Hänellä oli pukunaan vereen kastettu viitta

Päivityksiin on tulossa mielenkiintoista proosaa kunhan ehdin käydä kirjat loppuun ja sulatella lukemani. Tartun vielä edellisen postaukseni häntään ja jatkan siitä muutaman rivin: ”Kirjoittaminen on helppoa, vain ajattelu tuottaa enemmän vaivaa.”

Ang Kiukok: Ajatteleva mies

Lainaan jatkoksi itseäni viisaampia. Esseistiikan edelläkävijä Michel de Montaigne (1533 – 1592) sanoo : ”Ei ole mitättömämpää eikä myöskään merkitsevämpää toimintaa kuin ajattelu, sen mukaan millainen kunkin sielu on. Suurimmat pitävät sitä pääasiallisena tehtävänään.”

Mervi Kantokorpi arvioi eilisessä Hesarissa Marjo Heiskasen tuoreen romaanin Mustat koskettimet, ja kiteyttää tekstinsä päähenkilön johtopäätökseen: ”Taiteellisen työn ydin on ahkera ajatteleminen ja työskenteleminen läpi elämän.”

Olen hidas kirjoittaja, jonka pitää  lukea pohjiksi paljon. Se taas aiheuttaa aikaa vievää ajattelua. Ja ihmettelyä. Valmistumassa olevan romaanikäsiksen vuoksi oli kerrattava Raamatun Ilmestyskirja. Luin sen korostuskynän kanssa muutamaan kertaan. Päivien työstä suodattui tekstiä parin kirjan sivun verran.

En nosta tähän käsikirjoituksen lopputulosta. Nappaan vain muutaman kappaleen lainauksen Ilmestyskirjasta. Outoa tekstiä. Kiehtovaa ja karmaisevaa. Ristiriitaista ja jatkuvasti omia väitteitään kyseenalaistavaa, kuten koko Raamattu. Ja silti, kuten eräs kollega totesi: ”Tavalla tai toisella, koko eurooppalaisen kirjallisuuden pohja on Raamatussa.”

Viktor Vasnetsov: Ilmestyskirjan ratsastajat

– Sille, joka istui hevosen selässä annettiin valta riistää rauha maan päältä ja panna ihmiset tappamaan toisiaan. Se, joka istui hevosen selässä oli nimeltään Kuolema, ja sen jäljessä tuli Tuonela. Ratsastajille annettiin valta neljänteen osaan maata, ne saivat tappaa miekalla, nälällä ja rutolla ja jättää loput villipetojen kynsiin.

– Heinäsirkat olivat näöltään kuin taisteluun varustettuja hevosia. Niillä oli päässään kullalta kimaltavat seppeleet, niiden kasvot olivat kuin ihmisen kasvot, ja niillä oli naisen tukan kaltainen tukka. Niiden hampaat olivat kuin leijonan hampaat, ja niillä oli rintapanssarit, jotka olivat kuin rautaa. Niiden siivistä lähti samanlainen jyminä kuin sotavaunuista, joita monet hevoset täyttä laukkaa vetävät taisteluun. Niillä oli pyrstö ja pistin kuin skorpioneilla, ja pyrstöillään ne saivat tehdä ihmisille pahaa viiden kuukauden ajan.

– Kansat ovat vihan vallassa, mutta nyt on sinun vihasi hetki. On tullut kuolleiden tuomion aika, on aika palkita profeetat, sinun palvelijasi, ja kaikki pyhät ja kaikki jotka kunnioittavat sinun nimeäsi. – Iloitkaa siis taivaat ja te taivaiden asukkaat! Mutta voi maata ja merta, Saatana on laskeutunut teidän luoksenne!

– Neljäs enkeli tyhjensi maljansa aurinkoon, ja aurinko sai vallan korventaa ihmisiä tulellaan. Salamat leimusivat, ukkonen jylisi, ja tuli ankara maanjäristys, niin ankara järistys, ettei sellaista ole ollut koko sinä aikana, jonka ihminen on ollut maan päällä. Suuri kaupunki hajosi kolmeen osaan, ja joka maassa kaupungit sortuivat. Jumala ei ollut unohtanut suurta Babylonia, vaan se joutui juomaan täyden maljan hänen vihansa ja vimmansa viiniä.

