Lupasin seuraavaan postaukseeni jotain aivan arkista. Työnteko on sitä. Useimmiten. Ammatikseen kirjoittavakaan ei jouda odottelemaan inspiraatiota vaan istuu koneensa taakse ja alkaa tehdä tekstiä. Jonain päivänä syntyy muutama rivi, joskus muutama liuska. Joskus iskee blokki, tai on edennyt sellaiseen suuntaan, että kirjoitettu pitää pyyhkäistä yli ja ottaa uudet askelmerkit.
Minulle psykologisen uskottavuuden illuusio on ollut tärkeä. Ehkäpä siksi joku on aina joskus tunnistavinaan tekstistä tutun henkilön. Sellaisia ei fiktiivisessä tarinassa ole. Henkilöt ovat aina muutaman totuuden jyvän ympärille kasvaneita itsenäisiä persoonia. Esimerkiksi näin: mietin tuoreen romaanini Marilynin hiuspinnin päähenkilön äidille ammattia. Yhtenä aamuna tuttu keramiikkataiteilija availi työhuoneensa ovea, kun tulin töihin. Samalla sekunnilla päätin tehdä äidistä taiteilijan ja käsityöläisen. Haastattelin Merja Koivistoa, joka piti minulle yksityiskohtaisen esitelmän siitä miten ikivanha japanilainen Raku-keramiikka syntyy.
”Mies ajattelee äidin tarinaa suurista samuraisotilaista. Silloin astioiden lasitteeseen oli lisätty lyijyä, jotta se olisi paremmin sulanut matalassa lämpötilassa. Kuuma juoma liuotti myrkkyä lasitteesta ja teeseremonioista oli lopulta muodostunut hitaan kuoleman rituaaleja.”
Viikonloppuna kuulin mielenkiintoisen elämäntarinan merikapteenista, jonka laiva kuljetti aikanaan Puolasta Suomeen kreosiittia, kivihiiliöljytislettä, jolla kyllästettiin ratapolkkyjä. Myrkkyliemi oli lempinimeltään ”Mustaa likööriä”. Itse muistan lapsuudestani helteisen, tervalta ja öljyltä tuoksuvan ratapihan. Miten kapteeni ja kreosiitti päätyy seuraavaan romaaniin – en tiedä vielä.
LOPUKSI JATKOA APURAHAUUTISEEN, joka tuntuu kiinnostavan Aamulehden päätöimittajaakin. Hän kirjoittaa Sunnuntaikronikassaan 27.9.09: ”Jari Tervo sai valtion 5-vuotisen apurahan, vaikka oli saanut valmiiksi kirjan Koljatti, josta tuli menestys. Nyt on kuulemma väärin, että Tervo sai apurahan. Voisikohan Tervo ratkaista aiheuttamansa ongelman esimerkiksi kirjoittamalla hiukan huonompia kirjoja?”
Kyllä voisi. Pelkään kuitenkin, että kunnianhimoisesti työhönsä suhtautuva kirjailija ei niin tee. Lisäksi Tervo on nokkela ja huumorintajuinen tyyppi, joka tuskin jättää rahaa hakematta, kun sitä on tyrkyllä. Suomessa saa rikastua työllään ja taidoillaan. Kirjailijakin.
A p u r a h a n tarkoitus on kuitenkin turvata kirjailijoiden työskentelyedellytyksiä. Suora sitaatti valtion taidetoimikunnan omista perusteluista: ”Käyttötarkoitus: Työskentelyedellytysten turvaamiseen sekä kotimaassa ja ulkomailla tapahtuviin opintoihin ja jatkokoulutukseen. Taiteilija-apurahat ovat 0,5-5-vuotisia työskentelyapurahoja. Valtion taidetoimikunta voi asettaa valtion taiteilija-apurahan saamisen ehdoksi, ettei apurahan saaja ole apurahakautenaan palkatussa tehtävässä.”
Ymmärrän kyllä hyvin mitä tarkoittaa ”palkattu tehtävä”. Kyse apurahoituksen kohdalla on vain siitä, että se ei taida nyt täyttää tehtäväänsä poikkeustapauksissa sillä tavoin kuin pitäisi. Toimittajien viisastelut sikseen. Olen esittänyt, että asiasta voisi keskustella. Kun yhteiskunta muuttuu, vanhoja tapoja on syytä tarkastaa. Juuri niin tehdään nyt poliitikkojenkin kohdalla.
Seuraavassa postauksessa: Älä usko nobelistia!
Asiantuntemattomana sivullisena voisin epäillä, että tässä on osin hieman samaa kuin joissakin poliitikkojen sotkuissa. Eli ei mitään sellaista mitä laki (eli tässä tapauksessa taidetoimikunnan apurahan jakamissäännöt tjs.) ei kiellä, mutta johon liittyy moraalinen aspekti. Eli jos tulee toimeen (tuleeko Tervo sitten toimeen, se on kai hänen tiedossaan) myyntituloilla, onko moraalisesti oikein anoa rahaa, joka nimenomaan lienee tarkoitettu vähätuloiselle. Samalla tavalla kuin poliitikoilta pitää edellyttää harkintaa, sitä voi edellyttää myös kulttuurityöläiseltä. Lisämietteenä voisi heittää ajatuksen solidaarisuudesta kollegoja kohtaan. Luin jostain – jos muistan oikein – Laila Hirvisaaren kirjoituksen, jossa hän sanoi ettei ole hakemut apurahoja, koska omien myyntitulojensa vuoksi ei katso sitä voivansa tehdä.
