Jumalan profeetat: Steve Jobs, Bill Gates ja Mark Zuckerberg

Päivitän taannoisen postauksen. Funtsin samoja asioita taas, kun tietokone tilttaili. Machelpin Mika hoiteli ongelmani ennen, mutta nyt hän on lopettanut yrityksensä. Vein koneen uuteen paikkaan. Ensimmäinen epäily oli, voiko koneeseen asentaa uudempaa päivitystä. No, ei ihan viimeisiä, mutta sellaisen, jolla saisin ehkä pari vuotta lisäaikaa. Kone on MacBook Pro 2017 ja toimii Samsungin 24 tuuman näytön kanssa. Päivitys asennettiin. Nyt käynnistymisessä on vaikeuksia ja joudun käynnistelemään konetta useaan kertaan. Huomenna katsotaan mitä asialle voisi tehdä.

Vedenpaisumuksen jälkeen ihmiskunta kävi korskeaksi ja alkoi rakentaa Babelin tornia. Moista julkeutta ei Jumala kauan katsellut vaan sekoitti ihmisten mielet ja kielet. Tarvittiin tuhansia vuosia, uudet profeetat ja uusi Jumala, jotta ihmiskunta saataisiin jälleen kommunikoimaan keskenään ajasta ja paikasta riippumatta: ”Connecting people” ja ”On line”.

Jumala (tai vastakkaisen puolen edustaja) lähetti uusiksi profeetoikseen ensin vähäisempiä, sitten Steve Jobsin, Bill Gatesin ja Mark Zuckerbergin. Keskuuteemme kehittyi kaksi suurta uskontoa: toinen sai tunnuksekseen Omenan, toinen halusi avata ikuisuuden Ikkunat. Liityin ison Omenan seuraajaksi heti ensimmäisten joukossa. Uskoin ”Desktop publishingiin”, maksoin ”Kottaraispöntöstä” ja tulostimesta 10.000 silloista markkaa ja luotin, että se valaisisi oman ja opetuslasteni tien tulevaisuuteen.

Niin kävi. Rahaa tuli ja meni – yhä uusia näyttöjä, keskusmuisteja, tulostimia, liittimiä, kovalevyjä, kilotavuja ja gigabittejä, kannettavia ja taskussa kulkevia, ohjelmia, päivityksiä ja käyttöjärjestelmiä. Viimein halusin valita elämääni oman ja uuden tien, mutta Omenasta en voinut luopua. Kaikki työni edellytykset ja yhteydet katkeaisivat.

Kaikilla uskonnoilla on haittansa, hyötynsä ja hintansa. Ja niistä luopuminen on tehty äärimmäisen vaikeaksi. Iso Omena on johtava toimija menetelmissä, joissa käyttäjiltä kerätään mahdollisimman paljon kapitaalia. Laitteisiin ja ohjelmistoihin on sisäänrakennettuja sovelluksia, jotka pakottavat uskovat säännöllisiin uhrauksiin.

Edward Hopper: Office at Night (1940)

Niin on kaikkialla. Kodinkoneet käyvät yhä lyhytikäisemmiksi, ei autollakaan loputtomiin ajeta. Ero on siinä, että Omenan toiminta käy yhä tiukemmaksi Stoori on pitkä, tähän vain kaksi esimerkkiä. Edellisestä koneesta ”paloi” virtapiuha. Uutta et enää saa. Yksi käytetty löytyi Hollannista. No, kone piti kohta vaihtaa uusien ongelmien vuoksi.

Taannoin työkoneeni lähti aivan omille teilleen. Syyksi paljastui ”hajonnut” näppis, joka suolsi virheellisiä komentoja. Uusi ei tietenkään enää toiminut entisen käyttöjärjestelmäni kanssa. Tukeni ”MacHelp-Mika” kyseli mitä tehdään, kun 5-6 vuoden ikäiseen koneeseeni ei voi enää asentaa uutta päivitystä – se hidastuisi powerin puutteessa tahmeaksi kuin muurahainen hunajassa.

Ratkaisu oli työnäyttööni kytkettävä kannettava. Se oli helppo napata mukaan, kun kirjoitin taannoin joulukuun Ateenassa kirjailijaliiton residenssissä. Omena osaa hinnoitella, pakollisine lisälaitteineen ja ohjelmineen (vanhat ei tietty pelaa uudessa käyttiksessä) kovan paketin hinnaksi tuli 2500 eur. Mikan lasku päivityksistä, vanhojen tiedostojen siirroista ja asennuspaketista oli maltillisempi, 388 eur. Kahdennentoista koneeni, nykyisen työvälineeni hinnaksi kävi kirjailijan tuloille hengästyttävät liki kolme tonnia. No, ehkä kone vielä pari vuotta pelaa uudella käyttiksellä.

Mitäs tahdon tällä sanoa? Tuskin ainakaan, että ennen oli paremmin. Tekstiduuni kaikkineen ja toimivat yhteydet ovat kirjailijantyöni edellytys – pääsy nettiverkon arkistoihin: kuviin, filmimateriaaleihin, karttapalveluihin ja ties mihin. Vaikkapa Romaanini ”Yllämme kaartuva taivas” lähdetöihin. Tarina avaa 103 vuoden aikaikkunan, lähtee fasismin noususta, kulkee Venetsian vuoteen 1951 ja päätyy vuoteen 2026, jossa ihmiskunnalle tarjotaan uusi mahdollisuus.

Koneeni taustakuvana Edward Hopperin maalaus vuodelta 1953: ”Office in a small city”. Se kannustaa minua oleellisen äärelle. Teknologista huolimatta. Tai juuri sen tähden. Mainitsen lopuksi pesukoneestamme, joka on toiminut yli 30 vuotta. Mikro samoin. Auto on 19-vuotias, ja vasta nyt tuli katsastuksessa ensimmäinen huomautus, etuiskarit piti uusia.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit

1. Tähdellistä tietoa ja silkkaa sontaa

2. Ihan turhaa valitusta

…………………………………………….

Haloo, herätkää siellä Migrissä – joulupukin maahanmuuttolupa pitää perua!

On perinteisen joulupostauksen aika. Pikkuisen aina skarpataan ja kuvia vaihdetaan päivän tilanteen ja uutisten mukaan.

Kuva sivustolta coca-cola.fi

Migrin ja maahanmuuttoviranomaisten tietoon seuraavaa: on epäiltävää, että Korvatunturille pesiytynyt henkilö, joka esiintyy nimellä Joulupukki, on maassa laittomasti ja ilman oleskelulupaa. Välttelee säännöllistä työtä ja tekee pimeetä duunia. Koettaa rakentaa brändiään valheellisilla ja vieraan kulttuurin mielikuvilla. Toiminta on häikäilemätöntä ja organisoitua. Jälkien peittelyssä ja viranomaisten hämäämisessä avustavat lukuisat valepukit. Entä Joulumuori, kuuluuko eukko samaan kastiin muiden karkotettavien kanssa?

