Kirjallisuuden Finlandia ja musta aukko

Eilen julkistettiin kuusi tekijää, joiden kirjoista Finlandian saaja valitaan. Onnittelut kaikille! Eipä napsahtanut ehdokkuutta tänne Pyynikintien työhuoneelle ja Marilynin hiuspinnille. Saa hymyillä vapaasti : )

Finlandiaehdokkaat 2009/kuva: Kalevan kuva-arkisto

Kun on tehnyt kaksi vuotta töitä tosissaan voi tinkiä vain yhdestä asiasta. Pitää olla suhteellisuudentajua sen verran, ettei kuvittele kirjoittaneensa maailman parasta kirjaa. Suomen parhaan kylläkin. Jos näin ei olisi, kirjoittamisen voisi lopettaa yksintein. Muitakin arvostamiani asenteita tähän duuniin on.

Raadin valinnoista urputetaan taas. Niin pitää ollakin. Tottakai. Vain makuasioista voi kiistellä. Tommi Melender on yksi ehdokkaista romaanillaan Ranskalainen ystävä. Hän esittää fiksuimman mielipiteen: ”Ala on liian palkintovetoinen. Olen iloinen, että työni tunnustetaan, mutta samalla paljon hyviä romaaneja katoaa mustaan aukkoon.” Tämä muistetaan, nostan hattua herralle.

HUOMISEEN postaukseen pistän yhden tärkeän asian. Pari muuta seikkaa menevätkin aivan ilmoitusluonteisena.

5 Replies to “Kirjallisuuden Finlandia ja musta aukko”

  1. Vaikea sanoa listan kirjoista mitään, kun ainoatakaan en ole ehtinyt lukea, Melender tosin odottaa lukupinossa. Tämän vuoden satoa jonkin verran lukeneena minulla olisi kyllä valintaraadille yksi jos toinenkin kysymys esitettävänä ja perustelut vaadittavana, mutta makuasiat ovat makuasioita, niistä voi keskustella mutta tuskin kiistellä. Melender puhuu asiaa, erittäin moni hyvä kirja on jäänyt listan ulkopuolelle. Toisaalta – onhan se hyvä, että Suomessa julkaistaan enemmän kuin kuusi hyvää romaania vuodessa…

  2. Hyvä, että kirjailijalla vielä itsetunto kohdallaan 🙂 Siellä Mustassa Aukossa. Näin epäkirjailijana touhua kun seuraa, niin tuntuu että vuosi vuodelta Finlandiaehdokkaat saavat aina vaan enemmän huomiota.

    Runojen ystävänä kysyisin ihan suoraa vinkkiä kiinnostavista uusista runoilijoista. Luin runoja nuorempana, ja nyt kun 15 vuoden tauon jälkeen runot taas mahtuisivat arkeen, niin huomaan palaavani niihin samoihin vanhoihin nimiin. Kirjaston hyllyn edessä kun tanssahtelee edestakaisin, niin sieltä on jotenkin tosi vaikea löytää innostavaa uutta. Netistä etsimällä löytyy jotakin. Mutta ajattelin, että voisit vinkata…?

    Näistä konkareista, joita aina olen lukenut, voisin nyt yhtäkkiä mainita vaikka Eeva Kilven, Helena Anhavan, Eeva Heilalan ja sinunkin aiemmin siteeraamasi Sirkka Turkan.

  3. Hello! Näin kirjailijana pitää sanoa, että itsetunto ei ole kohdallaan. Kyse on työn oikeutuksen hakemisesta, koko homman perusteista. Miksi kirjoittaa? Maailmahan on hyviä kirjoja täynnä. Saan ahdistuskohtauksia, kirjakaupoissa ja kirjatoreilla. Messuille en enää mene, ellen ole sopinut haastatteltavan tai haastattelijan hommista. Elämässä (ja kirjoittamisessa) kannattaa keskittyä mahdottomiin asioihin, niissä on vielä toivoa. Arkiset asiat me jo osataan.

    ……………………………………………………………….

    Sitten runoihin. Elämän kokoinen juttu, mutta lohkaistaan kulmasta muutama nimi. Ensin ”klassisempaa” kamaa, modernismin perillisiä. Monen tekijän esikoinen on se kova juttu, esimerkkinä kaksi: Tomi Kontio ja Tanssisalitaivaan alla. Olli Heikkonen ja Jakutian aurinko. Kontion koko tuotanto kelpaa mulle, mutta kannattaa nostaa esiin alkupäästä vaikkapa Lukinkehrä tai Taivaan latvassa. Heikkosen uusin, Jäätikön ääri on hieno, mystinen ja latautunut kokoelma. Hmm… herrojen vastapainoksi heitetään Tuija Välipakan esikoinen, Lasimorsian. Vilja-Tuulia Huotarinen ja Sakset kädessä ei saa juosta toi runouteen valmiin ja varman tekijän.

