Päässäni puhuu Pikku apulainen

Blogin päivitysjonoon on kertynyt ruuhkaa, mutta sen purkaminen vaatisi kirjoihin perehtymistä ja muistiinpanoja. Nyt ei vaan jaksa. Huomiseksi on luvattu kaunista keliä, joten taitaa tulla vapaapäivä. Ehkä pilkkiavannon äärellä.

Hyvät uutiset uupumuksen hetkillä: tuoreen romaanini Yllämme kaartuva taivas hieno arvio viime sunnuntain Hesarissa ja Taiteen edistämiskeskuksen myöntämä ylimääräinen taiteilijaeläke. Tunnustus merkitsee minulle työtä ja keskittymistä kirjoittamiseen.

Kuvassa on Tommi Musturin sarjakuvahahmo Samuel. Hankin signeeratun serigrafian häneltä muutama päivä sitten. Tommin työhuone on Pyynikin punatiilitehtaan samalla käytävällä kuin omani. Palaan myöhemmin kansainvälisen tason taiteilijan töihin.

Kuvassa viehättää erityisesti Samuelin olkapäällä istuva hahmo. Siinä on syvyyttä monin tavoin. Mieleen nousevat lapsuuden Aku Ankat, Pelle Peloton ja hänen Pikku apulaisensa. 

Lisäksi minulla on ollut aina ”outo” mielikuva: jossain kalloni takakomerossa istuu pieni poika. Tiukan paikan tullen hän tekee hommat puolestani – herättää vaikka keskellä yötä ja antaa ratkaisun eväät. Joku saattaisi sanoa tätä alitajunnaksi. Minua helpottaa, että voin joskus kertoa muillekin, ettei ”poika” ole koskaan laistanut hommistaan.

Reilut kaksikymmentä vuotta on vierähtänyt kirjailijan duuneissa ja niihin liittyvissä oheistöissä. Tuikataan lopuksi proosaruno esikoiskokoelmastani Vapaa pudotus (Like 1998). Löysin tämän vuodenajan tekstin, joka kurottaa kauemmas – lapsuuden lähteille saakka.

”Poika laski puukon portaille ja kaivoi taskustaan ahvenen. Se oli santainen ja jäykkä kuin voikukan juuri ja silmiä peitti nahkea kalvo. Kala oli ongittu rannan sulasta, sillä jäälle ei enää ollut menemistä kuin mustalla sekarotuisella, joka oli napannut kiveltä hänen hiestyneen karvalakkinsa. Takaisin se ei sitä tuonut edes itkemällä. Mustan pellon selässä hehkuivat viimeiset lumivanat, kun se hengitti routaisen maan sisään ja sulatti elämää itselleen. Poika lähti juoksemaan ohi puiden, joiden juurissa silmujen sytytyslanka paloi jo. Hengästyneenä, yhä eteenpäin hän jatkoi kuraista tietä, joka toisesta päästään suli messinkiseen taivaanrantaan.”

……………………………..

Ekstralinkit

1. Entä jos romaanin valmistuminen kestää kymmenen vuotta?

2. Mikä on romaanissa tarinaa tärkeämpää?

…………………………….

Tunnustusten ja depiksen cocktail – pieni breikki on tarpeen

Viikon päivitys viskaa runon. Nyt ei jaksa pidempään perehtyä. Pyynikin työhuoneella tänäänkin. Matkalta nappasin kolme harmaan päivän kuvaa ja raapaisin niihin muutaman rivin tekstin. 

Taiteenedistämiskeskuksen sivuilla on tänään julkistettuna valtion ylimääräisen taiteilijaeläkkeen saajat. Olen yksi viidestä kirjailijasta. ”Eläke myönnetään tunnustukseksi ansiokkaasta toiminnasta luovana tai esittävänä taiteilijana.” Olen otettu ja iloinen, mutta pystyn palaamaan tähän perusteellisemmin vasta tuonnempana.

Yöpöydällä jo luettu Ian Mc Ewan. En nosta kirjaa tänne, olen käsitellyt brittikirjailijan tuotantoa jo aiemmin. (linkki lopussa) Thomas Bernhardia sen sijaan on analysoitava myöhemmin. Pari teosta on luettuna aiemmin, mutta nyt suomennetun esikoisteoksen omaksuminen on poikkeuksellisen hidasta – etten sanoisi haastavaa.

Koneella odottaa pari uutta käsikirjoitusta, mutta niiden kanssa eteneminen on toivottoman hidasta. Taidan olla loman, tai vähintään pienen breikin tarpeessa. Päivän terveiset edesmenneen urheilutoimittaja Voitto Liukkosen sanoin: ”Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.”

