Tänään on Hitlerin syntymäpäivä

Käytän kierrätysmateriaalia toistamiseen – päivitän tiukan aiheen ja sille haetun vastapainon ja lukusuosituksen. Tänään on Johtajan syntymäpäivä. Adolf Hitler syntyi Branau am Innin kaupungissa Itävallassa 20.4.1889. Kuolinhetki Berliinin bunkkerissa oli vain kymmen päivää myöhemmin 30.4.1945.

Aihe on ajankohtainen. Olen vakuuttunut, että tämän päivän uusnatseilla ja kiihkonationalisteilla on historian tuntemuksessa syviä puutteita. Antiikin runoilija Horatiuksen sanoin: ”Vestigia terrent – Jäljet pelottavat.”

Oliver Hirschbiegelin elokuvassa Perikato, Bruno Gantz tekee Hitlerinä käsittämättömän hienon näyttelijäsuorituksen. Hän kykenee kaivamaan sisältään toisen persoonan. Uusilla katselukerroilla nyansseja löytyy aina lisää. Koko elokuva on millintarkkaa historiallista ja psykologista draamaa.

Katsottuani elokuvan aikanaan, luin sille vastapainoksi Etty Hillesumin dokumenttiromaanin Päiväkirja 1941- 1943. Sattumalta syntynyt ajoitus ei olisi voinut olla parempi. Elokuva peilaa kirjaa – ja päinvastoin.

Kliseisesti tiivistettynä jälkeenjäänyt Päiväkirja on kuvaus hyvän ja pahan taistelusta. Sekä ihmisen sisällä, että ulkopuolella. Hillesum käyttää sellaisia sanoja kuin Jumala ja sielu. Silti hän ei kaunistele, vaan tuo esiin myös omat heikkoutensa.

”Voimakas viha saksalaisia kohtaa myrkyttää mielen. /…/ Kunnes yhtäkkiä muutamia viikkoja sitten tuli mieleeni vapauttava ajatus, joka pisti esiin rikkaruohoerämaasta kuin epäröivä pieni ruohonkorsi: jos olisi edes yksi kunnollinen saksalainen, hän olisi sen arvoinen, että häntä suojeltaisiin kokonaista barbaarijoukkiota vastaan, ja sen yhden kunnollisen ansiosta ei pitäisi vihaa kohdistaa koko kansaan.”

Hillesumin kärjistys kumpuaa vihasta ja kauhistuksesta, mutta johtopäätös sopii mitä terävimmin myös tähän päivään: ”Erittelemätön viha on pahinta. Se on oman sielun sairautta.”

Päiväkirjan sivuilta löytyy outoa voimaa, jota minun on vaikea selittää. Hillesum kasvoi Amsterdamissa, josta juutalaiset koottiin Westerborkin leirille, viimeiselle pysäkille ennen Aushwitzia. Etty Hillesum ei yrittänyt piiloutua vaan meni leirille vapaaehtoisesti. Sitäkään en saata ymmärtää.

”Kärsimys ja ilo… lukemattomat julmuudet, kaikki tämä sulautuu minussa voimakkaaksi kokonaisuudeksi. Hyväksyn tuon yhteyden ja alan yhä paremmin ymmärtää kaikkea, vaikka en osaisi selittää sitä vielä kenellekään. /…/ Siksi minun täytyy elää niin hyvin ja vakaumuksellisesti kuin mahdollista viimeiseen henkäykseeni saakka, niin ettei sen, joka tulee minun jälkeeni, tarvitse aloittaa aivan alusta ja ettei hänellä ole enää yhtä vaikeata kuin minulla.”

………………………………………………………….

Blogin ekstralinkki:

Nobelin rauhanpalkinto Adolf Hitlerille?

………………………………………………………….

Käyttäydytte aivan kuin maailmassa ei olisi omaatuntoa

Silloin tällöin sattuu tielle erityisen synkkä kirja. Sellainen jossa ihmisiltä riistetään mahdollisuus hyvään, ja heidän on henkensä säästämiseksi toimittava vastoin tahtoaan. Israelilaisen Nir Baramin Hyviä ihmisiä on sellainen romaani.

Nir Baram. Kuva sivustolta: www.nuvol.com

Baram (s.1976) opiskeli heprealaista kirjallisuutta Tel Avivin yliopistossa ja työskentelee toimittajana. Hän on kirjoittanut neljä romaania, joista jokainen on ollut kiittävien kritiikkien lisäksi myös kaupallinen menestys. Hyviä ihmisiä ei ole poikkeus, käännösoikeudet on myyty 14 kielelle. Otava julkaisi teoksen vuonna 2014 Anja Meripirtin käännöksenä.

Kirjan nimi on ironinen ilmaus, jossa todellinen merkitys ja käytetyt sanat ovat ristiriidassa. Romaani valottaa kansallissosialismia ja bolsevismia, Hitlerin ja Stalinin yhteiskuntia, joiden diktatuuri murskaa yksilöt aatteen tieltä.

Toisen maailmansodan kulisseihin kirjoitettu romaani etenee kahden päähenkilön elinpiirin ristivalotuksena. Berliinissä kunnianhimoinen ja narsistinen Thomas päätyy käyttämään markkinointitaitojaan natsihallinnon hyväksi. Venäjänjuutalaisen Sašan vanhemmat karkotetaan Siperiaan, ja pelastaakseen edes veljensä Saša alkaa tehdä työtä Neuvostoliiton salaiselle poliisille.

Romaanissaan Baram käsittelee maailmaa, jossa elämä on jatkuvan laskelmoinnin ja selviytymisen peli, jonka ensimmäinen sääntö on: älä luota kehenkään. Ihminen tekee mitä vain pelastaakseen oman nahkansa. Parhaassa tapauksessa myös lähimmäisen.

