Onko kirjailijalla brändi – kuka hoitaa markkinointihommat?

Tänään piti päivittämäni Vesa Sisätön tuoreesta ja hiton hauskasta kirjasta 100 klassikkoa tunnissa. Siinä jää Väyrysen Paavonkin lukuvauhti toiseksi. Mutta ”yleisön pyynnöstä” nostan tänne muutaman ajatuksen viime keskiviikon mediavalmennustilaisuudesta: ”Tavoitteena on antaa varmuutta ja valmiuksia median kohtaamiseen ja samalla auttaa välttämään mahdolliset sudenkuopat.” Keskustelimme myös kirjailijan brändistä ja maineenhallinnan ulottuvuuksista.

Tilaisuuden pitivät Otavan viestintäpäälliköt ja paikalla oli kaksi viestinnän ulkopuolista asiantuntijaa, joita en halua yksilöidä koska tilaisuus ei ollut julkinen ja esitän huomiooni vain sellaisina, joina ne omaan ymmärrykseeni kiteytyivät. Osallistujista valtaosa oli esikoiskirjailijoita, mutta joillain oli jo useita julkaisuja takana. Kustantajani on Otava-konserniin kuuluva Like, joka pitää yllä ja kehittää omaa ”kulttimainetta” saavuttanutta brändiään.

Lähdin tilaisuuteen hieman skeptisenä, suurimpana pontimenani uteliaisuus. Tulos: sain omaa ajatteluani selkiytettyä, asiat niihin pilttuisiin, jonne ne kuuluvat. Plus muutama asia, jotka on syytä pitää mielessä ja pohtia tarkemmin.

1. Suhtauduin ensimmäiseen asiantuntijaesitykseen kriittisesti. Taso lähti liian korkealta, ikään kuin jokainen kirjailija olisi kaikkien tuntema ”julkkis” tai ainakin matkalla sellaiseksi. ”Henkilökohtaiselle vuorelle nouseminen” ja ”Tahtotila” ovat ulkokohtaiseksi kuluneita, abstrakteja ilmaisuja. 

Silti tästäkin esityksestä jäi kolme hyvää pointtia. Ensiksi: ”Media ei ole kirjailijan henkilöllisyyden jatke.” Älä siis ripustaudu siihen mitä sinusta kirjoitetaan. Tai eritoten mitä kirjoittamatta jätetään – vaikka niin kiihkeästi haluaisit mahdollisimman paljon palautetta. Toiseksi: ”Kieltäytyminen” voi olla brändi sinällään, vaikkakin pidemmän tien päässä. Ilkka Remes varjelee yksityisyyttään ja mahdolliset viestit kulkevat vain kustantamon kautta. Juha Seppälää on turha odottaa messuille tai edes yhteiskuvaan muiden Finlandia-ehdokkaiden kanssa. Ja vielä: ”Loista, kun siihen on tilaisuus.” Eli ensimmäisen kirjoittajaopettajani sanoin: ”Älä vähättele ittees, kyllä muut siitä huolen pitää.”

2. Toinen esitys oli silkkaa konkretiaa ja pääsi minua lähemmäs. Mitkä ovat puitteet hyvän lehtijutun synnylle? Mitä aikakausilehden toimittaja odottaa haastateltavaltaan? Mitä hän ei odota? Millaisin edellytyksin juttu syntyy? Entä luottamus ja vilpittömyys?

Kun päivälehti nostaa teoksen sivuilleen, mennään kirja ja sisältö edellä. Olen kuitenkin havainnut kasvavan kehityksen, jossa saatetaan tehdä vain henkilöjuttu ja tuore kirja jää lopulta jopa ilman kritiikkiä. Aikakausilehdet nostavat henkilön pääosaan, uhraavat enemmän tilaa ja kuvia. Ja sitten se tärkein yhteinen nimittäjä: jutun kirjoittaja metsästää tarinaa. Kirjailijaa saattaa raastaa, että kirja jää taka-alalle. Turha murehtia, jos haastateltava pääsee koskettamaan lukijaa läheltä, hän hankkii kirjan. Ja se tarina – älä typistä itseäsi yhden tarinan varaan, ei sitä loputtomiin toisteta. Kyllä elämästä aina uusi kulma löytyy.

Molemminpuolinen kunnioitus ja luottamus on avain hyvän jutun synnylle. Sivuutan tämän lyhyesti ja ajattelen päinvastaista esimerkkiä: Trumpin loputonta kärhämää median kanssa. Ja vielä, minäkään en pitäisi, jos haastateltava tarkistuttaisi juttua ja loputtomiin ja kirjoituttaisi sen yhä uudelleen. Faktat ovat faktoja, mutta yhteisymmärrys kaikesta muusta on aina tulkintakysymys. Ajattelen itseäni – kaikki tuntemani ihmiset näkevät minut varmasti omasta kulmastaan ja eri valossa.

