Täällä puhutaan suoraan Paholaiselle

Blogi päivittää lyhyesti. Uuden romaanin editoitu versio lähti eilen kustantajan markkinointi-ihmisten lukuun. Kannen tekijä ja tiedotus pääsevät tutustumaan liki lopulliseen versioon. Itse lähden huomisaamuna viikon lomalle.

Auto suuntaa Hevonlahdelle. Sikäli osuva nimi, että se on hevonkuusessa, eli keskellä ei mitään, korvessa Varkauden ja Savonlinnan välissä. Mökin nimi on Mansikkapaikka. Helvi Hämäläinen testamenttasi sen aikanaan kirjailijaliitolle. Alkuperäinen asumus on Helvin kokoa, eli hieman leikkimökkiä suurempi. Siitä tehtiin sauna ja viereen uudisrakennus, jossa on keittiö ja väljät tilat kuudelle hengelle.

Hieronymus Bosh (1450 – 1516)

Kirjoittamisesta irrottautuminen ja kalahommat ovat jääneet tältä kesältä aivan paitsioon. Mutta nyt tärppää! Lopuksi muutama rivi tulevasta romaanista. Kustannustoimittajani laatiman takakansitekstin otsikko kysyy: Millaiseksi ihminen kasvaa pahan keskellä?

…………………………………….

”Niin kuin vuoren korkeimmalle huipulle saattaa nousta monta eri polkua, Cabrel sanoo. Ei Jumalankaan luokse ole yhtä ja ainoaa tietä. Eikä ole mitään rakkautta suurempaa. Ihmisen poika annettiin ihmisten käsiin ja he tappoivat hänet koska pelkäsivät. Kaikki tuntevat pelkoa, niin harva ymmärtää mitä on rakkaus.

Tyhjillä puheilla voi pyyhkiä perseensä, kapteeni Wray sanoo. Jos tuntee pelkoa, pitää panna toimeksi ja tehdä jotain, korulauseet kannattaa unohtaa.

Muistatko mitä Job sanoi Herralle? Cabrel kysyy.

Täällä ei keskustella Herran kanssa, kapteeni Wray sanoo. Vaan puhutaan suoraan Paholaiselle.

Ne ovat lopulta sama asia, Cabrel sanoo.”

……………………………………..

Blogin ekstralinkit

1. Edellinen kerta Mansikkapaikassa

2. ”Kakkaa ja kakkuja” kirjailijaliiton Ateenan residenssi

……………………………

Ruumiin hiili on yksinkertaisesti hiiltä, mielen tulella poltettua

Muutto venytti blogin päivitystä poikkeuksellisen pitkään. Kuten kerroin aiemmin, Pyynikin Trikoon kiinteistö harjun kupeessa on myyty saneerausyhtiölle. Työ kestää vuosia ja valmista tulee vaiheittain. Edellisen työtilan ikkunat antoivat etelään. Nyt katsellaan pohjoiseen, kohti harjun jyrkintä rinnettä.

Muutto ei ole vain tavaroiden siirtoa, vaan kaiken vuosien mittaan kertyneen karsimista. Hommaan kului vaimon jelppaamana tiukat kolme viikkoa. Nyt on kalusteet ja koneet kohdallaan, sähköt, valot ja muutkin viritykset paikallaan.

Edellisessä työtilassa vierähti 17 vuotta. Kun muuton saa soviteltua aikatauluihin, se on lopulta hyvä juttu – eräänlainen ”puhdistus”, ehkä myös jonkin uuden alku. Nähtäväksi jää. Palaan tähän vielä, vaikka päivityslistalla on paljon muutakin mielenkiintoista, mm. ”Kiinan kadotetut tyttäret, Muhammad Ali” ja kirjallisuuden kiristynyt kustannuspolitiikka, josta Hesarikin kirjoitti tänään.

Kustannustoimittajani ehti jo kysellä uuden romaanikäsiksen editointiversion perään. Nyt sekin on tulostettu ja postitettu eilen. Tänään tuntuu, että mehut on miehestä aika tarkkaan puristettu. Lyhyen postauksen lopuksi muutama säe. Otin hyllystä Mustan runokirjan ja nappasin ensimmäisen tekstin joka sivuilta avautui.

V ä i t ö s  v a l o s t a

Valosta en halua väitellä, vaikka teoreetikot

tuhlasivat mustetta paperille

jo ennen Aurinkokuninkaan kuolemaa.

Pohjoisen valossa kasvaneena kärsii

todellisuudesta:

kun mitään ei ole, on kaikki.

Säteet taittuvat prismoista ja peileistä,

ei ole kuvaa ilman valoa, ei edes omaa.

Ruumiin hiili on yksinkertaisesti hiiltä,

mielen tulella poltettua.

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Neljän vuoden takainen juttu ja pako putkiremontin alta: ”Hyvän ja pahan taistelu”

2. Hotakainen kirjoittaa kirjaa Kimi Räikkösestä. Blogin päivitys kuuden vuoden takaa: ”Kari Hotakainen ja Buster Keaton”

…………………………

Pirun pätsi ja barokin tyttäret

Päivityslistalla odottaa muiden aiheiden ohella mielenkiintoista proosaa. Kirjat ovat kuitenkin luvun alla, joten blogi päivittää ytimekkäästi Perjantairunolla.

