Allekirjoitin keskiviikkona kustannussopimuksen tulevasta teoksesta, jonka työnimi on Idoli. Like julkaisee romaanin vuoden 2016 alussa. Nimi tulee vielä muuttumaan.
Idoli oli sitkeä pala, kirjoittaminen katkesi useaan kertaan syystä jos toisesta. Nyt editointikierrokset kustannustoimittajan kanssa on tehty ja teksti lopullista viimeistelyä vailla.
Kaltaisteni kirjailijoiden julkaisu käy yhä vaikeammaksi: arviot tarjoavat ruusuja ja risuja, tunnustusten finaalipaikkoja ja palkintojakin kertyy, mutta kassakone ei kilise. Jos kustantajan tallissa olisi vain tällaisia tekijöitä, konkurssi uhkaisi välittömästi.
Kirjasta tulee kymmenes omalla nimellä julkaistu. Ja nyt, uuden käsikirjoituksen jo aloittaneena jaksan yhä kysellä työni oikeutuksen perään. En ajattele mahdollista myyntiä, lopulta en kirjoittaessa huolehdi edes julkaisun mahdollisuudesta, se ei ole päätettävissäni. Kirjan tekeminen on aina uhkarohkea hanke. Kliseisesti ilmaistuna: romaanin kirjoittamiseen pitää olla elämää suuremmat syyt.
Olen palannut usein Ottó Orbánin runoon, jonka wsoy julkaisi vuonna 2000 unkarilaisen runouden antologiassaan Valolieriön alla (suomennokset ja toimitus Hannu Launonen ja Béla Jávorsky) Tekstissä Orbán seisoo ammattinsa takana ylpeänä ja itsevarmana, silti nöyränä ja viisauden vastapainoksi narrimaisuutensa tunnustaen. Ja runon keskelle sijoitettu elämän metafora – se on komeimpia koskaan lukemiani.
156. sonetti
Ammatti on sormenpäissäni, voin kirjoittaa mitä tahansa,
mutta en samaa kuin tämän päivän nuori runoilija.
Voin uudistaa kaiken, jos haluan, juuri minä olen uudistaja,
tuskin se, jonka edessä on tuliruusu verhiö ammollaan
ja joka taivaanrannan umpikujien ja harhateiden välistä etsii
kohti kuuta kiemurtelevaa, huimaavaa polkua, runoa.
Eläminen on kuin johtaisi löytöretkeä Etelänavalle;
ensin kuluvat loppuun matkatavarat, sitten uupuvat vetokoirat
ja lopuksi me itse uuvumme –
jos olemme eläneet oikein, olemme luihin ja ytimiin saakka
sitä mitä olemme.
Voimmeko vaatia kapteeni Scottia tilille hänen
päiväkirjansa tyylin perusteella?
Niin tai näin: meidän täytyy silti tuntea nahoissamme
tuulen tikarit, kipunoiva pakkanen…
Olen vanha kettu, antologioiden kauhu, ovela runoilija:
yhtä aikaa viisas ja narrimainen, ja kolmannes minusta on
Jumalaa itseään, niin kuin vanha kummajainen Zelk
tai myrskyssä harhaileva hullu kuningas Lear.
……………………………………………….
Ekstralinkki neljän vuoden takaa täydentää otsikkoa: ”Mitä Jumala tarkoittaa?”
………………………………………………