LUONTOLYRIIKKAA

Sulavesien kavala kevät

putoaa pilvistä varisparven pilkka

löytyy loskan alta saasta silkka

maa paljastaa talven tulosteet

kun kirurgi aurinko viiltää esiin ulosteet

mädänneistä lehdistä nousee haju raudan

sekä ruumista syöneen haudan

eikä kukaan kaltaiseni pääse pakoon

kaikki kaatuu ennen pitkää lakoon ja

minkä kuolemassaan tiedät maata suudelleen

syntyy aina uudelleen

……………………………..

Ekstralinkit

1. Ian McEwan ja uskottavuuden illuusio

2. Päivitys yhdeksän vuoden takaa: ”suosikkirunoilijani” Sirkka Turkka

……………………………..

Piipitän täältä ruohonjuuritasolta: kritiikkisi on käyntikorttisi!

Maanantaina 1.10. järjestettiin Tampereen Kulttuuritalo Laikussa tapahtumapäivä: ”Säätiöt tieteen ja taiteen tukena”. Mukana yhdeksän kulttuurin ja tieteen säätiötä, joiden edustajien kanssa pääsi keskustelemaan mm. apurahoituksesta ja muusta toiminnasta. Tilkkeeksi haastatteluja ja musiikillista ohjelmaa. En palaisi tähän, ellei kohdaltani olisi jotain tärkeää jäänyt sanomatta.

Kuva, Mikko Närhi. Vasemmalta: Siskotuulikki Toijonen, Minnakaisa Kuivalainen, Juha Siro

Lupauduin haastatteluun, josta en etukäteen tiennyt kuin otsikon: ”Kohtuullista kritiikkiä”. Sekin on ymmärrettävää, että haastattelija oli kiireiltään ehtinyt miettiä keskustelun sisältöä vasta juuri ennen tilaisuuden alkua. Ja toisaalta, olen aina sanonut, etten haastatteluja varten tarvitse kysymyksiä etukäteen.

Keskusteltiin päivälehtikritiikin vähenemisestä ja nettikritiikin kasvusta: mikä on kritiikin painoarvo, kun kuka tahansa voi ryhtyä ”kriitikoksi”. Kaivataanko menneen maailman ”tähtikriitikoita” vaikkapa Jukka Kajavan, Pekka Tarkan ja Seppo Heikinheimon tapaan? Miten kritiikki vaikuttaa taiteen markkinointiin ja taloudelliseen tulokseen? Mihin tarvitaan institutionaalista kritiikkiä? Onko kriitikolla valtaa? Miten tekijä suhtautuu saamaansa kritiikkiin? Voiko kritiikki ohjailla taidetta? Aiheita, joiden parissa kuluisi helposti koko päivä…

Piipitän täältä ruohonjuuritasolta vielä muutaman henk. koht. pointin. Tein aikanaan kritiikkejä Kiiltomadon nettifoorumille, jopa sivujen ensimmäisen julkaisun vuosituhannen vaihteessa Kari Aartoman runokokoelmasta. Juttujeni perusteella Aamulehden silloinen kulttuuritoimittaja Kanerva Eskola bongasi minut ja kysyi lehteen kriitikoksi. Vuonna 2003 sovin hieman arvellen parin vuoden pestistä. Neljän vuoden kuluttua olin tehnyt lehteen n.150 juttua ja funtsin, että on aika antaa tilaa uusille näkemyksille.

Kuva: www.markholthusen.com

Maanantain haastattelussa esiin nousi yleisökysymys: Mitä sisältyy kriitikon etiikkaan? Itse kirjoitin aikanaan itselleni kymmenen ohjetta. Onhan niissä muutakin kuin etiikkaa, mutta samoja näkemyksiä noudatan yhä tehdessäni arvioita tänne. Eihän minulla tätä muistiinpanoa ollut haastattelussa mukana, mutta se tässä tulee:

1. Kirjoita “hyvin”, vain ilmeikäs juttu on lukijalle antoisa!

2. Mieti lähestymiskulma tarkasti: pitää sanoa jotain mitä kukaan muu ei pysty sanomaan.

3. Muotoile viesti ihmisten ja yksityiskohtien kautta yleiseen. Peilaa teosta ja asemoi se aiemman kirjallisuushistorian kautta.

4. Vältä turhaa briljeerausta ja sivistyssanoja. Monimutkaiset asiat voi esittää yksinkertaisesti. Aamulehden kulttuuriosaston vastaava, Markku Huotari opasti minua alkuun aikanaan: ”Jos kriitikko rakastaa yksinomaan kulttuuria, hän on väärässä tehtävässä.”

5. Mieti, missä suhteessa teet analyyttisen tai impressionistisen kritiikin. Analyysi ja tulkinta on usein kuiva lähtökohta – silkka juoniselostus jo ymmärtämättömyyden merkki.

