Avainsana: Herta Müller

Koko päivä on yhtä suunnatonta ponnistelua

by

7.11.2017

14:27

Leave a comment on Koko päivä on yhtä suunnatonta ponnistelua

Lukeminen, Maailmankirjallisuus, Psykologinen romaani, Romaanin kieli, Suomennokset

, , ,

Pitää vielä tarttua edellisen päivityksen häntään, jossa kehuin kääntäjän työtä. Juttu otti lisää kipinää ja selailin kotihyllyjä. Tartuin kollegan muistutuksesta Juan Rulfoon. Hänen 1950-luvulla julkaistut kaksi kirjaansa – kolmensadan sivun tuotanto riitti nostamaan meksikolaiskirjailijan klassikoksi.

Omasta hyllystä löytyi Rulfon niukka ja tiukka romaani Pedro Páramo. Suomennos Tarja Roinilan. Ja saman suomentajan kääntämät Thomas Bernhardin romaanit Haaskio ja Hakkuu. Vaikuttavaa työtä, mutta parin esimerkin poimiminen pinseteillä ei riitä. Eikä se ole tarkoituksenikaan. Joku kaivelee käännöksistä alkuperäisilmaisujen tarkkuutta. Minä haluan löytää siihen emotionaaliseen tilaan, johon tarkka käännös ei kykene. Kääntäjä tarvitsee samaa luovuutta kuin kirjailija.

Edellisen päivitykseni McCarthyn romaanin käännösesimerkki kävisi musiikista. Barokkisen runsasta draamaa, mutta myös soljuvaa, svengaavaa ja hienosti hengittävää. Ba-rokkia. Nyt haluan nostaa tähän esimerkin täysin päinvastaisesta kulmasta. Herta Müllerin Matala maa julkaistiin Keltaisessa kirjastossa 1989. Suomennos Raija Jänicken.

Müller takoo tekstiä kuin vasara, joka upottaa naulan lautaan. Pelkkiä päälauseita. Lyhyitä. Silloin tällöin sivulause sekaan. Myönnytyksenä tekstin rytmille. Müller kuittasi kirjallisuuden Nobelinsa vuonna 2009.

Mainitsemani Pedro Páramon aloituslause on komea ja lukemista kiihottava: ”Tulin Comalaan koska isäni kuulemma asuu tällä.” Nyt haen kuitenkin näkökulmaa, joka ottaa kipinää omasta emootiostani.

Olen neurootikko, joka oikoo taulut hammaslääkärin vastaanotolla ja nyppii kotona pullanmurut lattialta. Väärät sukat pilaavat päivän, ja samaistun voimakkaasti Müllerin romaanin katkelmaan, jossa liian lyhyeksi leikatut kynnet aiheuttavat kärsimystä ja ponnistelua. Kyllä kynsien pitää olla millin kymmenesosalleen oikean mittaiset, jotta elämä sujuu.

 

”Silmänsä sulkeva nukkeni makaa kasvot tuolin toppaukseen päin. Käännän sen selälleen. Siltä on lähtenyt nenä. Sillä on paksut talvivaatteet päällä. Silmät ovat rikki. Kurkistan niihin, siellä on syvä kolo jonka sisällä muovipallot riippuvat jousessa. Sellaiset ovat nukkeni kauniit siniset silmät.

Jääkukat kutovat ikkunaan tiheikköään. Iholla kulkee ihana väristys. Äiti leikkaa kynteni niin lyhyiksi että sormenpäihin sattuu. Kun kynnet on leikattu, tuntuu kuin en osaisi oikein kävellä.

Minä kävelen jatkuvasti käsilläni. Tuntuu myös kuin en pystyisi oikein puhumaan enkä ajattelemaankaan, kun kynnet ovat näin lyhyet. Ja koko päivä on yhtä suunnatonta ponnistelua.

Jääkukat syövät omat lehtensä, niillä on maitomaisten sokeiden silmien ilme. Pöydällä höyryää kuuma makaronisoppa. Äiti sanoo: nyt syömään, ja jos en ole heti ensi käskystä paikalla, seiso ihan pöydän reunan vieressä, äidin kovan käden jälki piirtyy poskeeni.