Peter Paul Rubens: Venus at the Mirror (1612-1615)

Antti Majander kirjoitti Hesarin lauantaiesseessään 21.1. miten ”Runous pääsee keulille kirjallisuuden tappolistalla.” (klik) Tämänaamuisesta lehdestä löytyvät Anna-Riikka Carlsonin & Hannu Harjun ja Tommi Parkon vastineet artikkeliin. Ne laajentavat ja selkiyttävät runouden tämänhetkistä tilannekuvaa.

Yhä useammalla kirjailijalla saattaa olla eri kustantajia. Monet sekä proosaa että lyriikkaa kirjoittavat tekijät julkaisevat proosansa perinteisten kustantajien kautta, mutta löytävät runoilleen pienemmän ja joustavamman julkaisukanavan. Toki kyse on myös pienten toimijoiden kevyemmästä kulurakenteesta, joka mahdollistaa kirjallisella kentällä toimimisen.

Mutta asiaan. Parin viikon takaisessa päivityksessä mainitsin miten kokoelmani Babel (Palladium 2013) päivittää maailmantilanteen ja päätyy vieraalle planeetalle viidensadan vuoden päähän. Tässä runo nro 323 – ajatelkaa, voitte lukea tänään tekstin, jota pohditaan tulevaisuuden universumissa.

Kuva: www.unrealengine.com

Joutsenen tähdistöstä on löytynyt maan kaltainen planeetta

jossa vallitsevat elämän edellytykset: vettä leipää ja laulua.

Tutkijat haluavat selvittää onko Kepler -22 b kaasua vai

kiinteää ainetta: löytyykö enkeleitä ja pirun isännöimä pätsi?

Planeetta sijaitsee 15% lähempänä kuin Maa omaa

aurinkoaan: entä barokin tyttäret, valkoinen ja runsas liha?

Jos planeetan pinta ja ilmakehä ovat suotuisat, lämpötila on

noin 22 astetta: kevään ensimmäinen lämmin päivä. Pääskynen.

Kun viisisataa vuotta on kulunut Kepler-22b

tarkkailee meitä 600 miljoonan valovuoden päästä.

Siellä pohditaan, onko täällä alkeellisen elämän edellytyksiä?

…………………………………………………………….

1. Ekstralinkki neljän vuoden takaa: Julkaistaanko meillä jo liikaa kirjoja?

2. Terveiset marginaalista: ”Ne verenimijät ovat myös kielellisiä punkkeja”

…………………………………………………………….

Kirja on kuollut. Eläköön kirja!

Kirjamarkkinoiden meno kiihtyy ja elinkaari lyhenee. Ei ole monta vuotta siitä, kun vuoteen mahtui kaksi kirjasesonkia: syksy ja kevät. Nimikkeiden määrässä syksy painoi, kevät oli keveä.

Kuva sivuilta The Guardian, Kevin Summers/Getty Images.
Kuva sivuilta The Guardian, Kevin Summers/Getty Images.

Nyt kirjamarkkinoiden kevät alkaa 1. tammikuuta ja julkaisutahti jatkuu kesän kynnykselle, jolloin alkaa lomalukemiseksi markkinoitujen kirjojen sesonki. Syksyn ensimmäiset julkaisut ilmestyvät jo heinäkuun lopulla. Vaan eipä auta, perinteisen kirjan myynti laskee.

Terho Puustinen kirjoittaa 12.5. Image -lehden blogissaan: ”Tietokirjallisuuden myynti on pudonnut 42 prosenttia huippuvuodesta 2004. Kaunokirjallisuuden huipusta on sulanut 30 prosenttia ja oppikirjatkin ovat menettäneet 13 prosenttia myynnistä. Tällaisia lukuja kirja-ala ei esittele koskaan julkisuudessa. Niitä ei tohdita nostaa edes sisäpiirin keskusteluun.”

Entä kirjan hinta? Tein parin minuutin empiirisen tutkimuksen. Tommi Kinnusen Neljän tien risteys julkaistiin 2014. Arviot olivat kehuvia ja nostivat romaanin puheenaiheeksi. Tänään kirjan voi hankkia kirjakaupasta hintaan 29,95. Tai tarjouksesta 4,50 eurolla plus postikulut.

Kun myynti tyssää ja uutta julkaisua tunkee varastoon, painoksen loppu lykätään silppuriin. Taannoin esimerkiksi Kirjatori myi kustantajien jäännöseriä. Myymälöitä oli parhaimmillaan kaksitoista. Toiminta on loppunut. Viime joulun kantissa Tampereella oli vielä pop-up myymälä.

Kirjailijan kustannussopimuksessa on yleensä pykälä, joka velvoittaa kustantajaa tarjoamaan kirjaa tekijälle ennen silppuria. Sos-median viestien perusteella näyttää siltä, että viime viikkoina yhä useampi kollega on lunastanut option ja pelastanut viimeiset kirjansa kuolemalta.

Käytin tilaisuutta myös itse ja lunastin kahden kirjan painoksen loput. Maksoin niistä mielelläni viisikymmentä senttiä kappaleelta. Olen jakanut jo liki kaikki kevään esiintymisten ja haastattelujen yhteydessä. Kirja on kuollut, eläköön kirja! Raha ja prosentit eivät merkitse kaikkea. Lukemisella parannetaan maailmaa yhä. Enemmän kuin millään muulla?

