Tuntemani mies oli erityinen, sillä häntä rakastivat kaikki

Blogin päivitysväli venähti  viikkoon. Tekeillä oleva romaanikäsis vie kaiken ajan ja kapasiteetin. Tarina kulkee omilla ehdoillaan ja kasvaa näköjään pidemmäksi kuin kaavailin.

Tekeillä on kymmenes julkaisuni, ja kirjoitan ensi kertaa kokonaisen roomaanin mitan naisena, naisen näkökulmasta. Saattaa sopia miehelle, joka hankkii tavaransa kauneuden, ei käytännöllisyyden mukaan ja rakastaa soppakauhaa enemmän kuin ruuvimeisseliä.

Nappaan pikapäivitykseen muutaman rivin käsikirjoituksesta. Valinta on mahdoton, joten siitä vaan ja sumeilematta, kirjan ensimmäinen kappale:

”Jokainen äiti rakastaa poikaansa, jotkut valikoiden, toiset ehdoitta. Äidit eivät osaa koskaan nähdä poikiansa miehinä, he pysyvät lapsina ikuisesti. Tuntemani mies oli erityinen, sillä häntä rakastivat kaikki. Niin kuin vihataan ja rakastetaan karheaa ja kulmikasta, itsekästä, oikuttelevaa ja omahyväistä miestä.”

……………………………………………………………

Kuva: Love from a distance, Réne Magritte 1928.

EXTRALINKISSÄ reilun vuoden takainen Perjantairuno, joka kysyy Mitä onni on. Jutun kuvana suosikkivariaationi Magritten Rakastavaisista.

RAKKAUS

Ei miljoonabudjettia, ei erikoistehosteita, ei mykistäviä maisemia, ei vauhtia, ei fantasiaa, ei osoittelua, ei kannanottoja, ei lavasteita, ei glamouria, ei kohunäyttelijöitä, ei mitään ylimääräistä.

”Olen onnellinen, että onnistuin tekemään jotain näin yksinkertaista”, sanoo Michael Haneke elokuvastaan RAKKAUS. Yhdysvaltain elokuva-akatemia palkitsi juuri itävaltalaisohjaajan työn parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla.

Michael Haneke: Rakkaus (2012)

Olin vähällä kirjoittaa aloituslistaani: ei kauniita näyttelijöitä. Se olisi ollut silkka vääryys. Toisessa pääosassa näyttelevä 86-vuotias Emmanuelle Riva hehkuu tyyntä kauneutta ja sisäistä valoa ennen lopullista luhistumistaan.

”En koskaan tee elokuvia väittääkseni tai osoittaakseni jotain, eikä tämäkään tarina kerro yhteiskunnallisista epäkohdista vaan kahdesta ihmisestä. Kaikki olennainen tapahtuu heidän kodissaan.”

Vauhdikkain kohtaus syntyy, kun valokuilun ikkunasta lennähtää kyyhkynen sisään toistamiseen. Kömpelösti liikkuva Jean-Louis Trintignant koettaa vangita linnun huovan sisään. Huomatkaa myös alun upea otos: väki kerääntyy saliin odottamaan konsertin alkua – elokuvayleisö tuijottaa yleisöä valkokankaalla. Kuva ei koskaan leikkaa konserttilavalle.

Haneke täyttää maaliskuussa 71 vuotta. Väitän, että tämän elokuvan teko ei olisi nuoremman sukupolven ohjaajalta luonnistunut. Ei sen katsominenkaan kaikilta onnistu. Muutama katsoja poistui sunnuntai-illan näytöksestä kesken elokuvan.

Rankasta aiheestaan huolimatta elokuva välttää sentimentaalisuuden ja patetian. Se vain tapahtuu, puhdas ja kipeä viilto katsojan mieleen. Koin pimeässä salissa silkkaa ahdistusta. Jokainen kuitenkin katsoo elokuvan oman henkilöhistoriansa läpi. Suosittelen lämpimästi. Saattaa nimittäin tovi vierähtää ennen kuin on tilaisuus nähdä yhtä tinkimättömällä otteella tehty elokuva.

