Andres Serranon ”Pissakristus” ja runo

Teemalla tänään (31.8.2021) klo 21.00 mielenkiintoinen dokumentti unkarilaissyntyisestä, designin edelläkävijästä Lázló Moholy-Nagystä (1895 – 1946) Nagy työskenteli Bauhausin ydinryhmässä Berliinissä ennen kuin pakeni natseja Yhdysvaltoihin.

Hesarin ennakkojutussa kerrotaan miten Moholy-Nagy uskoi, että tulevaisuuden lukutaidoton on se, joka ei osaa lukea valokuvia. Saattaa olla, että kuvatulvan lisääntyessä niiden merkitykseen turtuu. Keskiajalla lukutaidottomalle kansalle maailmanselitykset maalattiin kirkkojen kuviin. Michelangelo näyttää meille yhä ensimmäisen ihmisen luomisen ja helvetin kiirastulen.

Amerikkalainen Andres Serrano (s.1950) haluaa hätkähdyttää valokuvillaan: verta, spermaa ja virtsaa. Kuvia patologian laitokselta, seksuaalisuutta, uskontoa ja kuolemaa. Oheinen kuva, Piss Christ, on aiheuttanut aikanaan suurimman kohun. Kun työ oli esillä Ranskassa, 85.000 henkilöä esitti vetoomuksen sen poistamiseksi.

Serranon kuvassa on krusifiksi, jonka taiteilija on upottanut omaan virtsaansa. Avignonissa Collection Lambertin näyttelyyn tunkeutui kaksi ”aktivistia” ja tuhosi vedoksen vasaroimalla. Kun ikiajat sitten lähdin Helsinkiin kolutakseni muutaman näyttelyn, en tiennyt vielä Serranon maineesta mitään.

Tennispalatsin näyttely teki vaikutuksen. Useita kuvia on vieläkin helppo palauttaa mieleen. En lähde tulkitsemaan ”Pissakristuksen” syvintä tarkoitusta tai arvoa taideteoksena. Se on tässä epäoleellista. Oleellisempaa on, että  jokin muukin kuin ”järkyttävä uutiskuva” kykenee yhä herättämään intohimoja ja tunteita.

Näyttelyn jälkeen tein junassa muutaman muistiinpanon, joista syntyi sittemmin runo. Muistan, miten seisoin näyttelysalissa: kun katsoin krusifiksia ja käänsin sille selkäni, näin vastapäisellä seinällä kuvan syntymättömästä lapsesta ja kuolleesta naisesta. Jokin aistittava jännite kulki tilan lävitse.

Saattaa tuntua, että runolla olisi tulkinnallinen tarkoitus. Näin ei ole. Paremminkin säkeet esittävät kysymyksen. Aivan kuin totuus odottaisi portin takana, mutta lukko ei yrityksistä huolimatta suostu avautumaan. Runon tehtävänä on saada vastaanottaja löytämään uusia, omia tunteitaan tekstin herättämänä. Samoin on kuvien laita.

P O R T T I

Kesällä maa on kevyttä lapioida,

tänään taivas täyttyy pimeydestä Pyhäjärven yllä.

Sankaritenori laulaa levyltä yhä,

en pidä aariasta jossa meille luvataan

tottumus onnen sijaan.

Madeiran viini on vahvaa ja käy sydämeen,

teen rivejä orjantappuran ja

kristallikruunun välistä. Eilen katsoin kuvaa

virtsaan upotetusta krusifiksista ja ihmettelin

miten kauniilta valo saa kärsimyksen näyttämään.

Vastapäisellä seinällä näin syntymättömän lapsen

ja kuolleen naisen kasvot,

enkä havainnut mitään eroa.

……………………………………………

Blogin ekstralinkissä aiheesta lisää

”Jos kuva voi merkitä jotain asiaa se voi merkitä myös sanaa. Kuva ja sana ovat kaksi rinnakkaista tapaa kuvata maailmaa. Sana voi korvata kuvan ja päinvastoin.” (René Magritte 1898 – 1967)

Magritten näyttely Amos Rexissä 2019

Koronakevään Perjantairuno

Olen päivittänyt tänne ”Perjantairunoja”. Edellisestä on aikaa, joten nappaan nyt kevääseen kiinni. Etsin mapeistani aivan muuta, kun löysin vanhan kuvan taulusta, josta minulle on jäänyt vain tuloste. Alkuperäisen työn osti yrityksensä asiakastilaan tukkuliike, jonka rekat roudaavat tänne kukkia ja alan tuotteita toimipisteestään Hollanin Aalsmeeristä. 