Älä ole falski. Jos poliitikko kertoo painavansa duunia 24/7 ja esittää samaan hengenvetoon perheen elämänsä ykkösasiaksi, yhtälö ei taida toimia. Vilpittömyys vie pitkälle, mutta sinä itse lopulta päätät esitätkö itsekkään narsistin pahoinpitelemää uhria vai nostatko esiin jonkin merkittävän muutoksen elämässäsi. Tästä on kokemusta. Muutama vuosi sitten lehtijutun otsikkoon päätyi ”totuutena” jotain sellaista mitä en ollut – mutta mitä itsestäni toivoin ja tavoittelin. 

3. Lopuksi tärkein. Entisessä elämässäni olin yrittäjä, joka vastasi myös useiden muiden työntekijöiden rahallisesta toimeentulosta. Ja siitä, että kaikki alihankkijoita myöten tekivät duuninsa sovitusti ja asiakas sai lopulta sijoitukselleen katetta. Ehkä siksi suhtaudun näihinkin juttuihin ja kirjailijan duuneihin parituhatta vuotta sitten eläneen miehen sanoin: ”Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.”

Edellä oleva tahtoo sanoa, että tykkään selkeästä työnjaosta, täsmällisyydestä ja siitä, että sovitut asiat pitävät. Näin tämä on kustantamon ja kustannustoimittajani kanssa toiminut. Keskiviikon tilaisuus vielä alleviivasi markkinoinnin osuutta. He hoitavat kevään katalogin esittelyt, kirjakauppojen ennakko-ostot ja jatkon… tiedotuksen, arvostelukappaleet ja muut yhteydet medioihin. 

Ja tämän tajuan hyvin: jos kirja ei muuten ensin ”lähde lentoon”, markkinointiponnistelut eivät siinä auta. Jos nostetta on, sitä voi rahallisin panoksin vauhdittaa. Nähtäväksi jää miten uuden kirjani käy. Se tietysti vaikuttaa omaan osuuteeni jatkossa. Eka siirto on suoritettu ja tuleva kirja päivitetty kotisivun kaikkiin linkkeihin. Ymmärrän hyvin heitä, joilla on enemmän keikkaa ja oma markkinointi ahdistaa. Oma julkaisutahtini on 2-3 vuotta ja yhteisölliset menot olen tarkoituksella karsinut minimiin. Katson, että osuuteni tuli hoidettua kuuden vuoden taidetoimikuntakaudella.

Lopuksi Vilja-Tuulia Huotarisen mainio veto. Hänen tuore romaaninsa Niin kuin minä heidät näin arvioitiin Hesarissa 15.11. Hän jakoi sen sos-mediaan ja kirjoitti viestin: ”Kirjailijaa monesti onnitellaan hesariarvioista, mutta kyllä se kuulkaa menee niin päin, että onnea HS, että saat meiltä teoksia!” 

………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Sitaatti kahdeksaltatoista kirjailijalta: ”Miten kirjani ovat syntyneet”

2. Claes Andersson yrittää omakuvaa

………………………………….

Maata muokkaavat ja merelle tuijottavat eivät mene koskaan keskenään naimisiin

Edellisessä päivityksessä funtsin suomalaisten jakoa maakrapuihin ja merenkulkijoihin. Vasta myöhemmin muistin käsitelleeni asiaa jo aiemmin. Romaanissani Idoli (Hesarin valinta vuoden 2016 kehutuimpien kirjojen listalle) on faktiseen tietoon perustuva kappale aiheesta.

Cefalu, Sisilia. Kuva: Travelbird

Cefalu on keskiaikainen pikkukaupunki Sisiliassa. Kirjan yhden sivuhenkilön suku on sieltä lähtöisin. Se siitä. Uusi romaani on viimeisellä editointikierroksella ja ilmestyy Liken vuoden 2019 ensimmäisten julkaisujen joukossa. Uskallan lainata tähän kustannustoimittajani tuoreen kommentin: ”Alamme lähestyä valmista, ja kuten olen aiemminkin maininnut, käsillä on suuren romaanin käsikirjoitus.”

Työ ja sen problematiikka hautui mielessäni kymmenen vuotta, kirjoittamiseen lähdetöineen vierähti kolme. Palaan tähän tuonnenmpana. Lopuksi kappale Idolista. Tällaiset jaot eivät ole nykypäivää, mutta epäilemättä voimassa sata vuotta sitten – ja jollain tavoin käytäntönä kulttuuritaustasta riippumatta.

”Pöydästä aukeaa näkymä laaksoon ja viinitarhojen täsmällisiin riveihin, kaukaiseen kylään, jonka keskellä kirkontorni kohoaa. Ja mies kysyy, voisiko hän tilata jotain pientä kummankin puolesta. Pöytään ilmestyy oliiveja tomaattia sipulia sardiineja simpukoita sitruunaa calamaria paprikaa pecorinoa parmesaania ja gorgonzolaa. Leipää, öljyä ja viiniä. He poimivat kulhoista syötävää, leikkaavat juustoa, murtavat leipää ja kastavat öljyyn. Ja mies kertoo sukupolvien takaisista säännöistä, jotka sitovat yhä ihmisten elämää. Seutu on ollut ikiajoista lähtien kahteen jaettu: meren puolella asuvat kalastajat, vastapäisellä suunnalla eletään maasta. Viljelijät pitävät itseään viisaampina, kalastajia yksinkertaisina ja kykenemättöminä suunnittelemaan tulevaisuuttaan, he vain ottavat mitä meri sattuu antamaan. On arvokkaampaa suunnitella tulevaisuutta päivää pidemmälle: istuttaa, kylvää, kastella ja korjata satoa ja rakentaa niin, että jokainen pala asettuu jo olemassa olevan lisäksi ja kasvattaa sitä. Ja vaikka ihmiset eivät voi toisiaan välttää, kalastajan tyttärestä ei tule maanviljelijän vaimoa. Tai toisin päin. Maata muokkaavat ja merelle tuijottavat eivät mene koskaan keskenään naimisiin. Ja vaikka niin moni asia on tänään toisin, jako on olemassa kuin ikiaikainen haava, se on umpeutunut, mutta arpi näkyy yhä.”