6. Lue teos huolella, pientäkin ideaa voi jalostaa jos siitä löytyy tekstin avain.

7. Vastaus kaikkiin kysymyksiin löytyy aina kritisoitavasta tekstistä. Ei kriitikon henkilökohtaisista mieltymyksistä tai tavoitteista. Muista etiikka ja jääviys joidenkin teosten kohdalla.

8. Kertaa aina lukemaasi, älä luota ensivaikutelmaan.

9. Olet väistämättä joskus väärässä.

10. Lue, lue ja lue! Peilaa myös muiden tekemisiä. Kritiikkisi on käyntikorttisi.

……………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Julkinen teurastus

2. Onko megamenestys laadun tae?

……………………………

”Taiteiden erottaminen toisistaan kuluttajien iän perusteella on idioottimaista.”

Kierrätän tasan kuuden vuoden takaisen päivityksen. Tähän väliin en uutta ehdi. Jo perjantaina kalastelen Kyrösjärvellä kirjailijaliiton mökillä ja sitä ennen pitäisi ehtiä monta puuhaa. Toinen syy on yhtä ajankohtainen: aina uuden kulttuuriministerin aloittaessa hänen mieltymyksistään maalaillaan uhkakuvia. Sitä paitsi tänään on Claes Anderssonin syntymäpäivä. Hänen mielipiteensä löytyy otsikosta.

Tovi sitten aamukahvini valahti väärään kurkkuun silkasta hämmästyksestä. ”Sorsiiko valtio nuoria kulttuuritukia jaettaessa?” kysyttiin Hesarin asiantuntijaraadilta. Tulos ei tässä ole tärkeä: 47% vastasi kyllä, 34% ei. Loput levittelivät käsiään.

Verenpaine alkoi kohota sivistyneen ihmisen sitaatista. Dosentti ja tuplatohtori, neljän ranskalaisen tiedeakatemian ulkojäsen ja ritarin arvolla kruunattu suomalaisen kulttuuripolitiikan päättäjä sanoo: ”Kulttuuri edellyttää kypsää makua, jota kaikilla ei voi kovin nuorella iällä vielä olla.”

Muumioitunut mielipide nousee suoraan kumpujen yöstä. Selvennetään asiaa esimerkein, että eliittikin ymmärtää. Kun äiti tai mummu leipoo lapsen kanssa karjalanpiirakoita, se on kulttuuria. Ruokaperinne ja suomalainen design siirtyy sukupolvelta toiselle.

Kun lapsi kuuntelee kirjastossa satutuntia, se vasta kulttuuria onkin. Tarinoiden ikiaikaiset kaavat ja maailmankirjallisuuden myytit ja ikonit siinä kylvetään uuteen ja innostuneeseen kasvualustaan. Entä nuorten sanataidekoulutus, joka saattaisi kaivata valtionkin rahaa…

Kuva: Kangasalan kirjasto

Telkassa pyörähti taannoin ”Tanssien tähtiin”. Ohjelmassa haetaan brittien lahjakkainta tanssijaa tai tanssiryhmää ja osallistua voi ikään katsomatta. Ensimmäisestä semifinaalista loppukilpailuun selvisivät nuorimmat osallistujat, toistakymmentä käyvä Emily ja Tanssiryhmä Jukebox Junior. Edellä mainittu taitaa olla viihdemössöstä puristettu ovela formaatti. Sitäkin. Ja mitä suurimmassa määrin esimerkillään nuoria tanssikulttuuriin innostavaa katsottavaa. Jukebox Juniorin tanssijat ovat 9-15 vuotiaita.

Jatkan vielä ”tosta poikki ja tohon jenga” -näkemystäni:

1. Kulttuuri kuuluu kaikille. 2. Kulttuuri ja taide voivat merkitä eri asioita. 3. ”Korkeakulttuuria” ja arjen kulttuuria ei kannata erotella, niille on vain eri mittarit. 4. Toiset tekevät taidetta ammatikseen, toiset harrastavat – samoin on kulttuurin laita. 5. Vastakulttuuri pitää instituutiot vireänä.

Kertaan vielä Hesarin raadista Claes Anderssonin mielipiteen: ”Taiteiden erottaminen toisistaan kuluttajien iän perusteella on idioottimaista.” Tukea tulee myös Matti Apuselta: ”Jako nuorten ja vanhojen taiteeseen on todella keinotekoinen.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Hoitiko entinen alusvaatemalli kulttuuriministerin pestin yhtä mallikkaasti kuin kirjailija?

2. Kissataulu kulttuuriministerille

……………………………………………..

Arvostetaanko sinua ansioidesi mukaan?

On pakko napata kiinni vielä edellisen päivityksen häntään. Ihmettelin siinä olisiko taloudellisesti menestynyt kirjailija katkeroitunut arvostuksen puutteesta? Näinkin saattaa olla.