Tulppaani on lempikukkani. Taulu on kookas, korkeutta metri kaksikymmentä senttiä, leveyttä liki metri. Pohja italialaista, käsintehtyä lumppukartonkia. Toteutus: öljyväri, hiili ja mehiläisvaha. Luovuin näyttelytyöstä aikanaan kirpein mielin – toisaalta tyytyväisenä. Rahalle oli käyttöä, ja taulu jäi monen muun nähtäväksi.

Muisto nosti mieleen René Magritten ajatuksen: ”Kuva ja sana ovat tasavertaisia, kaksi rinnakkaista tapaa kuvata maailmaa. Sana voi korvata kuvan ja päinvastoin.” Tulppaanikuvan myötä muistin myös vuosien takaisen runon, joka sopii koronakevääseen. Säkeissä on melodraamaa ja teksti kulkee silkalla tunteella. Viimeiset rivit kiertyvät häpeämättömän pateettisiksi. Aivan harkiten, tyyli on lyriikan lajeista vaikein – rima putoaa niin pienestä hipaisusta.

R O U N D  T H E  W O R L D

Ei maailmanympärimatkoja ennen kuolemaa,

ei vaikka minulle luvattaisiin

kolmenkymmenen vuoden sijaan kolme kuukautta:

ei Eiffelin tornia, ei Napolia, Nepalia, Manhattania, ei

pyramideja, pagodeja, temppeleitä, Pompeijin basilikaa,

ei Saharan skorpioneja, paratiisisaaren palmuja, ei

kanaalien gondoleja, Lidon laguunia.

Ei kaviaaria, kateenkorvaa, Firenzen fasaania, ei

punaviiniä Pariisin bistroissa, Tokion tonnikalaa.

Dom Perignonin jätän juomatta.

Olen tulppaani, kevään kukka, voimani on sipulissa.

Kyynel vain, koska kipu on hävinnyt

enkä ole vielä tottunut sen poissaoloon.

………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Turkin kansallisrunoilija Nazim Hikmetin Perjantairuno: Syytön vapautuu murhaajan jo tähdätessä.

2. Harakka ja huhtikuun sumuinen kuu. Runoni Jenni Haukion toimittamasta antologiasta Katso pohjoista taivasta.

……………………………………….

Sana voi korvata kuvan – ja päinvastoin?

Parin viikon takainen Hesarin juttu kertoi belgialaisen surrealistitaiteilija René Magritten (1898–1967) näyttelystä Amos Rexissä. En ole ollut täysin varaukseton Magritte-fani, mutta hänen vuosina 1927–1928 toteuttamansa ”Les amants”-maalaussarja edustaa modernin kuvataiteen ehdotonta huippua. Taustatarinan mukaan nuori René näki, miten hänen hukuttautunut äitinsä nostettiin Sambre-joesta ja vaatetus oli kiertynyt hänen kasvojensa ympärille.

Saksin näyttelyjutusta leikkeen, jossa on itselleni merkityksellinen huomio. Olen korostuskynällä huomioimastani tekstistä yhtä mieltä. Kun laitoin kuvan FB-sivulleni, sain lukuisia mielenkiintoisia kommentteja. Toiset ehdottomasti eri mieltä – toiset saattoi tulkita jotakuinkin yhteneväiseksi. Plus ne, jotka halusivat lisätä tiukkaan näkemykseen lisätulkintoja.

Sanan ja kuvan vastaavuus aistillisena kokemuksena on kiinnostanut minua nelivuotiaasta saakka. En osannut vielä lukea, mutta kuolemaa tekevän isoisoäitini vuoteen vierellä selasin Dorén kuvaraamattua. Samanlainen, vuoden 1886 painos kuuluu työhuoneeni vakivarustukseen.

Olen kerännyt vuosien varrella kuvan ja sanan kokemuksesta ja yhteneväisyydestä sekä tutkimuksiin perustuvaa että ”näkemyksellistä” tietoa. Pengoin muistiinpanoja ja tsekkailin lähdekirjojen alleviivauksia. Nostan tähän vain seitsemän kiteytettyä pointtia. Ehkä ne käyvät esimerkiksi siitä, ettei ensimmäiseen ajatukseen tai oivallukseen kannata koskaan pysähtyä. Pätee kaikkeen mitä ihmisen päässä liikkuu.