Vielä runo eloonjääneestä kokoelmastani Satakieli! Voit myös kuunnella sen kotisivuiltani kahdeksan muun tekstin kanssa. Hienon äänimaailman runoihin on tehnyt ja sovittanut Hanna Silvennoinen. LINKKI.

………………………………………………………………………….

Nimetön – Namnlösa

Herra siunaa ja varjele meitä. Valista meille kasvosi

ja ilmesty meille iltalehtien lööpeissä ja kohulehtien kansikuvissa,

sillä Sinä loit meidät kuvaksesi vaikka jotkut väittävät,

että olet tehnyt myös sekundaa. Me olemme yhtä kuin sinä,

tai toisin päin. Sinä olet yksi ja ainoa: et musta etkä valkoinen,

et hyvä etkä paha, et vapahtaja etkä murhaaja,

väärämielinen tai oikeudenmukainen. Yhtä hyvin äiti

joka tappoi lapsensa kuin julkkis, joka tilittää syöpäänsä.

Sinä olet homo ja hetero, et miinuslaskun tulos, vaan kaiken summa.

Herra kuule meitä ruumiisi ja veresi nimessä, siunaa

jokapäiväinen valmisruokamme ja pyhitä pahvilaatikkoviini

sillä meidän on nälkä ja meitä janottaa. Herra varjele meitä

vihollisilta ja vääräuskoisilta, äläkä jätä meitä terroristien käsiin

niin kuin mekään emme lakkaa puolustamasta sinua.

Herra siunaa ja varjele meitä kaikilta, jotka eivät tunne tarkoitustasi

ja anna meille rauha nimesi tähden.

…………………………………………………………………………..

Blogin ekstralinkissä Tommi Kinnusen Neljän tien risteys.

…………………………………………………………………………..

Ole rohkea! Ota riski ja lue jotain sellaista, jota et ole ennen kokenut

Joskus on hyvä katsoa taakse nähdäkseen eteen. Hesari kysyi syksyn kirjamessuhaastattelussaan neljältä kotimaiselta kirjailijalta mikä venäläisen kirjailijan teos suomalaisten pitäisi lukea?

Kari Hotakainen alleviivaa erityisesti Daniil Harmsin Sattumia ja perustelee sitä näin: ”Nostaisin sen, koska elämme aikoja, jolloin mihinkään pitkään kerrontaan, eikä virallisiin lausuntoihin voi uskoa. Laajan epiikan aika on ohi. Maailma on sellaisessa kulmassa, että tarkimmin sitä voi kuvailla absurdin tekniikan kautta.”

Absurdin kirjallisuuden innoittamana nostan päivitykseen tiukan trilogian, joka kurottaa viidenkymmenen vuoden taakse ja toteuttaa samalla poikkeuksellista kirjallista näkökulmaansa tässä ja nyt sekä tarjoaa epiikan sijaan avant-gardea.

Trilogia muodostuu teoksista: David Markson, Lukijan luomislukko, suom. Kari ja Silja-Maaria Aronpuro. Kari Aronpuro, Kääntäjän floppi. Romaani. Sekä Kari Aronpuro, Aperitiff – avoin kaupunki.

Marksonin alkuperäisteos ilmestyi 1996, Aperitiffin ensimmäinen painos 1965. Kirjan kolmas painos sekä tuore, Kääntäjän floppi, ilmestyivät ntamon kustantamana loppuvuodesta 2015. Kulttuuriteko on kulahtanut ilmaisu, mutta käsillä on epäilemättä alkaneen vuosituhannen merkittävin kirjallinen paketti lajissaan.

Absurdi merkitsee epäsointuista ja ”mahdotonta”. Kirjallisen esityksen muotona se koostuu usein replikoinnista, rinnastuksista ja vuoropuheluista. Lainaan yhtä avainlausetta Kääntäjän flopista: ”Vaativin taide pakottautuu muodon totaliteetin ulkopuolelle, fragmenteiksi.”

Kaikki kolme teosta on nimetty romaaneiksi. Näennäisestä pirstoutuneisuudestaan huolimatta ne tavoittavat draaman kaarta. Sisältö on mitä suurimmassa määrin intertekstuaalista. Teksti kulkee hypähdelleen, täydentää ja silmukoi edetessään jo aiemmin kirjoitettua. Lauseet iskevät kipinää ja ajatusten toisiinsa törmäyttäminen luo jatkuvasti uusia assosiaatiota lukijan mieleen.

Trilogian teokset kyseenalaistavat perinteisen tekijän ja lukijan suhteen: ”Lukijan luomislukossa subjekteja ovat Minä, Lukija ja Päähenkilö mutta myös huomautuksia ajattelijoista ja taiteilijoista ym. lausahteleva nimeämätön kertoja.”

Kolmikon ”kantaisä” on Aronpuron Aperitiff – avoin kaupunki. Kollaasiromaani herätti ilmestyessään kohun, jota tarkentavia aikansa lehtileikkeitä on liitetty laajennetun painoksen loppuun. Toisaalta aikalaisarviot olivat innostuneita. Kansan uutiset kirjoitti: ”Ruusuja Kari Aronpurolle /…/ se on kirja johon kynnet ja nimitykset eivät pysty /…/ tätä filosofiaa ja tätä kirjaa ei kaada mikään.”