Bull's Party, Erongo Mountains Namibia.
Bull’s Party, Erongo Mountains Namibia.

Haen arveluuni vastausta siksikin, että edellinen päivitys kiinnosti poikkeuksellisen paljon. Paradoksaalista sinänsä, että juttu, johon olen saattanut lukea pohjiksi viisisataa sivua huomion arvoista tekstiä, saa vain murto-osan lukijoita verrattuna huolimattomasti heitettyihin mielipiteisiin, joita kukaan ei kaipaa. Juha Vuorisen letkautukset apurahoista keräsivät blogiin ensimmäisen vuorokauden aikana noin 3000 käyntiä.

Punnitsin asiaa ja löysin ensin oikean kysymyksen ja sitten siihen vastauksen käden ulottuvilta. Olen ennenkin nostanut blogiin Ernst Billgrenin ajatuksia kirjasta Mitä on taide ja sata muuta tosi tärkeää kysymystä (Teos 2101) Itseään viisaampia on ilo lainata. Billgren kirjoittaa taitelijoista, mutta vastaus koskee meitä kaikkia:

”Miten minusta tulee tyytyväinen ja onnellinen taiteilija?

Lyhyt vastaus: Kun tähtäät johonkin itseäsi isompaan.

Pitkä vastaus: Oman egonsa tyydyttäminen on Sisyfoksen hommaa, väsyttävää ja loputonta. En ole koskaan tavannut taiteilijaa, joka olisi sitä mieltä että häntä arvostetaan ansioidensa mukaan.

Äiti Teresan ja Dalai-laman tapaiset uskovaiset näyttävät usein iloisilta palvellessaan itseään suurempaa asiaa, samaten kuin sellaiset ihmiset jotka ovat juuri onnistuneet pelastamaan monen pikkulapsen hengen.

Taiteessa pätee sama kuin elämässä. Yritä saada taiteesi toimimaan jotenkin mielekkään tuntuisesti, niin sinusta tulee tyytyväinen ja onnellinen.”

Billgren (1957) on yksi merkittävimpiä pohjoismaisia nykytaiteilijoita ja Ruotsin kuninkaallisen taideakatemian jäsen.

Lähden maanantaina Ateenaan ja palaan kirjailijaliiton residenssistä loppiaiseksi. Jos entiset merkit paikkansa pitävät, yhteys Ioannou Soutsou -kadun kämpästä pelaa takkuillen, mutta kumminkin. Ehkä laitan blogiin periltä joitain kuvia ja sanoja.

………………………..

Ekstralinkissä pöyristyttäviä näyttöjä ihmisen turmeltuneisuudesta. ”En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta.”

………………………..

Juha Vuorinen – katkeroituneen kirjailijan haastattelu

Lauantain Hesarissa oli Juha Vuorisen haastattelu. Tiedättehän Juoppohullun päiväkirja, Yhden tähden vessapaperia, jne… yhteensä noin kolmekymmentä julkaisua ja liki kaksi miljoonaa myytyä kirjaa. Tuskin kukaan nykykirjoittaja meillä yltää vastaaviin lukuihin.

Tässä olisi hatunnoston paikka. Mutta miten käy, kun Vuorinen avaa suunsa. Hän ilmoittaa karsastavansa apurahataidetta. Jutun toimittaja kirjoittaa: ”Hänen puheensa kuulostavat siltä, että apurahat ovat turmiollisia kirjailijoille ja kirjallisuudelle.” Eikä tässä kaikki. Vuorinen vihjaa erittäin ikävästi mahdollisiin väärinkäytöksiin: ”Mutta apurahasta voi olla sen saajalle haittaa, jos hän käyttää sen väärin.”

Vuorinen voisi olla monipuolisen ja rikkaan kulttuurin puolestapuhuja. Mieluummin hän kuitenkin haluaa kampittaa kollegoita, jotka eivät ole taloudellisesti menestyneet yhtä hyvin kuin hän itse: ”Eiköhän jo sana apuraha kerro, mitä mieltä olen tästä asiasta.”

En voi parhaalla tahdollanikaan pitää Vuorisen tuotantoa ”kioskikirjallisuutta” ja pakinoita kummempana – niitäkin toki tarvitaan. Ehkä on niin, ettei raha korvaa hyväksynnän ja julkisen kiitoksen tarvetta. En jaksa myöskään ymmärtää miten taloudellisesti riippumaton ihminen karsastaa nälkärajalla kituuttavan kollegan työskentelyedellytyksiä.

Vuorinen väittää, ettei ole apurahoja hakenut. Aivan oikein toimittu. Ne on tarkoitettu edistämään taiteilijoiden työskentelyedellytyksiä. Apurahan hyödyllisyydestä Vuorisella on varsin omaperäinen mielipide: ”Yhtä hyvin voisit kysyä, onko erektiokynästä miehelle hyötyä vai haittaa, koska en ole saanut apurahoja, enkä käyttänyt erektiokynää. Vielä. En siis tiedä.”