– Hänen silmänsä olivat kuin tulen liekit, hänellä oli päässään monta kruunua, ja häneen oli kirjoitettu nimi, jota ei tunne kukaan muu kuin hän itse. Hänellä oli pukunaan vereen kastettu viitta, ja hänen nimensä oli Jumalan Sana.

– Hänen suustaan lähtee terävä miekka. Sillä miekalla hän lyö kansoja, hän paimentaa niitä rautaisella sauvalla ja polkee vihan viinikuurnassa kaikkivaltiaan Jumalan hehkuvan vihan viinin. Hänen viittaansa on reiden kohdalle kirjoitettu nimi: kuninkaiden Kuningas, herrojen Herra.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Euroopan hitain kirjoittaja

2. Mistä tiedän, että teen töitä oikeiden juttujen kimpussa

……………………………………………..

Millä ihminen säilyy hengissä?

Otsikon kysymys on aiheeton, kaikkien kohtalo on lopulta sama. Emme voi myöskään kysyä miten välttyä ennenaikaiselta kuolemalta. Kaikkien tilanne ja edellytykset ennen lähtöä ovat erilaisia.

Kuva, Suomen Kuvalehti / Kai Widell
Kuva, Suomen Kuvalehti / Kai Widell

Päivitykseni aiheen rajaamista auttaa kaksi vastakkaista mielipidettä. Sain ne sos-mediassa edellisen päivitykseni palautteena. Ensimmäinen ehdottaa, että meidän olisi hyvä ”keskittyä ainoastaan hengissä säilymiseen, niin kuin suurin osa maailman ihmisistä keskittyy, filosofointi sikseen, siihen on varaa vain maailman rikkaimmalla neljänneksellä.”

Vastakkainen kanta esittää miten ”Hengissä säilymiseen tarvitaan filosofointia. Rikkaita se ei edes kiinnosta.” Kummassakin mielipiteessä on provosoiva yleistys, mutta aihe sinänsä on mitä mielenkiintoisin.

Me kuulumme kansakuntana maailman rikkaimpaan neljännekseen, joten varaa filosofointiin on. Voisi lähteä liikkeelle Itämaisesta filosofiasta, joka korostaa köyhyyttä ja luopumista, toisten hyvän sydämen armoilla elämistä. Länsimaisen filosofian juuret ovat antiikin ajoissa, jolloin ”vapailla miehillä” oli varaa ajatella vailla velvoitteita, työnteko oli ulkoistettu orjille.

Nykymuotoisen ”esseistiikan isä” ranskalainen Michel de Montaigne (1533 – 1592) oli aatelinen ja rikas renessanssifilosofi, jolla oli varaa vetäytyä linnansa torniin kirjoittamaan. Oppineena humanistina hän puolusti ennen kaikkea kouluopetusta ja suvaitsevaisuutta. Samoja hyveitä, joilla maailman voisi yhä tänäänkin pelastaa.

Filosofiassa on kyse ihmiselle elintärkeistä asioista: elämän mielekkyydestä, omanarvontunnosta, yhteydestä toisiin ihmisiin, toivosta ja unelmista. Ne eivät ole riippumattomia rankoista realiteeteista, mutta ei niitä voi myöskään latistaa pelkiksi tosiasioiksi.

Taide on huomattavasti vanhempi keksintö kuin leipä. Esi-isämme, joka eli metsästyksellä ja keräilyllä piirsi Altamiran luolan seinään biisonin selän kaaren ja jätti kädenjälkensä kallioon. Myös turha ja tarpeeton on kehityksen kannalta tärkeää.

Kirsi Kunnas, Lehtikuva / Heikki Saukkomaa
Kirsi Kunnas, Lehtikuva / Heikki Saukkomaa

Toimitin aikanaan yhdessä Jouni Inkalan kanssa MotMot – elävien runoilijoiden klubin vuosikirjan. (WSOY 2001) Pyysin julkaisuun esseen myös Kirsi Kunnakselta, jonka hän ilokseni suostui kirjoittamaan otsikolla ”Feniks-lintu ja Ajan hyrrä”.

Lainaan tähän esseestä muutaman merkittävän rivin. Kaksi viimeistä virkettä osoittaa, ettei kyse ole siitä mihin meillä on varaa, vaan siitä mikä on meille tarpeen. Suorastaan välttämätöntä.