Isoisää saa huutaa monta kertaa. Joskus uskon hänen tekevän niin minun mielikseni. Minä pidän hänestä kun hän ei tottele äitiä. Hän pesee sahajauhon käsistään ja istuu paikalleen pöydänpäähän. Kukaan ei sano enää sanaakaan. Kurkkuani kuivaa. En voi pyytää vettä, koska en saa puhua syödessä. Kun tulen isoksi, keitän jääkukkia, puhun syödessä ja juon vettä jokaisen suupalan päälle.”

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Herta Müller ja Simpanssin kauneus

2. Laululyriikkaa: Miten suomentaa Barbara ja Brestin verisade?

……………………………………………

Paperi T ja nobelistin esimerkki

by

16.6.2016

18:12

Kommentit pois päältä artikkelissa Paperi T ja nobelistin esimerkki

Kirjallinen estetiikka, Kirjallisuuden Nobel, Maailmankirjallisuus, Musiikki ja sanoitukset, Romaanin kieli, Suosikkikirjat

, , ,

Proosan pyhä kolminaisuus syntyy kielestä, rakenteesta ja tarinasta. Siinä on työkalupakki ja tuossa tärkeysjärjestyksessä. Tuloksen laji, laatu, ajankohtaisuus tai kirjallinen merkittävyys syntyy kolmikon summasta.

Jussi Saarinen nosti Aamulehden toissapäiväiseen kolumniinsa juttuuni innoittaneen lainauksen. Kirjallisuudesta tykkäävä räppäri Paperi T sanoo: ”kirjoissa tarinaa tärkeämpää on, miten kirjoittaja käyttää kieltä ja miten hän hallitsee käyttämänsä tilan.” Räppiin ei kompetenssini riitä. Parempaan kirjalliseen kiteytykseen en olisi pystynyt.

Sama vähän pidemmin sanottuna: romaanin rakenteilla ja tarinalla ei ole mitään merkitystä, ellei niitä voi kuvata kielellä, jolla on oma itseisarvo. Kirjoittaessa ja lukiessa kieli on itselleni tärkein. Yksi huono lause riittää pilaamaan romaanin.

Paperi T mainitsee suosikkinaan Thomas Bernhardin. Hieno esimerkki. Omien idolieni listasta tulisi pitkä ja usea nimi on täällä jo ruodittu, joten tyydyn nyt nostamaan tähän vain yhden lainauksen ja pari toisiaan täydentävää linkkiä.

Herta Müllerin (s.1953, nobel 2009) viidestäkymmenestä pienestä tarinasta rakentuu romaani. Vain reilut sata sivua. Käytössä on siis Andrei Tarkovskin menetelmä, jossa vastaanottajalle annetaan vain vähän. Kun lukija tai katsoja rakentaa loput omassa päässään, tulos on mahdollisimman puhutteleva.

Päivän aiheesta voisi vääntää useammankin väitöskirjan, mutta käytän konkreettista esimerkkiä samoin kuin eräs merkittävä sanankäyttäjä parituhatta vuotta sitten. Tässä kokonainen luku Müllerin teoksesta Ihminen on iso fasaani (Tammi1990, suom. Raija Jänicke)

MESSU

Windischin vaimo seisoo pihalla mustien viinirypäleiden takana. ”Etkö sinä mene messuun”, hän kysyy. Rypäleet kasvavat hänen silmistään. Vihreät lehdet kasvavat hänen leuastaan.

”Minä en lähde talosta”, sanoo Windisch, ”jotteivät ihmiset pääse sanomaan minulle: se on nyt sinun tyttäresi vuoro.”

Windisch nojaa kyynärpäänsä pöytään. Hänen kätensä ovat raskaat. Windisch hautaa kasvot raskaisiin käsiinsä. Kuisti ei kasva. On kirkas päivä. Kuisti putoaa hetkeksi paikkaan missä se ei ole vielä koskaan ollut. Windisch tuntee töytäisyn. Hänen kylkiluittensa alla riippuu kivi.