Joulupukki väittää olevansa suomalainen. Ikäänsä ja synnyinpaikkaansa koskeviin kysymyksiin hän vastaa vältellen, vaikka ne ovat yleisesti tiedossa. Henkilön alkuperäinen nimi on Nikolaos. Syntynyt 200-luvun lopulla Lyykiassa, joka on nykyistä Lounais-Turkin aluetta.

Kuva sivustolta Bukowskis.com

Nikolaoksella on ikää vajaat 1800 vuotta, mikä ei pyhimykseksi julistetulle henkilölle ole paljon. Kirkonmies toimi aluksi Myran piispana, mutta alkoi sittemmin ulottaa toimintaansa ympäri Eurooppaa. Henkilö vaihtoi usein identiteettiä ja toiminta alkoi saada outoja piirteitä. Alkuperäinen ajatus lasten suojelemisesta keikahti kurinpitäjän rooliin.

Kuva, parool.nl / BEEL ANP

Varhaiseen kuvaan on ikuistettu yksi siirtymävaiheista. Pyhimyksen apuri on saanut sarvet ja risukimpun ja alkajaisiksi pelotellaan tenavat ojennukseen. Erityisesti Itävallassa kehittyi tapa, jossa Nikolaoksen kanssa kulki Krampus, musta paholainen. Kurinpidon ihanne on säilynyt: ”Onkos täällä kilttejä lapsia”, kysyy myös Korvatunturin pukki ensitöikseen.

Kuva: whatsupwithamsterdam.com

Kun Sinterklaasina esiintyvä hahmo nousi 1600-luvulla Amsterdamista laivaan ja suuntasi New Yorkiin, oli viisainta ottaa jälleen yksi uusi nimi käyttöön. Se ei Santa Clausia pelastanut. Siihen tarvittiin rutkasti rahaa ja kunnon markkinointikoneisto. Kuinkas muutenkaan.

Kuva: coca-cola.fi

Santa Claus synnytettiin uudelleen 1931. Coca-Cola tilasi ja mainospiirtäjä Haddon Sundblom loi hahmon, joka tuli tunnetuksi kaikkialla maailmassa käsittämättömän nopeasti. No, rahalla saa ja porolla pääsee. Sundblom piirsi massiivisiin mainoskampanjoihin pukin edesottamuksia yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Taiteilijan vanhemmat olivat siirtolaisia. Isä Ahvenanmaan Föglöstä ja äiti Ruotsista.

Kuva: pietarsaarensanomat.fi

Suomalaisessa kulttuurissa kaikkineen on äärettömän ohuesti mitään ”aitoa ja alkuperäistä”. Jos Joulupukki olisi Korvatunturilta kotoisin, se olisi yhä pakanallinen ja surkea laina ortodoksisesta ja katolisesta kulttuurista. Harmaaturkkinen ja humalassa mellastava sarvipää, joka Nuutin päivänä ryöstelee jouluruoan tähteet ja saa pienimmät piiloutumaan juoksujalkaa.

……………………………………..

Blogin extralinkit

1. Onko joulu Saturnalia-juhlan jatkumo? 

2. Ihmeellistä joulua

………………………………………..

Pattaya rakastettuni – kirjallista intohimoa!

Lainaus Pattaya rakastettuni -romaanin jälkisanoista: ”Ajatteliko Mika Terho tekevänsä jotain rangaistavaa, kun hän kirjoitti ja julkaisi romaanin Niittyvilla – Pattaya all night long (Enostone 214)? Ei. Hän oli uskollinen kirjailijanlaadulleen. Koko hänen tuotantonsa on vahvasti omiin elämänkokemuksiin perustuvaa. Niinpä oli järkytys, että Terhon työnantaja katsoi hänen rikkoneen vaitiolovelvollisuutta. Tilanne eteni syyteharkintaan. Kustantaja veti kirjan pois myynnistä. Syytettä ei lopulta nostettu, mutta jupakka jätti jälkensä kirjailijaan ja peitti alleen romaanin ytimen, inhimillisyyden ja elämän ihmeen ylistämisen.”

Alkuperäinen kustantaja ei halunnut palauttaa romaania markkinoille. Nyt romaani on julkaistu uudelleen stilisoituna (Kovasana 2021). Muistan vesilasissa värähtäneen myrskyn ja muutaman jutun maininnat, kun kirjailijan sananvapautta aikanaan pitkään punnittiin. Tekijälle takuulla kirpeää, uutisena ohimenevää, mutta lainkäyttäjän ennakkotapauksena tärkeää.

En puutu oikeusprosessiin muuten, kuin mainitsemalla Jukka Petäjän vuosien takaisen artikkelin otsikon Hesarissa: ”Kirjailija varastaa kaiken mikä kiiltää”. Itse olin hilkulla jättää alkuperäisen – tai uusitun teoksen lukematta. Onneksi kävi toisin. Kirjallisten arvojen mittarilla Terhon romaani ansaitsisi aivan eri tason huomion. Nykyään se vain on vaikeaa, koska julkisuuden kapoinen valokeila kohdistuu aivan erityyppiseen kirjallisuuteen, ja valtaosin isompien kustantajien tuotteisiin.

Terhon julkaisuluettelossa ennen Pattayaa on viisitoista teosta. Olen lukenut aiemmin runoja ja dokumenttiromaanin, mutta tunne on sellainen, että nyt käsillä oleva teos olisi tähänastisen, suurelta yleisöltä marginaaliin jääneen tuotannon merkityksellisin ja kunnianhimoisin. 

Romaanissa näkyy maaninen kirjoittamisen (ja lukemisen) vimma. Yhteen levolliseen lauseeseen tiivistettynä: ”En halua pilkata, en halua käyttää hyväksi, haluan kirjoittaa.” Perustasoltaan Pattaya all night long on silkkaa hyberbolaa – yliviritettyä liioittelua, ilottelua ja täydellisten lauseiden hakua: Sellainen lause, että voisi lätkäistä sen tiskiin passia uusiessaan ja karjaista: ”Ikkunat auki Eurooppaan!” Sellainen lause, että annat sen tytölle ja ilon kyyneleet alkavat virrata hänen silmistään.

Mika Terho, kuva HS-sivuilta, Veli-Matti Pitkänen.

Hesarin kulttuurin pääjutussa 6.6. lehden entinen kriitikko Pertti Lassila sanoo: ”nykykirjallisuutta vaivaa liika juonivetoisuus.” Olen samaa mieltä ja siksi olen kyllästymiseen asti toistanut miten kieli, jolla on oma itseisarvo ja persoonallisuus, on kirjailijan tärkein työväline. 

