Muutama rivi unohtuneista runoista sopii aloittaa tekstillä, joka on tipahtanut omalta kartalta. Muuten ei voisi ollakaan, se mikä on minulta hukassa, on tuttu toiselle.
Pari viikkoa sitten Aronpuron Karin kanssa tuli puheeksi Werner Aspenström, jota Kari on kääntänyt. Sitten Pier Paolo Pasolini, jonka ainokaista suomennettua runokokoelmaa hänelle kehaisin. Jotain pilkahti mielessä, en itsekään hahmottanut mitä. Kotiin päästyä kaivoin Pasolinin kokoelman esiin. Tuhkan laulaja julkaistiin 1999 Pentti Saaritsan käännöksenä.
Pasolini astui kulttuuriin kuvataiteen harrastajana. Sitten valmistui runokokoelma, jonka hän kustansi itse. Ensimmäinen romaani, Ragazzi de vita julkaistiin 1955. Seurasi kuuluisuutta ja skandaaleja. Romaania kuvattiin rivoksi, mutta Pasolinista alkoi kehittyä yksi sukupolvensa tärkeimpiä kirjailijoita ja runoilijoita.
Meillä Pasolini tunnetaan paremmin elokuvistaan. Accattone, Pummi aloitti uran 1961. Arvostavamman alun jälkeen filmit saivat yhä ristiriitaisempia vastaanottoja. Omaan mieleeni nousee ensiksi Matteuksen evankeliumi. Jeesus on esiintynyt monen elokuvan sankarina, mutta Pasolinin ohjausta parempaa tulkintaa aiheesta en ole nähnyt. Kahdenkymmenenkahden filmin jälkeen Pasolini murhattiin vuonna 1975. Täyttä selvyttä veritekoon ei ole saatu, ja tutkimukset aloitettiin uudelleen 2005.
Pasolinin runot ovat antaneet äänen Italian sodanjälkeiselle nuorisolle, toivon sukupolvelle, joista suurin osa syrjäytettiin poliittisen korruption ja mafian kovan pelin kustannuksella. Kun selasin Tuhkan laulajaa, sen kuusiosainen sikermä Kaivinkoneen itku ei tehnyt yhtä polttavaa vaikutusta kuin kymmenen vuotta sitten. Runo pysyy, ihminen muuttuu.
Kokoelmasta kääntyi kuitenkin koirankorvalle taitettu sivu. Olin unohtanut, että lainasin aikanaan Pasolinin runon kolme viimeistä säettä ensimmäiseen romaaniini Kuningatarperhonen. Tiedostaen tai tiedostamatta, en saata muistaa. Pienessä runossa on yhä salaisuus ja outo ristiriita, joka on jäänyt kipinäksi mielen pohjalle.
STELLA MATUTINA
Kova hiljaisuus
ja maaseudun linnut
puhkovat ilmaa
ja arkaa sydäntä.
Kuolemantyyntä!
Herätkää ja nouskaa,
sillä sydämillämme
on halu syntiin.
…………………………………………
LOPUKSI TÄTÄ PÄIVÄÄ. Jouni Tossavaisen romaani Koulu on lukulistallani. Hesarin arviossa Matti Mäkelä kirjoittaa tänään Tossavaisesta ”huomaamattomana” tekijänä, mutta kirjailijana, joka kirjoittaa ”hyviä kirjoja lukijoita liikuttavista aiheista.”
Tervehdys Juha,
maistiainen Koulusta löytyy täältä:
http://jounitossavainen.blogspot.com/2009/07/ote-romaanista-koulu-school-like-2009.html
ja lisäsin blogisi lukulistalleni,
tjt
Pasoliniin suhteeni on ristiriitainen, hyllystä löytyy lahjaksi saatu romaani (olisko peräti tuo mainitsemasi), mutta vähäinen italian taito ei taivu sen lukemiseen. Pasolinin elokuvat eivät ole oikein houkutelleet. Tuosta lainaamastasi runosta pidän.
Ihan hyvä, kun Hesarissakin joskus suostutaan kehumaan. Tossavainen on kehunsa ansainnut, esimerkiksi romaaneista Vihtapaavo ja Eskimobaari ovat hyvin kiinnostavia.
Pasolinia on suomennettu vähän. Oma tuttavuuteni rajoituu tuohon ainoaan kokoelmaan. Unohdettujen runojen valottaminen ei oikeastaan liity ensisijaisesti ”tykkäämiskysymykseen”, vaikka ei sekään ole poissuljettu.