    Vielä vähän vanhempaa osastoa: Anni Sumarin Mitta ja Määrä. Tekijänsä paras, jos noin voi sanoa ja vetää mutkat suoraksi. Markku Toivosen Kuka yössä herää hyödyntää runon pitkää perinnettä ja on hienolla tavalla ”vanhanaikaista”. Markku Inton Potero oli yllättäjä mulle, humoristinen, tilanteisiin pureutuva ja erittäin ”kielellinen” ja notkea kokoelma. Herra käänsi kelkkansa ja siivosi runoon tunkevan ”itsesääliosaston pois, raikasta tuli. Vanhemmista herroista Seppo Järvinen ja Veden paino, komeeta arkee. Jos löydät pienen Sanasato -kustantamon tekijän, Terhi Vedenkiven Kolmannnen korvan, suosittelen. Raakel Liehun Kubisseja -kokoelmasta alkanut kubistinen kausi on inspiroivaa luettavaa, alkaa heti tehdä mieli kirjoittaa itsekin.

    Täysin suvereeni tekijä on Kari Aronpuro. Semiootikko ja ”ready made” perinteen kielellinen päivittäjä, jonka kolmesta kokoelmasta kasvaa hervottoman hieno trilogia. Pomon lumo, Mikä tahansa ja Gathandu… näissä konkari on elämänsä vedossa. Entäs proosaruno, et voi ohittaa kahta kokoelmaa Markku Paasoselta: Voittokulku ja Lauluja mereen uponneista kaupungeista.

    Tuomas Timosen kokoelma Oodi rakkaudelle tuo ”psykologista” otetta tekstiin, vaikkapa runossa Sininen pallo. Kristiina Wallin on hyvin tietoinen ja perusteltu tekemisissään, kun pääset kyytiin mukaan meno on nautittavaa. Jalankantama on tuorein kokoelma. Ja vielä Jarkko Tontti, Risto Oikarinen, Sanna Karlström…

    Entäs language ja ”kielikylpyosasto”. Moni tekee runon riemusta ja riimien ratosta. Sitten on niitä, joilta löytyy tekemiselle pohjaa ja perusteita. Esimerkkinä pari: Eino Santanen ja Merihevonen kääntää kylkeään. Silja Järventausta ja Patjalla meren yli.
    Tässä yhteydessä kannattaa tutustua John Ashberyyn. Yksi runo, Omakuva kuperassa peilissä teki herrasta kuuluisan kertalaakilla. Löydätköhän, kannattaa etsiä. Suomennettuja kokoelmia on kaksi Vuokaavio (yli 200 sivua runollista tajunnanvirtaa) ja Valveillaoloa.

    Vielä yksi, jota ei voi ohittaa: Walt Whitman ja Laulu itsestäni. Teoksesta löytyy Markus Jääskeläisen tuore suomennos. Tälle herralle on moderni kirjallisuus eniten velkaa. Yhtä hyvin runo kuin proosa. Whitman käänsi tarinankerronnan perinteen uuteen suuntaan. Kirjoittamiseen riittävää aihetta ei tarvitse hakea ympäristöä, arkea ja omaa napaa kauempaa. Whitman kuuluu modernin maailmankirjallisuuden top-kymppiin.

    Sekava vuodatus, eikä edes kysymykseen vastaava. Joku muu on toista mieltä. Saa olla ja suositella. Ja väistämätöntä on, että ”Lähetä kommentti” -nappia klikattuani mieli pulputtaa: unohdit tämän ja tuon, mikset kehdannut pistää omiasi. Mainitse nyt edes uusin: Satakieli!

  4. No niin, olen todellinen herra höyhenpää. Olin Einari Vuorela -kilpailun raadissa ja palkitsimme tänä vuonna Suomen suurimmalla runopalkinnolla Johanna Venhon kokoelmasta Yhtä juhlaa. Kansanperinne ja nykyruno kohtaavat tiskipäydän äärellä… Ajattelin, ettei perheen pyörittämisestä, arjesta ja äidin roolista voi enää sanoa mitään tuoretta. Kyllä voi. Lukekaa.

  5. Kiitos ja niiaus Herra Höyhenpään suuntaan ^_^

    Nyt on soma suma sopivia ehdokkaita, matkaeväitä pimeimmän vuodenajan ylitykseen. Absolutely Fabulous.

    Uudempaan postaukseesi viitaten: Ota Ateena haltuusi!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!