……………………………

Blogin ekstralinkit:

1. ”Oikeastaan, halusin huutaa, en kirjoita ollenkaan siitä mistä kirjoitan!”

2. Juoruja seitsemän vuoden takaa: ”Kevyttä ja painavaa”

……………………………

Teemu Laajasalo: ”Armo loukkaa oikeudentajuamme, koska armo on kaikille sama.”

Teemu Laajasalo aloitti Helsingin hiippakunnan piispana 1.11.2017, Irja Askolan jäädessä tehtävästä eläkkeelle. Nyt näyttää siltä, että piispanviran luottokorttilaskuissa on pitkäaikaisia epäselvyyksiä. Myös etuuksien käytössä kohtuuden ja hyvän maun raja on ylittynyt. Luin juuri Laajasalon vuoden takaista haastattelua verkosta – samassa siunaamassa koneelle kilahti sähköpostia.

Kirkon ulkomaanapu markkinoi minulle toimintaansa, koska olen silloin tällöin lahjoittanut pienen summan tai hankkinut ”Toisenlaisen lahjan”. Testamentin mahdollisuuttakin on tarjottu. En itse kuulu kirkkoon. Eropäätös on jo parinkymmenen vuoden takaa.

Yhtäaikaiset informaatiot ottivat toisistaan sen verran kipinää, että tein provosoivan kuvamanipulaation. Hyvän maun rima värisee kannattimillaan, mutta päätin kuitenkin julkaista kuvan. Asiat ovat harvoin joko tai. Ja vaikka olisivatkin, juttuni johtopäätös on aivan muualla: minussa itsessäni, ehkä sinussakin.

Näyttää siltä, että Laajasalon elastisesta omatunnosta vedetään ne tavanomaiset johtopäätökset ja uhkaillaan kirkosta eroamisella. Ja toisin päin. Sosiaalipolitiikan proffa ilmoittaa, ettei osallistu enää samoille kirkollisvaalilistoille Helsingin hiippakuntavaltuuston puheenjohtajan, Johanna Korhosen kanssa, joka vaatii taloussotkuille selvitystä.

Tarjotaan puheenvuoro piispalle itselleen. Ote haastattelusta löytyy Kodin kuvalehden verkkosivulta 13.4.2017, jolloin Laajasalo oli vielä Kallion kirkon kirkkoherra:

”Jos ihminen on ajanut ylinopeutta, tuntuu oikeudenmukaiselta, että hän saa siitä sakot. Jos hän on pienituloinen, hän saa kohtuullisuuden nimissä pienemmät sakot. Sekin on helppo hyväksyä. Laki on looginen. Siinä toteutuu oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus.

Armo sen sijaan loukkaa oikeudentajuamme, koska armo on kaikille sama. Se menee tappiin asti. Murhamies ja lainkirjainta noudattava esimerkkikansalainen ovat samalla viivalla. Armon vaakakupissa ei paina vähäpäästöinen auto eikä Punaisen Ristin kuukausilahjoitus.

Minut armo pudottaa polvilleni uudestaan ja uudestaan. Ilman armoa en voisi toimia virassani enkä luottamustehtävässäni World Visionin hallituksessa. Siellä saan kuulla eri puolilta maailmaa yksityiskohtaista dataa kärsimyksestä. Saatamme joutua pohtimaan, lopetammeko rahoituksen sokeiden lasten koululta vai lapsi-prostituoitujen kuntoutukselta.

Voin syyttää maailmanpolitiikkaa ja kehitysapurahojen leikkauksia, mutta se ei poista vastuuta eikä kärsimystä. Niiden edessä ihminen vajoaa polvilleen, eikä jäljellä ole muuta kuin armo.”

Mitä minun tästä tulisi ajatella? Että armon automaatti kuittaa arveluttavatkin teot? Että hyväosaisten pitäisi tyytyä edes kohtuuteen? Ja vielä: että apurahakirjailijan ei kannata hassata hyväntekeväisyyteen? Että Kirkon ulkomaanavulle on turha lahjoittaa, koska nälkää näkevät yöpyvät pakolaisleireillä ja piispa Kuninkaan sviitissä?

Johtopäätökseni on tämä. Kävelen peilin eteen ja kysyn itseltäni: ”miten minä hoidan oman tonttini?” Muuttuuko maailma jos annan toisten tekojen ohjata käytöstäni? Miten helppo onkaan paheksua muiden käytöstä vaikka omassanikin on toivomisen varaa? Kirkon rahankäytön valvonta näyttää olevan mennen maailman puuhia. Toivottavasti kuva nyt kirkastuu. Omalta tililtäni lähtee edelleen vaatimaton kymppi kuussa Kansainväliselle solidaarisuussäätiölle. Ja joskus jotain myös Kirkon ulkomaanavulle.

