Seurasin aiemmin Jukka Kemppisen blogia satunnaisesti. Nyttemmin en ole jättänyt juttuja väliin. Syy on selvä: asian kiinnostavuusasteesta riippumatta täsmällistä ja rikasta kieltä on nautittava lukea. Alkuviikon kirjallisuusaiheisissa jutuissa yhtälö napsahtaa hienosti kohdalleen. Kannattaa lukea vaikkapa 24.8. päivätty juttu, joka on otsikoitu Sipilä ja Takamäki II. Mielipiteeseen uitettu ironia on taitolaji. Kun siihen nivotaan vastakkainen ja hienosti perusteltu näkemys, syntyy harvinaisen monikerroksista jälkeä.
Jätin Kemppisen ilman titteliä. Herra on Uomo Universale, renessanssi-ihminen. Jos ansioluettelo kiinnostaa, virallinen CV kannattaa katsoa Wikipediasta. Älykkyys ja viisaus käsitetään usein synonyymeinä, tosielämässä ne asettuvat harvoin hallitsevina piirteinä samaan henkilöön. Jos pakettiin lisätään vielä henkitoreisiinsa ryöstöviljelty sana Luovuus, ollaan jo lähellä Kemppisen persoonaa.
Kieli ja sen hallinta on valtaa. Kuunnelkaa Timo Soinia. Aamun lehdissä kerrotaan taas puolueen ennätyksellisistä kannatuslukemista. Kemppisen kielessä minua kiinnostaa miten kiduttavan koukeroisen ja täsmälliseksi tarkoitetun lakitekstin logiikan ymmärtämisen rinnalla voi kulkea runon elliptisen kielen ja metaforien taju.
Kun luin Kemppisen aiempia juttuja kielikysymyksistä ja ”pakkoruotsista”, innostuin kirjoittamaan edellisen juttuuni, jonka pohjaksi kaivoin hyllystäni suomenruotsalaista runoutta. Samassa yhteydessä tuli tarkistettua mitä kotikirjastosta löytyy Kemppiseltä itseltään. Hän on kirjoittanut kuusi runokokoelmaa. Minulta löytyi niistä viisi.
Otetaan esimerkkiruno kokoelmasta Mahdollinen metsä (wsoy 1987). Sikäli mainio, että se iskee heti mainitsemaani kielikysymykseen: ”Ruotsia murtavat puut / monihaaraiset kuin kielioppi, / jolla ne särkevät tuulen. / Ilmasto laskee ja jääkausi nousee / Norjan vuorilta joilta / tulevat tuulet kuolleina. / Raivostunut hirvi / ui elävän veden selkää / ja auraan kolahtaa kivikirves kuin sivistys. / Heidän änkyttävät nuolensa, / suorasanaiset miekat / ja kiero puhe tulivat / päiväkuntaan tänne / taudinkantamattomiin metsiin, / joissa järvet ja virrat harhailevat.”
Loikataan vielä vuoteen 1984. Varatuomari Jukka Kemppinen on nelikymmenvuotias ja julkaisee esikoiskokoelmansa Ylistys (Otava). Kansiliepeen kuvassa hän sytyttää piippunsa. Proosaruno sivulla 49 vaikuttaa tunnustukselliselta ja avoimelta. Siinä ei vielä ole näkyvissä kaikkia sellaisia piirteitä, joita elämä ehtii meihin jokaiseen 26 vuodessa kasvattaa.
”Viimeksi kuluneen vuorokauden aikana olen lueskellut vanhoja Maseja, Jobin kirjaa, provencelaista trubaduurirunoutta, jossa Rikhardia sanotaan Leijonaksi ja Felipeä (Filip) Lampaaksi, Lutherin Roomalaiskirjeen selityksiä, lehdet, Heideggeria ja Jaspersia. Vuosia olen ollut huolissani lukemisen systemaattisuudesta, olen pyrkinyt ottamaan yhden asian kerrallaan, etenemään kuin mittarimato. Tänään olen hyljännyt tuon ajattelun. Tieteessä, taiteessa ja uskonnossa vaikuttaa vain ihmisen toiselle ihmiselle välittämä ajatuskuva tai tunne tai elämys rakenteesta. Uskon taas intuitioon ja haluan paukuttaa hyvin suuren määrän hyvin paksuja kirjoja ja kirjoittaa niitä. Se on yksityiselämääni. Baabelin kirjastossa on kaikkien kielten kaikki kirjaimet kaikissa mahdollisissa järjestyksissä. Siihen kirjastoon liitetään myös minun niteeni, vihamielisyyteni, virheeni, omahyväisyyteni, ylpeyteni, väylän löytymisen ja sulkeutumisen hetket.”
2 Replies to “Jukka da Kemppinen, runoilija”