Mistä tiedän että teen töitä oikeiden juttujen kimpussa?

Tänään muutama rivi päivän kuulumisia ja niihin liittyvä teksti kuuden vuoden takaa. Päivityslistalla on juttuja odottamassa, kotiläksyt on tehty ja kirjat luettu, mutta arvioiden laatiminen ottaisi oman aikansa. Hommien fokus ja keskittyminen on nyt muualla.

Kuva: MTV 9.7.2016

Käsikirjoitus numero yksi on mulle kokeilematonta genreä, ja odottaa kustannustoimittajani lukua. Kesälomat ja syksyn julkaisut siirtävät tämän projektin ties minne, mutta minulla ei ole kiire. Kaikki ajallaan. Käsis kakkonen on edennyt vasta nelisenkymmentä liuskaa, mutta on nyt siinä vaiheessa, että se vaatii kaiken liikenevän huomion. Täytyy päästä työnsä yläpuolelle, että saa kokonaisrakenteen hahmolleen, eikä palapeli karkaa käsistä. Jatko on sitten selkeämpää. 

Huomenna Taidekeskus Purnun kesänäyttelyyn. Ensi viikolla täytyisi ottaa hieman katkoa ja pitää kalastuspäivä Näsijärvellä. Kirkasta kesää ystävät hyvät! Tässä kierrätysjuttu, mutta ajankohtainen taas.

Otsikon kysymys ja juttuni lopussa olevat vastaukset löytyvät Ernst Billgrenin kirjasta Mitä on taide ja sata muuta tosi tärkeää kysymystä.

Joidenkin kirjailijoiden on helppo jättää julkaistu teos taakseen. Näin olen lukenut ja henkilökohtaisesti kuullut. Kun tekijän ja kirjan tiet erkanevat, ei kummankaan elämä enää toiselle kuulu.

Minulle ei käy näin, työstä irtipäästäminen on vaikeaa. Luen kirjan yhä uudelleen ja mietin kirjoittamisen mielekkyyttä. Mitä oikeastaan kannattaa painaa kansien väliin? Olenko onnistunut saamaan kiinni alkuperäisestä ideasta ja päämääristä, joita työn kuluessa tekstilleni asetin?

Haastatteluihin annettuja vastauksia ei kannata jäädä pohtimaan, koska kaikkia kuulijoita ei voi, eikä tarvitse miellyttää, keskustelut menevät aina oikein. Ja jos sama kysymys esitetään jonain toisena päivänä, vastaus valottaa sitä eri kulmasta.

Keisari Marcus Aureliuksen sanoin: ”Kun tunnet asian, sanat seuraavat sinua.” Työnsä mielekkyyttä sopii silti pohtia. Billgrenin vastaus on ehdoton – ja samalla lohdullinen, se kestää useammankin lukukerran. Viimeisen virkkeen ajatusta sietää pyöritellä… eikä tyytyä ensimmäiseen vastaukseen. Mitä on se kaikki, mikä minua ja sinua ympäröi?

Mistä tiedän, että teen töitä oikeiden juttujen kimpussa?

Lyhyt vastaus: Sinulla ei ole valinnanvaraa.

Pitkä vastaus: Miten ajattelet, ratkaisee sen mitä ajattelet. Kaikki taide muodostaa eräänlaisen omankuvan tai ainakin ilmauksen siitä kuka olet, mikä olet, milloin olet. Luultavasti et voi päättää mitä ajattelet, vain minkä verran ajattelet. (Koetapa olla ajattelematta sinistä virtahepoa.)

Sinä et määrää suuntaa, määräät vain vauhdin. Jos ihminen haluaa muuttaa toimintatapansa tai ajattelutapansa, hänen ei pidä muuttaa itseään, vaan kaikki mikä häntä ympäröi.

…………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Yllämme kaartuva taivas kustantajan sivuilla

2. Donald Trump ja mitä ajankohtaisin päivitys kolmen vuoden takaa

……………………………..

Masennuksen takapotku –  ja liian silkoinen päivitys

Aina se iskee vaikka miten koettasi välttää. Kirjan julkaisun (Yllämme kaartuva taivas, Like, tammikuu 2019) jälkeinen lyhyt ilo ja sen jälkeinen masennuksen takapotku. Varotoimenpiteet on suoritettu. Seuraava, aivan eri genren käsis on viimeistelyä vailla. Myös uusi, täysimittainen romaani on aloitettu lähdetöillä ja muistiinpanoilla. Jopa prologi on kirjoitettu, vaikka eihän koskaan ole takeita jääkö se lopulliseen julkaisuun.

Hieronymus Bosch: Detalji, ”The Garden of Earthly Delights”, 1480 – 1505.

Olen ehtimiseen toistanut, että minulta syntyy tekstiä hitaasti, tuhannen toiston tuloksena. Se pitää korvata lanseerallamani ”perse penkkiin” -menetelmällä. Nyt ei tunnu sekään toimivan, kun keskittymiskyky on nollilla. Ihmettelen vain mitä merkitystä kaikella on. Miten helvetissä täällä voisi ja tulisi elää? Kuka minä lopulta olen? 

