet sivistykseen, oppimiseen sekä virkistykseen ja sitä kautta hyvinvointiin. Kirjasto säilyttää ja välittää yhteistä kulttuuriperintöä. Kirjasto edistää ja turvaa demokratiaa ja tasa-arvoa.”

Pirkanmaan kirjoituskilpailu ei ole kuluerä, vaan ainutlaatuinen mahdollisuus ja voimavara. Yksi niistä ydintekijöistä, joka on ollut innoittamassa ja mahdollistamassa lahjakkaiden tekijöiden tietä kirjailijoiksi tai sitä sivuaville kulttuurin aloille. Kilpailu on tarjonnut vielä julkaisemattomille tekijöille tavoitteen, menetys on antanut pontta ja kannustusta jatkamiseen.

Monille kilpailussa menestyneille on yhteistä, että he ovat olleet tuottamassa sitä ”materiaalia”, jota kirjastot lainaavat ja edistävät hyvinvointia ja välittävät yhteistä kulttuuriperintöä. Usea heistä on myös toiminut kansallisena kulttuurivaikuttajana tai taidehallinnon tehtävissä, sekä jakanut tietoa ja kokemustaan opetustyössä. Kerrannaisvaikutukset ovat ”sata kertaa” kaavailtua säästöä suuremmat.

Kuvitus: Gustave Doré, Peukaloinen (Hanhiemon tarinoita)
Kuvitus: Gustave Doré, Peukaloinen (Hanhiemon tarinoita)

Toimin Pirkanmaan taidetoimikunnassa kuusi vuotta ja jaksoin korostaa kirjastojen ainutlaatuista asemaa maan laajimpana ja tasa-arvoisimpana kulttuurin tarjoajana. Kun Pirkanmaan kirjoituskilpailun historiaa hieman pöyhäisee, sieltä löytyy ainutlaatuisia eväitä kaupunginkirjaston ja koko Tampereen ”kulttuuribrändiin”. Siihen, joka mainitsemaani pormestariohjelmaankin on kirjattu.

Keräsin yli neljäkymmentä nimeä, jotka on vuosien mittaan huomioitu Pirkanmaan kirjoituskilpailussa. Finlandia-palkittuja, sekä ehdokkaita. Myös kaikilla muilla mahdollisilla tunnustuksilla tai ehdokkuuksilla huomioituja. Moni on noussut lainauslistojen kärkipaikoille. Nobelisteja ei toistaiseksi ole, mutta viime vuosien varteenotettava ehdokas löytyy, samoin nobelistin suomentaja. Kolme Kirjailijaliiton puheenjohtajaakin voi bongata:

Jaakko Syrjä, Mirkka Rekola, Eero Silvasti, Martti Joenpolvi, Matti Paloheimo, Kari Aronpuro, Jussi Kylätasku, Kullervo Järvinen, Tauno Kaukonen, Eevamaija Poijärvi, Seppo Järvinen, Anneli Toijala, Markku Turunen, Kari Levola, Satu Hassi, Olli Jalonen, Seppo Jokinen, Jussi Rusko, Markku Toivonen, Päivi Alasalmi, M.G. Soikkeli, Juhani Ahvenjärvi, Timo Malmi, Terhi Vedenkivi, Petri Tamminen, Jyrki Vainonen, Saila Susiluoto, Panu Tuomi, Ulla Vaarnamo, Harri István Mäki, Sari Mikkonen, Marja Kyllönen, Tiina Poutanen, Juha Siro, Vilja-Tuulia Huotarinen, Tuija Välipakka, Juha-Pekka Koskinen, Kristiina Wallin, Satu Lepistö, Paula Hahtola, Katja Kaukonen, Anni Kytömäki, Marisha Rasi-Koskinen…

Kilpailun alkuvuosista lähtevä listani on vääjäämättä vajavainen ja sitä voi täydentää. Pääasia on lyhytnäköisen päätöksen pyörtäminen. Kulttuuripalveluiden avainhenkilöille toivon toiminta-ajatusten kertaamista ja kirkastamista. Byrokraateille suhteellisuudentajua karsintakirveen käyttöön.