”Minun parantola-aikani (pätkittäin 1943-52) on kutistunut mielessäni kuin yhdeksi häipyväksi pisteeksi, josta en muista kuin kiihkeän halun odottaa yötä, omaa yksityisyyttäni, mahdollisuutta kuvitella, nähdä unia, jotka olivat sitä merkillisempiä mitä sisällyksettömämpiä olivat päivän tapahtumat olleet. Siksi kai lukiessani vankiloista tai keskitysleireiltä tai pakolaisleireiltä hengissä selviytyneiden tarinoita samastun aina heidän tarpeeseensa kuvitella, saada elää vaikka vain minimalistisen lyhyt hetki toisessa todellisuudessa, jossa erämaa kukkii, jossa ovat heidän muistiinsa tallentuneet mielikuvat.

Antaessaan vaihtoehdon ne kasvavat korkoa, niistä on tullut heille muistin pankkiin sijoitettu aarre, joka pitää heidät järjissään. Kulttuurin eräs tärkeä tehtävä onkin tuottaa sitä aineistoa, elämyksiä jotka tekevät muistin arvokkaaksi ja pitävät elossa kuvittelukykymme. Ilman sitä me menehdymme.”

………………………………….

Ekstralinkissä runoilijan ja filosofin tehtävä on yhteinen: he tarjoavat toivoa ja lohtua.

…………………………………

Jos rakastat

Minulla on ymmärtämisvaikeuksia. Yksinkertaisten asioiden pohdinta saattaa ottaa kohtuuttomasti aikaa. Jotkin jäävät ihmetyttämään ikuisesti. Facebook-kaverin päivitys jäi mieleen kiertämään: ”Jos rakastat liikaa kirjoja… voiko kirjoja koskaan rakastaa liikaa”, hän kysyi.

”Jos rakastat” -laulun on säveltänyt Kaj Chydenius. Sanoituksen teki kirjailija Matti Rossi. Klassikoksi kiteytyneen kappaleen tulkitsi Kristiina Halkola 1971 julkaistulla albumilla Täytyy uskaltaa.

Kristiina Halkola. Käpy selän alla 1966, ohjaus Mikko Niskanen.

Tekstin kysymys avautuu paremmin koko säkeistöstä: ”Jos rakastat liikaa kirjoja, / minä kysyn sinulta, miten käy minun, / kun tunnet minut kannesta kanteen. / Ja juoneni lakkaavat kiinnostamasta / ja muistat ulkoa kaiken…”

Tein aikanaan Aamulehteen runokritiikkejä liki neljän vuoden ajan. Jo alkumetreillä toimituksen esimies Markku Huotari sanoi minulle. ”Hyvää kriitikkoa ei tule koskaan sellaisesta, joka rakastaa kulttuuria yli kaiken.” Päinvastoinhan sen pitäisi olla, kuvittelin. Ajatuksessa riitti työstämistä, mutta ehkä sen lopulta ymmärsin.

Yhden asian ehdottomuus kaventaa näköalaa. Kyse ei ole jonkin alueen perinpohjaisesta tuntemisesta, vaan siitä miten kaikki liittyy toisiinsa. Millaisista eväistä maailman jatkumo on kasaan pantu.

Näin asian ilmaisi eurooppalaisen esseistiikan kantaisä, Michel de Montaigne (1533 – 1592) ”Jos minut on joskus houkuteltu toisten asioita hoitamaan, olen luvannut ottaa ne haltuuni, en ime niitä keuhkoihini ja maksaani; ottaa ne kantaakseni, mutta en liittää niitä olemukseeni; niitä kyllä hoitaa, mutta en niihin intohimollani kiintyä; miettiä niitä, mutta en niitä hautoa. /…/ Puhun etsiskellen, enkä tietäen. En opeta, vaan kerron.”

”Takinkääntäjä” mielletään negatiiviseksi sanaksi, vaikka voisi olla juuri toisin päin. Välillä on hyvä ottaa opikseen ja kääntää kelkka. Tätä ajatusta Montaigne myötäisi sanomalla: ”Huono on sellainen suunnitelma, jota ei käy muuttaminen.”