Mikä on ”oikea” kuva ihmisestä. Jokainen katsoo toista eri kulmasta. Ihminen on erilaisten heijastusten summa ja tuskin totta edes itselleen. Narratiivinen sosiaalipsykologia tutkii yksilön elämänkaarestaan luomaa tarinaa, jossa palaset pistetään paikalleen niin kuin ne omaan mielikuvaan parhaiten sopivat. Totuudesta – jos sellaista on – ei tarvitse, eikä voi välittää.

On aivan selvää, että kaksikymmentä vuotta ja kaksitoista kirjaa sitten avasin oven, josta ei voi kulkea enää takaisin. Ennen sitä olin päättänyt kouluttautua ammattiin, jota harjoitetaan kuoleman kynnykselle saakka. Työhuone ja duuni on minulle parasta, vapaa-aika turmioksi.

Oman ahdistukseni syy löytyy varmasti työn yksinäisyydestä ja pitkästä perspektiivistä. On turvallista mennä joka aamu hommiin, jossa on työkavereita. Kokemusta on. Entisessä elämässäni olin yrittäjä. Tiedän miten työt, ongelmat, ihmissuhteet ja vaikeudet ovat hyvästä. Niiden ratkaisemisesta saa tyydytystä ja säännöllistä, huomioitavaa palautetta tekemisistään.

Kun romaanikäsikirjoituksen ja lähdetöiden kanssa ahertaa pari vuotta ja jättää tuloksen kustannustoimittajalle, palaute hermostuttaa. Syntyykö tästä kustannussopimus? Siitä selvittyä helpottaa hetkeksi. Luottohenkilö antaa palautetta, syntyy kysymyksiä, vuorovaikutusta ja työn editointia.

Kun valmis kirja on kädessä, alkaa funtsia muiden reaktioita. Vaikka – hitto soikoon – sekin on turhaa. Olen aina pitänyt selkeästä työnjaosta: jokainen, tässä tapauksessa kirjoittaja, kustannustoimittaja, kustantaja ja markkinoinnista vastaava tekee duuninsa tinkimättä ja niin hyvin kuin rahkeet riittävät. Enempää ei voi eikä tarvitse.

Kirjoitin liian silkoisen päivityksen. Monestakin syystä kaivosta ylös kipuaminen on vaikeata juuri nyt, kun pitäisi olla päinvastoin. Hyvä ystäväni sanoi kerran: ”Juha, sun pitäisi kirjoittaa blogiisi henkilökohtaisemmin.” No, nyt näin, kohta tänne nousee toisten kirjoittamien teosten arvioita. Loppuun enteelliset rivit esikoiskokoelmastani Vapaa pudotus (Like 1998, HS-kirjallisuuspalkintoehdokas ja Kirjailijaliiton palkinto vuoden parhaasta esikoisesta.)

Kun poimin kiven kämmenelle

ja heitän kohtisuoraan ylös

se pysähtyy hetkeksi

ennen kuin putoaa.

Onni on yhtä nopea ja haluan aina väistää.

Sain mitä halusin, lasini on täynnä

juopuneita kärpäsiä.

Keitto jäätyy lautaselle ja päivät

kuin hioisi kiveä tomuksi pääskysen siivellä.

Niin vähän on tehtävissä, mutta haluan oppia

juopumaan päivistä niin yksinkertaisesti

kuin vesipisara putoaa.

Neulansilmät jätän kameleille,

sillä ikuisesti eläviä ei täällä tule

kuin oikealla hetkellä kuolleista.

Etsin vastausta vain yhteen kysymykseen,

mutta minua rakastetaan sillä tavoin

etten koskaan saa tietää kuka olen.

……………………………..

Blogin ekstralinkit

1. Usko omaan hyvyyteen on pelottavaa

2. Liian vaikea kysymys vastattavaksi

………………………………

Onko kirjailijalla brändi – kuka hoitaa markkinointihommat?

Tänään piti päivittämäni Vesa Sisätön tuoreesta ja hiton hauskasta kirjasta 100 klassikkoa tunnissa. Siinä jää Väyrysen Paavonkin lukuvauhti toiseksi. Mutta ”yleisön pyynnöstä” nostan tänne muutaman ajatuksen viime keskiviikon mediavalmennustilaisuudesta: ”Tavoitteena on antaa varmuutta ja valmiuksia median kohtaamiseen ja samalla auttaa välttämään mahdolliset sudenkuopat.” Keskustelimme myös kirjailijan brändistä ja maineenhallinnan ulottuvuuksista.

Tilaisuuden pitivät Otavan viestintäpäälliköt ja paikalla oli kaksi viestinnän ulkopuolista asiantuntijaa, joita en halua yksilöidä koska tilaisuus ei ollut julkinen ja esitän huomiooni vain sellaisina, joina ne omaan ymmärrykseeni kiteytyivät. Osallistujista valtaosa oli esikoiskirjailijoita, mutta joillain oli jo useita julkaisuja takana. Kustantajani on Otava-konserniin kuuluva Like, joka pitää yllä ja kehittää omaa ”kulttimainetta” saavuttanutta brändiään.