Baram kirjoittaa hyvin. Kielellisen briljanssin sijaan romaani etenee tarinavetoisesti ja sujuvasti. Alkuperäinen teos julkaistiin 2010 ja siitä Euroopan lähihistorian synkimpiin vuosiin sijoittuva aihe on käynyt yhä vain ajankohtaisemmaksi.

Lopuksi pääsemme outoon asiaan. Romaanin lukemisesta on tuskin viikkoakaan, mutta kirjan jättämä muistikuva alkaa haalistua ja painua mielessäni keskinkertaisuuksien kastiin. Harkitsin jo päivitystä toisesta aiheesta, mutta nostan tänne kappaleen Baramin tekstistä. Hänen romaaninsa vahvuuksiin kuuluvat ihmisten psykologiset luonnehdinnat. Kuvittelen, että yhdistätte seuraavat rivit samaan henkilöön kuin minä.

”Thomas Heiselberg hallitsi mestarillisesti joustavan sielunsa kielet. Hänen kaltaiselleen ihmiselle saattoi sanoa: Te olette petoksen mestari – vaihdatte kasvoja kuin taikasauvaa heilauttaen. Tai häntä voisi yrittää loukata: Te ette kaihda alhaisintakaan juonittelua ja käyttäydytte aivan kuin maailmassa ei olisi omaatuntoa. Thomasiin sellainen ei kuitenkaan tekisi minkäänlaista vaikutusta. Päinvastoin, hänen käsityksensä mukaan hänen valtansa olisi sillä hetkellä tunnustettu.”

………………………………………………………..

1. Ekstralinkissä hienovireistä psykologiaa: ”Neljä kiteytystä nobelistista”

2. Kuvaus tappioiden tiestä: ”Simpanssin kauneus”

……………………………………………………….

Nobelin rauhanpalkinto Adolf Hitlerille?

Eilisessä Hesarissa oli arvio Pajtim Statovcin tuoreesta romaanista Tiranan sydän. Haastattelussaan kirjailija sanoo näin: ”Pidän valtavasti sanasta historia. Se asettaa asiat lohdullisella ja jokaista koskettavalla tavalla mittakaavaansa näyttämällä, että nämä samat kysymykset ovat aina olleet läsnä: Kuka minä olen? Mitä teen täällä?”

Kuva: www.thedailybeast.com / Getty Images

En ole lukenut vielä Tiranan sydäntä, joten tyydyn vain linkittämään loppuun arvioni kirjailijan esikoisesta. Statovcin haastattelussa kiinnitin huomioni hänen historiasuhteeseensa: ”nämä samat kysymykset ovat aina olleet läsnä”. Totta, ettei ole mitään uutta auringon alla, mutta tänään tuntuu, että maailmankirjat ovat poikkeuksellisen sekaisin. Vai ovatko?

Tsekkailin muutama päivä sitten tietoa Nobelin rauhanpalkinnon historiasta. Nostan tähän kolme mielenkiintoista anekdoottia.

1. Adolf Hitler nousi ehdokkaaksi vuonna 1939, jolloin juutalaisvainot natsi-Saksassa olivat jo alkaneet. Hitlerin nimitti ehdokkaaksi ruotsalainen kansanedustaja E.G.C. Brandt. Lopulta mies tuli järkiinsä veti ehdokkuuden pois.

Fridtjof Nansen, kuva: Wikimedia
Fridtjof Nansen, kuva: Wikimedia

2. Nansenin kansainvälinen pakolaistoimisto palkittiin rauhanpalkinnolla 1938. Alkujaan järjestöä johti norjalainen Fridtjof Nansen. Toimiston tehtävänä oli huolehtia Saksan, Italian ja Espanjan pakolaisvirroista, jotka johtuivat maissa valtaan nousseista diktaattoreista. Toimiston sulkemisen jälkeen työtä jatkoi aikansa Kansainliiton pakolaisasiain pääkomissio.

Mahatma Gandhi, kuva: www.30-30.com.mx
Mahatma Gandhi, kuva: www.30-30.com.mx

3. Entä Nobel-komitean kaikkien aikojen töppäys? Maailmanlaajuisen rauhanliikkeen keulakuva, oman elämänsä kaikille esimerkiksi asettanut Mahatma Gandhi oli ehdolla viisi kertaa. Häntä ei koskaan palkittu. Myöhemmin komitea ilmoitti katuvansa.

Ei muutu maailma. Ja jos joku kysyy Jumalan perään, joka sallii pahan, vastataan vielä siihenkin. Olen maininnut tällä ennekin Alain Bosquetin (1919 – 1998) ja hänen hienon kokoelmansa Jumalan piina. Kuuden rivin runo, olkaa hyvä:

”Minä olen”, sanoo Jumala, ”se mikä on oikeaa

ja samalla väärää.

Minä ole totuus joka tahtoo olla valhe.

Minun määrittelemiseni kuuluu runoilijalle,

valkoiselle sivulle

jolla kaikki on kiellettyä.”

………………………………………….

Blogin aihetta sivuavat ekstralinkit:

1. Pajtim Statovcin esikoinen: http://juhasiro.fi/blogi/?p=4009

2. Tuomas Kyrön mielenkiintoisin romaani: http://juhasiro.fi/blogi/?p=277

3. Alkuvuoden postaus Anders Breivikistä ja Felix Sparksista: http://juhasiro.fi/blogi/?p=4616

…………………………………………

Blogiin on mahdollista jälleen kommentoida suoraan. Minun pitää ne tsekata ensin, mutta toivottavasti näin vältytään spämmeiltä. Mieltä voi olla myös sos-mediassa.

…………………………………………

Donald Trump ja Joseph Goebbelsin kultainen sääntö

Vuonna 2000 Simpsonit-piirrossarjassa esitettiin jakso, jossa ennustettiin tulevaisuutta. Lisa Simpson oli  noussut Yhdysvaltain johtoon. Työmaata riitti, sillä hänen edeltäjänsä, presidentti Donald Trump oli saanut maan surkeaan jamaan.