Aamulehden päätoimittajalta harvinaisen typerä kannanotto. Oikeastaan järjetön jos tarkemmin ajatellaan; samoin kriteerein voisimme lopettaa paperiset sanomalehdet, tai ainakin Aamulehden (miksi sitä viitsisi muutamaa kymmentä tuhatta lukijaa varten yhtä lehteä toimittaa, kun muualtakin voi uutisensa lukea).
Ai niin, apurahojenkin tarkoitus on kai laajentaa kirjallista kenttää, tarjota lukijoille monipuolisemmin lukemista.
Moraalia – tai jotain moraaliin verhoutunutta pöhinää – on mediassa juuri nyt kosolti tarjolla. Moraaliin sisältyy helposti ajatus moraalisesta totuudesta. Siitä päätelmästä voi johtaa kolmen sanan arvoasetelmia tyyliin ”hyvä” kirja ja ”huono” kirja. Arvoasetelmilla ei keskusteluissa kuitenkaan päädytä kuin inttämiseen ja nokitteluun.
On myös kirjailijoita, jotka tekevät melko huonosti palkattua ansiotyötä (bruttotulot alle 2000 e kuussa) ja kieltäytyvät silti hakemasta apurahoja, koska katsovat pelkillä apurahoilla elävien olevan huonomassa sosiaalisessa tilanteessa. Eli ei apurahojen jaon perusteita ja perusteiden moraalia voi siirtää hakijoiden valinnaksi. Vastuu on jakajilla, joilta kukaan ei ole kieltänyt pragmaattisen järjen käyttöä. Tuo Teemun mainitsema kirjallisen kentän laajentaminen on järkevää. Esim. Tervo ei olisi koskaan pystynyt kirjoittamaan Troikkaa, jos Mannerheimista ja sisällissodan tapahtumista ei olisi vuosien aikana julkaistu paljon kirjoja. Kirjallisuus – toisin kuin lööppivetoinen online-journalismi – tarvitsee pitkiä jatkumoja, ja Suomen kokoisessa maassa jatkumon monipuolisuus taataan vain järkevällä apurahoituksella.
Itse kuulun juuri tuohon ”huonosti palkatussa” ansiotyössä olevaan ryhmään, paitsi että pienituloinen kun olen koko ikäni ollut koen, ettei palkkani edes ole järin huono. Mutta juuri tuon moraalisen perustelun sille, etten halua edes hakea apurahoja(tuskin saisinkaan!), allekirjoitan täysin. Luullakseni myös saadakseen apurahaa ei saisi olla säännöllisiä kuukausituloja, vai olenko ymmärtänyt asian väärin?
Tässä(kin)hän tapauksessa me tietysti eroamme Tervon kanssa; minä tienaan bruttona kuukaudessa ehkä sen kakstonnia, kun taas Tervo alle viikossa. Hän vain ansaitsee sen könttänä, aika isona.
Lopultakin tämä on vain minun puoleltani kateellisen ihmisen pöhinää; totuus on kuitenkin se, että Tervo kirjoittaa hienoja teoksia, ja ansaitsee saada jokaisen euron jonka niillä onnistuu hankkimaan.
Kyseenalaistaa sen sijaan voisi apurahojen jakajien motiiveja; miksi tällaista tapahtuu, kun ei sitä oikein millään kykene paljaalla järjellä selittämään?
Saara, sepä se. Kun säännöt antavat mahdollisuuden hakea rahabb, niiden puitteissa myös toimitaan ja haetaan avustuksia. Pelkästään hakijan oman moraalin varaan ei voida hakemista/hakemattomuutta jättää. Jokaisella on oikeus avustuksia hakea, jos täyttää avustukselle asetetut ehdot. Siksi juuri hakusääntöjen tarkistus on ainoa oikea keino. Ne pitäsi muokata sellaisiksi, että valittamisen aihetta tulisi mahdollisimman vähän. – Aivan samoin kuin politiikassa – säännöt ja sanktiot on laadittava sellaisiksi, ettei mitään harmaata ”maan tapaa” voi syntyä esimerkiksi varainkeruun ympärille.
Mitä on hyvä tai huono kirja, siitä en ainakaan minä kykene kiistlemään. Tiedän vain oman makuni.
Kiitän tähänastisista perustelluista ja maltillisista kommenteista. Itse koen apurahoja hakevana kirjailijana olevani ”jäävi” isommin tällä aiheella revittelemään. Toivon toki, että rakentava keskustelu tavoittaisi ne, joilla on valta ja voima.