Juttuun olisi ollut helppo löytää järkyttävämpi kuva, mutta kartoin shokkiefektiä. Otos on Sebastiao Salgadon, jonka näyttelykokoon vedostetut kuvat ovat jääneet mieleen lähtemättömästi. Salgadon reportaasien kuvaajanjälki on ainutkertaista ja tunnistettavaa.
Brasiliassa 1944 syntynyt Salgado opiskeli taloustieteitä ja teki väitöskirjan maatalousekonomiasta. Työskennellessään 1970-luvulla kansainvälisessä kahvintuottajien organisaatiossa Afrikassa, hän alkoi liittää raportteihinsa valokuvia. Lopulta hänestä tuli freelance-kuvaaja ja yksi maailman arvostetuimmista kuvajournalisteista, joka on työskennellyt yli sadassa maassa.
Salgado kuvaa maapallon kipupisteitä: nälänhätää, pakolaisleirejä, epäinhimillisissä oloissa työskenteleviä ihmisiä, hetkiä ennen ja jälkeen kuoleman. Mutta myös iloa ja toivoa kurjuuden keskellä, erityisesti lapsia.
Kolmestasadasta mustavalkokuvasta koostuva EXODUS on kunnianosoitus ihmisille, jotka kaikki ovat kotinsa menettäneinä matkalla jonnekin. TERRA kertoo Brasilian maattomien elämäntaistelusta. ” En kuvaa kurjuutta, vaan erittäin köyhiä ihmisiä”, Salgado on sanonut.
Muutama vuosi sitten tein runoa kokoelmaani Satakieli! (Like 2008) Mietin miten erilasista asioista me pidämme. Voisi ainakin kuvitella, että ihmisen saattaa määritellä hänen mieltymystensä mukaan.
Aloin miettiä asioita, joissa olisi merkitystä ja nautintoa. Rivi riviltä syntyi jotain. Arvaamatta muistin Salgadon edellä mainitun Terra-kuvareportaasin Brasiliasta ja kaivoin näyttelykirjan työhuoneen hyllystä.
Salgado päättää koko runon ja tekee sen samalla tyhjäksi. Minulla olisi varaa valita henkilökohtaisia mieltymyksiäni. Joidenkin pitää vain koettaa selvitä päivästä toiseen. Ja silti – kaiken puutteen ja kurjuuden keskellä Salgadon kuvista löytyy vetoavaa estetiikkaa.
LET´S GO!
”Mieluummin leipää ja kalaa,
talvella mieluummin punaviiniä, kesällä samoin,
mieluummin jazzia, soulia, salsaa ja
sonetteja, mieluummin Tarkovskin Stalker,
Seitsemän samuraita ja Avaruusseikkailu 2001,
mieluummin Hopper, Duchamp, Schjerfbeck,
Caravaggio tai Leonardo, mieluummin
Tranströmer, Turkka, Lorca, Pessoa ja Paz,
Montaigne, Munro, Roth, Roy, Genet ja Kundera,
mieluummin avantgarde, arkkitehtuuri
ja minimalismi, mieluummin meren luodolla
ilman paitaa, mieluummin virveli ja viehe,
mieluummin kalaa ja leipää jos valita saa
ja ainahan saa, luettelee runoilija ja kysyy
olenko nähnyt Sebastiao Salgadon valokuvia.
Haluaisinko lisätä listaan jotain
– tai ottaa pois?
” En kuvaa kurjuutta, vaan erittäin köyhiä ihmisiä”. Paradoksihan tämä on; Kauniita kuvia maailman epäoikeudenmukaisuudesta ja ihmisistä siinä maailmassa. Eli mieluummin kahvia ja teetä, mieluummin kalliimpaa, mieluummin kenialaisten tai brasilialaisten. Ei kiitos Philp Morris.
Valokuvien ei tarvitse kertoa kauniista aiheista ollakseen vaikuttavia. Olen nähnyt monia valokuvanäyttelyitä (valokuvaajamieheni raahaamana, myönnettäköön), mutta Salgadon näyttely syöpyi ikuisiksi ajoiksi mieleeni. Kuten sanotaan ”we know good music when we hear it”, samoin kuvien kohdalla. Jotkut kuvat vain pysäyttävät. Mieluummin yksi joka pysäyttää kuin sata kaunista mutta hetkessä unohtuvaa.
Dublinissa on meneillään Salgadon ja Petterssonin näyttely ”Amazon”, sinne huomenna!
Parempi yksi vaikuttava kuva kuin sata kaunista mutta hetkessä unohtuvaa. Salgadon näyttelyn kuvat syöpyvät muistiin ikiajoiksi.
Dublinissa huomenna Salgadon uusi näyttely yhdessä P. Petterssonin kanssa: Amazon. Sinne!