Tarkennetaan hieman: apurahoituksella on käännetty luettavaksemme maailmankirjallisuuden klassikoita. Sillä on tehty osaltaan myös valtaosa kotimaisesta kirjallisuudesta, joka avaa meille uusia maailmoja. Tätä Vuorinen ei tiedä tai ymmärrä, ja hakee vertauskohdakseen – erektiokynän.

Miten pitkälle Vuorisen näkemys yltää? Mahtaako hän älytä, että taide ja raha ovat aina kietoutuneet toisiinsa ja koko länsimainen kulttuurikuvamme on alkujaan taiteilijoiden ja mesenaattien yhteistyötä. Alkuun kannattaa lukea jutun lopusta linkki: ”Raha, Kristus ja ikuisuus”.

Tusinaviihteelleen arvostusta kaipaavat ovat aina vedonneet mielellään kansan makuun, Vuorinen lainaa Juicea: ”Kansa päättää, mikä on hitti. Kansan maku ei aina ole kaikkein järkevin, mutta se on aina oikea.”

Kai muistatte jutun parin tuhannen vuoden takaa. Pääsiäisjuhlan aikaan oli tapana vapauttaa vanki. Ehdolla olivat lähimmäisenrakkautta saarnaava profeetta ja murhamies. ”Päästä Barabbas!”, kansa vaati… ja saamansa piti. Jukka Kemppinen kirjoitti taannoin blogissaan kansan tahdosta: ”Jos noudattaisimme kansan oikeustajua, kaikille hirtettäville ei riittäisi lyhtypylväitä.”

Olen työskennellyt vaihtelevan suuruisten apurahojen turvin viidentoista vuoden ajan. Olen ollut myös osaltani jakamassa niitä toimiessani Pirkanmaan taidetoimikunnan asiantuntijajäsenenä 2007 – 2012. Siispä lopuksi hieman rautalankaa:

Taiteen edistämiskeskuksen alainen valtion taidetoimikunta myöntää apurahoja yksityisille taiteilijoille, ryhmille ja yhteisöille. Apurahoja myöntävät myös alueelliset taidetoimikunnat, yhteensä 13 toimijaa. Näiden ohella apurahoja myöntävät useat yksityiset säätiöt, esimerkiksi Alfred Kordelinin säätiö, Koneen säätiö, Suomen Kulttuurirahasto…

Apurahojen jako perustuu hakijan työn taiteellisen laadun arviointiin ja työsuunnitelmaan. Menetelmänä käytetään vertaisarviointia, eli päätöksiä ovat tekemässä taitelijat, joilla on merkittävää alan tuntemusta. Henkilöt valitaan tehtäväänsä yhdistysten ja taiteilijoiden etujärjestöjen asettamista ehdokkaista. Näin varmistetaan tasapuolisuus ja toimenkuvan laaja taustatuki. Kaikki apurahapäätökset ovat julkisia.

Yli neljän kuukauden työskentelyapurahasta maksetaan Melan vahvistama sosiaaliturvamaksu. Valtion taitelija-apuraha on 1676,45 euroa kuussa, mahdollisesti ylimenevistä ansioista maksetaan veroa normaalisti. Apurahan saajalta edellytetään myös kirjallista selvitystä avustuksen käytöstä ja tuloksista.

Apurahapelleistä ja yhteiskunnan pullasorsista huolestuneet toimittajat kaivoivat Finladia-palkinnon jälkeen esiin Laura Linstedin apurahat. Koko avustuskaudelle jaettuna ne tekivät 897 e/kk. Ei kovin kadehdittavaa.

En jatka pidempään, vaikka mieli tekisi. Vuorisen harrastaman oman navan tuijottelun ja löysien vitsien heittelyn sijaan kannattaa katsoa tulevaisuuteen. Yksi jaettaville apurahoille määritellyistä painopistealueista on lastenkulttuuri.

………………………………………

 1. Ekstralinkki: Raha, Kristus ja ikuisuus

 2. Ekstralinkki: Juice, Tommy Tabermann ja viihdekulttuuri

…………………………………….

Kirjallisuuden Finlandia(t): Valovoimaa vai päähän kihahtanutta kusta?

Ennen eilistä tripla-Finlandian jakotilaisuutta monen huoli oli, että yhteisjaossa julkisuuden kokonaismäärä vähenee. Niin ei taida käydä, hienoista voittajista riittää keskustelua pitkään. Suomen Kirjasäätiön hallituksen puheenjohtaja Minna Castrén perusteli palkintojen yhteisjakoa: ”Haluamme korostaa niiden yhtäläistä arvoa.”