Julkaisin kaksi vuotta sitten kokoelman Piru parka – pessimistin aforismit, En tosin omalla nimelläni, vaan asialla oli alter egoni Onni Vähälä. Tällainenkin kiteytys kirjasta löytyy: ”Kun et anna rahaa hyväntekeväisyyteen, voit olla entistä varmempi ettei se kuitenkaan perille mene.” Lopetan runoon, joka löytyy maailmantilanteen päivittävästä kokoelmastani Babel (Palladium Kirjat 2013).

Dadaabin pakolaisleiri, Kenian ja Somalian raja. Kuva: Thomas Mukaya

Afrikan sarvi – kaunis nimi

kuin Yksisarvinen, Merenneito tai Serafi

jotka luotuaan Jumala päätti jättää ne näkymättömiksi.

Afrikan sarvi on jäänyt vettä vaille ja kärsii,

sen kaakkoiskulmaan on kasvanut

maailman suurin pakolaiskeskus:

”Iisha-tyttö syntyi akaasiapuun alle

Kenian ja somalian rajalla viime viikolla.

Kymmenientuhansien muiden tavoin

Iishan äiti oli kävellyt viikkojen matkan

kuivuuden koettelemasta Somaliasta kohti Kenniaa.

Viimeisillään raskaana oleva äiti kantoi mukanaan

viittä lasta kohti Dadaabin pakolaisleiriä.

– Kävelimme 22 päivää pelkän veden voimalla.

Synnytyksen jälkeen en ole syönyt mitään.”

…………………………………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Irja Askola: ”He ovat Väärässä”

2. Jumala loi ihmisen kuvakseen – tuliko tehtyä sekä priimaa että sekundaa?

……………………………………………..

Tervehdys, te ihmelapset ja hitaasti kehittyneet ääliöt!

Päivitän aiheesta, joka on askarruttanut itseäni viimeiset parikymmentä vuotta. Miten jotkut ihmiset saattavat syntyä tänne aivan valmiina ottamaan maailman haltuunsa? Toisten kohdalla oman potentiaalin kasvu kestää koko elämän mitan.

Helsingin sanomat 8.11.2017

Aihe otti taas kipinää, kun kollega sos-mediassa väitti, että hän itse, kuten niin moni muukin hiipuu kirjailijana ikääntyessään: ”nuorena kirjoitin parhaiten, nyt kilkutetaan tässä apurahakirjallisuudessa ja pannaan ulos mitä sattuu.” Ymmärrän kärjistyksen. Ja senkin, että väitettä on saattanut värittää jokin aivan ulkopuolinen asia.

Entä säveltäjä Elliot Carter, jonka Late Works -levyn Hesari kehuu kuukauden takaisessa kritiikissään: ”Noin 90 vuoden iässä Carter oppi säveltämään ilmavammin. Samalla vanhan veijarin huumorintajukin kävi entistä ymmärrettävämmäksi. Levyn päättää Carterin viimeinen sävellys Epigrams (2012), jonka 103-vuotias sävelsi pianotriolle itseään huvittaakseen.”

Tähän sopii lainata pari ajatusta Aamulehden taannoisesta haastattelusta. Finlandiavoittaja Juha Hurme kertoo ettei ole lopettanut koskaan lukemista ja maailmankaikkeuden opiskelua, että hän on kerännyt tietopankkia itselleen kaksikymmentäviisi vuotta. ”Hurme nimittää itseään hitaasti kehittyneeksi ääliöksi.”

Sarah Chang (s.1980) konserttijuliste 2017

Kaivan arkistostani Hesarin konserttiarvion maaliskuulta 1996, ja löydän vastakkaisen esimerkin: ”Viulun ihmelapsi, Sarah Chang, 15, nauraa puheille kadotetusta lapsuudesta. Mutta kun minä haluan soittaa.” Yhdysvaltalainen Chang sai ensimmäisen viulunsa 3-vuotiaana, pääsi konservatorioon seitsemän ikäisenä ja konsertoi New Yorkin filharmonikkojen solistina ensi kerran 8-vuotiaana.

Samaistun itse ”hitaasti kehittyneisiin ääliöihin”. Ja tämänkin olen kertonut aiemmin. Kysyessäni ikiaikoja sitten Christer Kihlmanilta miten ikä vaikuttaa kirjoittamiseen, hän vastasi: ”Ei mitenkään, kuvien virta vain muuttuu erilaiseksi.”

Peruskysymykseen löysin vastauksen jo vuonna 1998, kun luin Anni Sumarin kokoelman Mitta ja määrä, joka palkittiin Yleisradion Tanssivalla karhulla. Sumari tarvitsee vain seitsemän säettä löytääkseen aivan ongelman ytimeen.

Joissakin voima on patoutuneena

ja pyyhkäisee kaiken tieltään padon murtuessa.

