Pitää vielä tarttua edellisen päivityksen häntään, jossa kehuin kääntäjän työtä. Juttu otti lisää kipinää ja selailin kotihyllyjä. Tartuin kollegan muistutuksesta Juan Rulfoon. Hänen 1950-luvulla julkaistut kaksi kirjaansa – kolmensadan sivun tuotanto riitti nostamaan meksikolaiskirjailijan klassikoksi.
Omasta hyllystä löytyi Rulfon niukka ja tiukka romaani Pedro Páramo. Suomennos Tarja Roinilan. Ja saman suomentajan kääntämät Thomas Bernhardin romaanit Haaskio ja Hakkuu. Vaikuttavaa työtä, mutta parin esimerkin poimiminen pinseteillä ei riitä. Eikä se ole tarkoituksenikaan. Joku kaivelee käännöksistä alkuperäisilmaisujen tarkkuutta. Minä haluan löytää siihen emotionaaliseen tilaan, johon tarkka käännös ei kykene. Kääntäjä tarvitsee samaa luovuutta kuin kirjailija.
Edellisen päivitykseni McCarthyn romaanin käännösesimerkki kävisi musiikista. Barokkisen runsasta draamaa, mutta myös soljuvaa, svengaavaa ja hienosti hengittävää. Ba-rokkia. Nyt haluan nostaa tähän esimerkin täysin päinvastaisesta kulmasta. Herta Müllerin Matala maa julkaistiin Keltaisessa kirjastossa 1989. Suomennos Raija Jänicken.
Müller takoo tekstiä kuin vasara, joka upottaa naulan lautaan. Pelkkiä päälauseita. Lyhyitä. Silloin tällöin sivulause sekaan. Myönnytyksenä tekstin rytmille. Müller kuittasi kirjallisuuden Nobelinsa vuonna 2009.
Mainitsemani Pedro Páramon aloituslause on komea ja lukemista kiihottava: ”Tulin Comalaan koska isäni kuulemma asuu tällä.” Nyt haen kuitenkin näkökulmaa, joka ottaa kipinää omasta emootiostani.
Olen neurootikko, joka oikoo taulut hammaslääkärin vastaanotolla ja nyppii kotona pullanmurut lattialta. Väärät sukat pilaavat päivän, ja samaistun voimakkaasti Müllerin romaanin katkelmaan, jossa liian lyhyeksi leikatut kynnet aiheuttavat kärsimystä ja ponnistelua. Kyllä kynsien pitää olla millin kymmenesosalleen oikean mittaiset, jotta elämä sujuu.
”Silmänsä sulkeva nukkeni makaa kasvot tuolin toppaukseen päin. Käännän sen selälleen. Siltä on lähtenyt nenä. Sillä on paksut talvivaatteet päällä. Silmät ovat rikki. Kurkistan niihin, siellä on syvä kolo jonka sisällä muovipallot riippuvat jousessa. Sellaiset ovat nukkeni kauniit siniset silmät.
Jääkukat kutovat ikkunaan tiheikköään. Iholla kulkee ihana väristys. Äiti leikkaa kynteni niin lyhyiksi että sormenpäihin sattuu. Kun kynnet on leikattu, tuntuu kuin en osaisi oikein kävellä.
Minä kävelen jatkuvasti käsilläni. Tuntuu myös kuin en pystyisi oikein puhumaan enkä ajattelemaankaan, kun kynnet ovat näin lyhyet. Ja koko päivä on yhtä suunnatonta ponnistelua.
Jääkukat syövät omat lehtensä, niillä on maitomaisten sokeiden silmien ilme. Pöydällä höyryää kuuma makaronisoppa. Äiti sanoo: nyt syömään, ja jos en ole heti ensi käskystä paikalla, seiso ihan pöydän reunan vieressä, äidin kovan käden jälki piirtyy poskeeni.
Isoisää saa huutaa monta kertaa. Joskus uskon hänen tekevän niin minun mielikseni. Minä pidän hänestä kun hän ei tottele äitiä. Hän pesee sahajauhon käsistään ja istuu paikalleen pöydänpäähän. Kukaan ei sano enää sanaakaan. Kurkkuani kuivaa. En voi pyytää vettä, koska en saa puhua syödessä. Kun tulen isoksi, keitän jääkukkia, puhun syödessä ja juon vettä jokaisen suupalan päälle.”
……………………………………………
Blogin ekstralinkit:
1. Herta Müller ja Simpanssin kauneus
2. Laululyriikkaa: Miten suomentaa Barbara ja Brestin verisade?
……………………………………………