Juttuni kuvaan kytketty Sillanpään ajatus odotteli blogivuoroaan. En tiennyt millaisen tarinan lomaan se loksahtaisi. Nyt tiedän, koska keskustelin juuri paikallislehden toimittajan kanssa. Haastattelun lopuksi hän kysyi kulttuurisuosituksia laman keskelle. Ja minä tietysti, että kirjallisuutta. Eikä aina niitä tuttuja juttuja, vaan jokin uusi, yllättävä valinta. ”Arvaamaton kirja voi muuttaa ihmisen elämän”, sanoin.
Ja tottakai haastattelija kysyi: ”Mikä kirja on muuttanut sinun elämäsi?” Tuhannen taalan kysymys – vaan onko siihen vastausta… Ennen kuin opin lukemaan, Dorén kuvaraamatun vedenpaisumuksen ja viimeisen tuomion kuvat olivat loputon ihmetyksen aihe. Sitten käsiin osui maailman ensimmäinen bestseller, Daniel Defoen Robinson Crusoe. Älysin, että maailma on iso ja jännittävä. Murrosiässä luin Herman Hessen kirjat ja tajusin, että näkyvän lisäksi on toinen todellisuus, jota ei kannattaisi kadottaa. Sirkka Turkan runot taisivat tehdä minustakin kirjailijan. Lopulta vastaukseni elämän muuttaneeseen kirjakysymykseen oli Michel de Montaignen Esseet.
Lausuessani ranskalaisen renessanssifilosofin nimen ymmärsin vaikuttavani snobilta, joka tarvitsee henkisiä kainalokeppejä. Oikeasti olen sivistymättömämpi kuin kukaan osaa kuvitella. Tiedän monesta vähän, mistään en kunnolla. Mutta onneksi on kirjailijoita, jotka ovat maailman sivu miettineet puolestani mikä on niin tärkeää, että se kannattaa ikuistaa kansien väliin.
Montaignen (1533 – 1592) kohdalla kyse on keskustelusta. Lukeminen on keskustelua kirjailijan ajatusten kanssa. Itse lukemisen ideassa on kyse kaikista maailman kirjoista yhtäaikaa – ei syksyn kirjasesongista, ei päivän puheenaiheista – vaan tuhansien vuosien ajatusten virrasta.
Sillanpää tarjoaa meille melkoisen sitkeää elämäntaivalta. Jos se vastoin onnellisuuskonsulttien oppeja uhkaa muodostua sellaiseksi, on hyvä lainata Montaignelta ajatusta lukemisen lohduttavasta voimasta:
”Se nostaa hartioiltani ikävystyttävän joutilaisuuden taakan ja vapauttaa minut millä hetkellä tahansa kyllästyttävästä seurasta. Se ainakin lieventää tuskan pistoksia, ellei niitä aina kokonaan voikaan parantaa. Jos tahdon vapautua kiusallisesta ajatuksesta, minun tarvitsee vain turvautua kirjoihin…”
Pieni lisäys: linkkini vie tuoreempaan kritiikkiin, Montaignen Esseitä osa II. Omassa hyllyssäni on Marketta Enegrenin suomennosvalikoiman neljäs painos. (wsoy 1999) Näinkin siinä sanotaan: ”Jokainen pitää raskauttavana lähimmäisensä syntiä ja väheksyy omansa merkitystä.” Sopii muistaa taas iltauutisten aikaan.
Ilmeisen itsekkäistä syistä eli mahdollisuudesta päästä lukemaan Montaignen linnanherran ajatuksia ostin Esseitä teoksen äidilleni 11.5.1958. (WSOY 1955) Äitienpäivähän se tuolloin oli. Jo samana iltana olin kirjan kimpussa. Tunnustan, että en vielä tuolloin osannut imaista teoksen totuuksia tihkuvaa antia silloin nuorukaisena.
Nyt kun yli 50 vuotta tuostakin on kulunut, avautuvat Esseet painavammin. Eräs suosikeistani on Toisen kirjan 1. luku: Tekojemme epäjohdonmukaisuudesta. Vaikkapa kohta: ”Emme kulje itse, me kulkeudumme, niinkuin elottomat esineet ajelehtivat milloin hitaasti, milloin kiivasta vauhtia sen mukaan, onko vesi pyörteinen vai tyyni.”
Kiitos mukavan empiirisestä kommentista.
Tämä tuli vielä mieleen: Alain de Bottonin popularisoitu kirja Filosofian lohdutukset. (wsoy 2003). Takakansitekstin tapaan sanottuna … viihdyttävä johdatus Sokrateen, Epikuroksen, Senecan, Montaignen, Schoppehauerin ja Nietzschen näkemyksiin, joiden kautta pohditaan jokapäiväisen elämän ongelmia. Riittämättömyyttä, turhautumista, valintoja rahan tai ystävien välillä…
Kirjassa on kosolti myös huumoria, kuten yhdeksänkohtainen luettelo onneen tarvittavista asioista. Ja pikku anekdootti Montaignesta. Hän oli maalauttanut kirjastonsa kattopalkkeihin 57 lyhyttä tekstilainausta. Vallan mainio on Raamatusta, Saarnaajalta. Sitaatti kyseenalaistaa itsensä, on syvällinen ja samalla riemastutavan naurettava: ”Vaikka ihminen kuinka ponnistelee yrittäessään ymmärtää, ei hän käsitä.”