Donald Trump, kuva Newsmax/AP

Trump nimetään Clevelandin puoluekokouksessa republikaanien presidenttiehdokkaaksi, vaikka osa omasta väestä on koettanut estää valinnan viimeiseen asti. Toisaalta, Trump on saanut esivaaleissa enemmän ääniä kuin yksikään republikaani koskaan aiemmin.

Aamulehti kirjoitti 18.7. miten Trump on hehkuttanut tekevänsä kokouksesta poikkeuksellisen hyvän shown. Näyttää kuitenkin siltä, että suosiota nauttivien idolien sijaan nähdään B-luokan saippuaoopperatähtiä ja alusvaatemalleja. Näitä väheksymättä, mutta listalta puuttuu myös puolueen merkittäviä avainhenkilöitä.

Takavuosina oli tapana nimittää äänestäjiä ”vaalikarjaksi”. Ei kovin kaukaa haettu nimitys. Äänestäjien ohjailu retoriikalla on aina ollut tehokas ase. Suuressa mittakaavassa propagandan kaikki ulottuvuudet ja mahdollisuudet oivalsi ensimmäisenä Adolf Hitlerin hallituksessa kansanvalistus- ja propagandaministerinä toiminut Joseph Goebbels (1897-1945).

Joseph Goebbels, kuva timeshighereeducation/Getty
Joseph Goebbels, kuva timeshighereducation/Getty

Goebbels halusi alkuaan papiksi, mutta lopulta älykäs ja idearikas mies väitteli filosofian tohtoriksi kirjallisuustieteestä Heidelbergin yliopistossa juutalaisen professori von Waldbergin johdolla.

Juuri Goebbels laati kampanjat, joilla saksalaiset usutettiin mellakoihin tekaistuin perustein. Hänen käsialaansa oli kuva Puolasta vihamielisenä maana, jonka sotilaat hyökkäsivät saksalaisia rajajoukkoja vastaan. Hän kansallisti elokuvateollisuuden tuottamaan haluttuja filmejä. Gobbelsin määräyksestä kehitettiin halpa Volksemperfänger-radio, jotta natsijohto saattoi levittää propagandaansa päivittäin. Ja niin edelleen…

Goebbelsin organisatooriset kyvyt olivat Hitlerin valtaannousun avain. Hän toteutti johtajansa ajatusta tinkimättä: ”Suurten joukkojen vastaanottokyky on varsin suppea, ymmärrys vähäinen, sen sijaan unohtamiskyky suuri. Näistä tosiasioista lähtien täytyy kaiken tehokkaan propagandan rajoittua muutamiin harvoihin kohtiin ja käyttää näitä iskusanoja niin kauan, kunnes varmasti jokainen ne kuullessaan kykenee kuvittelemaan halutun mielessään.”

Natsien propagandaohjeet ovat tänään laajemmassa käytössä kuin koskaan – yksittäisistä henkilöistä valtiolliseen politiikkaan saakka. Rooman keisarit pitivät kansan suopeana tarjoamalla heille leipää ja sirkushuveja. Gobbels sovelsi tästä oman Kultaisen sääntönsä: ”Viihde aina ennen propagandaa.”

………………………………………………….

Blogin ekstralinkit

1. Paholaisen kätyri kouluttaa kansanjohtajia

2. Nobelisti ja Maailmanlopun sota

………………………………………………….

Blogi vetää natsikortin!

Viime sunnuntaina Hesarissa oli juttu Esa Holapasta. Hän perusti aikanaan uusnatsijärjestö Suomen vastarintaliikkeen ja toimi sen johtotehtävissä 2009 – 2012. Nyt mies haluaa eroon vihaideologiasta ja entisistä kontakteistaan. Viime vuonna hän avioitui Dan -nimisen kiinalaisen naisen kanssa.

Kuva Helsingin Sanomissa: Vesa Ranta.
Kuva Helsingin Sanomissa: Vesa Ranta.

Holappa sanoo tuhlanneensa nuoruutensa natsiaatteeseen, eikä juuri kouluttautunut tai työtä tehnyt. Hän loi kuitenkin kanavat kansainvälisiin kovan linjan uusnatseihin. Yksi heistä on tuomittu polttopullomurhista, toinen poliisin murhasta. Saksalaisen järjestön johtajaa hän piilotteli kotonaan Oulussa vuoden ja kaksi kuukautta.

Yhdysvalloissa hänen isäntänään oli John De Nugent. Google lataa hänen ”omasta” sivustostaan näytölleni heti varoituksen, mutta muualla mies mainitsee olevansa saksalainen taistelija rodun ja kansan puolesta. Jenkeistä Holappa halusi palata Ouluun, mutta FBI eristi hänet kuulusteluihin kolmeksi kuukaudeksi.

Hesarin haastattelun perusteella Holappa ei vaikuta heikkolahjaiselta höyrypäältä. Aivopesun uhrilta kylläkin. Itse hän sanoo miten ”Vihapropaganda oli taitavasti kirjoitettua, mutta olin myös aika eksyksissä.” Hän on julkaissut vuodenvaihteessa omaelämäkerrallisen kirjan ja tätä nykyä hän on työharjoittelussa kulttuurialalla.

Martti Lindqvist (1945 – 2004) ansioitui erityisesti sosiaalietiikan alalla. Tarkennan päivitykseni fokusta ja lainaan muutaman rivin hänen teoksestaan Hyvä, paha ja pyhä (Otava 2002)

”Ihminen on sekä hyvä että paha. Hänessä on alkuperäisesti ja pysyvästi läsnä mahdollisuus molempiin. Hyvällä ja pahalla on osittain yhteiset juuret. Ihminen elää hyvän ja pahan radikaalissa kaksoisvalotuksessa kehdosta hautaan asti.