Finlandia Laura Lindstenille teoksesta Oneiron.
Finlandia Laura Lindstenille teoksesta Oneiron.

Suurin jälkikohu nousi Laura Lindstedtin palkintopuheesta. Kieltämättä, henkäisin penkissäni pari kertaa tavallista syvempään hänen aloittaessaan. Puheen tulokulmasta kasvoi hieno, kirjailija käänsi fokuksen omasta navastaan ympäröivään yhteiskuntaan.

Totta kai Lindstedt provosoi, vähemmillä eväillä ei keskustelu lähde kunnolla käyntiin. Jakolinja on tullut nopeasti selväksi. Puhetta kokonaisuudessaan on jaettu SOS-mediassa ja lämmitelty sen rohkeuden jälkihehkussa. Toisaalla on paheksuttu uusia mekkoja ja virheetöntä habitusta, kaivettu esiin kirjailijan saamat apurahat, nimitelty tuottamattomaksi loiseksi, tekopyhäksi ja kusipääblondiksi.

Lindstedt käytti palkitun Oneironin kirjoittamiseen kahdeksan vuotta väitöskirjan valmistumisen ja muiden töidensä ohella. Perfektionisti haluaa ajatella ja tehdä työnsä niin hyvin kuin suinkin mahdollista. Aamun Hesarissa hän sanoo: ”Väitöskirjani kielen vaihdoin taannoin ranskaksi, joten se muuttui minulle ikään kuin uudeksi työksi.”

Valovoimaiset ihmiset jakavat mielipiteet Kunnioittaviin ja Kampittaviin. Olen puhunut aiemminkin kahdesta kateuden lajista: negatiivinen kateus pyrkii alistamaan, positiivinen haluaa kurkottaa kohteensa kaltaiseksi. Silkat solvaukset johtuvat niiden esittäjien pohjattomasta alemmuudentunteesta.

Nostan tähän vielä palkintopuheen lopetuksen, joka sisältää enemmän kuin ensiluvulla näyttää: ”Meille eläville tämä elämä on välitila, jossa solidaarisuuden mahdollisuus on käytettävä. Toista tilaisuutta emme saa.” Maailmassa punnitaan ihmisyyden arvoja juuri nyt. Solidaarisuus ei ole enää ainoastaan se kaksikymppinen, joka lahjoitetaan katastrofikeräykseen.

Kun toimittaja Arto Nyberg jakoi Tieto-Finlandian Tapio Tammiselle teoksesta Kansankodin pimeämpi puoli, hän totesi: ”Yleisen kiihkon vallassa kansasta voi tulla joko sankari tai pyöveli.” Tamminen käsittelee Ruotsin historian yhteyttä natsismin oppeihin. Nybergin kiteytys pätee myös tässä ja tänään.

Suomen-Viron instituutin johtaja Anu Laitila jakoi Finlandia Juniorin Nadja Sumaselle hänen esikoisteoksestaan Rambo. Hän korosti empatian välittämistä yhtenä kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä: ”Jotta voisi ymmärtää ihmisyyttä, pitää lukea lasten- ja nuortenkirjallisuutta.”

Sumanen itse kiteytti palkintopuheessaan kirjoittamisensa motivaatiota ja merkitystä lasten ja aikuisten suhteissa: ”Jotta tavalliset Erkit ja Annikit ymmärtäisivät kuinka tärkeää heidän hyväksyvä läsnäolonsa voi olla.”

Blogi perehtyy kirjoihin aikanaan.

………………………………….

Ekstralinkki ottaa kontaktia aiempaan Finlandiaan ja kuoleman jälkeiseen ylösnousemukseen.

…………………………………

Tuhon ja toivon välissä

Etelä-Sudan, maailman nuorin valtio itsenäistyi heinäkuussa 2011. Ennen tätä Sudanissa käytiin katkeria kamppailuja. Maan ensimmäinen sisällissota alkoi jo 1950-luvulla. Puute täydensi koettelemuksia, vuonna 1988 nälkä tappoi neljännesmiljoona ihmistä.

Päivän Hesari kertoo tämänhetkisestä tilanteesta: ”Kymmenet tuhannet ihmiset ovat kuolleet, maassa on tehty etnisiä puhdistuksia, siviilejä on raiskattu ja poltettu elävältä, tuhansia lapsia on pakotettu sotilaiksi, miljoonilla on ollut pulaa ruoasta ja vedestä. Ainakin kaksi miljoonaa on joutunut jättämään kotinsa.”

Sisällissota leimahti vuonna 2013. Presidentti Salva Kiir syytti varapresidentti Riek Macharia vallankaappausyrityksestä ja syrjäytti tämän. Miehet kuuluivat maan eri etnisiin ryhmiin, dinkoihin ja nuereihin.