Rakkaus ja kirjailijan työmaat

Pirkkalaiskirjailijat alkavat järjestää proosaklubeja. Haastattelija sekä kaksi kirjailijaa, joista ainakin toinen on Pirkanmaalta. Vierailen Virpi Hämeen-Anttilan kanssa illassa, jonka otsikkona on ”Mistä kirjoitamme, kun kirjoitamme rakkaudesta.” Rakkaus on kiperä sana. Latautunut ja silti kliseeksi kulunut. Illan otsikko on hieno ja haastava.

Normandia, Caen, kuva maihinnousun museosta.

Aion lukea tuoreempaa tekstiä, mutta myös otteen romaanistani Saat toivoa kolmesti (Like 2007). Aikanaan, lähdetöitä tehdessäni listasin muistikirjaani 25 eri näkökulmaa lähestyä rakkauden olemusta. Ne kaikki tulivat tavalla tai toisella käsiteltyä kirjassa. Tässä numero 13, rakkaus jossa ulkopuolinen tuhoaa kummatkin rakastavaiset. Kuva on otettu valokuvasuurennoksesta vieraillessani Normandian maihinnousun museossa kaksi vuotta ennen kirjan julkaisua.

Tappajat ja kiduttajat ovat aina olleet naissuhteissaan pettyneitä ja katkeroituneita miehiä. Täyttymättömästä intohimosta on syntynyt yhtä hyvin sonetteja, kirjallisuuden klassikoita kuin massamurhiakin.

Ajattelin hetken, lähes kiihottavan innostuneena, että aihetta voisi käyttää johonkin tekstiin. Kuvaisin joukkotuhon törmäämistä kahden toivottoman, mutta vielä elämästä kiinnipitävän ihmisen onneen, joka kiteytyy niin sentimentaaliseen sanaan kuin rakkaus.

Lomittaisin kahden ihmissuhteen päiväkirjat. Kuvaisin natsijohtajan kuiviin rutiineihin näivettyneen suhteen rinnalle alistetun intohimon, joka kukkii ennen kuolemantuomiota. Asettaisin vastakkain upseeriperheen puhumattoman ja katkeruudella kyllästetyn ilmapiirin ja heidän kaksi uhriaan, jotka elävät kiihkeän tunteen viimeisestä liekistä. Turvallisuuden tunne vastaan turvattomuus, josta löytyy vielä surullista toivoa.

Muistan kuvan, jossa saksalaisupseeri hirttää omakätisesti ranskalaisen vastarintaliikkeen nuoren tytön ja pojan. Tyttö roikkuu jo köydessä kuolleena, hänen ilmeessään ei näy tuskaa, on kuin hän nukkuisi pää vinossa, niska huonoon asentoon vinksahtaneena. Suupielet ovat valahtaneet alas, köysi on painunut niin syvälle kaulaan, ettei sitä näy – se kohoaa ylös hänen kiharoittensa takaa, jotka latoon siivilöityvissä auringonsäteissä näyttävät kuin niiden ympärillä leijuisi kultapölyä. Poika on hengissä vielä, upseeri kurkottaa sotilaiden katsellessa köyttä hänen kaulaansa. Miehen ilme on määrätietoinen ja täydellisesti tehtäväänsä keskittynyt. Valo osuu hänen kasvoihinsa, koppalakin mustaan lippaan ja kokardiin. Poika on sulkenut silmänsä ja kääntänyt päänsä pois tytöstä, jonka ruumis riippuu aivan hänen edessään. Hänen kätensä on sidottu selän taakse, hänen päällään on puvun takki ja päässä pehmeäkankainen lippalakki. Pojan raottuva suu näyttää siltä kuin hän saattaisi puhjeta nauruun ja itkuun yhtä aikaa. Kasvot ovat silti tyynet, niille on laskeutunut ilme, joka kertoo, että hän on jo muualla, kaukana ladosta, sotilaiden tuijotuksesta ja köydestä, joka kohta kiristyy hänen kaulaansa. Kukaan ei voi tietää hänen viimeisiä ajatuksiaan.

Minä olen varma, että hän ajattelee tyttöä. Heitä kahta yhdessä.”

………………………………………..

Mistä kirjoitamme, kun kirjoitamme rakkaudesta. Proosaklubi Teatterikahvila Kivessä Tampereella 21.9.2010, klo 18.00

…………………………………………