Lähdin tilaisuuteen hieman skeptisenä, suurimpana pontimenani uteliaisuus. Tulos: sain omaa ajatteluani selkiytettyä, asiat niihin pilttuisiin, jonne ne kuuluvat. Plus muutama asia, jotka on syytä pitää mielessä ja pohtia tarkemmin.

1. Suhtauduin ensimmäiseen asiantuntijaesitykseen kriittisesti. Taso lähti liian korkealta, ikään kuin jokainen kirjailija olisi kaikkien tuntema ”julkkis” tai ainakin matkalla sellaiseksi. ”Henkilökohtaiselle vuorelle nouseminen” ja ”Tahtotila” ovat ulkokohtaiseksi kuluneita, abstrakteja ilmaisuja. 

Silti tästäkin esityksestä jäi kolme hyvää pointtia. Ensiksi: ”Media ei ole kirjailijan henkilöllisyyden jatke.” Älä siis ripustaudu siihen mitä sinusta kirjoitetaan. Tai eritoten mitä kirjoittamatta jätetään – vaikka niin kiihkeästi haluaisit mahdollisimman paljon palautetta. Toiseksi: ”Kieltäytyminen” voi olla brändi sinällään, vaikkakin pidemmän tien päässä. Ilkka Remes varjelee yksityisyyttään ja mahdolliset viestit kulkevat vain kustantamon kautta. Juha Seppälää on turha odottaa messuille tai edes yhteiskuvaan muiden Finlandia-ehdokkaiden kanssa. Ja vielä: ”Loista, kun siihen on tilaisuus.” Eli ensimmäisen kirjoittajaopettajani sanoin: ”Älä vähättele ittees, kyllä muut siitä huolen pitää.”

2. Toinen esitys oli silkkaa konkretiaa ja pääsi minua lähemmäs. Mitkä ovat puitteet hyvän lehtijutun synnylle? Mitä aikakausilehden toimittaja odottaa haastateltavaltaan? Mitä hän ei odota? Millaisin edellytyksin juttu syntyy? Entä luottamus ja vilpittömyys?

Kun päivälehti nostaa teoksen sivuilleen, mennään kirja ja sisältö edellä. Olen kuitenkin havainnut kasvavan kehityksen, jossa saatetaan tehdä vain henkilöjuttu ja tuore kirja jää lopulta jopa ilman kritiikkiä. Aikakausilehdet nostavat henkilön pääosaan, uhraavat enemmän tilaa ja kuvia. Ja sitten se tärkein yhteinen nimittäjä: jutun kirjoittaja metsästää tarinaa. Kirjailijaa saattaa raastaa, että kirja jää taka-alalle. Turha murehtia, jos haastateltava pääsee koskettamaan lukijaa läheltä, hän hankkii kirjan. Ja se tarina – älä typistä itseäsi yhden tarinan varaan, ei sitä loputtomiin toisteta. Kyllä elämästä aina uusi kulma löytyy.

Molemminpuolinen kunnioitus ja luottamus on avain hyvän jutun synnylle. Sivuutan tämän lyhyesti ja ajattelen päinvastaista esimerkkiä: Trumpin loputonta kärhämää median kanssa. Ja vielä, minäkään en pitäisi, jos haastateltava tarkistuttaisi juttua ja loputtomiin ja kirjoituttaisi sen yhä uudelleen. Faktat ovat faktoja, mutta yhteisymmärrys kaikesta muusta on aina tulkintakysymys. Ajattelen itseäni – kaikki tuntemani ihmiset näkevät minut varmasti omasta kulmastaan ja eri valossa.

Älä ole falski. Jos poliitikko kertoo painavansa duunia 24/7 ja esittää samaan hengenvetoon perheen elämänsä ykkösasiaksi, yhtälö ei taida toimia. Vilpittömyys vie pitkälle, mutta sinä itse lopulta päätät esitätkö itsekkään narsistin pahoinpitelemää uhria vai nostatko esiin jonkin merkittävän muutoksen elämässäsi. Tästä on kokemusta. Muutama vuosi sitten lehtijutun otsikkoon päätyi ”totuutena” jotain sellaista mitä en ollut – mutta mitä itsestäni toivoin ja tavoittelin. 

3. Lopuksi tärkein. Entisessä elämässäni olin yrittäjä, joka vastasi myös useiden muiden työntekijöiden rahallisesta toimeentulosta. Ja siitä, että kaikki alihankkijoita myöten tekivät duuninsa sovitusti ja asiakas sai lopulta sijoitukselleen katetta. Ehkä siksi suhtaudun näihinkin juttuihin ja kirjailijan duuneihin parituhatta vuotta sitten eläneen miehen sanoin: ”Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.”

Edellä oleva tahtoo sanoa, että tykkään selkeästä työnjaosta, täsmällisyydestä ja siitä, että sovitut asiat pitävät. Näin tämä on kustantamon ja kustannustoimittajani kanssa toiminut. Keskiviikon tilaisuus vielä alleviivasi markkinoinnin osuutta. He hoitavat kevään katalogin esittelyt, kirjakauppojen ennakko-ostot ja jatkon… tiedotuksen, arvostelukappaleet ja muut yhteydet medioihin. 

