Ikäiseni ihmiset voidaan jakaa kahteen toisistaan eroavaan luonnetyyppiin yllättävän yksinkertaisella kysymyksellä: Rollarit vai Beatles? Itse kuulun B-porukkaan. Ehdottomasti.
Pikkupoikana pidin myös Hectorista. Sittemmin huomasin miten monet miehen mahtipontis-pateettiset tekstit olivat käännöslainoja. Suomirockin alkuhämärissä ei osattu tehdä genreen kuuluvia sanoituksia. Sitten tuli manserockin lentävä kalakukko: Juice, junantuoma savolainen, josta kasvoi kansallisherkkuun verratava ikoni. (Harmi, että muikut pitää aina pilata raitaläskillä)
Tusinaviihteen leimakirveellä kolkatut saavat yleensä lepäillä haudassa pitkän tovin ennen kuin heidän tekemisiään uskalletaan analysoida ilman ennakkoluuloja. Reino ”rillumarei” Helismaa oli katkera pala aikansa kulttuuripiireille. Eikä Mika Waltarista ollut kuin tusinakirjojen tekijäksi.
Viihdekulttuuri on uudissana. Myönnytys sille, että nämä kaksi asiaa yhdessä voisivat kertoa jotain yhteiskunnan tilasta ja heijastaa sen todellisia arvoja. Hyviä tai huonoja – sovinnaisia tai anarkistisia.
Juice Leskinen halusi olla myös ”vakavasti otettava” runoilija. Hänen valittuihin runoihinsa Sanataiteilija kävi täällä (Tammi 2007) on suodatettu säkeitä kymmenestä kokoelmasta. Esikoinen, Sonetteja laumalle ilmestyi vuonna 1975, viimeiseksi jäänyt ja postuumisti julkaistu Kosket 2007. Kirjan nimen ammatillinen määre on osuva: Sanataiteilija. Runoilijana Juice ei koskaan saanut sitä arvostusta, johon hän ylsi laulujen sanoittajana, rocklyyrikkona ja verbaaliakrobatian hallitsevana kirjoittajana.
Taiteilijan kunnianhimoinen suhtautuminen omaan työhönsä kumpuaa useimmiten huonosta itsetunnosta. Halusta näyttää ja tehdä asiat aina paremmin. Juicen omin sanoin: ”Väitän, että oopperoiden libretot ovat huonompia kuin minun laulutekstini.” Juice on oikeassa nostaessaan laulutekstejä. Runoilijana häntä ei voi lukea lyriikan ykkösketjuun. Eikä tarvitsekaan, unohdetaan lokerointi. Valituista runoista löytyvät myös suurten hittien sanat: Syksyn sävel ja Viidestoista yö. Ja muutama muu, Marilyn mukaan lukien.
”Uskoisin, että mussa on nämä kaksi puolta: hyvin intiimi, haikean syvällinen, mietiskelevä puoli ja sitten taas tämä huumoripuoli, johon voidaan laskea myös sanaleikit”, sanoo Juice itse. Sanataiteilijan parhaat laulujen tekstit kykenevät koskettamaan kuulijoita ainutlaatuisella tavalla. Mitä taiteilija voisi enempää toivoa kuin sulautua osaksi kansansa kulttuuria.
Miksi juttu Juicesta? Siksi, että ”Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen.” Syksyn sävel (kuuntele) julkaistiin singlenä 1975. Yltiöromanttinen ja itsesäälissä kieriskelevä sanoitus. Silti syvälle sukeltava ja upea biisi. Pioneerityö, josta on kiteytynyt lajityyppinsä ylittämätön ikoni.
Beatles, ehdottomasti. Aina.
Hectorin asetan omalla listallani Juicen edelle niin paljon kuin Juicen käsittämättömän sujuvaa riimitystä ihailenkin. Hector kuitenkin äänellään ja lauluillaan – ja hän on sentään käsittääkseni kuitenkin säveltänyt ja sanoittanut ison osan tuotannostaan vaikka käännösbiisejä mukaan reilu osa mahtuukin – merkittävämpi. Rakkaus hänen tuotantoonsa on alkanut jo Nostalgiasta.
Juice on merkittävä laululyyrikko, mutta syvemmin sanoituksillaan minua puhuttelevat toinen melkein tamperelainen eli Martti Syrjä sekä Samuli Putro.
Minä pidän laululyriikkaa yhtenä tärkeänä runouden osa-alueena. Usein ehkä kevyempänä kuin varsinainen runous, mutta parhaimmillaan ei yhtään vähempää puhuttelevana.
En olisi tainnut tehdä Juicesta juttua, ellei siinä olisi ollut tuota taiteen ja viihteen jakoa, joka ottaa hyvin kipinää. Biisi on klasikko, mutta kovin henkilökohtaista suhdetta mulla ei siihen ole.
Muuten huomasin taas miten musiikilla ei ole mulle sellaista merkitystä kuin nuorena. C.C.Cale, B.B. King, Sonny Rollins, Pink Floyd, Beatles… Black Uhuru ja kumppanit ovat kadonneet jonnekin. Ehkä se johtuu siitäkin, että en oikein osaa kirjoittaa ja kuunnella musiikkia samaan aikaan. (tunnettu havaintohan on, että miehet ei pysty syömään purkkaa ja ajattelemaan yhtä aikaa…)
Runoraatiin, joka tulee telkasta joulukuun alussa, piti valita mielimusiikkia. Aikas vaikeaa, pyörittelin ja kuuntelin Keith Jarrettia, Chopinin ja Glinkan nocturneja, Cesaria Evoraa, Erik Satieta, Eva Cassidyä ja Brasiliassa liki 10 miljoonaa levyä myynyttä Marisa Montea. Varsin sekalainen sakki siis. Valintani selviää aikanaan.
Musiikki ja sanojen tuottaminen eivät kyllä aina sovi samaan tilaan ja hetkeen. Kirjoittamiseen tarvitsee aivan erityistä musiikkia. Laulumusiikki on liian päällekäyvää, mutta klassinen ja newage-tyyppinen voisi olla mahdollista. Brian Eno muun muassa rakentaa musiikillaan tiloja (esim. Music for Airports), mikä on mielenkiintoinen ajatus. Musiikki ikään kuin on olemassa kuin seinät, mutta sitä ei koko ajan huomaa.
niin ja kiinnostavaa kuulla Runoraadissa valintasi. Onkohan kukaan koskaan valinnut pelkkiä luonnonääniä?