Nappaan takaisin edellisen jutun väitteeseen kirjasesonkien kiihtymisestä. Jos kolikon kääntää, voi funtsia, että useat kirjat eivät pitkää ikää ansaitsekaan. Mutta kurkataan hieman syvemmälle. Maailma paahtaa niin hillitöntä vauhtia eteenpäin, ettemme osaa katsoa taaksepäin. Aikansa runouden uudistajan, Ezra Poundin sanoin: ”Perinne on kultavitja, jota varjelemme, ei kahleet meidän sitomiseksemme.”
Koska jutun lopettaa tuhannen vuoden takainen runo, katsotaan pikakelauksella miten sieltä on tänne tultu. Antiikin kulttuuria kaluttiin pitkään ja toki vieläkin, mutta sen tuhoutumisen jälkeen ensimmäinen selvästi eurooppalainen runoilijakoulu syntyi Etelä-Ranskan Provencessa. Trubaduurirunous levisi nopeasti myös naapurimaihin. Jo 1200-luvulla uuden runouden harjoittaminen oli yleistä koko Etelä- ja Keski-Euroopassa.
Italialaiset hyödynsivät teksteissään antiikin traditiota. Espanja loi kuoleman ja kesyttömän dramatiikan säkeet. Portugalin varhaiset runoilijat hakivat kaikupohjaa kansanlauluista ja Saksan minnerunoilijat käyttivät ritariperinteen kaikuja. Englantiin yllettyään uuden länsimaisen runouden perinne ehti yhä pohjoisemmaksi ja lopulta slaavilaisiin maihin saakka.
Kansankielisellä runoudella on kautta aikojen ollut vahva perinne. Keskiajalla se sai rinnalleen vaganttirunouden, joka oli ylioppilaiden ja muiden oppineiden latinankielistä lyriikkaa. Se ei pohjautunut antiikin perinteeseen vaan oli hetkessä ja arjessa kiinni.
Usein riimeissä pohdittiin yksilön osaa ja peilattiin oman elämän tuntoja ikuisuuskysymyksiin. Aivan kuten tänäkin päivänä. Meidän moraalikoodistomme, toiveemme, uhmakkuutemme ja unelmamme eivät ole tuhannessa vuodessa miksikään muuttuneet. Vaikka maailmanselitykset vaihtuvat, ajatteleva ihminen kamppailee yhä samojen peruskysymysten äärellä.
Mestari Eckart oli 1300-luvun mystikko, jonka mukaan koko ihmiselämän yllä leijuu olemattomuuden varjo, umbra nihili. Runous on aina ollut valona tätä varjoa vastaan. Seuraavassa vagantissa runoilija kamppailee omatuntonsa kanssa. Hän tarkastelee puutteitaan rehellisesti ennen kuin päätyy itsensä hyväksymiseen ja perikristilliseen kiteytykseen. Boheemielämän kuvaus koskettaa myös allekirjoittanutta. Kuinkas tällä aina jaksaisi pysyä kaidalla tiellä tai elää ihanteidensa mukaan. Tasapainoilua ystävät, tasapainoilua. Näin vaganttirunon säkeet 1100-luvulta (suom. Aale Tynni)
Alla kuuman häpeän, / vihaa täynnä hurjaa / sydäntäni ripitän, / kuuroa ja nurjaa. / Laatuni on köykäinen, / ylen liikkuvainen, / olen lelu tuulien, / lehti irtonainen.
Kuljen tietä laveaa / nuorten miesten lailla. / Paheeseen on halu vain, / hyve voimaa vailla. / Autuuteni unohdan, / elän himoissani, / lihan töitä toimitan, / kuollut sielultani.
Onpa syytös toinenkin: / tunnen pelipöydän. / Alastonna jälkeen sen / itseni kun löydän, / ulkonainen kylmyys tuo / sielulle on helle: / soinnin kauniimman se luo / laulun sävelelle.
Kolmanneksi väitetään: / viihdyn kapakassa. / Totta, senpä tahdonkin / pitää kunniassa, / kunnes parvi enkelten / seisoo kynnyspuulla, / requiemin viimeisen / olen saava kuulla.
Tahdon kuolla kapakkaan / enkä toivo muuta, / kunhan viinitilkkanen / vielä kastaa suuta. / Riemukuoro taivainen laulaa lähtevälle: / ”Herra olkoon laupias / juomarille tälle!”
Luonnon lahjaa meille soi / herra monenlaista / minä kirjoittaa en voi / ellen hiukan maista. / Helppo minut voittaa on / selvänä jos kenen. / Janon tuskaa inhoan, / ennen hautaan menen.
Hurskaan herra prelaatin / on nyt katsominen, / että tässä täytetään / käsky taivaallinen. / Ensi kiven laulajaan / heittäköön se teistä, / joka tunnoin syyttömin / mahtaa täällä seistä.
………………………………………….
Ekstralinkissä varsinainen veijari ja maailmankirjallisuuden kiintotähti 1400-luvulta.
………………………………………….