Päivänkohtainen runouskeskustelu kiinnostaa. Kuten juuri nyt Hesarin nettikommenteissa käytävä vääntö Jukka Petäjän varsin yleistävästä ja täsmentymättömästä runokritiikistä, johon oli niputettu useita tekijöitä. Keskustelu on lähtenyt leviämään ja kantaa on otettu kiivaasti. Se on hyvä. Kritisointi on ollut asiallista ja asiantuntevaa. Oma pointtini on siinä, ettei se(kään) soppa kaipaa minun mielipidettäni. Saattaa kuitenkin olla, että jossain klinikan postauksessa tulee pohdittua missä nyt niin uudeksi ja ”kumoukselliseksi” koetun runon juuret ovat. Kuvataide on kyennyt tekemään sanataidetta mullistavamman irtioton historiastaan.
Tossavaisen kirjan kritiikki oli mukavavaa luettavaa sikälikin, että se avaa uusia näkökulmia syksyn kirjasadon tarkastelemiseen.
Suhtaudun nuivasti yhteisarvosteluihin, en oikein pidä kirjojen niputtamisesta. Minusta jokainen kirja ansaitsisi oman arvionsa. Nippuarvostelut ovat yleensä ylimalkaisia ja niistä välittyy usein fiilis, että on pakko keksiä jokin yhdistävä tekijä. Mutta eihän ”runous” olla arvostelun yhdistävä tekijä – jos olisi, mikseivät sitten esimerkiksi Jari Tervo, Reijo Mäki, Laila Hirvisaari ja Jouni Tossavainen saa yhteisarvioita, niiden yhdistävä tekijähän on ”romaani”?
Kyllähän tykkääminen voisi olla hyvä lähtökohta jonkun runon arviolle. Runohan ei välttämättä ole ”onnistunut” kokonaisuus, mutta silti siitä pitää, ehkä vaikka vain yhdestä säkeestä. Tosin tällainen arviokenttä on kovin henkilökohtainen.
”Tykkääminen” on kahtiajakautunut juttu. Useimmiten nautittavaa. Toiselta kantilta katsottuna ennakkoluuloja lisäävää ja valintoja kaventavaa. Aiemmin kirjallisuuskritiikkejä enemmän tehdessäni koetin tykkäämisnäkökulmaa karsia. Eihän se onnistu, mutta siihen suuntaan on hyvä pyrkiä. Blogissa voi tykätä aivan estoitta.
En väitä flarffausta ja googlettamista hyödyntävää runoa mielilukemisekseni. Hesarin tämän aaamun arvio Tytti Heikkisen kokoelmasta Varjot astronauteista oli sen sijaan kritiikkinä onnistunut. Perusteltu, näkökulmassaan pysyvä, teksinäytteillä lisavalaisua hakeva ja lukijaa palveleva. Lopun kiteytys runon olemuksesta – ”uutta luovaa, mutta vanhan muistavaa” – maistui kliseelle vain hiukan. Tässä tapauksessa se on hyvä. Moni esikoiskirjan julkaissut kuvittelee, että kuolemattomuutta voi kaivaa omasta navasta.
Kun Raakel Liehu alkoi tehdä kubistisia kokoelmiaan, jotkut väittivät hänen käyttävän ”hattumetodia”. Leikkele sanoja erilleen, heittele hattuun ja poimi sato silmät suljettuna. Selvää esigooletusta siis. En usko huhua, mutta voin antaa kiinostuneille suosituksen: Liehun Skorpionin sydän on hieno esimerkki kokoelmasta, joka saa assosiaatiot sinkoilemaan ja tuottamaan uusia merkityksiä. Ammattinaisen työtä.
Pitäminen ja arvostaminen, oma kirjallisuuskäsitys lienee useimmiten kritiikeissä läsnä tavalla tai toisella. Siksi en usko, että ns. objektiivista arviota ehkä edes onkaan. Jostainhan kriitikkokin omat tietonsa ja käsityksensä kirjallisuudesta ammentaa.
Negatiivinenkin kritiikki voi olla hyvä kritiikki, jos kritiikki osataan perustella käsiteltävästä tekstistä lähtien. (Ja silti samasta kirjasta joku toinen voi antaa ylistävän lausunnon…)
Meidän pienessä Särö-lehdessämme julkaistiin taannoin eli numerossa 1-2/09 Pasolinilta runo ”Entä Afrikka?”, suomentajana Jaana Seppänen.