Mika Terhon suhde kieleen on ironisen intohimoinen: ”Kotimainen kirjallisuus on pitkään vedonnut lukijan järkeen ja tunteisiin. Nyt yritämme olla vetoamatta. Haluamme päästä lähelle ihokirjoitusta. Se on tunnustelun ja tunnustuksen välillä liikkuva tekstuaalinen emootio, johon lisätään maagista realismia niin, että muutetaan maaginen makaaberiksi ja realismi haaveiluksi. Rakastan kirjallisuudentutkijoita, koska osa heistä rakastaa kieltä ja tekstiä niin, että on valmis heittäytymään mustien kirjainmerkkien perässä ulos tuottavasta ja tehokkaasta elämästä.”

Jo muutaman kymmenen sivua luettuani ajattelin Sirkka Turkkaa. Myös hänen tekstinsä toimii niittokoneen tavoin. Yllättävään synteesiin kaikki mahtuu ja kelpaa, eläimistä jalkapalloon, tarjousjauhelihaan ja Jeesukseen. Terhon herkeämättä kulmaa vaihtava teksti on täynnä kirjojen nimiä, viittauksia, laulutekstien lainauksia ja sanontoja, mutta sulavasti tekstiin upotettuna. Naula ei jää törröttämään. Se lyödään lautaan niin, että vain kanta jää näkyviin.

Kuva sivustolta: rakentaja.fi

”Olen Topelius ilman lässytystä. Leino ilman helkyttelyä, Kivi ilman neitoja valkial liinal, Linna ilman lottia. Olen Molotovin cocktail Pietarissa, seksuaalihermo keski-ikäisen naisen pakarassa.” Terhon romaanin kipinä syntyy vastakkainasettelusta – maksullisista ja maksuttomista naisista, kiihkeästä seksuaalisuudesta, alkoholismista, raitistumisesta ja arkisesta työstä kehitysvammaisten hoitoyksikössä. Moralisoinnin, rahan ja valta-asetelmat jätän sikseen, fakta ja autofiktio jalostuu tekstissä kirjallisuudeksi.

Juuri kun teksti alkaa kiertyä liiaksi itsensä ympärille, näkökulma laajenee ja tarina ottaa ilmaa alleen. Muistellaan hoitokodin asukkaiden kanssa suurta seikkailua: noustiin porukalla netistä tilattuun ilmalaivaan Forssasta, ja lähdettiin Helsinkiin tapaamaan Jenniä ja Saulia. Päädyttiin Senaatintorille jätskille ja porukan oma bändi, Forssan tukka ja töyhtö esiintyi kannustusten saattelemana. Tätä on hyberbola nautittavimmillaan.

Työstään kehitysvammaisten kanssa Terho kirjoittaa huumorilla ja erityisellä lämmöllä: ”Vaikka kehitysvammaisuus on vakava asia ja rajoittaa radikaalisti normaalia elämää, siinä on puolia, joita sivusta seuraten havaitsee ja toivoisi näkevänsä niin sanotuissa normaaleissa ihmisissä. Yksi on iloisuus. Iloisuus ilman näkyvää syytä, tai hyvin pienestä virikkeestä. Joskus vain iloisuus olemassaolosta tai siitä, että muutkin ympärillä ovat iloisia. Toinen hieno piirre on tyhjänpäiväisen kilpailun ja voitontahdon täydellinen puuttuminen. Kolmas on vapaus teeskentelystä ja miellyttämisen halusta.”

Pattaya all night long on inspiroiva, erottuva ja omaääninen romaani, jolle on vaikea hakea vertailukohtaa kotimaisesta kirjallisuudesta. Jos punaista lankaa hakisi, se on intohimoinen suhde itse kirjallisuuteen ja alati pakeneva täydellisen lauseen metsästys. Kirjan viimeisen luvun otsikkoa ja ainoaa lausetta lainatakseni:

41. Sano se vielä

Hän luki ja kirjoitti.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Hevosia, hautoja, kukkoja ja kiroilevia koiria

2. Mistä tiedän että teen töitä oikeiden juttujen kimpussa?

…………………………………………..

Mistä kannattaa kirjoittaa – ja kenelle?

Ystävä poikkesi työhuoneella työasioissa. Hoidettiin hommat ja juotiin kahvit. Hän kertoi aikanaan päivittäneensä kirjailijayhdistyksen kotisivuja. Kuolleita listalta poistettaessa heräsi monta kysymystä, päällimmäisenä, kuka muistaa henkilön kirjailijana – tai osaa nimetä jonkin hänen teoksensa. Sama kohtalo on lopulta liki kaikilla. Kuolemattomia kiteytyy kovin harvasta. 

Ajatuksiini vaikuttaa juuri nyt myös yöpöytälukemiseni. Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Niin pohdittavaa tekstiä, että nostan teoksen blogiin aikanaan. Edellä mainituista syistä – plus muista – päätin summata tähän muutaman, mielestni olennaisen pointin kaunokirjallisuudesta ja kirjoittamisesta.

Mistä kannattaa kirjoittaa?

Kaikesta. Kirja herää eloon tekijän ja lukijan yhteistyönä. On hyvä, että makuja on monia. Sellaista teosta ei ole vielä kirjoitettu, josta kaikki pitäisivät. Oma mielipiteeni on, että taitelija – kuvan tai kirjainten kanssa työskentelevä – tekee aina omakuvaansa. Aihetta ja tyyliäkin vaihtaessaan varioi itseään loputtomiin.

Minulle kirjoittaminen merkitsee aina jonkin ”mahdottoman” yrittämistä, tavalliset asiat me jo osataan – tai opitaan muualta. Toivon, että teksti ja kielellinen ilmaisu olisi tarinaansa isompi. Ruotsin nykykirjallisuuden kärkinimiin kuulunut Torgny Lindgren (1938 – 2017) sanoi haastattelussaan: ”Halusin huutaa, en kirjoita ollenkaan siitä mistä kirjoitan!”

Tein tänne jutun 26.8.2014 otsikolla ”Tässä teille tuleva kirjallisuuden nobelisti”. Neljä vuotta myöhemmin ennustukseni toteutui ja puolalainen Olga Tokaczuk kuittasi Nobelinsa. Hänen teoksissaan on tarinallisuutta tuskin nimeksi. Kaiken kattaa loistelias ja suvereeni kielen hallinta. Rakenteen taustalla leijuu koko ajan jotain aavistettavaa, joka lävistää lukijan tajunnan tehokkaammin kuin suora kerronta.