Ja tämän tajuan hyvin: jos kirja ei muuten ensin ”lähde lentoon”, markkinointiponnistelut eivät siinä auta. Jos nostetta on, sitä voi rahallisin panoksin vauhdittaa. Nähtäväksi jää miten uuden kirjani käy. Se tietysti vaikuttaa omaan osuuteeni jatkossa. Eka siirto on suoritettu ja tuleva kirja päivitetty kotisivun kaikkiin linkkeihin. Ymmärrän hyvin heitä, joilla on enemmän keikkaa ja oma markkinointi ahdistaa. Oma julkaisutahtini on 2-3 vuotta ja yhteisölliset menot olen tarkoituksella karsinut minimiin. Katson, että osuuteni tuli hoidettua kuuden vuoden taidetoimikuntakaudella.

Lopuksi Vilja-Tuulia Huotarisen mainio veto. Hänen tuore romaaninsa Niin kuin minä heidät näin arvioitiin Hesarissa 15.11. Hän jakoi sen sos-mediaan ja kirjoitti viestin: ”Kirjailijaa monesti onnitellaan hesariarvioista, mutta kyllä se kuulkaa menee niin päin, että onnea HS, että saat meiltä teoksia!” 

………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Sitaatti kahdeksaltatoista kirjailijalta: ”Miten kirjani ovat syntyneet”

2. Claes Andersson yrittää omakuvaa

………………………………….

Täällä puhutaan suoraan Paholaiselle

Blogi päivittää lyhyesti. Uuden romaanin editoitu versio lähti eilen kustantajan markkinointi-ihmisten lukuun. Kannen tekijä ja tiedotus pääsevät tutustumaan liki lopulliseen versioon. Itse lähden huomisaamuna viikon lomalle.

Auto suuntaa Hevonlahdelle. Sikäli osuva nimi, että se on hevonkuusessa, eli keskellä ei mitään, korvessa Varkauden ja Savonlinnan välissä. Mökin nimi on Mansikkapaikka. Helvi Hämäläinen testamenttasi sen aikanaan kirjailijaliitolle. Alkuperäinen asumus on Helvin kokoa, eli hieman leikkimökkiä suurempi. Siitä tehtiin sauna ja viereen uudisrakennus, jossa on keittiö ja väljät tilat kuudelle hengelle.

Hieronymus Bosh (1450 – 1516)

Kirjoittamisesta irrottautuminen ja kalahommat ovat jääneet tältä kesältä aivan paitsioon. Mutta nyt tärppää! Lopuksi muutama rivi tulevasta romaanista. Kustannustoimittajani laatiman takakansitekstin otsikko kysyy: Millaiseksi ihminen kasvaa pahan keskellä?

…………………………………….

”Niin kuin vuoren korkeimmalle huipulle saattaa nousta monta eri polkua, Cabrel sanoo. Ei Jumalankaan luokse ole yhtä ja ainoaa tietä. Eikä ole mitään rakkautta suurempaa. Ihmisen poika annettiin ihmisten käsiin ja he tappoivat hänet koska pelkäsivät. Kaikki tuntevat pelkoa, niin harva ymmärtää mitä on rakkaus.

Tyhjillä puheilla voi pyyhkiä perseensä, kapteeni Wray sanoo. Jos tuntee pelkoa, pitää panna toimeksi ja tehdä jotain, korulauseet kannattaa unohtaa.

Muistatko mitä Job sanoi Herralle? Cabrel kysyy.

Täällä ei keskustella Herran kanssa, kapteeni Wray sanoo. Vaan puhutaan suoraan Paholaiselle.

Ne ovat lopulta sama asia, Cabrel sanoo.”

……………………………………..

Blogin ekstralinkit

1. Edellinen kerta Mansikkapaikassa

2. ”Kakkaa ja kakkuja” kirjailijaliiton Ateenan residenssi

……………………………

Ruumiin hiili on yksinkertaisesti hiiltä, mielen tulella poltettua

Muutto venytti blogin päivitystä poikkeuksellisen pitkään. Kuten kerroin aiemmin, Pyynikin Trikoon kiinteistö harjun kupeessa on myyty saneerausyhtiölle. Työ kestää vuosia ja valmista tulee vaiheittain. Edellisen työtilan ikkunat antoivat etelään. Nyt katsellaan pohjoiseen, kohti harjun jyrkintä rinnettä.

Muutto ei ole vain tavaroiden siirtoa, vaan kaiken vuosien mittaan kertyneen karsimista. Hommaan kului vaimon jelppaamana tiukat kolme viikkoa. Nyt on kalusteet ja koneet kohdallaan, sähköt, valot ja muutkin viritykset paikallaan.

Edellisessä työtilassa vierähti 17 vuotta. Kun muuton saa soviteltua aikatauluihin, se on lopulta hyvä juttu – eräänlainen ”puhdistus”, ehkä myös jonkin uuden alku. Nähtäväksi jää. Palaan tähän vielä, vaikka päivityslistalla on paljon muutakin mielenkiintoista, mm. ”Kiinan kadotetut tyttäret, Muhammad Ali” ja kirjallisuuden kiristynyt kustannuspolitiikka, josta Hesarikin kirjoitti tänään.