1. Leena Krohn kirjoittaa esseekokoelmassaan Rapina (wsoy 1989) otsikolla Kieli on kolmas silmä: ”Katson peiliin ja näen, että minulla on kaksi silmää. Mutta kolmatta silmääni en voi nähdä, koska se on näkymätön. Silti se on todellinen, ja samanlainen silmä on kaikilla tässä kaupungissa. Ihmisen näkö on triokuläärinen, ei binokuläärinen.”

2. Berliiniläisen Humboldtin yliopiston tutkimuksen mukaan kieli ohjaa sitä, miten havainnoimme maailmaa. ”Kieli vaikuttaa myös varhaiseen, automaattiseen visuaaliseen prosessointiin.” Yorkin yliopiston tutkijat ovat tehneet samat johtopäätökset: ”Kieli vaikuttaa ihmisen kykyyn eritellä aistikokemuksia.”

Paul Delvaux: The Tunnel 1978.

3. Wittgenstein on kirjoittanut ”kielen kuvateoriasta”, jossa kieli ihannetilanteessa muodostaa todellisuuden peilikuvan. Hänen mukaansa teoriat eivät voi sanoa mitään havaintokokemuksen ulkopuolelle jäävistä, käsityskyvyn ylittävistä havainnoista mitään.

4. Merkittävä kielellisen ”suhteellisuusteorian” edustaja, amerikkalainen Benjamin Whorf esittää miten lukutaidottomat ja primitiiviset yhteisöt saattavat ilmentää ihmisen älyn toimintaa korkeammalla ja monimutkaisemmalla tasolla kuin ”sivistyneet” kulttuurit. ”Olemme kielen avulla tehneet väliaikaisen analyysin todellisuudesta ikään kuin se olisi lopullinen. Ajattelun ja sen kielellisen taustan uudelleen arviointi veisi tietämystämme suuren askelen eteenpäin.”

5. Tämän Einsteinin pohdinnan olen jakanut aiemminkin: ”Sanoilla tai kielellä sellaisena kuin ne puhutaan tai kirjoitetaan ei näytä olevan mitään osuutta ajattelumekanismissani. Sanat ja muut merkit on etsittävä vaivalloisesti vasta toisessa vaiheessa, kun mainittu assosioiva peli on riittävästi vakiinnutettu.” 

6. Yksilön kokema synestesia voi sekoittaa aisteja. Ihminen saattaa nähdä numerot, kirjaimet ja sanat värillisinä. Kirjailijana en itse voi sanallistaa todellisia tai kuviteltuja tapahtumia, ellen näe niitä ensin mielessäni kuvina ja kolmiulotteisina tilakokemuksina.

7. Julkaisussaan Language, Mind and Reality, Benjamin Whorf sanoo: ”Kielessä tapahtuva muutos voi muuttaa käsityksemme maailmankaikkeudesta.”

………………………………..

Ekstralinkit

1. ”Vaikene runoilija, joka et ymmärrä mitä puhut”

2. Miltä meidän pitäisi näyttää?

………………………………..

Muistutan kaikkia paitsi itseäni

Edellinen juttuni tähtäsi tarkoituksella asian sivuun, sillä on varsin vähän tekemistä tämän päivän monikulttuurisuuden kanssa. Ainoa tarkoitus oli muistuttaa miten ohut on oma kulttuurimme, miten paljon olemme tarvinneet muita. Tamperelaisena lainaan Väinö Linnaa: ”Kannattaa aina tietää enemmän. Aloittakaa historiasta.”

Renè Magritte: Not to be Reproduced (1937)
Renè Magritte: Not to be Reproduced (1937)

Päivän Perjantairuno haluaa mennä pidemmälle ja syvemmälle. Teksti kysyy, kuka minä olen? Entä sinä? Nappaan runon Intian englanninkielisen nykyrunouden antologiasta, Hän jota ei ole. Nihil Interit julkaisi Merja Virolaisen ja Markus Jääskeläisen suomentaman kokoelman 2003.

Antologia esittelee viisitoista intialaista kirjailijaa. Tekstin valinta oli helppo. A.K. Ramanujan (1929 – 1993) työskenteli alkujaan tutkijana intialaisissa yliopistoissa, mutta siirtyi myöhemmin Chicagon yliopiston kielten- ja kulttuuritutkimuksen professoriksi. Olin aikanaan kääntänyt koirankorvan hänen lyhyen tekstinsä kohdalle.