Vielä esimerkki yhdysvaltalaiselta Raymond Carverilta (1938 – 1988). Hänet luetaan runojensa lisäksi nykynovellin tärkeimmäksi uudistajaksi. Ei juonellisia tarinoita, vaan ”Short cuts”, leikkeitä elämästä, jotka jäävät lukijan mieleen oudosti kiertämään. Pidin kauan tietokoneeni näytön kantissa muistilappua hänen ohjeestaan: ”Älä selitä.” Ja toinen lainaus Carverilta: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leimansa, ei kenenkään muun. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”

René Magritte: The Family objects, 1928

Kenelle kannattaa kirjoittaa?

Erik Satie (1866 – 1925) myös kirjoitti säveltäjäntyönsä ohella. Silva Kauko on suomentanut hänen lyhyen, fragmentaarisen teoksensa Muistinsa menettäneen muistelmat. Satie viis veisasi kohderyhmäajattelusta ja nimesi yhden sävellyssarjansa: ”Todella veteliä preludeja koiralle”. Omalaatuinen nero ylsi kuolemattomien kirjoihin.

Kari Aronpuro on suomentanut runoilija Werner Aspenströmin (1918 – 1997) tekstejä. Arvostettu kirjailija istui aikanaan Ruotsin kuninkaallisen akatemian tuolilla n:o 12. Kun häneltä kysyttiin kenelle hän kirjoittaa, Aspenströmin vaivaanutunut vastaus oli: ”Minä kirjoitan kissalle. Sen saat painaa kursiivilla. Kenen tai minkä sijaisena hän toimii, sitä en tiedä.” Karilta sain sittemmin tietää, että kissan nimi oli Tempus.

Itse en ole koskaan halunnut ajatella kenelle kirjoitan. Minä en ole aihetta valinnut, vaan aihe minut. Legendan mukaan Hollywoodissa elokuvakäsistään kauppaavan on osattava tiivistää ”Isolle pomolle” koko juttu viiteen lauseeseen. Noinkin saatan ajatella, tosin en tarvitse viittä lausetta. Romaaniin Marilynin hiuspinni (Like 2009) riitti aikanaan yksi: Kuka minä olen – ja kuka sen voi määritellä? Aihe lähti lukemastani sosiaalipsykologian väitöskirjasta ja alkoi itse kehiä materiaalia ympärilleen.

Olen kirjoittanut ammatikseni yli kaksikymmentä vuotta, enkä ole koskaan ajatellut myyntituloja. Jonkin verran sivuduuneja on tullut tehtyä leipätöiksi. Samoin saan kiittää julkisen- ja yksityisen sektorin apurahajärjestelmiä. Edellä mainitsemani Torgny Lindgrenin sanoin: ”Kirjoittaminen ei ole ammatti, vaan tapa elää.” Virke ei sulje pois sitä, että jotkut kirjailijat kykenevät saamaan tällä työllä pääasiallisen elantonsa.

René Magritte: Decalcomania, 1966

Työkalupakki

Olen sanonut, että runoilijasta voi tulla kelpo prosaisti, hyvin harvoin toisin päin. Kielellinen ilmaisu on kaiken edellytys. Jos se ei toimi, mikään ei toimi. Ajattelen näin sekä lukijana että kirjoittajana. Kielellinen ”estetiikka” ei vaadi aina draamallista ja ”juonellista” otetta. Kirkas kieli kantaa, huono tappaa hyvänkin tarinan. Proosa saa olla fragmentaarista, ei ”kiinni naulattua”. Niin elämäkin on. Muistijälki jää vain sellaisesta tekstistä, joka askarruttaa ja aktivoi omaa ajattelua. Kirjoittaja ja lukija rakentavat kirjan yhdessä. 

Palaan vielä kuolemattomiksi kiteytyneisiin – tai ainakin sellaisiin, jotka vielä hetken lähtönsä jälkeen muistetaan. Ikuisuutta varten kirjoittamisen kaavaa ei ole. ”Pyhää kolminaisuutta” olen esittänyt lähtökohdaksi: kieli, rakenne ja tarina. Nimenomaan tuossa järjestyksessä. Yhdessä ne muodostavat kirjallisuudentutkija Alex Matsonin (1888 – 1972) teoksessaan Romaanitaide kaipaaman Muodon.

Ja kun kaikki kyseenalaistetaan, muistan edesmenneen kuvataiteilijaystäväni määritelmän: ”Yksi tekee nuppineulalla, toinen käyttää rautakankea, mutta hyvää jälkeä saattaa syntyä kummaltakin.”

Lukijana oman top kymppi -listani kärkipaikoilla on edelleen Cormac McCarthyn romaani Veren ääriin, monesti blogissa mainittu. Kokonaisuudesta muodostuu Kristusmyyttiin verrattava metatarina hyvän ja pahan taistelusta. Nobelin kanssa saattaa tulla kiire, kirjailijalla on ikää jo 87 vuotta. Loistavan suomennoksen on tehnyt Kaijamari Sivill.

Annetaan McCarthyn ranskalaisen kääntäjän Francois Hirschin summata lopuksi mistä kielessä ja kirjoittamisessa on kysymys: ”McCarthyn kääntäminen olisi mahdotonta jos et rakasta kieltä, sanoja, niiden sävyjä, niiden tummaa lumoavaa voimaa. Miksi? Koska McCarthy on runoutta. Eeppistä, lyyristä, mikä nimi sille nyt annetaankin. Runoutta.”

………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Aspenström ja Harmaavarpusen projekti

2. Tärkeät kirjani – keikka kirjastossa Siirin ja Terhin kanssa 24.8.2018

…………………………………….

Kuittaus ja oivallus!

Olen päivittänyt tänne sekä sos-mediaan omia ajatuksiani sekä palautetta alkuvuodesta julkaistusta romaanistani. Lopuksi lyhyt kuittaus aiheesta – vaikka tamperelaisuuteen kuluu olennaisesti: ”Ei tehrä tästä ny numeroo.” 

Epäröin nostaa kissan häntää, mutta toisaalta, tämä on ammattini. Kuka siihen luottaa, jos en minä itse. Yllämme kaartuva taivas alkoi kehkeytyä ideatasolla jo kymmenisen vuotta sitten. Luin lähdekirjallisuutta ja tein muistiinpanoja muiden töiden ja julkaisujen ohella.

Kirjoitustyö editointikierroksineen vei kolme vuotta. En ole koskaan ottanut kustantajalta ennakkoa kirjoistani, joten ensimmäiset tulot romaanista tilitetään ensi vuoden helmikuussa. Ei kovin lyhytjänteistä puuhaa, ja palkkapäiväkin on pitkässä puussa.

