Hänellä oli pukunaan vereen kastettu viitta

Päivityksiin on tulossa mielenkiintoista proosaa kunhan ehdin käydä kirjat loppuun ja sulatella lukemani. Tartun vielä edellisen postaukseni häntään ja jatkan siitä muutaman rivin: ”Kirjoittaminen on helppoa, vain ajattelu tuottaa enemmän vaivaa.”

Ang Kiukok: Ajatteleva mies

Lainaan jatkoksi itseäni viisaampia. Esseistiikan edelläkävijä Michel de Montaigne (1533 – 1592) sanoo : ”Ei ole mitättömämpää eikä myöskään merkitsevämpää toimintaa kuin ajattelu, sen mukaan millainen kunkin sielu on. Suurimmat pitävät sitä pääasiallisena tehtävänään.”

Mervi Kantokorpi arvioi eilisessä Hesarissa Marjo Heiskasen tuoreen romaanin Mustat koskettimet, ja kiteyttää tekstinsä päähenkilön johtopäätökseen: ”Taiteellisen työn ydin on ahkera ajatteleminen ja työskenteleminen läpi elämän.”

Olen hidas kirjoittaja, jonka pitää  lukea pohjiksi paljon. Se taas aiheuttaa aikaa vievää ajattelua. Ja ihmettelyä. Valmistumassa olevan romaanikäsiksen vuoksi oli kerrattava Raamatun Ilmestyskirja. Luin sen korostuskynän kanssa muutamaan kertaan. Päivien työstä suodattui tekstiä parin kirjan sivun verran.

En nosta tähän käsikirjoituksen lopputulosta. Nappaan vain muutaman kappaleen lainauksen Ilmestyskirjasta. Outoa tekstiä. Kiehtovaa ja karmaisevaa. Ristiriitaista ja jatkuvasti omia väitteitään kyseenalaistavaa, kuten koko Raamattu. Ja silti, kuten eräs kollega totesi: ”Tavalla tai toisella, koko eurooppalaisen kirjallisuuden pohja on Raamatussa.”

Viktor Vasnetsov: Ilmestyskirjan ratsastajat

– Sille, joka istui hevosen selässä annettiin valta riistää rauha maan päältä ja panna ihmiset tappamaan toisiaan. Se, joka istui hevosen selässä oli nimeltään Kuolema, ja sen jäljessä tuli Tuonela. Ratsastajille annettiin valta neljänteen osaan maata, ne saivat tappaa miekalla, nälällä ja rutolla ja jättää loput villipetojen kynsiin.

– Heinäsirkat olivat näöltään kuin taisteluun varustettuja hevosia. Niillä oli päässään kullalta kimaltavat seppeleet, niiden kasvot olivat kuin ihmisen kasvot, ja niillä oli naisen tukan kaltainen tukka. Niiden hampaat olivat kuin leijonan hampaat, ja niillä oli rintapanssarit, jotka olivat kuin rautaa. Niiden siivistä lähti samanlainen jyminä kuin sotavaunuista, joita monet hevoset täyttä laukkaa vetävät taisteluun. Niillä oli pyrstö ja pistin kuin skorpioneilla, ja pyrstöillään ne saivat tehdä ihmisille pahaa viiden kuukauden ajan.

– Kansat ovat vihan vallassa, mutta nyt on sinun vihasi hetki. On tullut kuolleiden tuomion aika, on aika palkita profeetat, sinun palvelijasi, ja kaikki pyhät ja kaikki jotka kunnioittavat sinun nimeäsi. – Iloitkaa siis taivaat ja te taivaiden asukkaat! Mutta voi maata ja merta, Saatana on laskeutunut teidän luoksenne!

– Neljäs enkeli tyhjensi maljansa aurinkoon, ja aurinko sai vallan korventaa ihmisiä tulellaan. Salamat leimusivat, ukkonen jylisi, ja tuli ankara maanjäristys, niin ankara järistys, ettei sellaista ole ollut koko sinä aikana, jonka ihminen on ollut maan päällä. Suuri kaupunki hajosi kolmeen osaan, ja joka maassa kaupungit sortuivat. Jumala ei ollut unohtanut suurta Babylonia, vaan se joutui juomaan täyden maljan hänen vihansa ja vimmansa viiniä.

– Hänen silmänsä olivat kuin tulen liekit, hänellä oli päässään monta kruunua, ja häneen oli kirjoitettu nimi, jota ei tunne kukaan muu kuin hän itse. Hänellä oli pukunaan vereen kastettu viitta, ja hänen nimensä oli Jumalan Sana.