Kustannustoimittajani ehti jo kysellä uuden romaanikäsiksen editointiversion perään. Nyt sekin on tulostettu ja postitettu eilen. Tänään tuntuu, että mehut on miehestä aika tarkkaan puristettu. Lyhyen postauksen lopuksi muutama säe. Otin hyllystä Mustan runokirjan ja nappasin ensimmäisen tekstin joka sivuilta avautui.

V ä i t ö s  v a l o s t a

Valosta en halua väitellä, vaikka teoreetikot

tuhlasivat mustetta paperille

jo ennen Aurinkokuninkaan kuolemaa.

Pohjoisen valossa kasvaneena kärsii

todellisuudesta:

kun mitään ei ole, on kaikki.

Säteet taittuvat prismoista ja peileistä,

ei ole kuvaa ilman valoa, ei edes omaa.

Ruumiin hiili on yksinkertaisesti hiiltä,

mielen tulella poltettua.

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Neljän vuoden takainen juttu ja pako putkiremontin alta: ”Hyvän ja pahan taistelu”

2. Hotakainen kirjoittaa kirjaa Kimi Räikkösestä. Blogin päivitys kuuden vuoden takaa: ”Kari Hotakainen ja Buster Keaton”

…………………………

Pirun pätsi ja barokin tyttäret

Päivityslistalla odottaa muiden aiheiden ohella mielenkiintoista proosaa. Kirjat ovat kuitenkin luvun alla, joten blogi päivittää ytimekkäästi Perjantairunolla.

Peter Paul Rubens: Venus at the Mirror (1612-1615)

Antti Majander kirjoitti Hesarin lauantaiesseessään 21.1. miten ”Runous pääsee keulille kirjallisuuden tappolistalla.” (klik) Tämänaamuisesta lehdestä löytyvät Anna-Riikka Carlsonin & Hannu Harjun ja Tommi Parkon vastineet artikkeliin. Ne laajentavat ja selkiyttävät runouden tämänhetkistä tilannekuvaa.

Yhä useammalla kirjailijalla saattaa olla eri kustantajia. Monet sekä proosaa että lyriikkaa kirjoittavat tekijät julkaisevat proosansa perinteisten kustantajien kautta, mutta löytävät runoilleen pienemmän ja joustavamman julkaisukanavan. Toki kyse on myös pienten toimijoiden kevyemmästä kulurakenteesta, joka mahdollistaa kirjallisella kentällä toimimisen.

Mutta asiaan. Parin viikon takaisessa päivityksessä mainitsin miten kokoelmani Babel (Palladium 2013) päivittää maailmantilanteen ja päätyy vieraalle planeetalle viidensadan vuoden päähän. Tässä runo nro 323 – ajatelkaa, voitte lukea tänään tekstin, jota pohditaan tulevaisuuden universumissa.

Kuva: www.unrealengine.com

Joutsenen tähdistöstä on löytynyt maan kaltainen planeetta

jossa vallitsevat elämän edellytykset: vettä leipää ja laulua.

Tutkijat haluavat selvittää onko Kepler -22 b kaasua vai

kiinteää ainetta: löytyykö enkeleitä ja pirun isännöimä pätsi?

Planeetta sijaitsee 15% lähempänä kuin Maa omaa

aurinkoaan: entä barokin tyttäret, valkoinen ja runsas liha?

Jos planeetan pinta ja ilmakehä ovat suotuisat, lämpötila on

noin 22 astetta: kevään ensimmäinen lämmin päivä. Pääskynen.

Kun viisisataa vuotta on kulunut Kepler-22b

tarkkailee meitä 600 miljoonan valovuoden päästä.

Siellä pohditaan, onko täällä alkeellisen elämän edellytyksiä?

…………………………………………………………….

1. Ekstralinkki neljän vuoden takaa: Julkaistaanko meillä jo liikaa kirjoja?

2. Terveiset marginaalista: ”Ne verenimijät ovat myös kielellisiä punkkeja”

…………………………………………………………….

Kirja on kuollut. Eläköön kirja!

Kirjamarkkinoiden meno kiihtyy ja elinkaari lyhenee. Ei ole monta vuotta siitä, kun vuoteen mahtui kaksi kirjasesonkia: syksy ja kevät. Nimikkeiden määrässä syksy painoi, kevät oli keveä.

Kuva sivuilta The Guardian, Kevin Summers/Getty Images.
Kuva sivuilta The Guardian, Kevin Summers/Getty Images.

Nyt kirjamarkkinoiden kevät alkaa 1. tammikuuta ja julkaisutahti jatkuu kesän kynnykselle, jolloin alkaa lomalukemiseksi markkinoitujen kirjojen sesonki. Syksyn ensimmäiset julkaisut ilmestyvät jo heinäkuun lopulla. Vaan eipä auta, perinteisen kirjan myynti laskee.

Terho Puustinen kirjoittaa 12.5. Image -lehden blogissaan: ”Tietokirjallisuuden myynti on pudonnut 42 prosenttia huippuvuodesta 2004. Kaunokirjallisuuden huipusta on sulanut 30 prosenttia ja oppikirjatkin ovat menettäneet 13 prosenttia myynnistä. Tällaisia lukuja kirja-ala ei esittele koskaan julkisuudessa. Niitä ei tohdita nostaa edes sisäpiirin keskusteluun.”