Nyt suomeksi saatu Marksonin teos on ehtinyt muodostua uusia uria hakevaksi kulttikirjaksi. Publishers Weekly kirjoitti: ”Kirja, josta avant-garde on uneksinut, mutta jollaista ei ole ennen nähty. Äärimmäisen kiehtova.” Aronpuro on kirjoittanut Kääntäjän floppinsa pastissiksi Marksonin kirjalle ja hakenut siihen globaliteetin seuraksi myös ”paikalliskulttuurisia” sävyjä.

Trilogiaa lukiessa päällimmäiseksi muodostuvat riemastus ja oivallus. Tekijä(t) ja lukija kulkevat käsi kädessä, tekstistä muodostuu yhdessä koettua ja yksityiskohdissaan aina uudella tavalla tulkittavaa. Vakava ja humoristinen kietoutuvat erottamattomasti yhteen.

Blogi pitää kiinni siitä, ettei kirjoita mittaansa pidempiä juttuja. Tällä kertaa se on erityisen vaikeaa. Koko paketissa on reilut viisisataa sivua, yli sata olen kääntänyt koirankorville ja alleviivaillut. Siitä huolimatta pääasia on helppo ja lyhyt: Ole rohkea! Ota riski ja lue jotain sellaista jota et ole ennen kokenut. Kääntäjän flopin sanoin: ”Kokemus on jotain, jossa itse muututaan.”

………………………………..

1.Ekstralinkki: lisää ajankohtaista Aronpuroa.

2.Ekstralinkki: Milan Kundera ja kadonneet nimet

………………………………..

Kolmannes minusta on Jumalaa itseään

Allekirjoitin keskiviikkona kustannussopimuksen tulevasta teoksesta, jonka työnimi on Idoli. Like julkaisee romaanin vuoden 2016 alussa. Nimi tulee vielä muuttumaan.

Idoli oli sitkeä pala, kirjoittaminen katkesi useaan kertaan syystä jos toisesta. Nyt editointikierrokset kustannustoimittajan kanssa on tehty ja teksti lopullista viimeistelyä vailla.

Kaltaisteni kirjailijoiden julkaisu käy yhä vaikeammaksi: arviot tarjoavat ruusuja ja risuja, tunnustusten finaalipaikkoja ja palkintojakin kertyy, mutta kassakone ei kilise. Jos kustantajan tallissa olisi vain tällaisia tekijöitä, konkurssi uhkaisi välittömästi.

Kirjasta tulee kymmenes omalla nimellä julkaistu. Ja nyt, uuden käsikirjoituksen jo aloittaneena jaksan yhä kysellä työni oikeutuksen perään. En ajattele mahdollista myyntiä, lopulta en kirjoittaessa huolehdi edes julkaisun mahdollisuudesta, se ei ole päätettävissäni. Kirjan tekeminen on aina uhkarohkea hanke. Kliseisesti ilmaistuna: romaanin kirjoittamiseen pitää olla elämää suuremmat syyt.

Olen palannut usein Ottó Orbánin runoon, jonka wsoy julkaisi vuonna 2000 unkarilaisen runouden antologiassaan Valolieriön alla (suomennokset ja toimitus Hannu Launonen ja Béla Jávorsky) Tekstissä Orbán seisoo ammattinsa takana ylpeänä ja itsevarmana, silti nöyränä ja viisauden vastapainoksi narrimaisuutensa tunnustaen. Ja runon keskelle sijoitettu elämän metafora – se on komeimpia koskaan lukemiani.

 156. sonetti

Ammatti on sormenpäissäni, voin kirjoittaa mitä tahansa,

mutta en samaa kuin tämän päivän nuori runoilija.

Voin uudistaa kaiken, jos haluan, juuri minä olen uudistaja,

tuskin se, jonka edessä on tuliruusu verhiö ammollaan

ja joka taivaanrannan umpikujien ja harhateiden välistä etsii

kohti kuuta kiemurtelevaa, huimaavaa polkua, runoa.

Eläminen on kuin johtaisi löytöretkeä Etelänavalle;

ensin kuluvat loppuun matkatavarat, sitten uupuvat vetokoirat

ja lopuksi me itse uuvumme –

jos olemme eläneet oikein, olemme luihin ja ytimiin saakka

sitä mitä olemme.

Voimmeko vaatia kapteeni Scottia tilille hänen

päiväkirjansa tyylin perusteella?

Niin tai näin: meidän täytyy silti tuntea nahoissamme

tuulen tikarit, kipunoiva pakkanen…

Olen vanha kettu, antologioiden kauhu, ovela runoilija:

yhtä aikaa viisas ja narrimainen, ja kolmannes minusta on

Jumalaa itseään, niin kuin vanha kummajainen Zelk

tai myrskyssä harhaileva hullu kuningas Lear.

……………………………………………….

Ekstralinkki neljän vuoden takaa täydentää otsikkoa: ”Mitä Jumala tarkoittaa?”

………………………………………………

Teemu Hirvilammi on liittynyt Kuolleiden runoilijoiden seuraan

Blogi muistaa Teemu Hirvilammia, joka kuoli perjantaina 6.maaliskuuta. Sairaus nujersi runoilijan 59-vuotiaana. Taipaleelle ehti kertyä viisitoista kokoelmaa, ensin WSOY:n ja Tammen julkaisemana, seitsemän viimeistä hänen luottokustantajaltaan Sammakolta.