Käsityksen mukaan ihmisellä, joka tekee pahaa, on liian vähän tietoa, ymmärrystä, kykyä, tahdonvoimaa tai empatiaa. Siksi pahaa voidaan poistaa esimerkiksi hoitamalla, kasvattamalla tai antamalla lisää pätevää tietoa ja resursseja.”

Juttuni ydin on Holapan mainitsemassa vihapropagandassa. Tämän päivän ja huomisen sota on informaatiosotaa. Kaikilla tasoilla. Kaksi Yhdysvaltain presidenttiehdokasta käy sitä nyt näyttävästi, eikä siihen ole napattu tunnuslausetta Mannerheimin vaakunasta: ”Puhtain asein puhtaan asian puolesta”.

Ei kansallissosialismi eikä natsi-ideologia olisi voinut nousta valtaan ilman Joseph Goebbelsin ennennäkemättömän nerokkaasti organisoitua propagandasotaa. Wehrmachtiin, Hitlerin armeijaan kuului 17,3 miljoonaa miestä. Käytännössä sen riveissä oli jokaisen saksalaisperheen jäseniä. Hulluus oli helppo nähdä, silti usean kansalaisen mielipide oli: ”En tee mitään, mutten myöskään vastusta, jos joku toinen tekee.”

Meillä on päällimmäisenä mielikuva juutalaisia tuhoavista keskitysleireistä. Mutta rodun puhtauden nimissä saivat mennä kaikki, omatkin: ”Idiooteille ja vähämielisille on rakennettu palatseja, eivätkä sairaat pysty edes tajuamaan ympäristönsä kauneutta. Nämä vähä-älyiset mokeltajat ovat eläintenkin alapuolella.” Sitaatti on elokuvasta Menneisyyden uhrit, jota esitettiin aikanaan kaikissa elokuvateattereissa.

Sitten suositus: Guido Knoppin tietokirja Wehrmacht Hitlerin armeija (Ajatus Kirjat 2009, suom. Mervi Ovaska) on sotaan keskittyvällä sektorillaan yksi parhaista. Knopp on käyttänyt runsasta arkistomateriaalia, uusinta historiantutkimusta ja viimeisten eloonjääneiden haastatteluja. Teoksen lähdeluettelo, henkilöhakemisto, paikkakunta- ja asiahakemisto jäsentävät tietomäärää esimerkillisesti. Knopp on Saksan menestyneimpiä tietokirjailijoita ja useasti töistään palkittu.

En kuvittele, että uusnatsit lukisivat blogiani ja havahtuisivat pinnallisen uhon sijaan syvemmän tiedon merkitykseen. Ihminen vastustaa viimeiseen saakka ideologiansa vastaista informaatiota. Itse luin ja alleviivailin kirjan käsittääkseni jotain kansallissosialismin fanatismista ja kuolemaan saakka sokeasta uskollisuudesta. Kuuden vuoden saldona oli koko maailman mittakaavassa käsittämättömät kuusikymmentämiljoonaa surmansa saanutta.

………………………………………………….

Blogin ekstralinkit laajentavat teemaa, mutta pysyvät tiukasti asiassa.

1. Juice: ”Mitä Hitler unohti juonistaan?”

2. Charles Simic: ”Olen Jumala, tai paholainen”

3. Tomas Tranströmer:  ”Me emme antaudu. Mutta tahdomme rauhaa”

………………………………………………….

Massamurhaaja Breivik innosti päivitykseen

Ajattelin siirtää totalitarismia ja sotahistoriaa sivuavat päivitykset hamaan tulevaisuuteen. Kun massamurhaaja Anders Behring Breivikin oikeudenkäynti Norjan valtiota vastaan alkoi maanantaina ja näin miten hän oikeussaliin saapuessaan teki natsitervehdyksen, oma päätökseni oli pakko perua.

Scanpix Norway / Lehtikuva / Lise Åserud
Scanpix Norway / Lehtikuva / Lise Åserud

Saamani käsityksen mukaan Breivik ei voi olla älyltään poikkeuksellisen heikkolahjainen. Ehkäpä päinvastoin. Olen ymmärtänyt, että hän on lukenut mies ja haluaa opiskella myös vankilassa. Pohdittuani asiaa, tulin siihen johtopäätökseen, että hän on altistunut vain yhdensuuntaisen ideologian vaikutuksille.

Tuomas Akvinolainen (1225 – 1274) oli aikansa oppineimpia ja merkittävimpiä miehiä. Viisikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen hänet julistettiin pyhimykseksi. Vaikka hän oli katolinen filosofi ja teologi, hän lausui: ”Pelkään yhden kirjan lukijaa.”

Akvinolainen ei tarkoittanut tällä sananmukaisesti vähäistä lukeneisuutta, vaan yhtä ja ainoaa ideologiaa. ”Audiatur et altera pars” – kuunneltakoon myös toista oaspuolta, sanottiin jo antiikin aikoina. Oikeudenmukaisuutta etsittäessä on tunnettava vastakkaisten mielipiteiden perustelut.

Propaganda ja yksioikoinen ideologia ei koske ainoastaan massamurhaajia, vaan meitä kaikkia. Ihmiset ovat avoimempia tiedolle, joka vahvistaa heidän ennakko-odotuksiaan. Harvassa ovat ”takinkääntäjät”, jotka hyvät perustelut kuultuaan ovat valmiit muuttamaan käsityksiään ja katsomaan maailmaa aivan uudesta kulmasta. Vieläpä toimimaan sen mukaan.