Toisista voima hioutuu hitaasti esiin

turhan rapautuessa ympäriltä.

Muutamissa voima siirtyy ja muuttaa muotoaan,

niin että he ovat aina valmiit kohtaamaan ajan ja olosuhteet.

Toisista voima vain kuluu ja vähenee.

Kysymys johtaa aina seuraavaan. Ymmärrän miten ihminen kehittyy ja taito karttuu. Mutta miten on mahdollista ”olla seppä syntyessään”. Ehkä kaikki eivät lähdekään elämän alkuun samalta viivalta? Onko kahdeksanvuotias sinfoniaorkesterin solisti saanut elämäänsä jotain muutakin kuin silkkaa lahjakkuutta? Ja mistä sellainen tulee?

……………………………………………

BLOGIN AIEMMAT EKSTRALINKIT

1. Ihmisen suurin ja vaikein saavutus

2. Hänellä oli pukunaan vereen kastettu viitta

…………………………………………….

Mikä yhdistää kaikkia kirjailijoita?

Jatkan muutamalla rivillä viime viikon päivitystä. Suomen kirjailijaliitto täyttää 120 vuotta ja järjestää kirjailijoiden haastattelutilaisuudet neljällä paikkakunnalla. Eilisessä pääkirjasto Metson tilaisuudessa kirjailija Sari Peltoniemen haastateltavana olivat Reidar Palmgren, Riikka Pulkkinen ja Juha Siro. Illan teemana oli ”Miten kirjani ovat syntyneet?”

Palmgren kertoi kirjailijan- ja näyttelijäntyön yhtäläisyyksistä ja eroista. Kirjailijana hän sanoi pitävänsä tarinallista otetta itselleen läheisenä ja tärkeänä. Henkilöhahmoja rakentaessaan hän miettii usein miten hän haluaa henkilöillensä käyvän, millaista kohtelua ihmiset luonteensa mukaan ansaitsevat.

Pulkkinen punnitsi miten hänen käsityksensä kirjailijan ammatista on vuosien varrella muuttunut. Hän kertoi myös äidistään tarkkana esilukijana ja siitä miten työskentelyn edellytykset ja metodit saattavat ajan kuluessa vaihtua.

Kaikki haastateltavat lukivat myös näytteen tuotannostaan. Yhden pidemmän sijaan luin itse kolme lyhyttä pätkää. Nappaan tähän tilaisuuden lopettaneet rivit. Kirjoittamisen pohtiminen kirjan sisällä ei ole kovin omaperäistä, mutta löydettyäni vastauksen otsikon kysymykseen jätin päähenkilöni Marian sivun mittaisen pohdinnan tuoreimpaan romaaniini Idoli.

”Aloin merkitä muistiin muutakin kuin kurssitehtäviä. Tallensin tiedostoja koneelle vailla sen kummempaa päämäärää. Istuin kannettava sylissäni tai naputtelin sitä vuoteessa. Kuvittelin valon läikittämiä vintin portaita ja huonetta, jossa olin Truffaut’n elokuvan jälkeen tutkinut itseäni, ajattelin aurinkoista syyspäivää ja poikaa, jonka moottoripyörän perässä olin painautunut hänen nahkatakkinsa tuoksuun, muistelin seitsemää ikuisesti elävää Elvistä ja äkkipikaista isääni, häpeäntunnetta ensimmäisen rakasteluyrityksen jälkeen ja päättäväistä valokuvaajaa, jonka rannetta kiersi hopeakäärme.

Jennylle tein oman kansion, johon lisäsin asioita sitä mukaa kun muistin. Ja kun kirjoitin illasta, jona löysin Jennyn kuolleena pinkissä pyjamassaan ja palasin noutamaan kellon hänen ranteestaan, ikävä kirpaisi kuin olisin keikahtanut laiturilta läpi hileisen jään ja jäänyt veteen haukkomaan henkeä.

Joskus itseltään on vaikea kysyä, kun pelkää vastauksia. Vasta viimeksi aloin tehdä merkintöjä ajasta Tuomaksen kanssa. Lopulta myös juhannuksesta, joka oli alkanut oudosti muistuttaa tarinaa teatterin näyttämöllä. Minut oli toivotettu tervetulleeksi sukuun, mutta Tuomas oli alkanut etääntyä yhä kauemmas.

Joku olisi saattanut sanoa, että puursin tekstieni kimpussa vain terapian tähden. Vasta myöhemmin oivalsin, että jokainen – alkeita haparoiva tai nobelisti – kirjoittaa samasta syystä. Kaivaakseen esiin jotain mitä ei muuten kykene löytämään.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Kirjailija tänään ja tuhat vuotta sitten: ”Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin”

2. ”Nobelistin näyttö ja kolmen sanan lause”

………………………………………………

Kirjoittamisesta, tänään

Pikainen päivitys kirjoitustyömaan keskeltä. Hilkkua vaille kolme kuukautta sitten minulle tehtiin sydämen ohitusleikkaus. Eilen kävin kardiologin vastaanotolla ”lopputarkastuksessa”. Hän tiedusteli sairauslomasta. En osannut vastata, en ollut ajatellut asiaa ollenkaan. Kirjailija ei taida tarvita sairauslomaa, lääkäri sanoi.