Entä kirjan hinta? Tein parin minuutin empiirisen tutkimuksen. Tommi Kinnusen Neljän tien risteys julkaistiin 2014. Arviot olivat kehuvia ja nostivat romaanin puheenaiheeksi. Tänään kirjan voi hankkia kirjakaupasta hintaan 29,95. Tai tarjouksesta 4,50 eurolla plus postikulut.

Kun myynti tyssää ja uutta julkaisua tunkee varastoon, painoksen loppu lykätään silppuriin. Taannoin esimerkiksi Kirjatori myi kustantajien jäännöseriä. Myymälöitä oli parhaimmillaan kaksitoista. Toiminta on loppunut. Viime joulun kantissa Tampereella oli vielä pop-up myymälä.

Kirjailijan kustannussopimuksessa on yleensä pykälä, joka velvoittaa kustantajaa tarjoamaan kirjaa tekijälle ennen silppuria. Sos-median viestien perusteella näyttää siltä, että viime viikkoina yhä useampi kollega on lunastanut option ja pelastanut viimeiset kirjansa kuolemalta.

Käytin tilaisuutta myös itse ja lunastin kahden kirjan painoksen loput. Maksoin niistä mielelläni viisikymmentä senttiä kappaleelta. Olen jakanut jo liki kaikki kevään esiintymisten ja haastattelujen yhteydessä. Kirja on kuollut, eläköön kirja! Raha ja prosentit eivät merkitse kaikkea. Lukemisella parannetaan maailmaa yhä. Enemmän kuin millään muulla?

Vielä runo eloonjääneestä kokoelmastani Satakieli! Voit myös kuunnella sen kotisivuiltani kahdeksan muun tekstin kanssa. Hienon äänimaailman runoihin on tehnyt ja sovittanut Hanna Silvennoinen. LINKKI.

………………………………………………………………………….

Nimetön – Namnlösa

Herra siunaa ja varjele meitä. Valista meille kasvosi

ja ilmesty meille iltalehtien lööpeissä ja kohulehtien kansikuvissa,

sillä Sinä loit meidät kuvaksesi vaikka jotkut väittävät,

että olet tehnyt myös sekundaa. Me olemme yhtä kuin sinä,

tai toisin päin. Sinä olet yksi ja ainoa: et musta etkä valkoinen,

et hyvä etkä paha, et vapahtaja etkä murhaaja,

väärämielinen tai oikeudenmukainen. Yhtä hyvin äiti

joka tappoi lapsensa kuin julkkis, joka tilittää syöpäänsä.

Sinä olet homo ja hetero, et miinuslaskun tulos, vaan kaiken summa.

Herra kuule meitä ruumiisi ja veresi nimessä, siunaa

jokapäiväinen valmisruokamme ja pyhitä pahvilaatikkoviini

sillä meidän on nälkä ja meitä janottaa. Herra varjele meitä

vihollisilta ja vääräuskoisilta, äläkä jätä meitä terroristien käsiin

niin kuin mekään emme lakkaa puolustamasta sinua.

Herra siunaa ja varjele meitä kaikilta, jotka eivät tunne tarkoitustasi

ja anna meille rauha nimesi tähden.

…………………………………………………………………………..

Blogin ekstralinkissä Tommi Kinnusen Neljän tien risteys.

…………………………………………………………………………..

Ole rohkea! Ota riski ja lue jotain sellaista, jota et ole ennen kokenut

Joskus on hyvä katsoa taakse nähdäkseen eteen. Hesari kysyi syksyn kirjamessuhaastattelussaan neljältä kotimaiselta kirjailijalta mikä venäläisen kirjailijan teos suomalaisten pitäisi lukea?

Kari Hotakainen alleviivaa erityisesti Daniil Harmsin Sattumia ja perustelee sitä näin: ”Nostaisin sen, koska elämme aikoja, jolloin mihinkään pitkään kerrontaan, eikä virallisiin lausuntoihin voi uskoa. Laajan epiikan aika on ohi. Maailma on sellaisessa kulmassa, että tarkimmin sitä voi kuvailla absurdin tekniikan kautta.”

Absurdin kirjallisuuden innoittamana nostan päivitykseen tiukan trilogian, joka kurottaa viidenkymmenen vuoden taakse ja toteuttaa samalla poikkeuksellista kirjallista näkökulmaansa tässä ja nyt sekä tarjoaa epiikan sijaan avant-gardea.

Trilogia muodostuu teoksista: David Markson, Lukijan luomislukko, suom. Kari ja Silja-Maaria Aronpuro. Kari Aronpuro, Kääntäjän floppi. Romaani. Sekä Kari Aronpuro, Aperitiff – avoin kaupunki.

Marksonin alkuperäisteos ilmestyi 1996, Aperitiffin ensimmäinen painos 1965. Kirjan kolmas painos sekä tuore, Kääntäjän floppi, ilmestyivät ntamon kustantamana loppuvuodesta 2015. Kulttuuriteko on kulahtanut ilmaisu, mutta käsillä on epäilemättä alkaneen vuosituhannen merkittävin kirjallinen paketti lajissaan.