Kopioin tähän muutamia kustantajan sivuille kerättyjä kritiikkiotteita. Kaiken kaikkiaan niitä on kertynyt harvinaisen paljon – mikä on näinä aikoina ilahduttavaa. Joukossa vain yksi totaalisen ”paska” arvio. Mutta näin sen varmaan pitää olla. Vain Allah on täydellinen. Siksi maailman kauneimpaan käsikudottuun mattoonkin pitää solmia mukaan yksi häiritsevä lanka.

Ja vielä tämän duunin kierto ja kohtalo. Kun julkaisusta alkaa olla kolmisen vuotta, painoksen loput syötetään silppurille. Ei kaikki kirjat maailmaan mahdu, ei ainakaan Kirjavälityksen varastoihin. Pelastin edellisen romaanin painoksen hännän ja lunastin postikortin hinnalla per kirja. Jos joku sattuisi haluamaan Idolin pelkän postimaksun hinnalla voi pistää osoitteensa sähköpostiini: juhasiro@saunalahti.fi Laitan tilinumeron lähetykseen mukaan.

Lopuksi lyhyt ote Idolista: ”Joku olisi saattanut sanoa, että puursin tekstieni kimpussa vain terapian tähden. Vasta myöhemmin oivalsin, että jokainen – alkeita haparoiva tai nobelisti – kirjoittaa samasta syystä. Kaivaakseen esiin jotain mitä ei muuten kykene löytämään.”

………………………………..

Blogin ekstralinkit:

1. Masennuksen takapotku

2. Yle Areena: Aamun kirja

3. Radio YLE 1: Luomiskertomus

………………………………..

Onko kirjailijalla brändi – kuka hoitaa markkinointihommat?

Tänään piti päivittämäni Vesa Sisätön tuoreesta ja hiton hauskasta kirjasta 100 klassikkoa tunnissa. Siinä jää Väyrysen Paavonkin lukuvauhti toiseksi. Mutta ”yleisön pyynnöstä” nostan tänne muutaman ajatuksen viime keskiviikon mediavalmennustilaisuudesta: ”Tavoitteena on antaa varmuutta ja valmiuksia median kohtaamiseen ja samalla auttaa välttämään mahdolliset sudenkuopat.” Keskustelimme myös kirjailijan brändistä ja maineenhallinnan ulottuvuuksista.

Tilaisuuden pitivät Otavan viestintäpäälliköt ja paikalla oli kaksi viestinnän ulkopuolista asiantuntijaa, joita en halua yksilöidä koska tilaisuus ei ollut julkinen ja esitän huomiooni vain sellaisina, joina ne omaan ymmärrykseeni kiteytyivät. Osallistujista valtaosa oli esikoiskirjailijoita, mutta joillain oli jo useita julkaisuja takana. Kustantajani on Otava-konserniin kuuluva Like, joka pitää yllä ja kehittää omaa ”kulttimainetta” saavuttanutta brändiään.

Lähdin tilaisuuteen hieman skeptisenä, suurimpana pontimenani uteliaisuus. Tulos: sain omaa ajatteluani selkiytettyä, asiat niihin pilttuisiin, jonne ne kuuluvat. Plus muutama asia, jotka on syytä pitää mielessä ja pohtia tarkemmin.

1. Suhtauduin ensimmäiseen asiantuntijaesitykseen kriittisesti. Taso lähti liian korkealta, ikään kuin jokainen kirjailija olisi kaikkien tuntema ”julkkis” tai ainakin matkalla sellaiseksi. ”Henkilökohtaiselle vuorelle nouseminen” ja ”Tahtotila” ovat ulkokohtaiseksi kuluneita, abstrakteja ilmaisuja. 

Silti tästäkin esityksestä jäi kolme hyvää pointtia. Ensiksi: ”Media ei ole kirjailijan henkilöllisyyden jatke.” Älä siis ripustaudu siihen mitä sinusta kirjoitetaan. Tai eritoten mitä kirjoittamatta jätetään – vaikka niin kiihkeästi haluaisit mahdollisimman paljon palautetta. Toiseksi: ”Kieltäytyminen” voi olla brändi sinällään, vaikkakin pidemmän tien päässä. Ilkka Remes varjelee yksityisyyttään ja mahdolliset viestit kulkevat vain kustantamon kautta. Juha Seppälää on turha odottaa messuille tai edes yhteiskuvaan muiden Finlandia-ehdokkaiden kanssa. Ja vielä: ”Loista, kun siihen on tilaisuus.” Eli ensimmäisen kirjoittajaopettajani sanoin: ”Älä vähättele ittees, kyllä muut siitä huolen pitää.”

2. Toinen esitys oli silkkaa konkretiaa ja pääsi minua lähemmäs. Mitkä ovat puitteet hyvän lehtijutun synnylle? Mitä aikakausilehden toimittaja odottaa haastateltavaltaan? Mitä hän ei odota? Millaisin edellytyksin juttu syntyy? Entä luottamus ja vilpittömyys?

Kun päivälehti nostaa teoksen sivuilleen, mennään kirja ja sisältö edellä. Olen kuitenkin havainnut kasvavan kehityksen, jossa saatetaan tehdä vain henkilöjuttu ja tuore kirja jää lopulta jopa ilman kritiikkiä. Aikakausilehdet nostavat henkilön pääosaan, uhraavat enemmän tilaa ja kuvia. Ja sitten se tärkein yhteinen nimittäjä: jutun kirjoittaja metsästää tarinaa. Kirjailijaa saattaa raastaa, että kirja jää taka-alalle. Turha murehtia, jos haastateltava pääsee koskettamaan lukijaa läheltä, hän hankkii kirjan. Ja se tarina – älä typistä itseäsi yhden tarinan varaan, ei sitä loputtomiin toisteta. Kyllä elämästä aina uusi kulma löytyy.

Molemminpuolinen kunnioitus ja luottamus on avain hyvän jutun synnylle. Sivuutan tämän lyhyesti ja ajattelen päinvastaista esimerkkiä: Trumpin loputonta kärhämää median kanssa. Ja vielä, minäkään en pitäisi, jos haastateltava tarkistuttaisi juttua ja loputtomiin ja kirjoituttaisi sen yhä uudelleen. Faktat ovat faktoja, mutta yhteisymmärrys kaikesta muusta on aina tulkintakysymys. Ajattelen itseäni – kaikki tuntemani ihmiset näkevät minut varmasti omasta kulmastaan ja eri valossa.

Älä ole falski. Jos poliitikko kertoo painavansa duunia 24/7 ja esittää samaan hengenvetoon perheen elämänsä ykkösasiaksi, yhtälö ei taida toimia. Vilpittömyys vie pitkälle, mutta sinä itse lopulta päätät esitätkö itsekkään narsistin pahoinpitelemää uhria vai nostatko esiin jonkin merkittävän muutoksen elämässäsi. Tästä on kokemusta. Muutama vuosi sitten lehtijutun otsikkoon päätyi ”totuutena” jotain sellaista mitä en ollut – mutta mitä itsestäni toivoin ja tavoittelin. 