Yksilö on tärkeä, muutaman kiihkoilijan toimista kärsivät lopulta miljoonat. Tai toisin päin, hyvän puolesta kannattaa ponnistella. Irrallaan täällä ei ajelehdi kukaan, lopulta kaikki liittyy kaikkeen.

Suomen Pekka Haavistolla oli tärkeä osuus neuvotteluprosessissa joka johti Etelä-Sudanin itsenäistymiseen. Kun itsenäisyydestä viimein päästiin äänestämään 98,83 prosenttia väestöstä kannatti sitä. YK:n perustamassa rauhanturvaoperaatiossa maahan lähetettiin 7000 rauhanturvaajaa.

Tein aikanaan Etelä-Sudanille onnittelurunon maan itsenäistyessä. Nostan rivit tähän uudelleen. Koska toivoa on. Koska maailmaa voidaan muuttaa. Koska pelosta ja ennakkoluuloista on mahdollista luopua. Jos ajattelet, että päivitys puhuu inhimillisyyden ja monikulttuurisuuden puolesta, olet oikeassa.

 

Kansa on painanut sormensa musteeseen ja paperiin,

äänestänyt irtautumisesta ja omasta valtiosta,

kouluissa valmistaudutaan juhlaan ja opetellaan

uuden kansallislaulun sanoja. Maailma on synnyttänyt

uuden maan. Raja on yhä räjähdysherkkä ja kesken,

tulokas on tehty sitkeästä sisällissodasta

verestä sorrosta sotilaista rauhansopimuksesta

pakolaisista peloista puhdistuksista paluumuuttajista

sankareista veteraaneista puolustusvoimien budjetista

taistelulauluista lapsista kapinallisista rauhanturvaajista

dollareista öljystä aavikon pölystä tiikistä mahongista

mellakkapoliiseista rääsyistä rikkauksista veljistä sisarista

naisista neuvotteluista nälästä ja Niilin vedestä –

avaruudesta asti näkee, että maa on entistä isäntäänsä

vehreämpi, metsiä ja viljelymaita ravitsee Valkoinen Niili,

elämän pääsuoni ammoisista ajoista lähtien.

*  *  *

Yleisö puhkeaa ylistyksiin: Thank you Jesus!”

huutaa nainen, jonka kampausta koristavat

uuden isänmaan pienoisliput.

”South Sudan – ou jee, women ou jeeeeee!

iueee-iueee-iueee-iueee, iu-iu-iu-iu-iu-iu-iu-iu!”

Lentokentän laidalla Jubassa vedetään salkoon Suomen lippu,

yhdeksänkymmentäneljä täyttävä maa

tervehtii tuoreinta tulokasta.

………………………………..

Blogin ekstralinkki: ”Sensuroitu typeryksiltä ja diktaattoreilta”

………………………………..

 

Pakko päivittää Jorma Etton tunnetuin runo

SOS-media on suolannut uuden hallituksen pystyyn ennen sen ensimmäistäkään konkreettista toimenpidettä. Muistuttaa arviota kirjasta, jota ei ole luettu. Tai mielipidettä elokuvasta, jota ei ole nähty. Hallitusohjelma on toki tutkittu ja leikkauslistat syynätty. Blogi pitää kuitenkin mielessä vanhan sananlaskun: ”Käytäntö ratkaisee, olipa teoria mikä tahansa.”

Arvioiden ja odotusten ristitulessa myös blogi luottaa edelleen Rooman keisareiden hallintomalliin: ”Panem et circenses.” Leivän ja sirkushuvien tarjoaminen merkitsee kansalta karannutta valtaa, joka on vaihdettu viihteeseen. Colosseumin näytökset on korvattu television tarjonnalla.

Mitä tulee telkasta eniten? Jos katsotaan mainoksia, yksi asia painaa päälle enemmän kuin muut yhteensä. Nyt pitää grillata! Mikään ei ole niin ihanaa kuin grillaaminen! Eikä ohjelmatarjontakaan säästä meitä formaatilta, jossa taistellaan tässä kansallisessa lajissa. Ja kyllä, katsoin jakson, jossa kilpailijat valmistivat raaka-aineista makkaraa. Nöyryytystäni lisää, etten ole syönyt lihaa seitsemääntoista vuoteen.

Perjantairunon konstit ovat nyt niin vähissä, ettei auta kuin päivittää Jorma Etton kuuluisin runo, joka valaisee sielunelämäämme. Tekijä julkaisi runonsa ”Suomalainen” kokoelmassa Ajastaikaa vuonna 1964. En malta olla mainitsematta myös Etton esikoiskokoelman nimeä: Elämä on: Epälyyrillisiä runoja. Siinä on mainosmies käynyt runoilijan kupilla ja napannut ensimmäisistä sanoista tämän päivän kenties tunnetuimman kaupallisen sloganin.