Absurdi merkitsee epäsointuista ja ”mahdotonta”. Kirjallisen esityksen muotona se koostuu usein replikoinnista, rinnastuksista ja vuoropuheluista. Lainaan yhtä avainlausetta Kääntäjän flopista: ”Vaativin taide pakottautuu muodon totaliteetin ulkopuolelle, fragmenteiksi.”

Kaikki kolme teosta on nimetty romaaneiksi. Näennäisestä pirstoutuneisuudestaan huolimatta ne tavoittavat draaman kaarta. Sisältö on mitä suurimmassa määrin intertekstuaalista. Teksti kulkee hypähdelleen, täydentää ja silmukoi edetessään jo aiemmin kirjoitettua. Lauseet iskevät kipinää ja ajatusten toisiinsa törmäyttäminen luo jatkuvasti uusia assosiaatiota lukijan mieleen.

Trilogian teokset kyseenalaistavat perinteisen tekijän ja lukijan suhteen: ”Lukijan luomislukossa subjekteja ovat Minä, Lukija ja Päähenkilö mutta myös huomautuksia ajattelijoista ja taiteilijoista ym. lausahteleva nimeämätön kertoja.”

Kolmikon ”kantaisä” on Aronpuron Aperitiff – avoin kaupunki. Kollaasiromaani herätti ilmestyessään kohun, jota tarkentavia aikansa lehtileikkeitä on liitetty laajennetun painoksen loppuun. Toisaalta aikalaisarviot olivat innostuneita. Kansan uutiset kirjoitti: ”Ruusuja Kari Aronpurolle /…/ se on kirja johon kynnet ja nimitykset eivät pysty /…/ tätä filosofiaa ja tätä kirjaa ei kaada mikään.”

Nyt suomeksi saatu Marksonin teos on ehtinyt muodostua uusia uria hakevaksi kulttikirjaksi. Publishers Weekly kirjoitti: ”Kirja, josta avant-garde on uneksinut, mutta jollaista ei ole ennen nähty. Äärimmäisen kiehtova.” Aronpuro on kirjoittanut Kääntäjän floppinsa pastissiksi Marksonin kirjalle ja hakenut siihen globaliteetin seuraksi myös ”paikalliskulttuurisia” sävyjä.

Trilogiaa lukiessa päällimmäiseksi muodostuvat riemastus ja oivallus. Tekijä(t) ja lukija kulkevat käsi kädessä, tekstistä muodostuu yhdessä koettua ja yksityiskohdissaan aina uudella tavalla tulkittavaa. Vakava ja humoristinen kietoutuvat erottamattomasti yhteen.

Blogi pitää kiinni siitä, ettei kirjoita mittaansa pidempiä juttuja. Tällä kertaa se on erityisen vaikeaa. Koko paketissa on reilut viisisataa sivua, yli sata olen kääntänyt koirankorville ja alleviivaillut. Siitä huolimatta pääasia on helppo ja lyhyt: Ole rohkea! Ota riski ja lue jotain sellaista jota et ole ennen kokenut. Kääntäjän flopin sanoin: ”Kokemus on jotain, jossa itse muututaan.”

………………………………..

1.Ekstralinkki: lisää ajankohtaista Aronpuroa.

2.Ekstralinkki: Milan Kundera ja kadonneet nimet

………………………………..

Kolmannes minusta on Jumalaa itseään

Allekirjoitin keskiviikkona kustannussopimuksen tulevasta teoksesta, jonka työnimi on Idoli. Like julkaisee romaanin vuoden 2016 alussa. Nimi tulee vielä muuttumaan.

Idoli oli sitkeä pala, kirjoittaminen katkesi useaan kertaan syystä jos toisesta. Nyt editointikierrokset kustannustoimittajan kanssa on tehty ja teksti lopullista viimeistelyä vailla.

Kaltaisteni kirjailijoiden julkaisu käy yhä vaikeammaksi: arviot tarjoavat ruusuja ja risuja, tunnustusten finaalipaikkoja ja palkintojakin kertyy, mutta kassakone ei kilise. Jos kustantajan tallissa olisi vain tällaisia tekijöitä, konkurssi uhkaisi välittömästi.

Kirjasta tulee kymmenes omalla nimellä julkaistu. Ja nyt, uuden käsikirjoituksen jo aloittaneena jaksan yhä kysellä työni oikeutuksen perään. En ajattele mahdollista myyntiä, lopulta en kirjoittaessa huolehdi edes julkaisun mahdollisuudesta, se ei ole päätettävissäni. Kirjan tekeminen on aina uhkarohkea hanke. Kliseisesti ilmaistuna: romaanin kirjoittamiseen pitää olla elämää suuremmat syyt.

Olen palannut usein Ottó Orbánin runoon, jonka wsoy julkaisi vuonna 2000 unkarilaisen runouden antologiassaan Valolieriön alla (suomennokset ja toimitus Hannu Launonen ja Béla Jávorsky) Tekstissä Orbán seisoo ammattinsa takana ylpeänä ja itsevarmana, silti nöyränä ja viisauden vastapainoksi narrimaisuutensa tunnustaen. Ja runon keskelle sijoitettu elämän metafora – se on komeimpia koskaan lukemiani.