Kotiutumisesta oli tuskin kolmea viikkoa, kun kuljin työhuoneelle polkupyörällä. Fysiikka on silti vain puolikas tarkoitustaan tuskailevasta ihmisestä. Olen aina kirjoittanut ”hitaasti”, ja se on pitänyt korvata sitkeydellä ja säännönmukaisuudella. Viime viikkojen keskittymiskyky on ollut tavallistakin kovemman takana.

Ensin piti koota keskeneräisen käsikirjoituksen palapeli, päästä uppoamaan takaisin jo kirjoittamaansa. En ole koskaan luottanut virtauskokemusten fiiliksiin, vaan ”perse penkkiin” – menetelmä on ollut minun tapani. Se ei poista tekemisen iloa ja nautintoa, mutta kirjat syntyvät kirjoittamalla.

Oikeastaan vasta tällä viikolla, yli kolmen kuukauden tauon jälkeen käsikirjoituksen hahmo on taas selkeänä päässäni. Osaan raamit ulkoa ja luotan siihen, että voin joka päivä antautua kirjoittamisen imuun ja tarina johdattaa minua. Joskus syntyy ”valmista” vähemmän, mutta niin pitääkin.

Uusi romaanikäsis pureutuu hyvän ja pahan problematiikkaan ja haukkaa tarinassaan sadankolmen vuoden mittaisen siivun. Ei toki kokonaan, mutta tärkeinä etappeina vuodet 1923, 1951 ja 2026.

Lopuksi runo, joka (tavalla tai toisella) liittyy päivitykseen. Teksti tulee Mustasta runokirjasta, joka julkaistiin vuonna 2000. Samana vuonna, kun jäin entisen elämäni päivätöistä ja ryhdyin vapaaksi kirjailijaksi. Mitä se ”vapaus” ikinä merkitseekään.

Transformaatio

Kirjoitan ikuisuutta varten. Jätän mainitsematta

runoilijan, jolta voisin oppia pilvien nimet

kennomaisista palleropilvistä savuviuhkoihin saakka.

Hän avaa postia ja keittää lapselle velliä,

kertoo, että tekee vilppiä kuoleman suhteen.

Sillä niiden kuolema, jotka elävät

samanaikaisesti hänen kanssaan, on merkittävämpää

kuin niiden, jotka elivät tuhat vuotta sitten.

Kuolema on annettu vain elämän tähden,

muodon muutos. Eikä minua rakasteta

vahvuuksieni vuoksi, vaan heikkouksien.

Ajattelen rautaa ja terästä, metalli kämmenelläni

on kova ja kilahtava harkko.

Kun siitä työstetään jousi, se antaa periksi.

Jos siitä hiotaan kellon ratas, se liikkuu ja elää.

…………………………………………….

Ekstralinkissä:

”Ihminen, joka elää hyvän ja pahan leikkauspisteessä”

……………………………………………

Ammattilaisen opetus: ”Ei kannata pyydellä anteeksi olemassaoloaan.”

Teetin uudet kotisivut. Siskon mies kysyi, mikset tehnyt itse? Siksi, että alan ammattilaisen tekeminä niistä tulee paremmat. Ulkopuolinen näkee selkeämmin miltä sivujen tulisi tänä päivänä näyttää. Puhumattakaan siitä, että paketista tulee toimiva. Se mikä ei yhdellä silmäyksellä näy: sivujen käytön ja navigoinnin logistiikka sekä hakukoneoptimointi vaatii ekstraosaamista.

Tekijä, Simo Ollila on kulttuurialan tiedottamisen ammattilainen, web-designer ja www-tuottaja. Hän halusi sivuista ”krouvin rouheat” ja lohdutteli, ettei sivujen ”ilmeen sovi pyydellä anteeksi olemassaoloaan.” Erottuva ilme alkoi hyvin pian tuntua omalta.

Kotisivuni ovat nyt eri elementtien tiukka paketti: kirjat, kritiikkikatkelmat ja lukunäytteet. Twitter, FB ja äänirunot Soundcloudissa. Linkit blogiin, aamutelkkaan ja Yle-puheelle, tieto-, yhteys- ja palaute-osio…

Sivuilla on mukana myös ensi vuoden alussa julkaistava romaani: Idoli. Kansikuva on vielä ”feikki”, mutta luettavaksi on jo kaapattu parikymmentä ensimmäistä sivua.

Oman navan tuijottelu on tällä erää tässä. Seuraavaksi blogi palaa varsinaiseen kutsumukseensa: peilaamaan kulttuuria ja kirjallisuutta tuhansien vuosien ja päivänkohtaisten tapahtumien kulmasta. Blogisti on kutsuttu myös Finlandia-palkintojen jakotilaisuuteen Helsinkiin 26.11. Siitä(kin) riittää jutun aiheita useampaan päivitykseen.

………………………………

1. Linkki kotisivuilleni

2. Linkki Kulttuuritiedotuksen sivuille

………………………………

Apua! Olen jäänyt vangiksi valaan vatsaan

Apple julkaisi Macintosh 128K tietokoneensa tammikuussa 1984. Vuoden kuluttua hankin edellisen elämäni toimistoon ensimmäisen ”kottaraispöntön”. Koneiden kapasiteetti parani – ja kun muut alan yritykset olivat hitaassa Hämeessä vasta toimeen tarttumassa, olin jo hommannut tietokoneen jokaisen työntekijän käyttöön.