Windisch sulkee silmänsä. Hän tuntee silmämunat käsissään. Silmät vailla kasvoja. Silmät alastomina ja kivi kylkiluittensa alla Windisch sanoo ääneen: Ihminen on iso fasaani täällä maan päällä” Eikä Windischin kuulema ääni ole hänen omansa. Hän tuntee alastoman suunsa. Ja seinät ne puhuivat.

………………………………………………….

1. Ekstralinkissä Olga Tokarczuk: ”Tässä teille kirjallisuuden tuleva nobelisti”

2. Ekstralinkissä lisää Herta Mülleristä: ”Kirjallisuuden nobel 2009”

………………………………………………….

Kirjallisuuden Nobel 2009

by

9.10.2009

17:16

3 kommenttia artikkeliin Kirjallisuuden Nobel 2009

Keskitysleirit, Kirjallisuuden Nobel, Totalitarismi

, , , , , ,

Tämän vuoden Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajalla, Herta Müllerillä on ollut kivinen tie tuleville Ruotsin akatemian järjestämille illallisille joulukuiseen Tukholmaan. Hän syntyi 1953 Romaniaan, josta Nicolae Ceasescu alkoi rakentaa totalitaristista poliisivaltiota 1970-luvun taitteessa. Ihmisille järjestettiin sellaiset olot, että monille kansalaisille itsemurha oli vain vapauttava vaihtoehto.

Herta Müller, nobelisti 2009

Muutama rivi Herta Müllerin romaanista Sydäneläin (Tammi 1996). ”Jokainen meistä mietti mielessään, miten ystävät voisi jättää tekemällä itsemurhan. Ja syytti heitä, vaikkei koskaan ääneen, että joutui ottamaan huomioon heidät eikä siksi mennyt niin pitkälle. Sitten jokainen muuttui omahyväiseksi ja vieritti vaikenemisellaan toisen niskaan syyn siitä että hän ja he eivät olleet kuolleita vaan elivät.”

Kirjassa ei hyvin käy. Neljästä nuoresta kaksi tekee itsemurhan, kaksi ponnistelee viimein Saksaan. Müller itse pääsi loikkaamaan länsi-Berliiniin miehensä kanssa vuonna 1987. Luin romaanin Sydäneläin melko pian sen ilmestyttyä. Tämän päivän muistikuva siitä on ahdistava. Niin on varmasti tarkoituskin. Ehkä tunne on kuitenkin estänyt tarttumasta nobelistin kahteen muuhun suomennokseen.

Näin yksinkertainen asia ei kuitenkaan ole. J.M. Coetzee palkittiin Nobelilla 2003. Hänen alistamisen ja mielivallan kuvauksiaan olen jaksanut lukea useampia. Coetzeen Barbaarit tulevat on yksi maailmankirjallisuuden parhaita yksilöön kohdistuvan epäoikeudenmukaisuuden kuvauksia.

Pysytään vielä hetki sorron aiheessa ja viime vuosien nobelisteissa. Vuonna 2002 palkittu Imre Kertész on kesitysleirikuvauksissaan eeppisempi ja ”kaunokirjallisempi” kuin edelliset. Viime vuoden J.M.G. Le Clézio jo niin utuinen, että hänen romaaninsa Harhaileva tähti jäi minulta kesken. Palkintolistojen ulkopuolelta suosittelen Tadeuz Borovskin romaania Kotimme Auschwitz. Kirjailija kuvaa keskitysleiriä kiihkottoman neutraalisti. Hän selvisi sieltä hengissä, mutta paradoksaalista kyllä, päätyi itsemurhaan 28-vuotiaana 1951.

Mutta takaisin Mülleriin. Se, että muut kärsivät mielivaltaisissa järjestelmissä ja diktatuureissa johtuu aina yhdestä ihmisestä. Müller ilmaisee asian yksinkertaisesti pakoa suunnittelevien ihmisten suulla: ”Me emme halunneet lähteä maasta. Emme halunneet astua Tonavaan, emme nousta ilmaan, emme tavarajuniin. Me menimme pusikkoiseen puistoon. Edgar sanoi: Jos oikea henkilö joutuisi lähtemään, kaikki muut voisivat jäädä maahan.”