3. Lopuksi tärkein. Entisessä elämässäni olin yrittäjä, joka vastasi myös useiden muiden työntekijöiden rahallisesta toimeentulosta. Ja siitä, että kaikki alihankkijoita myöten tekivät duuninsa sovitusti ja asiakas sai lopulta sijoitukselleen katetta. Ehkä siksi suhtaudun näihinkin juttuihin ja kirjailijan duuneihin parituhatta vuotta sitten eläneen miehen sanoin: ”Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.”

Edellä oleva tahtoo sanoa, että tykkään selkeästä työnjaosta, täsmällisyydestä ja siitä, että sovitut asiat pitävät. Näin tämä on kustantamon ja kustannustoimittajani kanssa toiminut. Keskiviikon tilaisuus vielä alleviivasi markkinoinnin osuutta. He hoitavat kevään katalogin esittelyt, kirjakauppojen ennakko-ostot ja jatkon… tiedotuksen, arvostelukappaleet ja muut yhteydet medioihin. 

Ja tämän tajuan hyvin: jos kirja ei muuten ensin ”lähde lentoon”, markkinointiponnistelut eivät siinä auta. Jos nostetta on, sitä voi rahallisin panoksin vauhdittaa. Nähtäväksi jää miten uuden kirjani käy. Se tietysti vaikuttaa omaan osuuteeni jatkossa. Eka siirto on suoritettu ja tuleva kirja päivitetty kotisivun kaikkiin linkkeihin. Ymmärrän hyvin heitä, joilla on enemmän keikkaa ja oma markkinointi ahdistaa. Oma julkaisutahtini on 2-3 vuotta ja yhteisölliset menot olen tarkoituksella karsinut minimiin. Katson, että osuuteni tuli hoidettua kuuden vuoden taidetoimikuntakaudella.

Lopuksi Vilja-Tuulia Huotarisen mainio veto. Hänen tuore romaaninsa Niin kuin minä heidät näin arvioitiin Hesarissa 15.11. Hän jakoi sen sos-mediaan ja kirjoitti viestin: ”Kirjailijaa monesti onnitellaan hesariarvioista, mutta kyllä se kuulkaa menee niin päin, että onnea HS, että saat meiltä teoksia!” 

………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Sitaatti kahdeksaltatoista kirjailijalta: ”Miten kirjani ovat syntyneet”

2. Claes Andersson yrittää omakuvaa

………………………………….

Maata muokkaavat ja merelle tuijottavat eivät mene koskaan keskenään naimisiin

Edellisessä päivityksessä funtsin suomalaisten jakoa maakrapuihin ja merenkulkijoihin. Vasta myöhemmin muistin käsitelleeni asiaa jo aiemmin. Romaanissani Idoli (Hesarin valinta vuoden 2016 kehutuimpien kirjojen listalle) on faktiseen tietoon perustuva kappale aiheesta.

Cefalu, Sisilia. Kuva: Travelbird

Cefalu on keskiaikainen pikkukaupunki Sisiliassa. Kirjan yhden sivuhenkilön suku on sieltä lähtöisin. Se siitä. Uusi romaani on viimeisellä editointikierroksella ja ilmestyy Liken vuoden 2019 ensimmäisten julkaisujen joukossa. Uskallan lainata tähän kustannustoimittajani tuoreen kommentin: ”Alamme lähestyä valmista, ja kuten olen aiemminkin maininnut, käsillä on suuren romaanin käsikirjoitus.”

Työ ja sen problematiikka hautui mielessäni kymmenen vuotta, kirjoittamiseen lähdetöineen vierähti kolme. Palaan tähän tuonnenmpana. Lopuksi kappale Idolista. Tällaiset jaot eivät ole nykypäivää, mutta epäilemättä voimassa sata vuotta sitten – ja jollain tavoin käytäntönä kulttuuritaustasta riippumatta.

”Pöydästä aukeaa näkymä laaksoon ja viinitarhojen täsmällisiin riveihin, kaukaiseen kylään, jonka keskellä kirkontorni kohoaa. Ja mies kysyy, voisiko hän tilata jotain pientä kummankin puolesta. Pöytään ilmestyy oliiveja tomaattia sipulia sardiineja simpukoita sitruunaa calamaria paprikaa pecorinoa parmesaania ja gorgonzolaa. Leipää, öljyä ja viiniä. He poimivat kulhoista syötävää, leikkaavat juustoa, murtavat leipää ja kastavat öljyyn. Ja mies kertoo sukupolvien takaisista säännöistä, jotka sitovat yhä ihmisten elämää. Seutu on ollut ikiajoista lähtien kahteen jaettu: meren puolella asuvat kalastajat, vastapäisellä suunnalla eletään maasta. Viljelijät pitävät itseään viisaampina, kalastajia yksinkertaisina ja kykenemättöminä suunnittelemaan tulevaisuuttaan, he vain ottavat mitä meri sattuu antamaan. On arvokkaampaa suunnitella tulevaisuutta päivää pidemmälle: istuttaa, kylvää, kastella ja korjata satoa ja rakentaa niin, että jokainen pala asettuu jo olemassa olevan lisäksi ja kasvattaa sitä. Ja vaikka ihmiset eivät voi toisiaan välttää, kalastajan tyttärestä ei tule maanviljelijän vaimoa. Tai toisin päin. Maata muokkaavat ja merelle tuijottavat eivät mene koskaan keskenään naimisiin. Ja vaikka niin moni asia on tänään toisin, jako on olemassa kuin ikiaikainen haava, se on umpeutunut, mutta arpi näkyy yhä.”

……………………………

Blogin ekstralinkit:

1. ”Oikeastaan, halusin huutaa, en kirjoita ollenkaan siitä mistä kirjoitan!”

2. Juoruja seitsemän vuoden takaa: ”Kevyttä ja painavaa”

……………………………

Teemu Laajasalo: ”Armo loukkaa oikeudentajuamme, koska armo on kaikille sama.”

Teemu Laajasalo aloitti Helsingin hiippakunnan piispana 1.11.2017, Irja Askolan jäädessä tehtävästä eläkkeelle. Nyt näyttää siltä, että piispanviran luottokorttilaskuissa on pitkäaikaisia epäselvyyksiä. Myös etuuksien käytössä kohtuuden ja hyvän maun raja on ylittynyt. Luin juuri Laajasalon vuoden takaista haastattelua verkosta – samassa siunaamassa koneelle kilahti sähköpostia.