Kotihyllystä löytyi kuusi Hirvilammin kokoelmaa. Henkilökohtaisesti tapasin hänet vain muutaman kerran. Kun esiinnyimme ammoin Tampereen Telakalla, valittelin miten olisi pitänyt ottaa joku kirja mukaan, että olisin saanut siihen nimikirjoituksen. Teemu nappasi jostain paperilapun, raapaisi nimmarin, piirsi viereen karhun ja kirjoitti: ”Runot jäivät karhujen luettavaksi.” Olen käyttänyt mystistä viestiä kirjanmerkkinä, mutta en sitä tähän hätään löytänyt.

Kun Hirvilammin kokoelma Tiikeri joen rannalla ilmestyi 2004, tein vielä kritiikkejä Aamulehteen. Jutut oli luokiteltu kolmeen kategoriaan, joista lyhimpään oli varaa käyttää noin yhdeksänsataa merkkiä. Kertaan arvioni tähän, tekstin ydinasiat pitävät kutinsa yhä:

Teemu Hirvilammi julkaisi esikoisrunonsa 1977. Seuraavien kokoelmiensa myötä hän kasvatti kulttirunoilijan mainetta. Pitkän julkaisutauon jälkeen mies teki comebackin 1999 kokoelmallaan Pyramidipipo, joka ylsi ehdolle Runeberg-palkintoa jaettaessa.

Kymmenes kokoelma, Tiikeri joen rannalla, vahvistaa Hirvilammin mainetta Arto Mellerin manttelinperijänä Suomen boheemirunouden ykkösnimenä. Aiemmasta yhteiskuntakriittisyydestä on siirrytty yhä henkilökohtaisempiin sävyihin. Runojen mies yrittää ottaa elämästä jatkuvaa niskalenkkiä, mutta putoaa polvilleen kerta toisensa jälkeen.

Herkkä ja kova, ironia ja itkunsekainen huumori sekoittuvat Hirvilammin säkeissä, jotka luotaavat miehen mielenmaisemaa. Valitsemallaan tiellä Hirvilammi tekee oivaltavaa runoa. Parisuhteen kuva tiivistyy pariin säkeeseen: ”Meillä on muovinen astiasto / ettemme vahingoittaisi toisiamme.”

Nostan loppuun yhden runon edesmenneen muistoksi. Elämän kaaren tiivistävä teksti löytyi muutaman sekunnin selauksella kokoelmasta Pyramidipipo.

………………………………..

Kaste on haihtunut.

Yhä selvempää on lyijyn painava vihreys,

ajatuksieni paino.

Silti on kesä – askeleittesi jäljet saunapolulla.

Hämähäkkien langat kiiltävät

kuin sinulta pudonneet hiukset.

Mitä pelkäät? Yksinäisyyttä,

vai sitä ettei peltojen sirinää enää kuule.

Lintujen leikkivä lento

on vain ruoan pyydystämistä poikasille.

Tuuli puhaltaa vastasyntyneestä kuolevan otsaan.

………………………………..

Ekstralinkissä Aro Melleri ja Frankenstein.

……………………………….

Sata tuntia ilman viiniä

Pari kiireistä asiaa vaatii huomiotani, joten nappaan tähän kappaleet liki viiden vuoden takaisesta jutusta, jossa kustanja vahtii kirjailijan moraalia. Asia on mitä ajankohtaisin – koskapa alkoholi ei olisi. Telkassa pyörii ohjelma Sata vuorokautta ilman viinaa. En ole seurannut. En juo viinaa enkä olutta, mutta nimen innostamana olin sata tuntia ilman punaviiniä. Olen jatkanut koettani huikattomalla helmikuulla.

Kuvassa Waltari kirjoituskaudellaan Savonlinnan Suruton huvilalla.

Esimerkkini ovat Päivi Huuhtasen esseestä, joka käsittelee kirjailijan ja lukijan suhdetta. Sekä Waltarin alkoholiongelmaa, jonka kuvaukseen kiertyy hauskaa ironiaa. Otteet on julkaistu 1982 Ritva Haavikon toimittamassa teoksessa Mika Waltari -Mielikuvituksen jättiläinen (wsoy).

”Waltarin romaanissa Surun ja ilon kaupunki (1936), jossa on luettavissa runsaasti omaelämäkerrallisia yksityiskohtia, esiintyy nuori kirjailijahahmo varsin vaatimattomassa valossa. Häntä kuvataan toistuvasti pieneksi ihmiseksi.

Vakaumus esiintyy selvänä Waltarin samoihin aikoihin antamissa ohjeissa nuorille kirjoittajille (Aiotko kirjailijaksi, 1935). Hän toteaa: Kirjailija ihmisenä on aina pettymys sellaiselle, joka on tutustunut vain hänen teoksiinsa. Selitteleminen ei hivenenkään vertaa paranna kirjan arvoa.”

No jaa… Waltari oli kirjailija, eikä aavistanut mihin markkinoinnin rautaiset lait ja julkisuushakuisuus johtavat. Toinen muutaman rivin lainaus sen sijaan huvittaa minua suuresti. Waltari kirjoitti sen Jalmari Jäntin 70-vuotispäiväksi toimitettuun Juhlakirjaan 1946.