Dachau, huhtikuu 1945. AFP PHOTO / Eric Schwab
Dachau, huhtikuu 1945. AFP PHOTO / Eric Schwab

Natsi-ideologian lopputulos oli järkyttävä: toisen maailmansodan yhteiseen teurasluetteloon voidaan laskea viisikymmentämiljoonaa ihmishenkeä. Sen lisäksi koituneita seurauksia on mahdoton laskea tai arvioida. Eikä kuolema vauhtiin päästyään erittele uhrejaan, kaikki rodut ja uskonnot kelpaavat.

Asiaan liittyen suosittelen eri näkökulmista kiinnostuneille toissailtana loppuun luettua Alex Kershawin kirjaa Dachaun vapauttaja. Historiantutkija Kershaw kertoo tarinansa yhdysvaltalaisupseeri Felix Sparksia seuraten. Hänen jalkaväkiyksikkönsä 500 päivän sotaretki alkoi Sisilian maihinnoususta heinäkuussa 1943.

Gummerus julkaisi tietokirjan 2013 Simo Liikasen suomennoksena. Jätän itse kirjan esittelyn lyhyeen: Sparks osallistui neljään maihinnousuun ja johti miehensä Sisilian, Italian ja Ranskan vuoriston kautta Dachaun keskitysleirin porteille. Hän yleni kapteenista everstiksi ja kykeni vain ihmeiden kautta säilymään hengissä Euroopan kovimpien taisteluiden keskellä. Kirja kehii tarinaansa hipun pateettista gloriaa, mutta yhtäkaikki, se on valtaisan tutkimustyön ja haastatteluiden pohjalta tarkasti kirjoitettu teos.

Lopuksi muutan mielipidettäni. Kirjoitin blogiin 13.11.2015 tekstilainausten merkitsemisestä fiktiiviseen tekstiin. Olipa tyylilaji mikä tahansa, lähteiden merkitsemisen voi tehdä tarkasti. Alex Kershaw käyttää siihen 33 sivua, joilla on 1268 viitettä ja lähdetietoa, jotkin niistä itse tekstiä mielenkiintoisesti täydentäen.

………………………………….

Blogihistorian ekstralinkki parin vuoden takaa. Sodan loputtua sorto jatkui:

Iloiset päiväni helvetissä

………………………………….

Lupaathan tappaa itsesi

Kun kirjalla on harvinaisen huomiota herättävä nimi, ei päivityksen otsikoksi kannata muuta harkita. Florian Huberin viime vuonna Saksassa julkaistu teos julkaistiin meillä Atenan kustantamana ja Heli Naskin suomennoksena tämän vuoden tammikuussa.

Kirjan alaotsikkona on ”Kansan perikato kolmannessa valtakunnassa 1945”. Kirja on sekoitus arkistolähteisiin perustuvaa historiallista faktaa ja sen pohjalle rakentuvaa kuvailevaa fiktiota. Kyse on siis tietopohjaisesta ”elämyskirjallisuudesta”, jota voisi hienommin nonfiktioksi kutsua.

”Loppu on käsillä lapseni. Lupaa minulle, että ammut itsesi, muuten en saa hetken rauhaa.” Isän käsittämätön toive 21-vuotiaalle tyttärelleen, kun hän itse lähti puolustamaan Berliiniä lopullisen tappion hetkinä. Eikä kyse ollut yksittäisistä tapauksista, vaan massiivisesta itsemurhaepidemiasta, joka pyyhkäisi yli kolmannen valtakunnan raunioiden.

Useat upseerit ja natsipuolueen avainhenkilöt tappoivat ensin perheensä ja lopuksi itsensä. Kansan keskuudessa syyksi riitti: ”Kaikki, mihin olen uskonut, paljastuu hulluudeksi ja rikokseksi.”  Demminissä, jossa itsemurhan tehneiden luku oli prosentuaalisesti suurin, kokonaiset perheet hukuttautuivat pikkukaupungin halki virtaavaan jokeen. Lopullinen määrä on jäänyt selvittämättä, mutta arviot liikkuvat liki kahtatuhatta.

”Aikuiset tarvitsivat toisinaan paljon voimaa raahatessaan vauvansa ja kouluikäiset lapsensa mukanaan ja painaessaan heidät veden alle niin pitkäksi aikaa, että vastustelu lakkasi.” Muita kuolintapoja olivat ampuminen, hirttäytyminen, myrkyn nieleminen ja valtimoiden auki viiltäminen.

Tohtori Kurt Lisso, hänen vaimonsa ja tyttärensä. Kuva: Margaret Bourke-White 20.4.1945
Tohtori Kurt Lisso, hänen vaimonsa ja tyttärensä. Kuva: Margaret Bourke-White 20.4.1945

Epidemia oli totaalinen. Myös valtiovalta tuki ”kunniakasta ratkaisua”. Berliinin filharmonikkojen viimeisen konsertin jälkeen 12.4.1945 konserttiväkeä hyvästeli ulko-ovella univormupukuisia Hitler-poikia, jotka jakoivat kaliumsyanidikapseleita.

Kaikkialla pelättiin voittajien kostoa, kidutuksia, raiskauksia ja tappamista: ”Nyt se on tapahtunut. Venäläiset ovat kaupungissa. Kuulimme juuri, että tohtori Nebler on surmannut tyttärensä ja vaimonsa ja sitten itsensä. Naapurustossa vuokraisäntä hirtti nuoren vaimonsa, ja samanlaiset uutiset lisääntyvät.”

Florian Huber käsittelee kirjassaan myös Saksan yhteiskunnallista ilmastoa ennen sotaa – ja ennen kaikkea niitä edellytyksiä ja toiveita, jotka auttoivat natsipuolueen ja Hitlerin valtaannousua: ”Isä ei ollut koskaan ennen puhunut Jumalasta. Hän sanoi, että Jumala oli hyvyydessään lähettänyt meille miehen nimeltä Adolf Hitler. Jumala oli lähettänyt Hitlerin pelastamaan Saksan. Saksa, se olemme me kaikki.”