Kuva: Duncan Murell / Steve Bloom / Barcroft Media
Kuva: Duncan Murell / Steve Bloom / Barcroft Media

Nyt olen havahtunut siihen, että 30 vuotta päivittäistä yhteiselämää tietokoneiden kanssa on johtanut vakavaan addiktioon. Unen ja valveen rajamailla huomaan miten mielikuvat ketjuuntuvat ja liikun eteenpäin kuvitteellisin klikkauksin.

Verkottuminen on omillaan työskentelevälle siunaus ja samalla saatanasta. Keskittymiskykyni on heikentynyt. SOS-mediaa pitää kurkkia liian usein. Hakiessani kirjoittamisen lähdetietoja, jään selaamaan kaikkea muuta mielenkiintoiseksi kokemaani. Ajankäytölle on vaikea vetää relevantteja rajoja.

Yksinäisyys on kirjailijan työn kirous ja edellytys. Ihmissuhteiden kirjo kuihtuu ja ajatukset kulkevat fiktiivisessä todellisuudessa. Mutta tätä minä olen halunnut. Pohdin paradoksia yhteisöllisyydestä ja yksinäisyydestä kirjoittaessani kollaasiteostani Babel. Tunsin olevani toisessa todellisuudessa, valaan vatsassa kaikkien kaltaisteni kanssa. Säkeet tulevat Babelin teksteistä 230 – 234:

”Teemme matkaa valaan vatsaan, lihan lämmin hämärä tuo turvaa, ehkä meri ulkona on rannaton, ehkä ohitsemme ui toinen lihapalatsi, kolmas ja neljäs – loputtomiin.

Valaiden uni on katkonaista, ne torkahtelevat vain, vajoavat pinnan alle noustakseen taas hengittämään. Happi riittää, meitä suojaa elävä panssari ja kaikkialla tuntuu mätänevien krillien tuoksu, joita valas siilaa sisäänsä kymmeniä miljoonia joka päivä.

Suoliston sokkeloihin ei ole asennettu valvontakameroita, sinä vastaat teoistasi täällä itse – kukin itsestään. Ehkä tunnistat pimeydessä tutut kasvot kumartuneena näyttöpäätteen himmeän hehkun ylle, aiot kysyä jotain, mutta vastauksen pelossa jätät sikseen.

Täällä kumajaa sydämen raskas kirkonkello, elämän punainen öljy virtaa verisuonimetsässä, solut palavat hitaalla liekillä ja hengitysilman urkupatsaat pärskyvät pilviin saakka. Traanikerroksen takana, toisessa todellisuudessa antennit haravoivat taivaan kaistoja, avaruus sähköttää bittejä kaipuun katedraaleihin joissa ylevä ja esteettinen sekoittuu turhaan ja tarpeettomaan.

Pimeyden lämmössä haet lohtua, valaan vatsassa näyttöpääte valaisee kasvosi ja olet sivujesi ja selaustesi keskipisteeksi kutistunut. Verkkojen välisistä yhteyksistä ja hakukoneista huolimatta varmaa on vain, että yksi kysymys jää vastaamatta. Miten meidän kaikkien käy?”

………………………

Ekstralinkki kertoo mikä ihmisen aivoja muuttaa: ”Adolf Hitlerin aivot”

………………………

In memorian Simo Salminen

Päivitän blogiin osan parin vuoden takaisesta julkaisusta. Simo Salminen (8.11.1932 – 2.9.2015) täytti tuolloin 80 vuotta ja sain tilaisuuden onnittelurunon kirjoittamiseen.

Kun nyttemmin jo kuopattu Runoraati täytti 10 vuotta, juhlalähetyksen ideana oli tehdä syntymäpäiväruno julkisuuden henkilölle. Minna Joenniemi pyysi minulta ohjelmaan tekstin. Sain pitkän nimilistan ja pari päivää funtsittuani valitsin sieltä leipuri-laulaja-näyttelijä-pellehyppääjä-taiteilija-koomikko Simo Salmisen.

Simo Salminen 1985. Kuva: Iltalehden arkisto.
Simo Salminen 1985. Kuva: Iltalehden arkisto.

Valitsemilleen henkilöille runon tekivät myös Jouni Tossavainen, Kirjoittajaryhmä Tapiiri, Riina Katajavuori sekä satunnaisohjelmoitu Runokone. Ideana oli, että runolähetit Joanna Haartti ja Juha Varis toimittivat ohjelmassa onnittelun perille ja lukivat sen päivän sankarille. Ja studioraati pui näkemyksiä tapansa mukaan.

Simo oli kiitollista runon ainesta lukuisten rooliensa ja esittämiensä laulujen sanoitusten myötä. Lisäksi multipersoonan monet minät, leipuri ja kuvanveistäjä löytyvät tekstistä, samoin Montreaux’n viihdeohjelmakilpailun kultainen ruusu vuodelta 1965. En ole erityisemmin pitänyt ”Spedehuumorista” muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Simo oli porukan surullisen hahmon ritari koomikon kyvyistään huolimatta. Hänen olemuksessaan oli aina jotain yksinkertaisen liikuttavaa ja liki tulevaa.