Mut mikä se on, se kyldyyri?

Jatkan vielä kahden edellisen päivityksen aihetta. Kierrätän tekstin kolmen vuoden takaa. Ehkä tuli punnittua kulttuurikysymyksiä tavallistakin tarkempaan, osallistuin vielä silloin Pirkanmaan taidetoimikunnan apurahapäätöksiin. Yhtä kaikki, asetelmat eivät näytä muuttuneen. Jääkiekkoakin seurataan taas tarkasti.

……………………………………………………………………………….

Tovi sitten aamukahvini valahti väärään kurkkuun silkasta hämmästyksestä. ”Sorsiiko valtio nuoria kulttuuritukia jaettaessa?” kysyttiin Hesarin asiantuntijaraadilta. Tulos ei tässä ole tärkeä: 47% vastasi kyllä, 34% ei. Loput levittelivät käsiään.

Verenpaine alkoi kohota sivistyneen ihmisen sitaatista. Dosentti ja tuplatohtori, neljän ranskalaisen tiedeakatemian ulkojäsen ja ritarin arvolla kruunattu suomalaisen kulttuuripolitiikan päättäjä sanoo: ”Kulttuuri edellyttää kypsää makua, jota kaikilla ei voi kovin nuorella iällä vielä olla.”

Muumioitunut mielipide nousee suoraan kumpujen yöstä. Selvennetään asiaa esimerkein, että eliittikin ymmärtää. Kun äiti tai mummu leipoo lapsen kanssa karjalanpiirakoita, se on kulttuuria. Ruokaperinne ja suomalainen design siirtyy sukupolvelta toiselle.

Kun lapsi kuuntelee kirjastossa satutuntia, se vasta kulttuuria onkin. Tarinoiden ikiaikaiset kaavat ja maailmankirjallisuuden myytit ja ikonit siinä kylvetään uuteen ja innostuneeseen kasvualustaan. Entä nuorten sanataidekoulutus, joka saattaisi kaivata valtionkin rahaa…

Telkassa pyörähti eilen ”Tanssien tähtiin”. Ohjelmassa haetaan brittien lahjakkainta tanssijaa tai tanssiryhmää ja osallistua voi ikään katsomatta. Ensimmäisestä semifinaalista loppukilpailuun selvisivät nuorimmat osallistujat, toistakymmentä käyvä Emily ja Tanssiryhmä Jukebox Junior.

Edellä mainittu taitaa olla viihdemössöstä puristettu ovela formaatti. Sitäkin. Ja mitä suurimmassa määrin esimerkillään nuoria tanssikulttuuriin innostavaa katsottavaa. Jukebox Juniorin tanssijat ovat 9-15 vuotiaita. Ja kertovat itse miten harrastus pitää porukan poissa kaduilta.

”Ilmaveivi” taitaa olla urheilukulttuuria. Jos kultajuhlat kauppatorilla eivät sitä ole, siinä on ainakin peili, josta voi kurkata yhtä puolta kansankulttuurista. Kun Emil Laamanen (ikä ei tiedossani) piirtää harrastuksestaan kuvan, se on ehdottomasti osallistuvaa ja moneen suuntaan avautuvaa kulttuuria. Lopuksi tiivistys ”tosta poikki ja tohon jenga” -näkemykseeni:

1. Kulttuuri kuuluu kaikille.

2. Kulttuuri ja taide voivat merkitä eri asioita.

3. ”Korkeakulttuuria” ja arjen kulttuuria ei kannata erotella, niille on vain eri mittarit.

4. Toiset tekevät taidetta ammatikseen, toiset harrastavat – samoin on kulttuurin laita.

5. Vastakulttuuri pitää instituutiot vireänä.

Kun en itse uskalla, otan vielä Hesarin raadista Claes Anderssonin mielipiteen: ”Taiteiden erottaminen toisistaan kuluttajien iän perusteella on idioottimaista.” Tukea tulee myös Matti Apuselta: jako nuorten ja vanhojen taiteeseen on todella keinotekoinen.