Kirjansa loppupuolella Huber nostaa esiin termin ”nollahetki”, jolla alettiin kuvata taakse jätettyä järkyttävää menneisyyttä ja uutta tulevaisuutta. Itse asiassa nollahetki on psykologinen puolustusmekanismi, jolla torjutaan historian todellisuutta. ”Sodan lopussa väkivaltaorgiat muuttivat saksalaiset omissa silmissään natsihallinnon uhreiksi.”

Florian Huber on tehnyt merkittävän työn kaivaessaan esiin katastrofiin johtaneen itsepetoksen mekanismeja ja näihin päiviin saakka vaietun itsemurhaepidemian dokumentteja. Rankka analyysi dokumentoi unohdettujen haamuja ja nostaa ne peiliksi nykyajalle. Voisivatko tuhon siemenet vielä lähteä itämään keskuudessamme?

………………………………….

Tietokirjailija Florian Huber (s.1967) on opiskellut historiaa ja kansantaloustiedettä ja väitellyt tohtoriksi brittiläisen miehitysvallan uudelleenkoulutuspolitiikasta Saksassa. Hänet tunnetaan myös palkituista dokumenttielokuvista.

………………………………….

Ekstralinkkissä blogi pohtii perikatoa ja rakkautta. ”Adolf Hitler ja Etty Hillesum”.

………………………………….

Sotaa ja rauhaa: ajankohtainen kirjasuositus

Eilisiltana Tampereen pääkirjasto Metsossa kymmenen kirjailijaa kertoi sodan / rauhan -kirjasta, joka on tehnyt heihin vaikutuksen. Lupasin nostaa oman suositukseni myös tänne. Kirjoitin Aydrey Mageen romaanista jo keväällä, mutta ajankohtainen päivitys on paikallaan.

Mitä se merkitsee, että ikivanhoista asioista kirjoitetaan aina vain uudelleen ja uudelleen? Sitä, että historia ei tule koskaan valmiiksi. Jokainen sukupolvi tulkitsee ja kirjoittaa sen aina uudelleen. Historia ei ole lukkoon lyötyä faktaa, ei kuollutta tietoa, vaan elävää, koko ajan virtaavaa ja tapahtuvaa. Tässä ja nyt.

Audrey Mageen romaani Sopimus (suom. Heli Naski, Atena 2015) arvioitiin Hesarissa 15. huhtikuuta. Yksi seikka sai minut kiinnostumaan ja tilaamaan kritiikkikappaleen: Mageen esikoisromaani kääntää toisen maailmansodan kerrontafokuksen saksalaisten puolelle.

Tartuin teokseen hienoinen epäilys mielessäni. Aivan sama, joka oli lainattu The Sunday Timesin arviosta kirjan kansiliepeeseen: ”Kukaan ei usko natsiaikaan sijoittuvan romaanin tuovan enää uutta aiheen käsittelyyn, ja siksi on valtava yllätys, että Audrey Mageen esikoinen todellakin tuo. (…) Mageen ote on omaperäinen, ja Sopimus on vangitseva, vakuuttava, jopa tyrmäävä.”

Kehuille on katetta. Eikä yksinomaan siksi, että näkökulma on saksalainen ja kerronnan fokus vuorottelee siviilien Berliinissä ja Stalingradia kohti etenevällä itärintamalla. Äänessä on objektiivinen, ”kaikkitietävä” kertoja. Kotirintaman tapahtumat etenevät nuoren morsiamen ja hänen perheensä kokemana, rintaman kuva välittyy sotilaan ja hänen muutaman taistelutoverinsa kautta.

Kirja kulkee dialogivetoisesti, kuvailevat jaksot ovat lyhyitä ja rytmittyvät replikoinnin väliin luontevasti. Mageen kieli on lyhytlauseista ja täsmällistä, vailla kaikkia kirjallisia kikkailuja tai tyylikeinoja. Tärkeintä on se mitä sanotaan, ei se, miten.

Olen lukenut toisesta maailmansodasta useita tuhansia sivuja joka kantilta, yhtä hyvin tietokirjallisuutta kuin fiktiota, omaelämäkerrallista ja kuviteltua. Sopimuksen kohdalla teen uskaliaan johtopäätöksen: Audrey Magee onnistuu päähenkilönsä tragediassa ja kerronnan poikkeuksellisessa fokuksessa koska hän on naiskirjailija. Tiedän, että karsinoiva sana nostaa joidenkin niskakarvat pystyyn. Ei auta kuin tukeutua irlantilaista kirjailijaa esittelevään tekstiin:

”Mageen esikoisromaani Sopimus on ollut arvostelumenestys, ja se oli sekä Britannian tunnetuimman naiskirjailijalle myönnettävän Baileys-palkinnon että Ranskan esikoiskirjapalkintoehdokas.”

Sopimuksen alkuasetelmassa saksalainen sotilas Peter Faber kaukoavioituu rintamalla berliiniläisen naisen kanssa saadakseen vihkiloman. Ensitapaaminen johtaa yllättäen aidoksi koettuun tunteeseen ja Peter rakastuu Katharinaansa. Kirjan mittaisesta kaipauksesta tulee molemminpuolinen.

Tarina polveilee usealla tasolla, kerronnan imu vie ja jännitys tiivistyy. Mutta niin on tuhansissa muissakin romaaneissa. Mikä tekee Sopimuksesta merkittävän? Ensimmäinen vastaus on moraliteetti. Juuri sen tähden romaani on vaatinut tulla kirjoitetuksi. Kysymys on niin suuri, ettei sitä voi käsitellä, täytyy vain näyttää tapahtumat eri kulmista, jotta lukija ajattelisi itse koko kolmensadan sivun matkan.