 156. sonetti

Ammatti on sormenpäissäni, voin kirjoittaa mitä tahansa,

mutta en samaa kuin tämän päivän nuori runoilija.

Voin uudistaa kaiken, jos haluan, juuri minä olen uudistaja,

tuskin se, jonka edessä on tuliruusu verhiö ammollaan

ja joka taivaanrannan umpikujien ja harhateiden välistä etsii

kohti kuuta kiemurtelevaa, huimaavaa polkua, runoa.

Eläminen on kuin johtaisi löytöretkeä Etelänavalle;

ensin kuluvat loppuun matkatavarat, sitten uupuvat vetokoirat

ja lopuksi me itse uuvumme –

jos olemme eläneet oikein, olemme luihin ja ytimiin saakka

sitä mitä olemme.

Voimmeko vaatia kapteeni Scottia tilille hänen

päiväkirjansa tyylin perusteella?

Niin tai näin: meidän täytyy silti tuntea nahoissamme

tuulen tikarit, kipunoiva pakkanen…

Olen vanha kettu, antologioiden kauhu, ovela runoilija:

yhtä aikaa viisas ja narrimainen, ja kolmannes minusta on

Jumalaa itseään, niin kuin vanha kummajainen Zelk

tai myrskyssä harhaileva hullu kuningas Lear.

……………………………………………….

Ekstralinkki neljän vuoden takaa täydentää otsikkoa: ”Mitä Jumala tarkoittaa?”

………………………………………………

Teemu Hirvilammi on liittynyt Kuolleiden runoilijoiden seuraan

Blogi muistaa Teemu Hirvilammia, joka kuoli perjantaina 6.maaliskuuta. Sairaus nujersi runoilijan 59-vuotiaana. Taipaleelle ehti kertyä viisitoista kokoelmaa, ensin WSOY:n ja Tammen julkaisemana, seitsemän viimeistä hänen luottokustantajaltaan Sammakolta.

Kotihyllystä löytyi kuusi Hirvilammin kokoelmaa. Henkilökohtaisesti tapasin hänet vain muutaman kerran. Kun esiinnyimme ammoin Tampereen Telakalla, valittelin miten olisi pitänyt ottaa joku kirja mukaan, että olisin saanut siihen nimikirjoituksen. Teemu nappasi jostain paperilapun, raapaisi nimmarin, piirsi viereen karhun ja kirjoitti: ”Runot jäivät karhujen luettavaksi.” Olen käyttänyt mystistä viestiä kirjanmerkkinä, mutta en sitä tähän hätään löytänyt.

Kun Hirvilammin kokoelma Tiikeri joen rannalla ilmestyi 2004, tein vielä kritiikkejä Aamulehteen. Jutut oli luokiteltu kolmeen kategoriaan, joista lyhimpään oli varaa käyttää noin yhdeksänsataa merkkiä. Kertaan arvioni tähän, tekstin ydinasiat pitävät kutinsa yhä:

Teemu Hirvilammi julkaisi esikoisrunonsa 1977. Seuraavien kokoelmiensa myötä hän kasvatti kulttirunoilijan mainetta. Pitkän julkaisutauon jälkeen mies teki comebackin 1999 kokoelmallaan Pyramidipipo, joka ylsi ehdolle Runeberg-palkintoa jaettaessa.

Kymmenes kokoelma, Tiikeri joen rannalla, vahvistaa Hirvilammin mainetta Arto Mellerin manttelinperijänä Suomen boheemirunouden ykkösnimenä. Aiemmasta yhteiskuntakriittisyydestä on siirrytty yhä henkilökohtaisempiin sävyihin. Runojen mies yrittää ottaa elämästä jatkuvaa niskalenkkiä, mutta putoaa polvilleen kerta toisensa jälkeen.

Herkkä ja kova, ironia ja itkunsekainen huumori sekoittuvat Hirvilammin säkeissä, jotka luotaavat miehen mielenmaisemaa. Valitsemallaan tiellä Hirvilammi tekee oivaltavaa runoa. Parisuhteen kuva tiivistyy pariin säkeeseen: ”Meillä on muovinen astiasto / ettemme vahingoittaisi toisiamme.”

Nostan loppuun yhden runon edesmenneen muistoksi. Elämän kaaren tiivistävä teksti löytyi muutaman sekunnin selauksella kokoelmasta Pyramidipipo.

………………………………..

Kaste on haihtunut.

Yhä selvempää on lyijyn painava vihreys,

ajatuksieni paino.

Silti on kesä – askeleittesi jäljet saunapolulla.

Hämähäkkien langat kiiltävät

kuin sinulta pudonneet hiukset.

Mitä pelkäät? Yksinäisyyttä,

vai sitä ettei peltojen sirinää enää kuule.

Lintujen leikkivä lento

on vain ruoan pyydystämistä poikasille.

Tuuli puhaltaa vastasyntyneestä kuolevan otsaan.

………………………………..

Ekstralinkissä Aro Melleri ja Frankenstein.

……………………………….