Tehtaannaisen keittokirja, wsoy 1911.

Luettuani taas Montaignea taidan tänään rakastaa kiihkeimmin kirjoja. Huomenna aivan jotain muuta. Vaikka ”koiria, mummoja, vanhojapiikoja, /  salaattia ja sellerinjuurta”, kuten Halkola laulaa.

Sellerinjuuren olin jo ehtinyt unohtaa, kunnes löysin yli 100 vuotta vanhan Tehtaannaisen keittokirjan. Sellerivanukkaan resepti kiinnosti. Kokeilin ohjetta viikonloppuna. Ja kyllä… pitää sitä tehdä toistekin. Ehkä myös pähkinäkyljyksiä, säästäväisyyskeittoa ja viskunakakkua.

ÄLÄ USKO NOBELISTIA!

Juttuni kuvaan kytketty Sillanpään ajatus odotteli blogivuoroaan. En tiennyt millaisen tarinan lomaan se loksahtaisi. Nyt tiedän, koska keskustelin juuri paikallislehden toimittajan kanssa. Haastattelun lopuksi hän kysyi kulttuurisuosituksia laman keskelle. Ja minä tietysti, että kirjallisuutta. Eikä aina niitä tuttuja juttuja, vaan jokin uusi, yllättävä valinta. ”Arvaamaton kirja voi muuttaa ihmisen elämän”, sanoin.

Nobelistin aforismi

Ja tottakai haastattelija kysyi: ”Mikä kirja on muuttanut sinun elämäsi?” Tuhannen taalan kysymys – vaan onko siihen vastausta… Ennen kuin opin lukemaan, Dorén kuvaraamatun vedenpaisumuksen ja viimeisen tuomion kuvat olivat loputon ihmetyksen aihe. Sitten käsiin osui maailman ensimmäinen bestseller, Daniel Defoen Robinson Crusoe. Älysin, että maailma on iso ja jännittävä. Murrosiässä luin Herman Hessen kirjat ja tajusin, että näkyvän lisäksi on toinen todellisuus, jota ei kannattaisi kadottaa. Sirkka Turkan runot taisivat tehdä minustakin kirjailijan. Lopulta vastaukseni elämän muuttaneeseen kirjakysymykseen oli Michel de Montaignen Esseet.

Lausuessani ranskalaisen renessanssifilosofin nimen ymmärsin vaikuttavani snobilta, joka tarvitsee henkisiä kainalokeppejä. Oikeasti olen sivistymättömämpi kuin kukaan osaa kuvitella. Tiedän monesta vähän, mistään en kunnolla. Mutta onneksi on kirjailijoita, jotka ovat maailman sivu miettineet puolestani mikä on niin tärkeää, että se kannattaa ikuistaa kansien väliin.

Montaignen (1533 – 1592) kohdalla kyse on keskustelusta. Lukeminen on keskustelua kirjailijan ajatusten kanssa. Itse lukemisen ideassa on kyse kaikista maailman kirjoista yhtäaikaa – ei syksyn kirjasesongista, ei päivän puheenaiheista – vaan tuhansien vuosien ajatusten virrasta.

Sillanpää tarjoaa meille melkoisen sitkeää elämäntaivalta. Jos se vastoin onnellisuuskonsulttien oppeja uhkaa muodostua sellaiseksi, on hyvä lainata Montaignelta ajatusta lukemisen lohduttavasta voimasta:

”Se nostaa hartioiltani ikävystyttävän joutilaisuuden taakan ja vapauttaa minut millä hetkellä tahansa kyllästyttävästä seurasta. Se ainakin lieventää tuskan pistoksia, ellei niitä aina kokonaan voikaan parantaa. Jos tahdon vapautua kiusallisesta ajatuksesta, minun tarvitsee vain turvautua kirjoihin…”

Pieni lisäys: linkkini vie tuoreempaan kritiikkiin, Montaignen Esseitä osa II. Omassa hyllyssäni on Marketta Enegrenin suomennosvalikoiman neljäs painos. (wsoy 1999) Näinkin siinä sanotaan: ”Jokainen pitää raskauttavana lähimmäisensä syntiä ja väheksyy omansa merkitystä.” Sopii muistaa taas iltauutisten aikaan.