Rakkaus ja kirjailijan työmaat

Pirkkalaiskirjailijat alkavat järjestää proosaklubeja. Haastattelija sekä kaksi kirjailijaa, joista ainakin toinen on Pirkanmaalta. Vierailen Virpi Hämeen-Anttilan kanssa illassa, jonka otsikkona on ”Mistä kirjoitamme, kun kirjoitamme rakkaudesta.” Rakkaus on kiperä sana. Latautunut ja silti kliseeksi kulunut. Illan otsikko on hieno ja haastava.

Normandia, Caen, kuva maihinnousun museosta.

Aion lukea tuoreempaa tekstiä, mutta myös otteen romaanistani Saat toivoa kolmesti (Like 2007). Aikanaan, lähdetöitä tehdessäni listasin muistikirjaani 25 eri näkökulmaa lähestyä rakkauden olemusta. Ne kaikki tulivat tavalla tai toisella käsiteltyä kirjassa. Tässä numero 13, rakkaus jossa ulkopuolinen tuhoaa kummatkin rakastavaiset. Kuva on otettu valokuvasuurennoksesta vieraillessani Normandian maihinnousun museossa kaksi vuotta ennen kirjan julkaisua.

Tappajat ja kiduttajat ovat aina olleet naissuhteissaan pettyneitä ja katkeroituneita miehiä. Täyttymättömästä intohimosta on syntynyt yhtä hyvin sonetteja, kirjallisuuden klassikoita kuin massamurhiakin.

Ajattelin hetken, lähes kiihottavan innostuneena, että aihetta voisi käyttää johonkin tekstiin. Kuvaisin joukkotuhon törmäämistä kahden toivottoman, mutta vielä elämästä kiinnipitävän ihmisen onneen, joka kiteytyy niin sentimentaaliseen sanaan kuin rakkaus.

Lomittaisin kahden ihmissuhteen päiväkirjat. Kuvaisin natsijohtajan kuiviin rutiineihin näivettyneen suhteen rinnalle alistetun intohimon, joka kukkii ennen kuolemantuomiota. Asettaisin vastakkain upseeriperheen puhumattoman ja katkeruudella kyllästetyn ilmapiirin ja heidän kaksi uhriaan, jotka elävät kiihkeän tunteen viimeisestä liekistä. Turvallisuuden tunne vastaan turvattomuus, josta löytyy vielä surullista toivoa.

Muistan kuvan, jossa saksalaisupseeri hirttää omakätisesti ranskalaisen vastarintaliikkeen nuoren tytön ja pojan. Tyttö roikkuu jo köydessä kuolleena, hänen ilmeessään ei näy tuskaa, on kuin hän nukkuisi pää vinossa, niska huonoon asentoon vinksahtaneena. Suupielet ovat valahtaneet alas, köysi on painunut niin syvälle kaulaan, ettei sitä näy – se kohoaa ylös hänen kiharoittensa takaa, jotka latoon siivilöityvissä auringonsäteissä näyttävät kuin niiden ympärillä leijuisi kultapölyä. Poika on hengissä vielä, upseeri kurkottaa sotilaiden katsellessa köyttä hänen kaulaansa. Miehen ilme on määrätietoinen ja täydellisesti tehtäväänsä keskittynyt. Valo osuu hänen kasvoihinsa, koppalakin mustaan lippaan ja kokardiin. Poika on sulkenut silmänsä ja kääntänyt päänsä pois tytöstä, jonka ruumis riippuu aivan hänen edessään. Hänen kätensä on sidottu selän taakse, hänen päällään on puvun takki ja päässä pehmeäkankainen lippalakki. Pojan raottuva suu näyttää siltä kuin hän saattaisi puhjeta nauruun ja itkuun yhtä aikaa. Kasvot ovat silti tyynet, niille on laskeutunut ilme, joka kertoo, että hän on jo muualla, kaukana ladosta, sotilaiden tuijotuksesta ja köydestä, joka kohta kiristyy hänen kaulaansa. Kukaan ei voi tietää hänen viimeisiä ajatuksiaan.

Minä olen varma, että hän ajattelee tyttöä. Heitä kahta yhdessä.”

………………………………………..

Mistä kirjoitamme, kun kirjoitamme rakkaudesta. Proosaklubi Teatterikahvila Kivessä Tampereella 21.9.2010, klo 18.00

…………………………………………