Lopuksi Eino Leinoa: ”Kyldyyri, kyldyyri, kyldyyri, siitä nyt on huuto suuri. Mut mikä se on, se kyldyyri?”

Blogi omistaa Perjantairunon kulttuuriministerille

Blogin Perjantairuno jatkaa alkuviikon päivitystä. Kulttuuri- ja asuntoministeri Pia Viitasen haastattelu Hesarissa 5.5. laukaisi hänen taiteentuntemustaan vähättelevien ja ylimielisten kommenttien vyöryn.

Viime vuosikymmenien aikana kulttuuriministerien kurmoottamisesta on kehkeytynyt perinne, jolta on säästynyt vain Claes Andersson (ministerikausi 1995 – 1998). Jos riisutaan mielikuvat ja katsotaan asioita rahan ja numeroiden valossa, esimerkiksi entinen alusvaatemalli Tanja Karpela selvisi pestistään kirkkaasti paremmin.

Marc Chagall
Marc Chagall

Missä määrin kulttuuriministerin pitää olla perillä taiteista? Onko poliittisen päätöksenteon tunteminen, delegointi ja oman hallinnonalan budjettien puolustaminen tärkeämpää? Onko näiden yhteensovittaminen mahdollista? Yhtä hyvin voisi kysyä pitääkö keihäänheittäjän valmentajan olla liikuntalääketieteen tohtori, kirurgi, fysioterapeutti, psykologi, mentaalivalmentaja ja valmennettavaansa parempi urheilija samassa persoonassa.

Miksei kukaan tarttunut Hesarin haastattelun ingressiin: ”Kulttuuri- ja asuntoministeri Pia Viitanen (sd) haluaa lopettaa taidelajien vastakkainasettelun. Hän kutsuu kulttuuripiirit pohtimaan, miten taide selviää, kun tuet kuihtuvat.”

Yhteinen keskustelu on aina hyvä lähtökohta. Blogi ja Perjantairuno ei väistä vastuutaan ja tarjoaa ensihätään pari vinkkiä. Ministeri kaipaa seinälleen kissataulua. Jos Valtion taideostotoimikunnan rahat riittävät, suosittelen Marc Chagallin teosta Paris Through My Window (1913). Ministeri ilmoitti pitävänsä impressoinisteista. Chagall syventää lähtökohtaa surrealismin ja fauvismin suuntaan. Teos on saatavissa nettikaupasta myös julisteena hintaan 160 usd.

Frans Toikkanen
Frans Toikkanen

Kissataulun pariksi kissakirjallisuutta. Runoja, joita kiireinen ministeri voi nauttia palan kerrallaan. Otan esimerkiksi kaksi maailmanluokan kirjailijaa. T.S. Eliot ja Old Possum’s Book of Practical Cats. Ja sitä mukailevan Eeva-Liisa Mannerin teoksen Kamala kissa (Tammi 1985), josta poimin esimerkiksi muutaman tilanteeseen sopivan säkeen. Mannerin teoksen on kuvittanut Frans Toikkanen. Myös hänen mainiot mezzotinto-vedoksensa voisivat tyydyttää kulttuuriministerin makua. Ja meidän muiden.

……………………………………….

Roosa oli suora sosialistinen kissa,

Marxin ja Bebelin kanssa naimisissa.

Häntä poltti leppymätön totuuden tuli,

ja siinä hänen sielunsa murtui ja suli.

Hän luki Manifestit ja Kapitaalit,

ja hävisi kauan kaikki kansanvaalit.

………………………………………

Hän on entinen Kuningas Oidipus,

mutta meille hän olkoon pelkkä Pus.

Hän tuuraa näyttämön rappujen alla

ja viettää päivänsä luuraamalla,

tuo monitaituri estradien,

kavaljeeri Suurien Diivojen.

………………………………………