Simo Salminen 80 vuotta 8.11.2012

Ole sirkuksen tirehtööri, voimamies, klovni ja leijona

anna palaa ja loikkaa läpi liekkien renkaan, rakenna Lumilinna, särje jäätä

katko kahleet, leivo maailman kakku, kiipeä kymmeneen metriin ja hyppää

ole sankari ja Sancho Panza, salainen agentti ja Kuoleva Joutsen

pukeudu frakkiin ja haalariin, ole Kieku ja sen Kaiku

ole Hämeen hitain ja Euroopan nopein, huvita meitä henkesi edestä

aja nasta laudassa, soita torvea, tartu harppuun ja hiilihankoon

tempaise välissä neljänsadan aidat ja juokse läpi piikkilankojen

ole työmies ja tohtori – karski ja hellä – intohimoinen suutelija

veistä ihmisen kuva, puhalla kukkopilliin ja ala laulaa

ole listaykkönen ja unohdettu, katoa koriin, jonka läpi miekat työnnetään

ilmesty tyhjästä, lehahda lentoon kuin kyyhky taikurin takin alta

pidä

kahdeksan

palloa

ilmassa

yhtä

aikaa

maailma tanssittaa karhun kanssa, ottaa ja antaa – muttei unohda

ojentaa kultaisen ruusun, tekee taivaalle tähden ja yltyy aplodeihin,

katsoo ja kuuntelee miten monen elämässä yhä elät.

………………………

Blogin ekstralinkissä lisää huumorimiehiä: Kari Hotakainen ja Buster Keaton.

………………………

Kolmannes minusta on Jumalaa itseään

Allekirjoitin keskiviikkona kustannussopimuksen tulevasta teoksesta, jonka työnimi on Idoli. Like julkaisee romaanin vuoden 2016 alussa. Nimi tulee vielä muuttumaan.

Idoli oli sitkeä pala, kirjoittaminen katkesi useaan kertaan syystä jos toisesta. Nyt editointikierrokset kustannustoimittajan kanssa on tehty ja teksti lopullista viimeistelyä vailla.

Kaltaisteni kirjailijoiden julkaisu käy yhä vaikeammaksi: arviot tarjoavat ruusuja ja risuja, tunnustusten finaalipaikkoja ja palkintojakin kertyy, mutta kassakone ei kilise. Jos kustantajan tallissa olisi vain tällaisia tekijöitä, konkurssi uhkaisi välittömästi.

Kirjasta tulee kymmenes omalla nimellä julkaistu. Ja nyt, uuden käsikirjoituksen jo aloittaneena jaksan yhä kysellä työni oikeutuksen perään. En ajattele mahdollista myyntiä, lopulta en kirjoittaessa huolehdi edes julkaisun mahdollisuudesta, se ei ole päätettävissäni. Kirjan tekeminen on aina uhkarohkea hanke. Kliseisesti ilmaistuna: romaanin kirjoittamiseen pitää olla elämää suuremmat syyt.

Olen palannut usein Ottó Orbánin runoon, jonka wsoy julkaisi vuonna 2000 unkarilaisen runouden antologiassaan Valolieriön alla (suomennokset ja toimitus Hannu Launonen ja Béla Jávorsky) Tekstissä Orbán seisoo ammattinsa takana ylpeänä ja itsevarmana, silti nöyränä ja viisauden vastapainoksi narrimaisuutensa tunnustaen. Ja runon keskelle sijoitettu elämän metafora – se on komeimpia koskaan lukemiani.

 156. sonetti

Ammatti on sormenpäissäni, voin kirjoittaa mitä tahansa,

mutta en samaa kuin tämän päivän nuori runoilija.

Voin uudistaa kaiken, jos haluan, juuri minä olen uudistaja,

tuskin se, jonka edessä on tuliruusu verhiö ammollaan

ja joka taivaanrannan umpikujien ja harhateiden välistä etsii

kohti kuuta kiemurtelevaa, huimaavaa polkua, runoa.

Eläminen on kuin johtaisi löytöretkeä Etelänavalle;

ensin kuluvat loppuun matkatavarat, sitten uupuvat vetokoirat

ja lopuksi me itse uuvumme –

jos olemme eläneet oikein, olemme luihin ja ytimiin saakka

sitä mitä olemme.

Voimmeko vaatia kapteeni Scottia tilille hänen

päiväkirjansa tyylin perusteella?

Niin tai näin: meidän täytyy silti tuntea nahoissamme

tuulen tikarit, kipunoiva pakkanen…

Olen vanha kettu, antologioiden kauhu, ovela runoilija:

yhtä aikaa viisas ja narrimainen, ja kolmannes minusta on

Jumalaa itseään, niin kuin vanha kummajainen Zelk

tai myrskyssä harhaileva hullu kuningas Lear.

……………………………………………….

Ekstralinkki neljän vuoden takaa täydentää otsikkoa: ”Mitä Jumala tarkoittaa?”

………………………………………………