– Hänen suustaan lähtee terävä miekka. Sillä miekalla hän lyö kansoja, hän paimentaa niitä rautaisella sauvalla ja polkee vihan viinikuurnassa kaikkivaltiaan Jumalan hehkuvan vihan viinin. Hänen viittaansa on reiden kohdalle kirjoitettu nimi: kuninkaiden Kuningas, herrojen Herra.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Euroopan hitain kirjoittaja

2. Mistä tiedän, että teen töitä oikeiden juttujen kimpussa

……………………………………………..

HERRA DARWININ PUUTARHURI

Kristina Carlson voitti Finlandian vuonna 1999 romaanillaan Maan ääreen. Tuore romaani Herra Darwinin puurathuri sai 27.8.09 Hesarissa poikkeuksellisen hehkuttavan arvion Mervi Kantokorven kirjoittamana.

Minulla oli eilen kaksi tuntia aikaa istuessani junassa Tampereelta Helsinkiin. Se riitti mainiosti Carlsonin kirjan lukemiseen. Pienoisromaaniksikin kirja on lyhykäinen. Kutistettuun formaattiin on taitettu hyvin väljästi 170 sivua. Se ei vähennä kirjan arvoa, Darwinin puutarhuri on toisenkin lukemisen väärtti.

Kristina Carlsonin romaani (elokuu 2009).

Tapahtumat sijoittuvat yli sadan vuoden taakse. Epookkiromaani kulminoituu kysymyksiin kristillisestä etiikasta ja Darwinin uudesta vallankumouksellisesta evoluutio-opista. Kirja ei hae vastauksia, jäljelle jää vain kysymyksiä ja pohdintoja, kyläläisten päästä napattuja ajatuksen kappaleita ja kollektiivista ääntä jossa ei aina ole puhujan henkilöllisyyskään selvillä. ”Juonesta” syntynyttä jännitettä on sen verran, että sanoa saa. Mikä kirjassa sitten kiinnostaa?

Miljöö on 1870-luvulta. Silti kieli on riemastuttavan tuoretta. Alkusivuilla puhuvat kanat ja varpusetkin: ”e-eivät ku-kuule ne jo-jotka pi-pitävät i-isoa me-meteliä i-itsestään ku-kuten na-naakat ja ka-kanat tih-tih-hih”. Merkitykset on pakattu tiukkaan ja liki jokaiselta sivulta löytyy hienoja aforistisia kiteytyksiä: ”Thomas Davies sanoi minulle, että samasta kasvista saa lääkettä ja myrkkyä. Niin on. Koskee myös Raamattua.”

Carlson luo tekstiinsä voimakkaan preesensin ja tapahtumisen tilan, josta kurkotetaan myös tulevaisuteen. Iltaisin Eileen kirjoittaa asioita muistiin ja tajuaa samalla miten vanhakantaisen naurettavalta kylän elämä näyttää joskus tulevina aikoina.

Vaikka mieleeni tuli ymmärrettävämmäksi laimennettu James Joycen ja Odysseuksen tajunnanvirta, Carlsonin tekstissä on ehdottoman oman äänen kaiku. Kantokorpi kirjoittaa arviossaan: ”Brititkään eivät maalaisi tarinaan aikaa, paikkaa ja ihmistä paremmin kuin Carlson.” Se ei taida olla itseisarvo, mutta herätti mielessäni kysymyksen: jos tämä olisikin britin kirjoittama käännöskirja, tuntuisiko sen ilmaisu niin tuoreelta. Carlsoni kieli ja äänten polyfonia kun on kotimaisen kirjallisuuden kielessä niin harvinaista herkkua. Ehkä asia selviää minulle toisella lukemisella.

Herra Darwinin puutarhuri on virkistävä kirja. Sen ehdoton ansio on itse kielessä ja tajunnanavirtatekstien rytmisessä oivalluksessa: vaikka puhujia on paljon, koko seurakuntaa ei aina tarvitse hahmottaa yksilö kerrallaan. Äänten kudelma toimii hienosti, välillä zoomataan yksittäiseen puhujaan.

Carlson osaa pakata suuret kysymykset oivaltaviin lauseisiin, jotka jäävät jatkumaan lukijan päässä pisteen jälkeen: ”Thomas Davies harppoo tietä pitkin ja hän säälittää minua sillä hänen vaimonsa kuoli ja lapsetkin ovat toistaitoisia. Arvaan mitä hän hautoo, sen näkee pään asennosta, kun pää painaa enemmän kuin ruumis. Hän ajattelee kuolemaa ja ehkä aikoo viedä lapset mennessään että ei jäisi kukaan suremaan. Minä tiedän, että ei itsemurhaaja oikeastaan kuolemaa halua, vaan entisen elämänsä takaisin mutta aikaa ei voi peruuttaa kuin hevosta.”