Kirkon ulkomaanapu markkinoi minulle toimintaansa, koska olen silloin tällöin lahjoittanut pienen summan tai hankkinut ”Toisenlaisen lahjan”. Testamentin mahdollisuuttakin on tarjottu. En itse kuulu kirkkoon. Eropäätös on jo parinkymmenen vuoden takaa.

Yhtäaikaiset informaatiot ottivat toisistaan sen verran kipinää, että tein provosoivan kuvamanipulaation. Hyvän maun rima värisee kannattimillaan, mutta päätin kuitenkin julkaista kuvan. Asiat ovat harvoin joko tai. Ja vaikka olisivatkin, juttuni johtopäätös on aivan muualla: minussa itsessäni, ehkä sinussakin.

Näyttää siltä, että Laajasalon elastisesta omatunnosta vedetään ne tavanomaiset johtopäätökset ja uhkaillaan kirkosta eroamisella. Ja toisin päin. Sosiaalipolitiikan proffa ilmoittaa, ettei osallistu enää samoille kirkollisvaalilistoille Helsingin hiippakuntavaltuuston puheenjohtajan, Johanna Korhosen kanssa, joka vaatii taloussotkuille selvitystä.

Tarjotaan puheenvuoro piispalle itselleen. Ote haastattelusta löytyy Kodin kuvalehden verkkosivulta 13.4.2017, jolloin Laajasalo oli vielä Kallion kirkon kirkkoherra:

”Jos ihminen on ajanut ylinopeutta, tuntuu oikeudenmukaiselta, että hän saa siitä sakot. Jos hän on pienituloinen, hän saa kohtuullisuuden nimissä pienemmät sakot. Sekin on helppo hyväksyä. Laki on looginen. Siinä toteutuu oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus.

Armo sen sijaan loukkaa oikeudentajuamme, koska armo on kaikille sama. Se menee tappiin asti. Murhamies ja lainkirjainta noudattava esimerkkikansalainen ovat samalla viivalla. Armon vaakakupissa ei paina vähäpäästöinen auto eikä Punaisen Ristin kuukausilahjoitus.

Minut armo pudottaa polvilleni uudestaan ja uudestaan. Ilman armoa en voisi toimia virassani enkä luottamustehtävässäni World Visionin hallituksessa. Siellä saan kuulla eri puolilta maailmaa yksityiskohtaista dataa kärsimyksestä. Saatamme joutua pohtimaan, lopetammeko rahoituksen sokeiden lasten koululta vai lapsi-prostituoitujen kuntoutukselta.

Voin syyttää maailmanpolitiikkaa ja kehitysapurahojen leikkauksia, mutta se ei poista vastuuta eikä kärsimystä. Niiden edessä ihminen vajoaa polvilleen, eikä jäljellä ole muuta kuin armo.”

Mitä minun tästä tulisi ajatella? Että armon automaatti kuittaa arveluttavatkin teot? Että hyväosaisten pitäisi tyytyä edes kohtuuteen? Ja vielä: että apurahakirjailijan ei kannata hassata hyväntekeväisyyteen? Että Kirkon ulkomaanavulle on turha lahjoittaa, koska nälkää näkevät yöpyvät pakolaisleireillä ja piispa Kuninkaan sviitissä?

Johtopäätökseni on tämä. Kävelen peilin eteen ja kysyn itseltäni: ”miten minä hoidan oman tonttini?” Muuttuuko maailma jos annan toisten tekojen ohjata käytöstäni? Miten helppo onkaan paheksua muiden käytöstä vaikka omassanikin on toivomisen varaa? Kirkon rahankäytön valvonta näyttää olevan mennen maailman puuhia. Toivottavasti kuva nyt kirkastuu. Omalta tililtäni lähtee edelleen vaatimaton kymppi kuussa Kansainväliselle solidaarisuussäätiölle. Ja joskus jotain myös Kirkon ulkomaanavulle.

Julkaisin kaksi vuotta sitten kokoelman Piru parka – pessimistin aforismit, En tosin omalla nimelläni, vaan asialla oli alter egoni Onni Vähälä. Tällainenkin kiteytys kirjasta löytyy: ”Kun et anna rahaa hyväntekeväisyyteen, voit olla entistä varmempi ettei se kuitenkaan perille mene.” Lopetan runoon, joka löytyy maailmantilanteen päivittävästä kokoelmastani Babel (Palladium Kirjat 2013).

Dadaabin pakolaisleiri, Kenian ja Somalian raja. Kuva: Thomas Mukaya

Afrikan sarvi – kaunis nimi

kuin Yksisarvinen, Merenneito tai Serafi

jotka luotuaan Jumala päätti jättää ne näkymättömiksi.

Afrikan sarvi on jäänyt vettä vaille ja kärsii,

sen kaakkoiskulmaan on kasvanut

maailman suurin pakolaiskeskus:

”Iisha-tyttö syntyi akaasiapuun alle

Kenian ja somalian rajalla viime viikolla.

Kymmenientuhansien muiden tavoin

Iishan äiti oli kävellyt viikkojen matkan

kuivuuden koettelemasta Somaliasta kohti Kenniaa.

Viimeisillään raskaana oleva äiti kantoi mukanaan

viittä lasta kohti Dadaabin pakolaisleiriä.

– Kävelimme 22 päivää pelkän veden voimalla.

Synnytyksen jälkeen en ole syönyt mitään.”

…………………………………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Irja Askola: ”He ovat Väärässä”

2. Jumala loi ihmisen kuvakseen – tuliko tehtyä sekä priimaa että sekundaa?

……………………………………………..

Tervehdys, te ihmelapset ja hitaasti kehittyneet ääliöt!

Päivitän aiheesta, joka on askarruttanut itseäni viimeiset parikymmentä vuotta. Miten jotkut ihmiset saattavat syntyä tänne aivan valmiina ottamaan maailman haltuunsa? Toisten kohdalla oman potentiaalin kasvu kestää koko elämän mitan.

Helsingin sanomat 8.11.2017

Aihe otti taas kipinää, kun kollega sos-mediassa väitti, että hän itse, kuten niin moni muukin hiipuu kirjailijana ikääntyessään: ”nuorena kirjoitin parhaiten, nyt kilkutetaan tässä apurahakirjallisuudessa ja pannaan ulos mitä sattuu.” Ymmärrän kärjistyksen. Ja senkin, että väitettä on saattanut värittää jokin aivan ulkopuolinen asia.

Entä säveltäjä Elliot Carter, jonka Late Works -levyn Hesari kehuu kuukauden takaisessa kritiikissään: ”Noin 90 vuoden iässä Carter oppi säveltämään ilmavammin. Samalla vanhan veijarin huumorintajukin kävi entistä ymmärrettävämmäksi. Levyn päättää Carterin viimeinen sävellys Epigrams (2012), jonka 103-vuotias sävelsi pianotriolle itseään huvittaakseen.”