Ramanujanin runous käsittelee minuuden muodostumisen ongelmia, sen eri persoonia ja omaksuttuja rooleja. Jokainen meistä on historiansa, kokemustensa ja tekojensa summa. Ei lainkaan niin kirkas ja selkeä kuin itse kuvittelemme. Runo nimi on Omakuva. Yhtä hyvin minun kuin edesmenneen intialaisen kirjailijan.

………………………………………

Muistutan kaikkia

paitsi itseäni ja joskus

kauppojen ikkunoissa,

vastoin kaikkia

optiikan lakeja,

näen muukalaisen muotokuvan,

päiväys tuntematon,

kulmassa usein

isäni signeeraus.

…………………………………….

Blogin ekstralinkissä: ”Ajattelemattomuus on kuolemaksi. Toisille.”

…………………………………….

Tuntemani mies oli erityinen, sillä häntä rakastivat kaikki

Blogin päivitysväli venähti  viikkoon. Tekeillä oleva romaanikäsis vie kaiken ajan ja kapasiteetin. Tarina kulkee omilla ehdoillaan ja kasvaa näköjään pidemmäksi kuin kaavailin.

Tekeillä on kymmenes julkaisuni, ja kirjoitan ensi kertaa kokonaisen roomaanin mitan naisena, naisen näkökulmasta. Saattaa sopia miehelle, joka hankkii tavaransa kauneuden, ei käytännöllisyyden mukaan ja rakastaa soppakauhaa enemmän kuin ruuvimeisseliä.

Nappaan pikapäivitykseen muutaman rivin käsikirjoituksesta. Valinta on mahdoton, joten siitä vaan ja sumeilematta, kirjan ensimmäinen kappale:

”Jokainen äiti rakastaa poikaansa, jotkut valikoiden, toiset ehdoitta. Äidit eivät osaa koskaan nähdä poikiansa miehinä, he pysyvät lapsina ikuisesti. Tuntemani mies oli erityinen, sillä häntä rakastivat kaikki. Niin kuin vihataan ja rakastetaan karheaa ja kulmikasta, itsekästä, oikuttelevaa ja omahyväistä miestä.”

……………………………………………………………

Kuva: Love from a distance, Réne Magritte 1928.

EXTRALINKISSÄ reilun vuoden takainen Perjantairuno, joka kysyy Mitä onni on. Jutun kuvana suosikkivariaationi Magritten Rakastavaisista.

Perjantairuno kysyy mitä onni on?

Blogi päivittyy kiireen keskeltä. Sen vuoksi Perjantairuno on lyhyt ja muutaman säkeen aihe yksinkertainen. Riveillä kysytään mitä onni on – entä onnellisuus?

René Magritte, The Lovers 1928.

Runossa on jotain sinistä, vanhaa ja lainattua. Se kertoo että runo on joka paikassa. Että punnittavaa löytyy, kun katsoo toisin silmin. Että ajatus ottaa usein banaalin muodon ja kliseisillä lauseilla on eroa.

Jos etsit riveiltä sinistä, muistele millaisen värin Huovisen romaanin Konsta Pylkkänen antoi mieluisille ajatuksille. Jos odotat vastausta, on hyvä muistaa ettei runo tyydy koskaan siihen, vaan jättää aina jälkeensä seuraavan kysymyksen.

……………………………………………………………..

Vain määrätietoinen ajattelu johtaa onnellisuuteen,

kun täydellistyt ja saat potentiaaliisi kukkimaan,

voit toimia tuuraajana Jumalan duuneissa.

Filosofian tohtoriksi väitellyt Janne K. myöntää

saavansa nautintoa miettiessään asioita,

jotka johtavat uusiin oivalluksiin.

Hän ei silti luota Aristoteleen ja arabifilosofien oppeihin:

”En usko, että ajatteleminen tekee onnelliseksi.”

Onnellisuus ei ole emootio, eikä sitä voi mitata

yhtenä hetkenä – vaan koko elämän tuloksena.

Kannattaa kysyä miten olet käyttänyt aikasi,

onnellisuus on mahdollisuuksiesi ilmentymä.

……………………………………………………………

Runo kokelmastani Satakieli! (Like 2008)

Päivän kuva tulee René Magrittelta. Vuonna 1928 maalattu The Lovers on suosikkini belgialaisen surrealistitaiteilijan tuotannossa. Sanojen selkeydestä ja Magrittesta myös parin vuoden takaisessa jutussani. LINKKI.