”Epäilemättä onkin kirjailijain alkoholinkäyttö tuottanut paljon huolia kustantajille, mutta liikaa oli sentään mielestäni, kun Yrjö Jäntti oleskellessani Porvoossa kirjoittamassa lähetti koiransa Suden saattamaan minut asuntooni syötyäni päivällistä hänen luonaan, ja tuo pelottava eläin esti muristen ja hampaitaan näyttäen minut poikkeamasta Seurahuoneeseen, vaikka tunsin kaipaavani lasillista konjakkia.

Totisesti, kustantajan kasvattama koira saattoi minut kotiovelle asti, ja kun kurkistin ovesta, viivyttyäni porraskäytävässä viitisen minuuttia, nähdäkseni oliko tie Seurahuoneeseen jo selvä, istui tuo pirullisen viisas ja kirjailijavierailuihin tottunut koira yhä edelleen oven edessä vahdissa ja näytti minulle hampaitaan, joten minulle ei jäänyt muuta neuvoa kuin mennä nukkumaan selvin päin.”

……………………………………………

Ekstralinkissä Waltaria ja kuvataidetta. Sekä tiedettä, joka nappaa edelliseen postaukseeni.

………………………………………….

Maailmankirjallisuus, lyhyt oppimäärä

Perjantairuno nappaa edellisen jutun häntään ja jatkaa vielä Tammen Keltaisen kirjaston 60-vuotisjuhlaa. Päivän runo on julkaistu kokoelmassani Satakieli! (Like 2008)

Tehdessäni tekstin, Keltaisessa kirjastossa oli julkaistu 386 nimikettä. Seuloin 164 käännöskirjan nimeä ja tein niistä runon ilman ainoatakaan täytesanaa. Syntyi tarina, joka alkaa luomisen koordinaateista ja päätyy puutarhajuhliin, pohtimaan elämää ja tarinan kerronnan perinteitä.

Maailmankirjallisuus, lyhyt oppimäärä 

Pieni ilmestyskirja, kaikkein pyhin:

tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Alku, nollapiste

äiti yö, tyhjä kangas – taipumaton tahto.

Luola, täysikuu, kellosammakon huuto

tuolla taivaalla uusi elämä, ääni ja vimma, kiveä kovempi

sananviejä.

Hokkus pokkus suosta nousee uusi maa, musta valo:

oikea maisema maa rautaa taivas kuparia

maailma, likimain. Täydellinen rauha, paratiisi.

Nousee päivä, laskee päivä – valkoinen kohina.

Illan tullen, yön pimeten, niin kauas kuin yötä riittää

kiitävät vuodet sokeat kohti valkeaa merta.

Kesän taittuessa liekehtivä elokuu, roihu,

ohdakkeet palavat ja aurinko nousee, loppuun palanut.

Tulvan vuosi, Ararat-vuoren legenda, vihan hedelmät:

Solomonin laulu tuntemattomalle jumalalle.

Veljesviha, paholainen ruumissa – ilmassa linnuntietä

Damasceno Monteiron katkaistu pää, neljäs käsi.

Viimeinen kiusaus syntien paljous, vapaus tai kuolema

vihassa ja rakkaudessa, mutta suurin kaikista

toivo, suojelus, uljas uusi maailma:

Jeesuksen Kristuksen evankeliumi herran armo

mikä verissä on. Uhri.

 

Nimeni on Punainen, Isäni seurakuntaa, sivustakatsoja.

Ei oikein ihminenkään, näkymätön mies, toinen minä

oman elämänsä sankari, Odysseus.

Menneen maailman maalari, kynämies. Vuosi 1934,

minun vuosisatani.

Kuuluisia miehiä ehkä jossain muualla, julkisia salaisuuksia

kirjailijakokous, mestarien aamiainen ovien ulkopuolella.

Kukin makunsa mukaan.

Minä lähden piruparka, holtiton mies soihtu korvassa,

ravunkäyntiä kunnes löydän sinut hiljainen tyttö.

Hui hai eli jäähyväiset yksinäisyydelle

tartu tilaisuuteen, minun kansani, minun rakkaani

älä unohda, Darie, yhä useamman sydän pettää.

Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta, me orvot.

Kenelle kellot soivat – sähköpiano ragtime, jazz.

Täydellinen rauha, minä ja hän, ainoa oikea rakkaus:

päistikkaa joen yli puiden siimekseen, suoraan paratiisiin.

Sattuman kourissa kiitävät vuodet,

vihassa ja rakkaudessa pieniä yhdentekeviä väärinkäsityksiä:

kettu ullakolla, paroni puussa, sieppari ruispellossa.

Labyrintissa ritari joka ei ollut olemassa.

 

Miten sinua rakastinkaan kerjäläistyttö Bellarosa,

ole luonani aina.

Etusivun uutinen: Tunnustan eläneeni.

Jutun loppu, perjantai, pitkän päivän ilta,

ystävyyden talo: pidot puutarhassa, leikkiä ja ajanvietettä.

Makiokan sisarukset, erottamattomat näyttelijät,

Franny ja Zooey, kirjanpitäjä Esch, kalmasilmä.

Ystäväni Owen Meany – kuin oma poika, löyhäsuinen mies.

Kaksi naista, odessalaisia. Mr Vertigo, vierailija.

Oscar ja Lucinda, roomatar. Optimistit Baltasar ja Bilimunda.

Kerro minulle, Zorbas kämmenen kokoisia tarinoita,

suuri lammasseikkailu, kosmokomiikkaa, Piin elämä –

isoäitini tarina, ainoa oikea kertomus sokeudesta.