Tähän sopii lainata pari ajatusta Aamulehden taannoisesta haastattelusta. Finlandiavoittaja Juha Hurme kertoo ettei ole lopettanut koskaan lukemista ja maailmankaikkeuden opiskelua, että hän on kerännyt tietopankkia itselleen kaksikymmentäviisi vuotta. ”Hurme nimittää itseään hitaasti kehittyneeksi ääliöksi.”

Sarah Chang (s.1980) konserttijuliste 2017

Kaivan arkistostani Hesarin konserttiarvion maaliskuulta 1996, ja löydän vastakkaisen esimerkin: ”Viulun ihmelapsi, Sarah Chang, 15, nauraa puheille kadotetusta lapsuudesta. Mutta kun minä haluan soittaa.” Yhdysvaltalainen Chang sai ensimmäisen viulunsa 3-vuotiaana, pääsi konservatorioon seitsemän ikäisenä ja konsertoi New Yorkin filharmonikkojen solistina ensi kerran 8-vuotiaana.

Samaistun itse ”hitaasti kehittyneisiin ääliöihin”. Ja tämänkin olen kertonut aiemmin. Kysyessäni ikiaikoja sitten Christer Kihlmanilta miten ikä vaikuttaa kirjoittamiseen, hän vastasi: ”Ei mitenkään, kuvien virta vain muuttuu erilaiseksi.”

Peruskysymykseen löysin vastauksen jo vuonna 1998, kun luin Anni Sumarin kokoelman Mitta ja määrä, joka palkittiin Yleisradion Tanssivalla karhulla. Sumari tarvitsee vain seitsemän säettä löytääkseen aivan ongelman ytimeen.

Joissakin voima on patoutuneena

ja pyyhkäisee kaiken tieltään padon murtuessa.

Toisista voima hioutuu hitaasti esiin

turhan rapautuessa ympäriltä.

Muutamissa voima siirtyy ja muuttaa muotoaan,

niin että he ovat aina valmiit kohtaamaan ajan ja olosuhteet.

Toisista voima vain kuluu ja vähenee.

Kysymys johtaa aina seuraavaan. Ymmärrän miten ihminen kehittyy ja taito karttuu. Mutta miten on mahdollista ”olla seppä syntyessään”. Ehkä kaikki eivät lähdekään elämän alkuun samalta viivalta? Onko kahdeksanvuotias sinfoniaorkesterin solisti saanut elämäänsä jotain muutakin kuin silkkaa lahjakkuutta? Ja mistä sellainen tulee?

……………………………………………

BLOGIN AIEMMAT EKSTRALINKIT

1. Ihmisen suurin ja vaikein saavutus

2. Hänellä oli pukunaan vereen kastettu viitta

…………………………………………….

Mikä yhdistää kaikkia kirjailijoita?

Jatkan muutamalla rivillä viime viikon päivitystä. Suomen kirjailijaliitto täyttää 120 vuotta ja järjestää kirjailijoiden haastattelutilaisuudet neljällä paikkakunnalla. Eilisessä pääkirjasto Metson tilaisuudessa kirjailija Sari Peltoniemen haastateltavana olivat Reidar Palmgren, Riikka Pulkkinen ja Juha Siro. Illan teemana oli ”Miten kirjani ovat syntyneet?”

Palmgren kertoi kirjailijan- ja näyttelijäntyön yhtäläisyyksistä ja eroista. Kirjailijana hän sanoi pitävänsä tarinallista otetta itselleen läheisenä ja tärkeänä. Henkilöhahmoja rakentaessaan hän miettii usein miten hän haluaa henkilöillensä käyvän, millaista kohtelua ihmiset luonteensa mukaan ansaitsevat.

Pulkkinen punnitsi miten hänen käsityksensä kirjailijan ammatista on vuosien varrella muuttunut. Hän kertoi myös äidistään tarkkana esilukijana ja siitä miten työskentelyn edellytykset ja metodit saattavat ajan kuluessa vaihtua.

Kaikki haastateltavat lukivat myös näytteen tuotannostaan. Yhden pidemmän sijaan luin itse kolme lyhyttä pätkää. Nappaan tähän tilaisuuden lopettaneet rivit. Kirjoittamisen pohtiminen kirjan sisällä ei ole kovin omaperäistä, mutta löydettyäni vastauksen otsikon kysymykseen jätin päähenkilöni Marian sivun mittaisen pohdinnan tuoreimpaan romaaniini Idoli.

”Aloin merkitä muistiin muutakin kuin kurssitehtäviä. Tallensin tiedostoja koneelle vailla sen kummempaa päämäärää. Istuin kannettava sylissäni tai naputtelin sitä vuoteessa. Kuvittelin valon läikittämiä vintin portaita ja huonetta, jossa olin Truffaut’n elokuvan jälkeen tutkinut itseäni, ajattelin aurinkoista syyspäivää ja poikaa, jonka moottoripyörän perässä olin painautunut hänen nahkatakkinsa tuoksuun, muistelin seitsemää ikuisesti elävää Elvistä ja äkkipikaista isääni, häpeäntunnetta ensimmäisen rakasteluyrityksen jälkeen ja päättäväistä valokuvaajaa, jonka rannetta kiersi hopeakäärme.

Jennylle tein oman kansion, johon lisäsin asioita sitä mukaa kun muistin. Ja kun kirjoitin illasta, jona löysin Jennyn kuolleena pinkissä pyjamassaan ja palasin noutamaan kellon hänen ranteestaan, ikävä kirpaisi kuin olisin keikahtanut laiturilta läpi hileisen jään ja jäänyt veteen haukkomaan henkeä.

Joskus itseltään on vaikea kysyä, kun pelkää vastauksia. Vasta viimeksi aloin tehdä merkintöjä ajasta Tuomaksen kanssa. Lopulta myös juhannuksesta, joka oli alkanut oudosti muistuttaa tarinaa teatterin näyttämöllä. Minut oli toivotettu tervetulleeksi sukuun, mutta Tuomas oli alkanut etääntyä yhä kauemmas.

Joku olisi saattanut sanoa, että puursin tekstieni kimpussa vain terapian tähden. Vasta myöhemmin oivalsin, että jokainen – alkeita haparoiva tai nobelisti – kirjoittaa samasta syystä. Kaivaakseen esiin jotain mitä ei muuten kykene löytämään.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Kirjailija tänään ja tuhat vuotta sitten: ”Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin”

2. ”Nobelistin näyttö ja kolmen sanan lause”

………………………………………………