Magee näyttää kirjassaan natsi-ideologian mielettömyyden ja hitaan rapistumisen. Jotkut kieltävät totuuden loppuun asti ja uskovat voittoon vielä tuhon hetkillä: ”Kuinka voit olla noin luottavainen?” ”Me olemme saksalaisia. Ne eivät ole.” ”Siinäkö kaikki? Onko siinä kaikki mitä tarvitsemme voittaaksemme?”

Katharina on romaanin inhimillisin henkilö. Hän toteuttaa myös tarinan lunastusmyytin ja kuittaa perheensä puolesta hulluuden hinnan, kun venäläiset valloittajat joukkoraiskaavat hänet ja kusevat päälle kiitokseksi. Vaikuttaa ennakko-odotusten mukaiselta, mutta ei tarinassa sitä ole.

Peterissä on sotilaallista selkärankaa ja valikoituja hyveitä, mutta hänen osakseen jää kyynisyys ja egoismi, joka vieroittaa hänet myötätunnosta ja kaikista toiveista, joita hän eniten tavoitteli.

Tarinansa raadollisuuden keskellä Sopimus onnistuu luomaan harvinaisen sensitiivisen ja ihon alle hiipivän otteen. Raymon Carverin sanoin: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leima. Hänen maailmansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”

…………………………….

Ekstralinkissä: Nobelisti ja Maailmanlopun sota

……………………………. 

Kuolemaantuomitun selviytymistarina

Saksan kansallissosialistit surmasivat toisen maailmansodan aikana kaksi kolmannesta Euroopan juutalaisväestöstä. Samalla saivat mennä ideologiset vastustajat, rasismin nimissä romanit, puolalaiset ja afrikkalaiset… rotuhygienia vaati poistamaan yhteiskunnasta myös homoseksuaalit ja kehitysvammaiset. Viimemainittuja natsit pitivät myös taakkana yhteiskunnalle, koska heistä huolehtiminen nieli valtion varoja. Näin kotirintama pääsi eroon noin 15 miljoonasta ihmisestä.

Nuori juutalaisnainen, 22-vuotias Marie Jalowicz Simon pakeni natseilta Berliinissä 1942. Hänestä tuli ”U-boot”, sukellusvene, joka painui maan alle ja jäi lopulta henkiin. Hänen kaltaisiaan piilottelijoita, toisten avun varassa selviytyneitä oli sodan loputtua jäljellä alle kaksi tuhatta.

Myöhemmin Marie väitteli tohtoriksi, ja hänestä tuli antiikin kulttuurin ja kirjallisuuden professori Itä-Berliinin Humbolt-yliopistoon. Hänen poikansa, historioitsija Hermann Simon painosti äitiään sanelemaan muistonsa ääninauhoille ennen tämän kuolemaa. Puretuista äänitteistä syntyi yhdeksänsataa liuskaa tekstiä, jonka Hermann litteroi 400-sivuiseksi kirjaksi toimittaja Irene Stratenwerthin kanssa.

”Sitten juoksin pakoon” kuulostaa kirjan nimenä kömpelöltä ja yksiulotteiselta. Alkuperäinen ”Untergetaucht”, Sukelluksissa, olisi moniulotteisempi ja pitkää piinaa kuvaavampi. Marie Simon toteaa itse: ”Älä mene ylempiesi luo, ellei sinua kutsuta. Näin asia oli: minä olin mennyt maan alle, ja siellä minun oli pysyttävä sodan loppuun saakka.”

Simon yrittää paeta Bulgarian kautta Palestiinaan. Epäonnistuttuaan hän palaa Berliiniin väärennettyjen papereiden turvin ja joutuu jatkuvasti liikkumaan ystäviensä ja tutun tuttujensa muodostamassa turvaverkossa. Auttajissa on yhtälailla myötätuntoisia, systeemin vastustajia kuin natsimielisiäkin. Kuka mistäkin syystä. Taistelun keskellä elämästä tulee vaihtokauppaa ja hyödyn tavoittelua. Hengissäselviäminen on lopulta oman neuvokkuuden ja onnekkaiden sattumien summa.

Simon kirjoittaa: ”Merkitsin näkymättömään päiväkirjaani suurin kirjaimin, jotka alleviivasin monta kertaa: kommunistiklaani adoptoi minut sotavuotena 1943.” Hieman myöhemmin apua tarjonneen perheen poika pakotetaan liittymään Hitlerjugendiin ja perheen äiti toteaa: ”Valitettavasti nykyään pitää pelätä omia lapsiaan, ei voi tietää mitä poika kertoo ystävilleen.”

Historiallisessa dokumenttiromaanissa myös Marie Simonista piirtyy kaunistelematon kuva. Hänkin saattaa arvostella ihmisiä ennakkoluulojen ja ulkonäön perusteella eikä kaunistele sitä, ettei kavahda alistamista ja hyväksikäyttöään silloin, kun se auttaa selviytymään kiperästä tilanteesta. Valehtelu on elinehto. Tarinoiden runsautta ja käänteitä lävistää yksi pysyvä teema: nälkä. Ruoka on kortilla kaikille, ja nokkimisjärjestyksen pohjalla on ylimääräinen ja autettava ihminen.

Marie Simon kertoo tarinansa värittämättä, toteavasti ja ilman illuusioita. Natsit, SS ja Gestapo todetaan murhaajiksi, mutta pakkotyöstään Siemensin tehtailla ja esimiehistään Simon kirjoittaa: ”Miten tämä kauhea juutalaisvaino saattoi syntyä? Eihän täällä oikeastaan ole antisemiittejä, ihmiset ovat kaikki täällä mukavia.”