Hiljainen amerikkalainen, kaunis pappi Agostino

ei sanonut sanaakaan vieraalla maalla.

Illan tullen, yön pimeten vielä yksi asia:

ihminen on iso fasaani, sydäneläin kuolemaan asti,

kertoo Pereira sipulia kuoriessa,

parantumaton valehtelija-Jaakko, velho mieheksi.

……………………………………………………………….

Hyvän ja pahan taistelu

Pako viemäriremontin alta on päättynyt. Kotona vesi tulee ja menee, Pyynikin punatiilitehtaan työhuoneen oven avasin ensi kertaa kuukauden poissaolon jälkeen. Rästihommien hoidon ohella tarjoan blogiin luotauksen Italo Calvinon klassikkoromaanista Halkaistu varakreivi.

Jutun syy on selvä. Tammen Keltainen kirjasto täyttää 60 vuotta. Tähän mennessä sarjassa on julkaistu 453 käännöskirjaa, joista 28 tekijälle on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto. Halkaistu varakreivi julkaistiin italiankielisenä laitoksena 1952. Ensimmäinen suomenkielinen painos Tammen Keltaisessa kirjastossa numerolla 96. Käännös Jorma Kaparin, julkaisuvuosi 1970.

Tein analyysin Calvinon kirjasta hieman laajempana muutamia vuosia sitten Kiiltomadon kesäklassikko -sarjaan. Aiheeseen sopii palata. Samoin Calvinon kirjoihin. Taidan nostaa myös Herra Palomarin kirjahyllystä yöpöydälle.

Italo Calvino (1923 - 1985)
Italo Calvino (1923 – 1985)

Yhden teeman variaatiot

Italo Calvino (1923 – 1985) aloitti kirjailijanuransa novelleilla, jotka perustuivat hänen kokemuksiinsa vastarintaliikkeen taisteluissa toisen maailmansodan aikana. Sen jälkeen hän siirtyi fantasiaan ja vertauskuvallisiin aiheisiin, joissa pintatarinan alta kasvaa usein kannanotto johonkin ikuiseen aiheeseen: rakkauteen, onneen, moraaliin, hyvään ja pahaan…

Totuudellisen ja fiktiivisen aineksen sekoittamisen taidossa moni nykypäivän tekijä on Calvinolle velkaa. Esimerkkinä Peter Høegin romaani Nainen ja apina, jossa  kertomus kulkee pariskunnan kanssa puiden latvojen tasalla. Calvinon Paroni puussa kertoo aristokraattiperheen pojasta, joka päivällisellä perheen kanssa riitaannuttuaan kipeää puuhun, eikä enää koskaan laskeudu alas.

Halkaistu varakreivi keskittyy yhteen teemaan, kärjistää ja puhdistaa aiheen ja hakee sille useita eri tarkastelukulmia. Sadanviidentoista sivun kirjassa Calvino käsittelee hyvän ja pahan olemusta fantasian kautta. Huumorilla, hellyydellä ja vertaansa vailla olevalla ironialla. Romaanikirjailijanakin Calvino on novellisti. Ei tiiliskiviromaaneja. Ei laveata proosaa. Kirjailija on hakenut kerrontaansa polttoainetta tarinoista ja kansansaduista ja rakentanut niiden pohjalta oman realismia ja magiaa sekoittavan tyylinsä.

Calvinon proosa on sukua Borgesille ja Kafkalle, erotuksena Tsehovilaisesta kerronnasta. Realistiseen otteeseen pyrkivät kirjailijat pinnistelevät uskottavuuden illuusion kanssa. Onko tarina mahdollinen, voiko sen maailmaan samaistua? Calvinon mielikuvituksellisen tekstin edessä lukija kokee itsekin luovuutta vain heittäytymällä kerronnan imuun. Calvino itse on sanonut: ”Jos todellisuus kirjoitetaan romaaniin, siitä tulee fiktiota. Jos teksti on fiktiivistä, se muuttuu kansien välissä todeksi.”

Calvinon käyttämä kieli synnyttää kirjallisen runsauden ja lyyrisyyden tunteen. Lauseita erikseen tarkasteltaessa ne ovat kuitenkin äärimmäisen yksinkertaisia ja tarkkoja. Romaanin mitassa toteutuu toinenkin taikatemppu. Ajan hävittäminen. Calvino ankkuroi tarinansa aikaan ja paikkaan, lopputulos on kummastakin irrallaan. Ajankohtainen, mutta kuitenkin ikuinen. Jos luonnehtisin Calvinon kirjallista vahvuutta kahdella sanalla, ne olisivat: mielikuvituksellisuus ja ajattomuus.

Moraliteetit kannattaa kyseenalaistaa

Halkaistu varakreivi kertoo Medardo di Terralban kahdesta puolikkaasta. Varakreivi ratsastaa sotaan turkkilaisia vastaan ja kanuunan laukaus halkaisee hänet kahtia. Taistelukentältä palaa kotiseudulle vain paha puolikas. Mustaan viittaan verhoutunut ja ratsain liikkuva halkaistu varakreivi terrorisoi ympäristöään ja harrastaa ilkitöitä: tuhopolttoja, hirttotuomioita ja kiristystä. Calvinon asetelma ei kuitenkaan ole yksinkertainen. Hän kuvaa hienovaraisesti myös yhteisöä jossa toisten tarkkailu alkaa versoa kohti suvaitsemattomuuden syntiä. Asetelma on totta tänäkin päivänä:  ”Koska he eivät tienneet kunnolla, mitä synti oli, he lisäsivät kieltoja välttääkseen hairahduksia ja olivat tulleet siihen pisteeseen että katselivat toinen toisiaan ankarin silmin vaanien pienintäkin elettä, joka saattaisi paljastaa jonkin syntisen elkeen.”