Suomalainen on sellainen, joka grillaa kun ei kysytä,

kysyy kun ei grillata, ei vastaa kun grillataan,

sellainen, joka eksyy tieltä, grillaa rannalla

ja vastarannalla grillaa toinen samanlainen:

metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.

Tuolta tulee suomalainen ja grillaa, on tässä ja grillaa,

tuonne menee ja grillaa, on kuin löylyssä ja grillaa

kun toinen heittää kiukaalle vettä.

Sellaisella grillaajalla on aina kaveri,

koskaan se ei ole yksin, ja se kaveri on grillaaja.

Eikä grillaajaa erota grillistä mikään,

ei mikään paitsi kuolema ja poliisi.

…………………………………………………

Ekstralinkkissä aina ajankohtaista rocklyriikkaa.

………………………………………………..

Suomen tuorein kulttuurikeskus: kun Paavali Jumppanen Steinwayn valitsi ja Kimmo Pyykkö Urkkia auttoi

Kangasala on kasvava kunta, matkaa Tampereelta parikymmentä kilometriä, asukkaita reilut 30.000. Kangasala-talo on maan tuorein kulttuurikeskus, avattu yleisölle helmikuun 2015 alusta.

Kangasala-talo kaikkineen on ainutlaatuinen kulttuuriteko. Kunnanvaltuusto tarvitsi uudet kokoontumistilat ikkunattoman ”kellarin” tilalle ja päätti tarjota kohtaamispaikan myös taiteen tekemiselle ja vastaanottamiselle.

Arkkitehtuuritoimisto Heikkinen-Komonen on suunnitellut rakennuksen, jossa on valtuuston kokoussalin lisäksi 290-paikkainen konserttisali, Kimmo Pyykkö -taidemuseo ja vaihtuvien näyttelyiden galleria. Yläkerrasta on suora yhteys vuonna 2010 laajennettuun ja peruskorjattuun kirjastoon.

Kangasala-talon tulevassa ohjelmistossa on klassista- ja kevyttä musiikkia, kuvataidetta, teatteria, elokuvaa, tanssia, kirjallisuutta sekä tapahtumia myös lapsille ja nuorille. (Ohjelmistolinkki)

Ja kuulkaas tätä: konserttisalin flyygeli ei ole mikä tahansa rämpytin, vaan ehta Steinway. Soittimen on valinnut peräti kuuden vaihtoehdon joukosta Paavali Jumppanen, (s.1974) yksi ikäpolvensa menestyneimmistä suomalaispianisteista. Instrumentin äänenavaus kuullaan Jumppasen konsertissa 24.2.

Presidentti Urho Kekkonen kuvanveistäjä Kimmo Pyykön ateljeessa 1975.
Presidentti Urho Kekkonen kuvanveistäjä Kimmo Pyykön ateljeessa 1975.

Kimmo Pyykkö -museo esittelee 1940 syntyneen kuvanveistäjän, joka tuli 1970-luvulla tunnetuksi surrealistisista alumiiniveistoksistaan. Lyhyt ”julkkiskausi” ajoittui samalle vuosikymmenelle, kun Urho Kekkonen teki Pyykön avustuksella reliefiteoksen ”Niin on, jos siltä näyttää”, sekä leipälapiosta ja hevosen kuolaimista koostetun omakuvansa. Taiteilijaprofessorin arvonimi napsahti Pyykölle 1996.

Kimmo Pyykkö: Suuri yksinäinen (osa) 1975. Taustalla reliefiveistos Syksy, samalta vuodelta.
Kimmo Pyykkö: Suuri yksinäinen (osa) 1975. Taustalla reliefiveistos Syksy, samalta vuodelta.
Kimmo Pyykkö, Jokin meissä (osa) 1975.
Kimmo Pyykkö, Jokin meissä (osa) 1975.

Vaihtuvien näyttelyiden galleriassa on Susanna Majurin (s.1978) näyttely 28.2. saakka. Nuori tohtoriopintojaan tekevä valokuvataiteen maisteri on valitsemallaan uralla hienossa kansainvälisessä nosteessa. Valokuvakeskus Nykyaika ry on sopinut Kangasala-talon kanssa koko kevään yhteistyöstä.

Susanna Majuri: Talo (2012)
Susanna Majuri: Talo (2012)

Hurraa! heille, jotka uskovat ja uskaltavat panostaa kulttuurin vetovoimaan. Sijoitukset tulevat takuulla korkojen kera takaisin monin tavoin. Mainitsen vain sivulauseessa esimerkkinä Mäntän, joka on profiloitunut näyttävästi  taidekaupunkina. Itselleni taitaa tulla Kangasalle asiaa entistä useammin.

…………………………………….

Ekstralinkissä: ”Todella järkyttävän upeeta!!!” Erilainen taide-elämys ihan toisessa maassa.

……………………………………..