Otto Lappalaisen suomennos on sujuvaa luettavaa vaikka kritisoin nimeä. Arvostettu saksalainen historialehti Damals valitsi kirjan vuoden parhaaksi historiateokseksi 2014. Hermann Simon on tehnyt valtavan työn penkoessaan arkistot ja varmistaessaan äitinsä kertomuksen faktat. Kirjan loppuun on liitetty mittava henkilöluettelo selvityksineen. Marie Jalowicz Simon kuoli 1998.

Kenelle suosittelen kirjaa? Niille, jotka haluavat aina tietää enemmän. Ja erityisesti heille, joilla on Aate – niin suuri, että se voisi vaatia hengen. Oman tai jonkun toisen.

…………………………

Olen tainnut jakaa vuosien takaisen ekstralinkin aiemminkin: ”Kolme näkökulmaa keskitysleiriltä” antaa lisää lukusuosituksia. Huomatkaa myös kuva natsien surmaamasta Milena Jesenskásta. Hän on näyttelijä Krista Kososen kasoisolento.

………………………..

Voiko kirja olla menestyksensä arvoinen?

Audrey Mageen romaani Sopimus (suom. Heli Naski, Atena 2015) arvioitiin Hesarissa 15. huhtikuuta. Juttu oli varsin valju sisältöselostus, mutta yksi seikka sai kiinnostumaan: Mageen esikoisromaani kääntää toisen maailmansodan kerrontafokuksen saksalaisten puolelle.

Tartuin teokseen hienoinen epäilys mielessäni. Aivan sama, joka oli lainattu The Sunday Timesin arviosta kirjan kansiliepeeseen: ”Kukaan ei usko natsiaikaan sijoittuvan romaanin tuovan enää uutta aiheen käsittelyyn, ja siksi on valtava yllätys, että Audrey Mageen esikoinen todellakin tuo. (…) Mageen ote on omaperäinen, ja Sopimus on vangitseva, vakuuttava, jopa tyrmäävä.”

Kehuille on katetta. Eikä yksinomaan siksi, että näkökulma on saksalainen ja kerronnan fokus vuorottelee siviilien Berliinissä ja Stalingradia kohti etenevällä itärintamalla. Äänessä on objektiivinen, ”kaikkitietävä” kertoja. Kotirintaman tapahtumat etenevät nuoren morsiamen ja hänen perheensä kokemana, rintaman kuva välittyy sotilaan ja hänen muutaman taistelutoverinsa kautta.

Kirja kulkee dialogivetoisesti, kuvailevat jaksot ovat lyhyitä ja rytmittyvät replikoinnin väliin luontevasti. Mageen kieli on lyhytlauseista ja täsmällistä, vailla kaikkia kirjallisia kikkailuja tai tyylikeinoja. Tärkeintä on se mitä sanotaan, ei se, miten.

Olen lukenut toisesta maailmansodasta useita tuhansia sivuja joka kantilta, yhtä hyvin tietokirjallisuutta kuin fiktiota, omaelämäkerrallista ja kuviteltua. Sopimuksen kohdalla teen uskaliaan johtopäätöksen: Audrey Magee onnistuu päähenkilönsä tragediassa ja kerronnan poikkeuksellisessa fokuksessa koska hän on naiskirjailija. Tiedän, että karsinoiva sana nostaa joidenkin niskakarvat pystyyn. Ei auta kuin tukeutua irlantilaista kirjailijaa esittelevään tekstiin:

”Mageen esikoisromaani Sopimus on ollut arvostelumenestys, ja se oli sekä Britannian tunnetuimman naiskirjailijalle myönnettävän Baileys-palkinnon että Ranskan esikoiskirjapalkintoehdokas.”

Sopimuksen alkuasetelmassa saksalainen sotilas Peter Faber kaukoavioituu rintamalla berliiniläisen naisen kanssa saadakseen vihkiloman. Ensitapaaminen johtaa yllättäen aidoksi koettuun tunteeseen ja Peter rakastuu Katharinaansa. Kirjan mittaisesta kaipauksesta tulee molemminpuolinen.

Tarina polveilee usealla tasolla, kerronnan imu vie ja jännitys tiivistyy. Mutta niin on tuhansissa muissakin romaaneissa. Mikä tekee Sopimuksesta merkittävän? Ensimmäinen vastaus on moraliteetti. Juuri sen tähden romaani on vaatinut tulla kirjoitetuksi. Kysymys on niin suuri, ettei sitä voi käsitellä, täytyy vain näyttää tapahtumat eri kulmista, jotta lukija ajattelisi itse koko kolmensadan sivun matkan.

Aydrey Magee näyttää kirjassaan natsi-ideologian mielettömyyden ja hitaan rapistumisen. Jotkut kieltävät totuuden loppuun asti ja uskovat voittoon vielä tuhon hetkillä: ”Kuinka voit olla noin luottavainen?” ”Me olemme saksalaisia. Ne eivät ole.” ”Siinäkö kaikki? Onko siinä kaikki mitä tarvitsemme voittaaksemme?”

Katharina on romaanin inhimillisin henkilö. Hän toteuttaa myös tarinan lunastusmyytin ja kuittaa perheensä puolesta hulluuden hinnan, kun venäläiset valloittajat joukkoraiskaavat hänet ja kusevat päälle kiitokseksi. Vaikuttaa ennakko-odotusten mukaiselta, mutta ei tarinassa sitä ole.

Peterissä on sotilaallista selkärankaa ja valikoituja hyveitä, mutta hänen osakseen jää kyynisyys ja egoismi, joka vieroittaa hänet myötätunnosta ja toiveista, joita hän eniten tavoitteli.

Tarinansa raadollisuuden keskellä Sopimus onnistuu luomaan harvinaisen sensitiivisen ja ihon alle hiipivän otteen. Raymon Carverin sanoin: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leima. Hänen maailmansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”

…………………………………….

Aihetta sivuavia linkkejä blogissa:

”Kolme näkökulmaa keskitysleiriltä”

”Iloiset päiväni helvetissä”

……………………………………