Kreivi Terralban nimessä yhdistyvät sanat terra (maa) ja alba (valkoinen). Kreivin kaksi puolikasta ovat kirjoittamatonta maata, joita kirjailija käsittelee toisen puolikkaan ominaisuuksista puhdistettuna. Vastakohtaisuudet ja toistensa sisälle loputtomasti kiertyvät tarinat ovat tyypillisiä Calvinon kerronnalle.

Halkaistun varakreivin kertoja on poika, joka kuvaa enoaan ja hänen tyytyväisyyttään halkaistuun elämäänsä: ” Kaikki voisivat vapautua tylsästä ja tietämättömästä kokonaisuudestaan. Minä olin kokonainen ja kaikki asiat olivat minulle luonnollisia ja epämääräisiä, typeriä kuin ilma; luulin näkeväni kaiken mutta näin vain ulkokuoren. Jos sinusta tulee halkaistu – ja sitä kyllä toivon sinulle, poikaseni – ymmärrät asioita jotka ovat tavallisen käsityskyvyn ulkopuolella. Silloin olet menettänyt puolet itsestäsi ja maailmastasi, mutta jäljelle jäänyt puolikas on tuhat kertaa syvällisempi ja arvokkaampi. Ja silloin toivot itsekin että koko maailma olisi halkaistu ja piinattu sinun mallisi mukaan. Sillä kauneus, viisaus ja oikeudenmukaisuus ovat ainoastaan siinä, mikä on halkaistu kappaleiksi.”

Lainauksessa konkretisoituu Calvinon romaanin ydinajatus: moraliteetteja tarkastellessa kaikki on syytä kääntää päälaelleen. Asioiden syvintä olemusta voi tutkia vain niiden vastakohtien kautta. Oletetut ja opetetut totuudet tulee kyseenalaistaa. Calvino muuttaa näkökulmaa koko romaanin mitalta tarkastellessaan hyvän ja pahan olemusta ja vaikutuksia.

Tunteiden täyteys ja tylsyys

Emotionaalinen paine kasvaa entisestään kun sodasta palaa di Terralban toinen puolikas, joka osoittautuu kiusallisen hyväksi. Calvino näyttää miten loputon hyvä voi muuttua vastakohdakseen: ”Näin kuluivat päivät Terralbassa ja tunteemme tulivat värittömiksi ja tylsiksi koska tunsimme elävämme yhtä epäinhimillisen pahuuden kuin hyvyyden keskellä.” Lopulta tilanne kärjistyy hyvän ja pahan puolikkaan taisteluun.

Hyvän ja pahan eroavaisuuksien ja yhtäläisyyksien ohella Calvino kuljettaa juonta rakkauden voimasta ja vaikeudesta. Paha varakreivi rakastuu, eikä tyttö voi tajuta miten käsitellä ihmishirviön häneen kohdistamia tunteita. Hän ei olisi kyennyt myöskään kestämään suhdetta vain kreivin hyvään puoliskoon. Kun puolikkaista taistelun jälkeen kursitaan taas kokonainen kreivi, tyttö voi vain huudahtaa: ”Lopultakin saan miehen jolla on kaikki paikallaan.”

Varakreivi Menardosta oli tullut näennäisesti samanlainen kuin hän oli ollut ennen kuin hänet oli halkaistu. Tarina hakee onnellista loppua Calvinon lempeällä ironialla höystettynä: ”Me odotimme, että nyt kun varakreivistä oli tullut kokonainen, alkaisi ihmeellinen onnellisuuden aika, mutta onhan selvää että yksi täydellinen varakreivi ei riitä tekemään koko maailmaa täydelliseksi.”

Calvinon kirjailijanlaatua on luonnehdittu metafiktiiviseksi. Tyylin perusteisiin kuuluu avoin tietoisuus kertomuksen fantasialuonteesta ja sen luomasta totuuden illuusiosta. Kirjojen tematiikka perustuu ihmisenä olemisen peruskysymyksiin puhtaimmillaan. Calvino tutkii yksilön ajatuksia ja ympäröivän maailman tapahtumia ja virtaamista täysin omalla tavallaan, jolle on ominaista terävään älyyn sekoittunut  emotionaalinen pohdinta.

Halkaistu varakreivi nivoutuu maailmankirjallisuuden jatkumoon tarinoiden kerronnan perinteen kautta. Calvinon tekstin filosofinen aines kutoutuu mukaan luonnollisesti ja huomaamatta – itseään liiaksi tyrkyttämättä. Luettuaan kirjan on mahdotonta olla miettimättä hyvää ja pahaa Calvinon tarjoamista, yllättävistä näkökulmista. Kaiken yllä leijuu Calvinon kielellinen virtuoositeetti: samanaikaisesti täsmällisen puhdas ja lyyrinen, kaunis ja ajaton.