Nähdä Pariisi ja kuolla

Mäntän kuvataideviikot ja Pekilon näyttely LÖYTÄJÄ SAA PITÄÄ. Löytötavaraa, rojua, rompetta ja installaatioita. Videoita ja maalauksia harkitun kaaoksen keskellä. Kuulen tehdashalleissa vakikommentit tavallista useammin: ”Tähän pystyy lapsikin” ja ”Taidanpa minäkin alkaa taiteilijaksi”.

Mäntän kuvataideviikot 2012.

Mäntän kuvataideviikot 2012.

Näyttely on virkistävä ja kulkiessani sen läpi ajattelen ”ota tai jätä”. Eeva Peuran jänismaalauksen äärellä kaverini kommentoi: ”Siinä ei ole mitään luonnollista.” Mieleen nousee Albrecht Dürerin Nuori jänis ja Lennart Segerstrålen Talvipukuinen jänis. Ja totta vieköön, tämän työn voima taitaa olla sen ennennäkemättömässä epäesteettisyydessä.

Mäntän kuvataideviikot 2012, Eeva Peura.

Päätän etukäteen valita näyttelystä työn, joka jää lujimmin mieleen. Se on Hanna Saarikosken See Paris and die. En ole liiemmin pitänyt videotöistä, mutta tämä on toista maata. Saarikoski ei ole koskaan käynyt Pariisissa ja liikkuu siellä ensimmäiset neljä päivää kaupunkia näkemättä, silmät suljettuihin luomiin maalattuna.

Mäntän kuvataideviikot 2012. Hanna Saarikoski.

Katson videota ja alan kuvitella miten kaupungin kokisi näkemättä sitä. Äänet tuoksut, kosketukset. Päätän seuraavalla reissulla kokeilla ja istua ainakin yhden metromatkan silmät suljettuna.

Serlachiuksen Göstaksi nimetyssä museossa on esillä kaksi näyttelyä: Helmet ja Harvinaisuudet. Jälkimmäisessä myös huone, jossa on esillä harvemmin nähtyä, väärennettyä taidetta.

Serlachiuksen taidemuseo 2012. Roland Oudot.

Yläkerran aulassa säväyttää Roland Oudot. Mieshän maalaa kuin Otto Mäkilä. Hiukan vaisummin vain, mutta tunnelma on vahva. Jossain vaiheessa huomaan, että olen kameran kanssa puuhatessani laskenut muistikirjani hukan teille. Juttuni teostiedot ovat siis vajavaiset.

Kotona haen Hanna Saarikosken blogisivut ja löydän lyhyen kuvauksen Pariisin videosta, jota oli kuvattu marraskuussa 2010. Tässä ote tekijän tunteista:

Suunnat katoavat melkein heti kun sulkee silmänsä ja on talutettavana. Junassa matkalla keskustaan oletan istuvani kasvot menosuuntaan päin. Penkit ovat punaista ja sinistä tekonahkaa; punaisen arvaan, sinisen kuulen. Ajattelen viileiden metallitankojen ja penkkien reunusten olevan valkoisia. Ajattelen istuvani vapaudessa, veljeydessä, tasa-arvossa, vähän rähjäisessä. Huvittaa. Ennen liikkeelle lähtöä juna odottaa, kuulutetaan jotain, kiireiset poistuvat. Vahvistettu naisääni laulaa – taustanauhan jumputus hämää, mistään en tietäisi kyseessä olevan live-esityksen.”